Ennen kuljin töihin lokoisasti kimppakyydillä eli henkilöautossa muutaman kollegan kanssa. Tässä uudessa elämässä sullon itseni aamun täpötäyteen metroon ja varon astumasta kenenkään varpaille. Samanlainen muutos on myös työpaikkani suhteen. Entinen koulu oli ihan siisti ja hyväkuntoinen, mutta nykyinen paikka on aika hieno. Tai itse suomalais-ugrilaisten kielten laitoksen rakennus ei ole kaikessa punatiilisyydessään kovin hohdokas - tai ainakaan niin hohdokas kuin ympäristönsä. Laitos sijaitsee kiven heiton päässä kampukselta Rotherbaum-nimisellä alueella. Alue haisee rahalta. Arvoisa poikaystäväkin totesi, että vaikka olisimme molemmat hyväpalkkaisissa töissä, emme silti voisi edes haaveilla siellä asumisesta.
Punatiilinen talo kätkee sisäänsä laitoksemme, ja ymmätääkseni myös joitain germanistiikkaan liittyviä tiloja. Työyhteisömme on pieni: minun lisäkseni suomen kielen ihmisiä on vain lehtori. Oma työtilani sijaitsee rakennuksen kellarissa ja on hieman viileä, mutta muuta valittamista siinä ei ole. Tietokonetta käyttää joskus myös unkarin kielen professorin opiskelija-assistentti, mutta tähän mennessä olen nähnyt hänet vain kerran.
Rotherbaumin rikkauksilla on pitkä historia. Se on ennen ollut varakkaiden juutalaisten asuinaluetta, ja yliopiston vieressä on edelleen juutalainen koulu. Koulun edessä olevassa kopissa on poliisivartio koko päivän, varmuuden vuoksi. Yksikään alueella kulkija ei voi olla ohittamatta toisen maailmansodan tapahtumia. Niihin lähinnä täytyy varoa astumasta. Holokaustissa menehtyneiden juutalaisten entisten kotitalojen eteen on asetettu laatat, joissa kerrotaan henkilön syntymä- ja kuolinajat sekä kohtalo sodan aikana.
Tällä hetkellä kuljen työmatkat kotiin päin vaihtelevilla reiteillä katse kadussa laattoja bongaillen. Kun ne on katsottu, aion siirtyä ylemmäs etupihojen pikkupuutarhoihin ja talojen sisäänkäynteihin, ja siitä sitten talojen julkisivuihin ja parvekkeisiin...
Be First to Post Comment !
Post a Comment
Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?