Ennen Toivoa ja koronaa kävin Suomessa hyvin säännöllisesti ja jopa noin 4-6 kertaa vuodessa. Monesti kyseessä oli vain pitkän viikonlopun mittainen työkeikka, mutta kesäreissu oli useamman viikon mittainen. Aivan parasta oli kuukauden residenssiajan kuluttaminen Sysmässä. Olen vuosien aikana oppinut, että äidinkielen pariin on päästävä noin kolmen kuukauden välein, jotta vieras kieli ei ala vaikuttaa liikaa.
Tänä vuonna olen viettänyt reilut kaksi viikkoa Suomessa, yhden helmikuussa ja toisen heinäkuussa, ja se alkaa vähitellen näkyä tai pitäisikö sanoa, kuulua. Olin juuri vuoden vanhempainvapaalla, mikä tarkoittaa, että en ole ollut töissä puhumassa ja opettamassa suomea. Lapsi ja elämä ovat kesän aikana pitäneet sen verran kiireisenä, ettei ole tullut kirjoitettua blogia saati mitään muutakaan. Luen joka päivä suomeksi ja kuuntelen paljon äänikirjoja, mutta elämästäni puuttuu päivittäinen vuorovaikutus suomeksi.
Joten tässä sitä ollaan: minusta tuntuu, että sanat ovat alkaneet kadota.
Lapsen kanssa ei lopulta tarvita suurta sanavarastoa, sillä arjessa asiat toistuvat ja sitä myötä myös sanat kertautuvat. Mieskin on lapsen ensimmäisen vuoden aikana oppinut tarpeeksi pärjätäkseen au pairina Suomessa, ja minusta on ihanaa, että voin käyttää hänenkin kanssaan enemmän ja enemmän suomea. Se ei silti pelasta sitä, että sanastoni hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia.
Yhtenä päivänä selitin Toivolle tietokoneen "kaapelista". Hetken aikaa piti miettiä, mikä meni pieleen ja sitten muistin oikean sanan, "latausjohto". Toisen kerran kävelimme kadulla ja kutsuin kaksipyöräistä moottoriajoneuvoa "skuutteriksi". Ja välipalalla kysyin: "Haluatko maffinssin? Muffinssi lausutaan saksassa siihen suuntaan. Mieskin kuuli tämän, tajusi virheeni ja nauroi.
Olen alkanut ymmärtää, miten amerikansuomalaisten parissa puhuttava finglish on päässyt syntymään.
Myös tuntuma kieleen on hukassa. Välillä tuntuu, etten hahmota oikeinkirjoitussääntöjä enää lainkaan tai mikä pahinta, jaksa välittää niistä. Lauserakenteet ovat muuttuneet haastaviksi, koska saksan lauseissa verbi ja adverbit ovat eri paikassa kuin suomen. Välillä tuntuu hienolta huomata, että saksani on taas kehittynyt ja että pärjään sillä hyvin, mutta tämä on valitettavasti tapahtunut suomen kielen kustannuksella. Tekisi mieli kirkua ja pyytää kehittämään molekyylinsiirtokone, jonka avulla itsensä saisi hetkeksi Suomeen terästäytymään ilman matkantekoa ja virusuhkaa.
Muistan jonkun ulkosuomalaisen hiljattain todenneen, miten hyvää äidinkielelle teki, kun lapsi kasvoi ja alkoi puhua samaa kieltä äidin kanssa. Että hän tuli kasvattaneeksi itselleen suomalaisen kaverin maailmalle.
Minun toivoni on siinä, että kun kerran osaan itse vielä kiinnittää huomiota kielen rappeutumiseen, vielä ei olla pahasti tuuliajolla. Lapsi aloitti viime viikolla hoidossa, joten olen taas saanut enemmän aikaa omille projekteille ja töille. Blogin pitäminen on hyvää sormiharjoitusta, päiväkirjan kirjoittaminen lämmittelyä ja laitoinpa uuden Hiljankin tällä viikolla tulille. Myös opetustyöt ovat pikku hiljaa alkaneet, joten arki alkaa taas tarkoittaa suomen kielen parissa puuhastelua, mikä toivon mukaan elvyttää kielitajun takaisin entiselleen.
Jos seuraaviin kirjoihini kuitenkin ilmestyy hupaisia kielikukkasia tai kielikikkailuja, kysymys saattaa olla puhtaasta vahingosta. Olen vain päässyt unohtamaan, miten tätä kieltä käytetään.
Joo, sinulle suomen kielen ammattilaisena tuo on huolestuttavaa. Omasta puolestani olen ylpeä, että 51 vuoden jälkeen kykenen puhumaan ja kirjoittamaan suomea, vaikka en sitä työssäni ja arkipäivässäni ole tarvinnut lainkaan. Meillä on rekisteröimätön "juttelukerho", johon tusina osallistujaa tapaa jo 43 vuoden ajan lähes joka kuukausi. Ei ole paineita tehdä mitän muuta kuin puhua ja syödä yhdessä. Tavallisesti kesällä pidetään paussia lomien takia, ja jokunen käy vielä Suomessa, mutta nyt koronan takia tauko venyy jo 5 kuukaudeksi. Ei haittaa, että joskus joltakin on suomen sana hukassa, mutta toiset auttavat tai sitten kelpaa saksan sanakin, kun kaikki kumminkin ymmärtävät. Suomessa hävettää puhuminen, irvistelevät. Karjalan murre on minun ensimmäiden äidinkieleni, ja se sujuu estoitta vanhojen serkkujen kanssa.
ReplyDeleteOnpas kiva tuollainen juttelukerho! Kielihän on sosiaalisen kanavan luontia. Minä huolehdin Toivon takia, että tavataan kerran viikossa muita suomalaisia, ettei kieli siirry vain minulta. Nyt muuten, kun on päässyt kirjoittamisessa taas vauhtiin, ovat kieli ja kielituntumakin taas vahvistuneet.
DeleteEi ole vielä tullut tuollaista tunnetta, että äidinkieleni olisi heikentynyt merkittävästi. Toki käytän sitä päivittäin, minulla on suomalaisia ystäviä, luen, kirjoitan. Sitä kyllä olen ihmetellyt, miten joillakin vuosikymmenten ulkomailla asumisen jälkeen suomi on huonontunut niin paljon, että puhe kuulostaa siltä, kuin olisi ulkomaalainen? Harmittaa, että vastaavasti oma espanjan kielen taitoni tuntuu junnaavan paikoillaan.
ReplyDeleteKokemukseni mukaan äidinkielestä huolehtiminen ei ole kaikille yhtä tärkeää kuin toisille, mutta olen myös yllättynyt siitä, että äidinkielen voi tosiaan kadottaa, jos sitä ei käytä. Ja vieraan kielen oppimisessa tosiaan voi käydä niin, että tuntuu, ettei taso parane. Vieraan kielen oppijana voi päästä pitkälle mutta ei koskaan äidinkielen puhujan tasolle. This said, en stressaa saksani kanssa 😁 Sillä pärjää, mutta se ei koskaan tule olemaan virheetöntä.
Delete