Homeasunto ja vuokranantaja

Ulkomaille muutossa on se jännä juttu, että sitä altistuu tahtomattaankin uusille vaikutteille, mikä voi mukavasti laajentaa maailmankuvaa ja tuoda uusia näkemyksiä ihmisyyteen. En kuitenkaan millään tavalla osannut odottaa, että oma altistumiseni tulee lähinnä koskemaan hometta. Ja että käsitykseni ihmisyydestä muuttuu perin negatiiviseksi tutustuttuani paikallisiin vuokranantajiin. Muistattehan edellisen asuntoni, jossa oli lämmitysongelmien takia pintahometta seinissä? Olen kirjoittanut asiasta täällä ja täällä. Luulen, että siellä oli jotain muutakin pahasti pielessä, sillä niin kauan kuin asuin kämpässä, kärsin mahavaivoista ja flunssista. Nyt en ole ollut seitsemään kuukauteen edes pienessä nuhassa.

Se ei kuitenkaan johdu siitä, että asuisin nykyään paljon paremmassa huoneilmassa vaan siitä, että lääkitys on kohdillaan. Tajusin nimittäin kuukausi sitten, että asun vielä pahemmassa homepommissa kuin se edellinen asunto. Tämäkin on vanhan talon vinttiasunto. Ja kyllä, tänä vuonna sattuu olemaan niin, että Köln on yksi Saksan sateisimmista kaupungeista. Se on räjäyttänyt homeongelman, joka ilmenee erityisesti kattohuoneistoissa ja kellareissa, joihin vesi on päässyt valumaan.

On ollut mielenkiintoista huomata, miten saamattomia saksalaiset vuokranantajat ovat. Edellinen oli ihan huopatossu, ja siksi odotin enemmän tältä uudelta, sillä hän oli jopa itse paikalla luovuttamassa minulle asunnon avaimet ja tarkistamassa paikat. Mutta nyt kun puhutaan homeesta, häntä ei juuri kiinnosta. Eikä näy.

Pähkinänkuoressaan asia on mennyt siis niin, että huomasin lokakuun lopussa kylpyhuoneen katossa homeläikkiä, jotka suurenivat silmissä. Talkkari tuli kymmenen päivää myöhemmin tarkistamaan tilanteen ja kosteusmittaria luettuaan totesi, että pahalta näyttää. Katossa on ilmeisesti reikä, ja välikatto on nyt märkä. Kaksi päivää myöhemmin soitin vuokraemännälle kysyäkseni, mihin toimenpiteisiin hän on ajatellut asian suhteen ryhtyä. Ensimmäinen kommentti oli, että eikös se talkkari hoitanut kaiken jo kuntoon siellä. Siihen minä tietysti päivittelemään, että täällähän on vakavia kosteusvaurioita, joille talkkari ei yksin voinut tehdä mitään. Jaha, katsotaan.

Tästä on nyt yli kuukausi eikä asialle ole edelleenkään tehty mitään. Sain ystävältäni kloori-sumutetta, jolla voin desifioida kattoa ja pahimpia läikkiä, joita on nyt jo asuinhuonedenkin puolella. Se on ehkä ainoa syy, miksi tämä asunto ei ole vielä mädäntynyt pystyyn. Lisäksi lämmitän ja tuulettelen säännöllisesti ja viime viikot olen yöpynyt muualla niin usein kuin mahdollista.

Viime viikolla soitin taas vuokraemännälle ja kysyin, kauanko minun pitää vielä odottaa, että jotain tapahtuu. Hän alkoi huutaa minulle puhelimessa siitä, että todennäköisesti kaikki johtuu vain siitä, että minä en osaa tuulettaa. Seuraavana päivänä sain sähköpostitse ohjeet oikeanlaista tuulettamista varten. En ole lukenut niitä.

Hometilanne 9.12. Läikkisyys johtuu edellisistä putsauskerroksista.

Olin keskustelusta niin pöyristynyt, että kirjoitin hänelle pitkän sähköpostin selkeyttäen vielä sitä, miten tilanne on edennyt, miten ongelma ei voi olla tuulettamisessa ja miten pöyristynyt olen. Mainitsin sähköpostissa sanan vuokranalennus. Kaksi päivää myöhemmin talkkari soittaa ja kertoo, että he ovat jo seuraavana päivänä tulossa tarkistamaan katon tilanteen. Myös vuokraemäntä kirjoitti minulle saman tiedon sähköpostissa mutta huomautti samalla, että kaikki voi kuitenkin edelleen johtua siitä tuulettamisesta.

Herrat kävivät tarkistamassa tilanteen ja saman päivän iltana sain viestin, jossa vuokraemäntä kirjoittaa, että todellakin, kyllä todellakin siellä katossa oli kolme reikää. Jatkotoimenpiteinä minuun ottaa pian yhteyttä joku tyyppi, joka järjestää asunnon kuivatuksen. Katto korjataan sitten joskus tammikuussa. En ole kuullut tyypistä tai kenestäkään muusta vielä mitään. Tällä viikolla tapasin rapussa naapurini, joka kertoi, ettei minun kannata välittää. Jokainen talon asukas riitelee rouvan kanssa korjaustöistä ja lähes kaikilla edellisillä asukkailla on ollut asunnossani hometta. Hän itse ole enää edes puheväleissä vuokranantajan kanssa. Tämä oli kerran haukkunut hänet pystyyn, sillä hän kehtasi vaatia lämmintä vettä viikonlopuksi.

Edellisen asunnon kokemuksista viisastuneena en ole kuitenkaan tyytynyt seisomaan tumput suorana vaan liityin jo marraskuussa vuokralaissuojajärjestöön. Ilmeisesti en ole ainoa, jolla on ongelmia vuokraisäntien kanssa, sillä järjestö on varsin iso ja näkyvä. He lupaavat hoitaa lakiasiat ja muun likaisen työn puolestasi 70 euron vuosimaksulla.

Olin taas kuin jossain elokuvassa, kun toissapäivänä istuin pukumiehen vastaanotolla ja tilitin tarinaani. Hän näytti siltä, että on kuullut tämän laulun ennenkin. Kymmenen minuutin keskustelun jälkeen mies kaivoi sanelulaitteen esiin ja kertoi sille virallisin äänenpainoin ja sopivia taukoja pitäen, että vaadimme vuokranalennusta jo marraskuun alusta lähtien, sillä toimenpiteitä on täysin syyttä lykätty.  Kyseessä on vain 20 % vuokrasta, mutta sekin on parempi kiristyskeino kuin ei mikään. Minulla ei myöskään tällä hetkellä ole tavallista irtisanomisaikaa vaan voin lähteä heti, kun haluan. Harkitsen lähteväni. Pitäkää tunkkinne - ja homeenne!

Neukölln on hip!

Olin Berliinissä ensimmäisen kerran uutena vuotena 2009. Hannoverissa oli paistanut joulunpyhinä aurinko ja lämpötila oli kivunnut jopa +15 asteeseen. Sitten tuuli kääntyi, suuntasin itään ja aloin palella. En muista missään olleen ikinä niin kylmä kuin noina päivinä Berliinissä. Siltä reissulta jäi kylmyyden lisäksi mieleen puolituttujen kommentteja. Eräs varoitteli, että Neukölln ei sitten ole sellainen asuinalue, johon naisten kannattaa lähteä yöllä yksinään. Siellä on epämääräisiä alueita, paljon turkkilaisia ja metroasemia, jotka ovat kuin huumeluolia.

Vietin kuluvan viikonlopun Neuköllnissä ja minulla oli varsin rattoisaa, vaikka edellä mainitut kommentit pitävät toki edelleen osittain paikkaansa. Berliini-buumi on kuitenkin viime vuosina ylikuumentunut siihen malliin, että koko kaupunki on muutoksen tilassa - ja tuo muutos on nopeaa. Esimerkiksi niitä paikkoja, joissa kävin silloin uutena vuonna Prenzlauerbergissä, ei ole enää, sillä kyseinen alue on muuttunut perheiden paratiisiksi ja kaikki iltaliikennettä aiheuttavat paikat on yksi toisensa jälkeen suljettu. Samaan aikaan hipsterien muuttoliike on vaeltanut etelämmäs, ensin Kreuzbergiin ja nyt jo Neuköllnkin on vallattu. Viidessä vuodessa hipsterit ja taiteilijat kaikkialta maailmasta ovat kulkeneet halvimpien asuntojen perässä ja vallanneet tilaa turkkilaisilta. Alueella, jolla ei viisi vuotta sitten kannattanut kulkea yksin, asuu nyt skandinaavisia hyvätuloisia freelancereitä. Huonompituloiset ovat jo siirtyneet halvemmille asuntoapajille esimerkiksi Weddingiin ja vielä kauemmas.

Keskipäivän aikaan joulukuussa.

Saavuin Berliiniin myöhään torstai-iltana. Ystäväni haki minut päärautatieasemalta ja suuntasimme s-bahnalla ja sitten metrolla kohti eteläistä kaupunginosaa. Seuraavan puolen tunnin ajan tunsin astuneeni elokuvaan, lähinnä inhorealistiseen sellaiseen. Metrossa väistelimme kerjäläisiä ja jouduimme lopulta vaihtamaan vaunua, sillä eräs koditon kävi levittämässä arominsa sinne. Hermanstrassen asemalla kiipesimme katutasoon, ja ensimmäisenä ystäväni esitteli minulle lähikioskinsa, jossa sattui olemaan menossa jokin poliisioperaatio. Sitten ohitimme rakennustyömaan, jonka juurella joku hoiti juuri tarpeitaan. Jatkoimme katua eteenpäin, ja pian meidät ohitti ambulanssi pillit kirkuen. Siinä vaiheessa minun oli pakko nostella kulmiani, vaikka ystäväni yritti kovasti selittää, ettei täällä yleensä kyllä mitään tapahdu.

Seuraavana päivänä kävelin ystävän kotikatua ja totesin, että aika on pysähtynyt. Julkisivutyömaita näkyi useammassa kohtaa, mikä kertoo edistyksestä ja alueen varallisuuden noususta. Mutta telineiden juuressa sinnittelee edelleen ränsistyneitä kioskeja ja turkkilaisia leipomoita. Erään pubin ikkunasta näkyi harmaantunut huone täynnä tikkatauluja ja innokkaita heittäjiä. Niin huone kuin ihmisetkin näyttivät olevan suoraan DDR:stä. Näkyi paksuja viiksiä, tukevia vatsoja, telkkarinkokoisia silmälaseja ja harmaantuneita kollegepaitoja. Eikä siellä ollut hipstereitä. Kello oli 16 iltapäivällä ja kadun toisella puolella olevassa turkkilaisessa pyöri diskopallo jo niin vinhasti, että puoli katua valaistui. Baarissa oli paljon väkeä, mutta vain miehiä, ja punaiset seinät. Ja tietysi se diskopallo. Valitettavasti en kehdannut kuvata enkä sitten loppureissusta enää ehtinyt. Joskus teen vielä kuvasarjan unohdetuista nurkista. Siis jos ne ovat siellä vielä seuraavalla kerralla.

Kadulla on nykyään myös muodikkaita kahviloita @ Loislane

Ystäväni asuu pitkän kadun loppupäässä, ja minua aina vähän hirvittää, jos joudun kävelemään sinne myöhällä yksin. Ystäväni kuitenkin tuumaa, että kadulla pyörivillä turkkilaisilla on menossa jotkut ihan muut bisnekset kuin naisten jahtaaminen. Kadun päästä tekee tyhjän sekin, että se päättyy Tempelhofin lentokenttään.

Kyseessä on maailman vanhin matkustajaliikennelentoasema, sillä se toimi vuodesta 1923 vuoteen 2008. Vielä vuonna 2006 kentän läpi kulki 630 000 matkustajaa. Ei siis mikään ihme, ettei asuinalue ole ollut kovin suosittu, sillä kenttä sijaitsee aivan asuintalojen keskellä, joita koneiden on melkein pitänyt hipoa noustessaan ja laskeutuessaan. Ymmärtääkseni alueen käytöstä on olemassa monia suunnitelmia, mutta pääasiassa se on tarkoitus jättää ulkoilua ja hengittämistä varten. Sillä se siellä onnistuu, hengittäminen ja rauhoittuminen, mikä on tärkeää muuten niin meluisan, täyden ja joka suuntaan leviävän kaupungin siimeksessä.

Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, miten mukavaa olisi viipyä Berliinissä joskus vähän pidempään tai jopa asua siellä tovi. Kuitenkinjo viime talvena huomasin, miten mukavaa oli palata pikku-Kölniin mammuttimaisen Berliinin jälkeen. Nyt melkein kiljuin riemusta ajellessani junalla maan poikki kohti Reinin laaksoa. Tiesin, että minun ei seuravaana aamuna tarvitse matkustaa metrolla ja S-bahnalla ja väistellä muita kulkijoita ja pummeja ja hermostua siitä, että joka paikkaan on pitkä matka.

Sen sijaan hyppäisin pyörän selkään ja ajaisin 15 minuttia töihin. Se on aika, joka täällä yleensä riittää paikasta toiseen siirtymiseen. Taidan alkaa olla jo aika kiintynyt tähän kaupunkiin, joka vastaa kooltaan yhtä Berliinin asuinalueista. Muualla hyvä, kotona paras pätee näköjään jo suhteessani Saksan kaupunkeihin. 

Jouluinen viikonloppu Kölnissä

Lähes täydellinen viikonloppu ja mistä se syntyy.

Perjantai

Perjantait ovat minulle opetuksettomia päiviä, mikä tarkoittaa valmistelua, järjestelyä ja tapaamisia, mutta yleensä saa keitellä kahvia työhuoneella ja tuumiskella seuraavaa viikkoa rauhassa. Sellainen perjantai sattui nytkin kohdalle. Töiden jälkeen kävin pikapikaa kotona, sillä edessä oli aikainen treffi-ilta. Ajelin alkuillasta metrolla pohjoiseen kaupunginosaan ja osallistuin matkalla keskusteluun matkalippujen hinnoista, työmatkakortista ja pummilla ajamisesta. Korostettakoon, että minulla oli taskussa ihan oikea automaatista ostettu lippu.

Poikaystävä saapui paikalle suoraan töistä, ja sitten kävimme kioskilla hakemassa oluet ja turkkilaisessa syömässä falafelit. Tässä on taas niitä asioita, joita Suomeen kaipaisi. Pari euroa maksava falafelit, eli salaatilla, kastikkeilla ja pyöryköillä täytetty leipä, joka riittää hyvin, jos nälkä ei ole massiivinen. Toinen asia on se, että elokuvateatterissa saa juoda alkoholia. Ei sillä, ettäkö sitä tarvitsisi aina olla kittaamassa, mutta kyllä tilkka viiniä oluthuikka elokuvateatteriin sopii. Vielä paremmalta se tietysti maistuu sellaisilla kahden istuttavilla kuhertelupaikoilla. (Niistä ja ensimmäisestä elokuvateatterikäynnistäni Hampurin syksyltä lisää täällä.)

Olimme menossa katsomaan elokuvaa Hunger Games: Mockingjay suomeksi Nälkä peli: Matkijanärhi (kuulostaa kököltä, sori vaan). En ole tällaisten sarjojen tai kyseisten kirjojen ystävä, mutta olen nähnyt kaksi ensimmäistä elokuvaa ja ajattelin, että tämä olisi varmasti oikein hyvää viihdettä perjantai-iltaan. Kevyttä viihdettä se ei kuitenkaan ole, sillä kyseessä on tieteisseikkailuelokuva, joka sijoittuu ankeaan diktatuuriin, jota hallitaan psykoterrorilla. Ei siitä sen enempää, mutta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäiset osat, heräsin eräänä yönä omaan huutooni. Elokuvan 3. osa on kuitenkin jo kevyempi, sillä alkuperäinen idea on muuttunut aika paljon ja asukkaiden kapina alkaa tuottaa hedelmää. Suosittelen ja jään odottelemaan päätösosaa.

Kotimatkalla valitsimme tietysti kahdesta reittivaihtoehdosta sen huonomman ja jumituimme  hyväksi toviksi pysäkkien väliin maan alle, sillä metron raideohjauksessa oli vikaa.

Lauantai

Lauantaina oli kello soimassa, sillä olin lähdössä joulu-teemaiseen workshopiin. Syksyllä alkanut Instagram-addiktioni on tuonut mukanaan paljon uusia ja mielenkiintoisia asioita blogeista museoihin ja muihin innostaviin juttuihin. Löysin erään blogin kautta Flying Fawn -nimisen kaupan ja heidän mainoksensa workshopiin. Ajattelin, että olisipa hauskaa tehdä jotain uutta, ja niinpä päädyin lauantaina askartelemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Teimme kolme erilaista joulukorttia sekä pakkausjuttuja. Kyllähän se työstä käy, ja neljän tunnin jälkeen alkoi olla jo hieman vaikea keskittyä. Sitä edesauttanut se, että toinen ohjaaja oli Bayerista eli minun oli ajoittain vaikea ymmärtää häntä. Päivä oli kuitenkin mainio ja tulostakin syntyi.

Kuva Papier Tapirin blogista.

Olin aamulla ehtinyt huomata, että serkkuni, jota en ole nähnyt 13 vuoteen, oli  kirjoittanut ja kysynyt, ehtisinkö nähdä iltapäivällä. Hän olisi Kölnissä ja tarvitsisi seuraa odotellessaan tyttöystävää konferenssista. Puhelimeni on hieman lakkoillut emmekä onnistuneet päivän aikana pääsemään yhteyksiin. Workshopissa meni tunti odotettua pidempään, mutta kun olin lopulta kotona, soitin hänelle. Pahoittelin, ettei näkeminen taida onnistua, sillä minun pitää vielä jatkaa matkaa kohti Bonnia, sillä poikaystävän kaverilla on syntymäpäivät. Siinä jutellessamme hän tuli maininneeksi paikan, jossa sillä hetkellä on. Se sattui olemaan noin 500 metriä kodistani, joten tietysti hän tuli spontaanisti kylään. Keitimme kaffet, söimme suomalaisia ruispaloja ja päivitimme vuosien kuulumiset.

Siinä ohessa soitti muuten poikaystävä, ja sanoi, että ei tässä taidakaan olla kiire - hän oli kysellyt synttärisankarilta reittiohjeita ja saanut kuulla, että juhlat olivatkin olleet jo eilen... Hieman noloa, mutta lupasimme kuitenkin lähteä rääppiäisille. Kahvit tuli juotua ja serkku jatkoi matkaansa ja me pysäkille odottamaan ratikkaa. Lopulta tuli viesti, että jossain on tapahtunut onnettomuus eikä ole tietoa, milloin liikenne palautuu normaaliksi. Totesin, että tämä on merkki siitä, ettei kannata enää lähteä. Päivä oli ollut jo niin pitkä, että kirja, sohva ja lasi viiniä riittivät viimeiseksi viihdykkeeksi.

Sunnuntai

Olen tällä hetkellä osittaisessa home-evakossa, mutta sunnuntaina piti käydä kotona pesemässä pyykkiä ja järjestelemässä asioita, suihkuttamassa uusimmat homeläiskät.

Iltapäivällä oli vuorossa suomen kielen tunti. Pidämme poikaystävän ja saksalaisen ystävän kanssa pari kertaa kuussa suomi-treffejä, eli yritän opettaa pojille suomea. Ihan hyvin se sujuu, vaikka läksyt ovatkin lähes aina tekemättä. Sunnuntaina oli taas tapaamisen vuoro. Opetushetkestä tuli tällä kertaa aika lyhyt, sillä meillä oli kiire suomalaiseen joulubasaariin. Kölnin suomalainen seurakunta järjestää aina joulukuussa viikonlopunmittaisen basaarin, jonka tuotto käytetään seurakunnan toiminnan pyörittämiseen, mutta tilaisuus on myös ihana tuulahdus Suomea Kölnin pimeyteen.

Basaarista saa myös Marimekkoa ja Muumikamaa.

Saavuimme paikalle varsin myöhään, mutta ehdin ostaa lakuja ja juoda glögiä. Kävimme kahviossa syömässä rääppiäisiä ja osallistumassa arvontaan, ja sitten joku keksi vilkaista kellariin. Sehän ei ole suomalainen seurakunta eikä mikään, jolla ei ole kellarissa saunaa. Saunatiloihin on basaarin ajaksi rakennettu oluttupa. Yläkertaa oltiin jo sulkemassa, mutta koska meitä saapui paikalle iloinen yhdeksän hengen seurue, saimme jatkaa seurustelua kellarissa. Oli aika mainiota nautiskella suomalaista lonekeroa koivutapetin alla ja muistaa välillä olevansa kellarissa Kölnissä. Seuraavaksi meidän täytyy kyllä varata saunavuoro, vaikka olenkin kuullut, että ne ovat kovin suosittuja.

Tämä juttu lipsahti nyt aika pitkäksi, mutta pääasia oli kertoa, että viikonloppua oli monipuolinen ja erittäin onnistunut ja että ensimmäiset askeleet joulun suuntaan on nyt otettu. Seuraavat askeleet vievätkin sitten ensi viikonlopuksi Berliiniin ja toivottavasti myös saksalaisille joulutoreille.

Hyvää syntymäpäivää - minulle

Saksalaiset ovat syntymäpäivähulluja. Opin sen jo ensimmäisenä syksynäni Hampurissa. Mikään ei ollut saksalaisten ystävieni mielestä pahempaa kuin tajuta myöhään illalla, että jollakulla ystävällä, tutulla tai tutun tutun serkulla on syntymäpäivä, mutta häntä ei ole muistettu onnitella. Työpaikoissa sankarin ympärillä käy kova kuhina ja hänet on pakotettu leipomaan tai muistamaan ympäristöään muuten. Poikaystävä leipoo joka vuosi töihin cookieseja ja saa töistä lahjan. Juhlakalu onkin lähes kummajainen, jos hän ei tuo kakkua ja ilmoittaa, ettei aio juhlia päiväänsä mitenkään.

Suomalainen pyörittelee silmiään ja miettii, kuinka monen työkaverin tai muun tutun syntymäpäivät hän ylipäänsä tietää, siitä muistamisesta puhumattakaan. Nimim. sekoitan usein siskoni syntymäpäivän päivämäärän ja olen unohtanut äitini päivän ehkä useammin kuin kerran.

Tasoituksen vuoksi on kuitenkin sanottava, että Saksassa ei vietetä nimipäiviä lainkaan, sillä nimipäiväkalenteri ei ole tärkeä. Paitsi ehkä katolisilla, jotka seuraavat pyhimyskalenteria. Mutta muuten nimiä ei edes ole mukana peruskalenterissa. Useimmilla saksalaisilla on sitä paitsi muutenkin vain yksi etunimi. Aika köyhää.

Olen itse aina pitänyt syntymäpäivistä ja niiden juhlimisesta. Me marraskuun lapset olemme tottuneet pimeyteen, mutta sen keskellä on silti kiva juhlia. Marraskuu on muutenkin sellainen välikuukauso, jonka aikana tapahtuu vähän ja jouluunkin on vielä aikaa, joten juhlijoita riittää, kun jotain järjestää. Opiskeluajan solukämpässä vietettiin useammatkin synttärijuhlat. Yhdet hauskimmista olivat yhteisjuhlat kämppiksen kanssa. Täytimme muistaakseni samana päivänä yhteensä 42 vuotta.

Pari vuotta sitten vietin pyöreitä oikein kunnolla. Lienevät saksalaiset tavat jo tarttuneet, sillä minulla oli syntymäpäiväviikko, mikä tarkoitti lopulta kolmea juhlaa ja kahta konserttia viikon sisällä. Kannattaa ravata kahden maan väliä, niin saa enemmän kakkua.

Viime vuonna en tehnyt mitään erikoista, mutta tänä vuonna ajattelin, että voisi olla kiva täyttää taas 23. Siltä kyllä melkein tuntuikin, sillä juhlapäivän kynnyksellä sain supermarketin kassalla (täällä Saksassa!) kaivaa henkkarit esiin yhden vaivaisen viinipullon takia. Ensimmäinen kerta tässä maaassa muuten. Ostoskorissa oli vain leipomistarvikkeita, joten ehkä pullo ei ollut uskottava.

Varsinainen juhlapäivä kului töissä ja asunnon ongemia selvitellessä. Kyllä, asun jälleen homepommissa, mistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Paras syntymäpäivälahja oli ehdottomasti Suomesta kylään saapunut ystävä (sekä mukana saapuneet ruisleivät ja Pantterisalmiakit). Juhlapäivän iltana kävimme sitten tyttöjen kanssa syömässä tapaksia yhdessä lempiravintolassani ja hörppäämässä terveydekseni puolalaisessa vodkabaarissa. Zum wohl!

Tällä kertaa päätin kuitenkin järjestää myös juhlat ja vielä perisaksalaiseen tapaan. Täällä on nimittäin tapana kutsua vieraat ravintolaan tai baariin kodin sijasta. Niinpä olin varannut tästä läheltä hassun koirabaarin, jossa on erittäin punainen sisustus ja koirapatsaita ja koiratauluja ja heiluvia koiranpäitä joka paikassa. Mutta myös kaupunginosan parhaat kocktailit ja hyvä taustamusa. Marraskuussa tapahtuu aika vähän, sillä lähes kaikki kutsutut saapuivat paikalle ja toivat mukanaan vielä muitakin. Ystäväpiiriini kuuluu  leipuri, joka lahjoitti paikalle kakut ja baarista sai ostaa pöytään 10 litran oluttynnyrin. Juhlat voivat alkaa!

Kyllä, myöhään meni tai jopa aikaiseen, miten sen nyt ottaa. Ilta oli kuitenkin todella hauska ja onnistunut, vieraat viihtyivät ja ihmiset löysivät uusia tuttavia. En todennäköisesti voi juhlia syntymäpäiviäni taas pariin vuoteen, sillä odotukset seuraavia juhlia kohtaan ovat huimasti. Ei tosin lahjojen suhteen, sillä ne olivat ruhtinaalliset. Tuli sellainen olo, että ihmiset todella tuntevat minut. Sain nimittäin neljä kirjaa, koruja ja kosmetiikkaa sekä lahjakortin hierontaan. Tämä viimeinen tuli työkavereilta. Lienen ollut töissä hieman kireänä, ehkä juuri sen homekämpän takia.

Kannatti juhlia, ehdottomasti. Tästä voikin sitten siirtyä sulavasti suoraan joulun juhlintaan, sillä joulutorikausi alkoi juuri. Glühweinia, kiitos!

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuulun siihen sukupolveen, joka varttui nuoreksi naiseksi Jane Austen kuumeen kanssa ja jonka ensirakkaus oli Colin Firthin näyttelemä mister Darcy. BBC:n filmasi uuden version Ylpeys ja ennakkoluulosta 1995, ja sitä seurasi vuonna 1996 Emma Thompsonin ja Kate Winsletin tähdittämä elokuva romaanista Järki ja tunteet. Lähes kaikista kirjoista tehtiin samaan buumiin uudet elokuvat. Keira Knightleyn tähdittämä elokuvaversio vuodelta 2005 häviää kulttisuosioon nousseelle sarjalle kuitenkin 6-0.

Luin nuorena myös kaikki romaanit läpi, sillä fiksut vahempani hankkivat romantiikan nälkäisille neidoille käännökset Jane Austenin romaaneista ja myöhemmin myös alkuperäiskieliset kappaleet, jotta voimme mister Darcysta haaveillessamme oppia myös kieltä. Edelleen laatuaikaan isonsiskoni kanssa kuuluu se, että lasten mentyä nukkumaan parkkeeraamme videotykille ja katsomme Jane Austeniin liittyviä sarjoja, elokuvia ja muita erilaisia tulkintoja, sillä niitähän piisaa.

Luin ja kirjavinkkasin viimeksi keväällä suomalaisen uutuuskirjan, jossa kirjallisuudenprofessori Heta Pyrhönen lukee uudelleen kaikki Austenin romaanit ja selvittelee samalla niiden taustoja ja aikalaisten tapakulttuuria. Teksi löytyy täältä. Siitä asti olen puhunut norjalaisen ystäväni kanssa siitä, että meidän pitäisi järjestää lukupiiri ja lukea yhdessä kaikki Austenin romaanit tai ainakin ne parhaimmat, ja katsoa uudestaan kaikki klassikkofilmatisoinnit, nyt kun sitä varten löytyy hyvät tilatkin.Ystäväni perustivat viime vuonna kielikoulun (lisätietoa Nordikasta täällä) ja olemme keksineet luokkatiloille hyvää käyttöä myös vapaa-ajalla. Tähän mennessä siellä on juhlittu Euroviisubileitä ja viimeksi jalkapallon MM-finaalia. Ja nyt siis myös Jane Austenia.

Eilen koitti viimein se ilta, kun minulla oli jälleen ilo treffata mister Darcyn kanssa. Oli paikalla toki kuusi muutakin innokasta ja muutama vähemmän innokas paikalle pakotettu poikaystävä. Kaikki toivat mukanaan ruokaa ja juomaa, ja niille, jotka eivät sarjaa vielä tunteneet, annettiin pikabriiffaus siitä, mitä seuraavan kuuden tunnin aikana suunnilleen tulee tapahtumaan. Ulkona ropisi vettä ikkunalasiin, ja me jännitimme posket hehkuen, saavatko Elisabeth ja mister Darcy tälläkin kertaa toisensa. Kello 18 pyörähti ensimmäinen jakso käyntiin. Pelkästään se alkumusiikki sai kylmät väreet iholle, ja viimeistään rouva Bennetin ensimmäinen hermoromahdus laukaisi hihititysaallon, joka ei illan aikana sitten juuri enää hiljentynyt. Anteeksi pojat.

Cheers mister Collins.

Sarja oli parempi, kun muistinkaan. Se on täynnä hyvin näyteltyjä pää- ja sivuhahmoja ja tarpeeksi juonenkäänteitä, jotta tapahtumat pysyvät liikkeessä. Pojat tosin olivat sitä mieltä, että sarjassa tanssitaan ja kerätään yrttejä vähän turhan usein - neljännen jakson jälkeen seurasi oikein ilmoitus, että tässä jaksossa ei muuten tapahtunut kumpaakaan. Mister Collins muuttuu joka katsomiskerralla vieläkin koomisemmaksi, mutta en edelleenkään osaa päättää, kumman kosinta sittenkään on kamalampi, Collinsin vai Darcyn. Ja mister Bingleyn siskot ovat todellisia kanoja. Entäs ne vaatteet! Miesten housut herättivät parin viinilasin jälkeen erityistä ja ansaittua hilpeyttä. Pyrhösen analyysin luettuani seurasin mielenkiinnolla sitä, miten Firthin näyttelemästä mister Darcysta rakennetaan tietoisesti seksisymbolia. Kyllä se on viiden tunnin odottamisen arvoista nähdä Darcyn hyppäävän valkoisessa paidassaan kotilampeensa ja marssivan sieltä sitten rennosti kotiin. Tämä kohtaus nyt vain kuuluu nuorten naisten yleissivistykseen.

Ei voi kuin ihmetellä, miten ironisen, monipuolisen ja jopa yhteiskuntakritiikkiä sisältävän teoksen Austen on vuonna 1813 kirjoittanut. Kulissit ympärillä ovat toki muuttuneet eikä naimisiin meneminen ole enää niin keskeistä ja tärkeää naisen elämässä kuin silloin, mutta monet tarinan aineksista ovat ajattomia ja sen käsitys rakkaudesta aikanaan varsin moderni.

Analyysiteoksessaan Heta Pyrhönen tuo esiin myös Jane Austenin fanikultin erilaisia puolia. Bridget Jones on paljon velkaa isosiskolleen, ja Colin Firthin kulttiasemasta kertoo se, että hänet oli pakko saada myös Bridget Jones -elokuviin esittämään ylpeää mutta ah niin kuumaa Darcya. Voisi olla veikeää nähdä klassikoiden bollywood-versiot, mutta en tiedä, olisiko mister Darcy goes vamppyyri ihan se mun juttu enää. Ostoslistallani on kuitenkin postikorttisarja "Who invited mister Collins" ja suunnitelmissa matkustaa joskus Englantiin kirjailijattaren jalanjäljille.

Kyllä! Se on siinä.

Olet tässä. Työhuoneella.

Kölnissä alkoi tänään viides vuodenaika eli karnevaalisesonki. Näiden vuosien jälkeen tuntui jo niin kotoisalta, kun oppitunnilla istui punahilkka ja psykopaattihoitsu ja käytävillä seilaili inkkareita ja vamppyyreja. Klo 11.11 vedin tonttuhatun päähän ja kajautimme puhelimesta fanfaarin oppitunnin keskelle. Ajoin töiden jälkeen alkuillasta pyörällä pääjuhlapaikan ohi kotiin ja ohittelin toisiinsa nojailevia tiikereitä ja päissään olevia poliiseja. Väsyneimmät juhlijat rahnustivat jo koteihinsa. Näky muistutti sodasta palaavien laahustamista, mutta en tiedä, oliko tässä kyse voittajista tai häviäjistä.

Ulkomailla asuminen on mielenkiintoinen prosessi. Välillä vähän sellainen Asikkalan Asikkalan puiset rattaat, jotka tuppaavat olemaan vähän huonoja kulkemaan. Alkusyksystä kärsin koti-ikävästä ja sain osakseni ymmärtäväistä nyökkäilyä. Tuollaista se oli minullakin Australiassa. Joo, ja neljäs vuosi, se on kamala, ainakin oli Englannissa. Sitten eräänä päivänä huomaa, miten mukava on pyöräillä kuivia teitä syysauringosta ja ruskasta nauttien, ja ajatella, miten synkkää ja harmaata siellä kaipuun kultamaassa jo on. Apua, minähän kotiudun! 

Viime aikoina kotiutuminen on näkynyt siinäkin, miten olen ottanut uuden työhuoneen haltuun. Ihanan betonibunkkerimme remontti on edennyt nyt viimeiseen vaiheeseensa eli viimeinen siipi ja ylimmät kerrokset ovat nyt muovin alla. Niinpä muutin työhuoneeni syyskuun lopussa väliaikaistiloihin, kolmisen vuotta alkuperäistä aikataulua myöhemmin, ja jo nyt voin sanoa, että en halua muuttaa sieltä ensi vuonna takaisin. Aion köyttää itseni nippusiteillä kirjahyllyyn ja huudella puolalaisille muuttomiehille solvauksia suomeksi. Ehkä ne antavat mun jäädä.

Uusissa tiloissamme on ainoastaan yksi huono puoli ja siis se ainoa huono puoli, että ne sijaitsevat 600 metrin päässä päärakennuksista ja opetustilosta. Valittelin hiljattain, miten en ole oikein ehtinyt harrastaa urheilua, kunnes tajusin, että parhaimpina päivinä kipitän välin 6-8 kertaa. Tämähän on sitä hyödyllistä arkiliikuntaa, joten ei tästäkään kyllä oikein voi valittaa. Ja sitten niihin positiivisiin puoliin! Fennistiikan kirjasto ja työhuoneeni majailevat pienessä vanhassa kolmikerroksisessa kivitalossa. Alakerrassa on bysantinistiikan laitos, keskikerroksessa Erasmus-toimisto ja vintissä me. Onneksi paikat remontoitiin ennen tuloamme ikkunoita myöten, joten nyt on valoisaa ja valkoista. Hipsuttelen työhuoneessani villasukissa, naputtelen konetta kudotuissa ranteenlämmittimissä, keittelen kahvia ja teetä ja katselen, miten syksy pudottaa lehtiä puista. Minulle pitää seuraa se ainoa huonekasvi, jota en ole elämäni aikana onnistunut tappamaan. 

Välillä kirjastossa käy toki muitakin, mutta aika rauhassa saan hissutella ja kuvitella keksiväni hyviä ideoita opetukseen. Ehkäpä näin harmonisissa tiloissa voisi kirjoittaa menestysromaaninkin. Aina välillä rauha tosin häirintyy, kun pitää kipaista sinne pääkallopaikalle, jossa on hiljaiseen vinttikoppiin verrattuna kauhea hulina. Olenkin sanonut opiskelijoille, että jos minua ei näy tunnilla, olen mökkihöperöitynyt. Tai sumpit on vielä kesken. 

Auringonlasku työhuoneen ikkunasta.

Viikonloppu Lyypekissä

Yhdeksän elokuvaa, kolme aamiaista, useita laseja valkoviiniä, muutamia oluita, kolmen menyyn illallinen ja erinomaista seuraa. Siinä sivussa oululaisia lukiolaisia, aurinkoisia terasseja ja hyviä yöunia. Siinä tiivistettynä viime viikonlopun todellisuuspakomatka Lübeckiin. Idyllinen hansakaupunki tarjoaa näyttävät puitteet Nordische Filmtagelle, elokuvafestarille, joka järjestetään joka vuosi marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tämän vuotinen tapahtuma oli vuorossaan jo 56. mutta minulle vasta toinen.

Olin viime vuonna erittäin vaikuttunut niin itse tapahtumasta kuin kaupungista ylipäänsä. Mutta täytyy sanoa, että jos tämä vuosi olisi ollut ensimmäiseni, en tiedä, palaisinko halusta tulla uudestaan. Ilmat olivat viime viikonloppuna koko Saksassa aurinkoiset ja vallan mainiot ja Lübeck on ehdottoman kaunis ja vierailun arvoinen kaupunki. Ongelmana olivat kuitenkin elokuvat.

Tämän vuoden elokuvatarjonta jäi valitettavasti vain keskinkertaiseksi eikä päässyt lähellekään viime vuoden tasoa ja iloisia yllätyksiä, kuten kuumien suomalaisten näyttelijöiden näkemistä. (Tommi Korpela!) Tällä kertaa en nähnyt yhtäkään suomalaista julkimoa enkä elokuvaa, joka jäisi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Edes dokumenttipuoli ei sävähdyttänyt, vaikka suomalainen itsemurha-aiheinen raina palkittiinkin lopulta vuoden parhaana dokkarina.

Yleisö odottaa Roy Anderssonin uusimman elokuvan alkua.

Aloitimme viikonlopun torstain myöhäisillassa. Paloimme halusta nähdä elokuvan, joka on kolmas Färsaarilla ikinä tehty. Lisättälöön tähän, että kyllä siellä elokuvia tehdään, mutta ne menevät yleensä tanskalaisten nimiin ja tukia on vaikea saada. Edellisestä elokuvasta onkin kulunut jo kymmenen vuotta. Ohjaaja sanoi haastattelussa ennen filmin alkua, että tämä on visuaalisesti täydellisin elokuva, jonka hän on tehnyt. Sama tekijä on siis vastuussa näistä edellisistäkin Färsaarten elokuvista. Anteeksi vain ohjaaja, mutta emme kestäneet katsoa elokuvaa loppuun vaan lähdimme sieltä kesken pois. Kamppailin 50 minuuttia, mutta kun takaamme poistui pari ihmistä, ehdotin seuralaiselleni, että lähdetään mekin. Sitä seurasi joukkopako. Jäimme salin ulkopuolelle puistelemaan päitämme muutamien muidenkin hämmentyneiden katsojien kanssa ja totesimme, että mikä tahansa on tämän jälkeen parempi.

Päivät kuluivat varsin nopeasti elokuvasalista toiseen siirtyessä, mutta mikään elokuva ei valitettavasti ollut tajuntaa räjäyttävä, vaikka toki kaikki olivat tätä alkua parempia. Tässä kuitenkin muutama parhaiten mieleeni jäänyt, siis tuon Färsaarelaisen lisäksi. Siitä toipumiseen menee vielä tovi.

Aikuisten poika oli paras suomalainen raina, jonka näin, ja aion hankkia sen laitoksemme kirjastoon dvd:nä. Itkin elokuvan aikana neljä kertaa, nauroin vielä useammin ja ajattelin, että tässä on sellaista samaa kuin ranskalaisissa indie-elokuvissa: Hieman rankka tarina, mutta hassuja sivuhenkilöitä ja juonteita, jotka eivät johda mihinkään mutta ovat tosi huvittavia. Tarina kertoo Oliverista, joka menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa. Poika yrittää todistaa, ettei isä ajanut ylinopeutta ja pukee surunsa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin. Tarinaan liittyy myös vanha elokuvateatteri, kulkuri, jotka näyttelee Kari Hietalahti, yksi avioliittokriisi ja Suomen kuvalehti. Suosittelen ehdottomasti! Aiheestaan huolimatta tämä lukeutuu sellaisiin hyvänmielen elokuviin.

Elokuvan trailerin löydät täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=1p0huG78QDE

Viime vuonna ihastelin tanskalaisia elokuvia, tänä vuonna innostuin islantilaisista. Paris des Nordens on mainio pieni komedia, joka sijoittuu pieneen kylään Länsi-Islantiin. Tiivistetysti voisi sanoa, että elokuvassa on isä, poika, terassin rakentaminen ja nainen. Ainiin, koira myös. Näin oli elokuvan ohjaaja tiivistänyt ideansa käsikirjoittajalle. On elokuvassa myös AA-kerho, portugalin opiskelua ja jalkapalloa. Odottelen tällä hetkellä, että elokuvan soundtrack tulisi spotifyihin, sillä sen verran hyvästä menosta on kysymys. Alla sekä traileri että rainan tunnusbiisi.

Kuten kaikilla itsensä vakavasti ottavilla filmifestareilla myös Lübeckissä jaetaan palkintoja. Yleisöpalkinnon ja muiden lisäksi jaetaan se suurin ja arvokkain eli NDR Filmpreis, joka on arvoltaan 12 500 euroa. Sen voitti tänä vuonna islantilainen Vonarstræti, saksaksi die Strasse der Hoffnung. Kyllä, voin allekirjoittaa palkinnon, vaikka elokuvalle olisikin tehnyt hyvää, jos sitä olisi vähän lyhennetty. Asia tuli jo selväksi ja katsoja pystyi päättelemään ilman, että kaikkea piti alleviivata.

Tarina kertoo talouskriisin jälkeisestä Islannista kolmen protagonistin avulla. Alkoholisoitunut kirjailija, nuori opettaja ja uraputkeen päässyt pankkiiri kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, mutta heidän polkunsa risteävät, mikä tuo mukanaan sekä helpotusta että uusia ongelmia. Elokuvassa eräs päähenkilö vakuuttelee uskollisuuttaan vaimolleen, vaikka katsojat ovat juuri nähneet, mitä työmatkalla tapahtui. Eräs nainen yleisöstä purkahti niin raikuvaan nauruun, että koko katsojakunnan oli pakko yhtyä siihen, ja elokuva sai hetkeksi aivan uusia sävyjä. Juryn mukaan teos tarjoaa draamaa, joka on monitahoinen kuin romaani, ja se pitää kyllä paikkansa. Kevyt se ei tietenkään ole ja siis liian pitkäksi leikattu.

Viikonloppu jätti siis hieman hämmentyneen tunnelman, mikä ei kuitenkaan vaikuta siihen, ettenkö ensi vuonna taas saapuisi paikalle. Vuodet ovat näemmä erilaisia. Kuulin sivukorvalla, miten joku kehui Juurakon Huldaa ja Komissario Palmua, jotka esitettiin Retrospektiivi-sarjassa. Luulen, että monille viikonloppu oli mielenkiintoinen ja tarjosi uusia näkökulmia, vaikka itse en vaikuttunutkaan Ehkäpä ensi vuonna on taas minun vuoroni yllättyä ja vaikuttua.