Sunday 23 August 2020

Asunnossamme asuu hukka, joka syö tavaroita


Onko teilläkin sellaista, että kotona asuu hukka, joka syö tavaroita? Ja ei, en puhu lapsesta. Vaikka lapsi laittaa edelleen suuhunsa kaiken mahdollisen, tavarat eivät onneksi päädy vatsaan asti. Lapsen myötä tuntuu kyllä siltä, että en tee enää mitään muuta, kuin kuljetan tavaroita omille paikoilleen, mutta ei häntäkään voi kaikesta syyttää.

Olen järjestelmällinen ihminen, mutta välillä menee hermot siihen, että tavarat katoilevat. Puhelimia, avaimia ja lompakoita pidetäänkin yleensä korkean piirongin päällä, varmuuden vuoksi. Nyt lapsi on oppinut kiipeämään tuolille ja sitä kautta pöydälle, mutta piirongille ei yletä kuin pituuskasvun myötä.

Meillä ei ole tolkuttomasti asuinpinta-alaa, mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut epäillä, että täällä asuu hukka, joka himoitsee milloin mitäkin. Niin usein löydän itseni nykyään etsintäpuuhista. Pesukoneen syömät sukat alkavat olla pikkujuttu, ja aviomies ja lapsikin yleensä löytyvät. vaikka jälkimmäinen onkin alkanut leikkiä piilosta.

Viime kuukausina hävikin onkin yhä useammin voinut laittaa kolmetoistakuisen poikani syyksi, mutta jo ennen tätä nykyistä "ota tavara käteen ja juokse" - vaihetta meillä on usein etsitty eilistä päivää, miehen avaimia ja muovirasioita ja niiden kansia. Ja yleensä aina myös löydetty, paitsi ne muovirasiat, jotka ovat päätyneet hukkaan töissä. Tässä muutamia esimerkkejä tavaroista, joita etsitään.

Ohut eläinkirja
Yksi Toivon lempikirjoista on sellainen ohut paperikirja, joka on tehty materiaalista, jota ei voi saada rikki, vaikka kuinka ryttäisi. Ohuutensa vuoksi se katoaa milloin mihinkin koloon tai laukun pohjalle. Erityisen kivaahan on jättää juttuja uusiin paikkoihin, joten tämäkin on on nähty kenkähyllyllä, potassa ja sohvan alla. 

Nykyään etsiessäni jotain tarkistan ensimmäiseksi vessan roskiksen ja sen vieressä lojuvan ämpäri. Niihin on kiva laittaa kaikenlaista. Kiva jemma on myös kaiuttimen ilmareikä, josta on tähän mennessä kaivettu  ulos niin lelujuna kuin kirahvikin.

Xylofonin soittokapula
Poika sai yksivuotislahjaksi kummitädiltään puisen xylofonin ja vietti yhden aamupäivän paukutellen asunnon läpi. Seuraavana päivänä soittokapulaa ei enää löytynyt. Se ei ollut uunin alla, jonne pienillä tavaroilla on usein tapana kulkeutua, ei lelulaatikoissa tai olohuoneen sohvan tai lipaston alla. Ei kylpyhuoneessa tai kaapin alla. Etsimme ihan oikeasti joka paikasta.

Aloimme olla jo aika kummissamme, kunnes minä päätin siivouspäivänä vilkaista taskulampulla parisängyn alustan pölytilannetta. Ja sitähän riitti, mutta seassa oli myös pilttipurkin kansia, puutappeja - ja soittokapula. Se oli juuri sopivan kokoinen pyöriäkseen matalan sängyn alle. 

Salaattikuivaimen kansi
Yhtenä viikkona etsimme epätoivoisesti salaattikuivaimen kantta. Toivo tykkää leikkiä salaattilingolla, koska se pyörii kivasti ja ritilään saa kaikenlaisia tavaroita. Välillä sitä olisi kuitenkin kiva käyttää siihen oikeaan tarkoitukseen eli salaatin kuivaamiseen. Kantta ei vain löytynyt mistään.

Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja tuuppasin jostain syystä kiinni myös sen lipaston laatikon, jossalojuvat ne muovikipot ja -kannet, joilla Toivo saa leikkiä. En heti tajunnut, mitä näin ja sitten tunsin itseni tyhmäksi, sillä siellähän kansi oli tyytyväisenä lojunut avonaisen laatikon alla. Ei vaan tullut edes mieleenkään kurkistaa sinne. 

Tavaroilla on siis tapana yleensä lopulta myös löytyä, mutta yksi mysteeri on edelleen ratkaisematta. Meillä on maaliskuusta asti etsitty lapsen purulelukirahvia. Sophie-kirahvi kuuluu Saksassa jokaiseen lapsiperheeseen, sillä se on hyvä apu siinä vaiheessa, kun hampaita tulee. Mekin saimme sellaisen Toivon syntymän jälkeen lahjaksi, mutta maaliskuussa se katosi.

Hulluinta on se, että katoaminen tapahtui samoihin aikoihin, kun kaupunki meni koronan takia kiinni emmekä mekään käyneet missään. Lelua ei siis ole oikein voinut unohtaa kenenkään luokse, koska emme kyläilleet enkä muista, että kirahvi muutenkaan olisi kuulunut siihen varustukseen, jonka kanssa lähdimme asunnosta ulkoilemaan. 

Viimeisten kuukausien aikana asunto on siivottu viikoittain ja muutenkin nurkkia on koluttu, mutta Sophieta ei ole näkynyt. Olisi tosi hauska tietää, missä se lojuu ja nauraa meille. Onkohan se sittenkin karannut, ja leikkii nykyään jonkun toisen lapsen kanssa? Lupaan kertoa, jos hän joskus taas ilmestyy.


Be First to Post Comment !
Post a Comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?