Täytyykö aina olla tavoitettavissa

Aviomiehen mukaan ensireaktioni yllättäviin muutoksiin on usein negatiivinen enkä ole kovin spontaani ihminen. Toisaalta taas suhtaudun skeptisesti kaikkiin sähkölaitteisiin ja uusiin härpäkkeihin tai keksirasioihin, kuten eräs iäkkäämpi tuttava elektroniikkaa kutsuu. Sisälläni taitaa siis asua pieni mummo.

Asia on nimittäin niin, että jos minä kamppailen jonkin sähkölaitteen kanssa ja valitan miehelle ongelmasta, tarvitsee miehen vain tulla paikalle ja painaa napista ja TADAA! Ongelma on poistunut. Ja minä siinä selittämään, että ei se äsken toiminut...

Tämä kaikki vain pohjustukseksi sille, että vaikka minulla on ollut älypuhelin vuodesta 2013, siinä on vasta kuukauden ajan ollut kiinteä nettiyhteys. Sisäinen mummoni ei ole halunnut lähteä helpolla mukaan moderneihin hömpötyksiin. Elämä on rauhallisempaa, kun tietää, ettei puhelimeen edes voi saapua viestejä tai sitä ei voi plärätä, vaikka seuraakin olisi.

Olen perustellut päätöstäni sillä, että minun ei tarvitse jatkuvasti olla tavoitettavissa. Kotona, töissä, monissa kahviloissa ja kulkuvälineissä on usein WLAN, tai sitten pärjään ilman puhelimeen kilahtavia viestejä sen vartin, kun vaihdan paikasta A paikkaan B. En koskaan ota puhelinta mukaan, jos lähden lenkille tai salille ja öisin laitan puhelimesta kaikki ylimääräiset verkot kiinni. Näkeehän sitä aamulla sitten, jos jollain on ollut yöllä asiaa.

Kun kirjoitan, saatan pitää puhelimen äännettömällä, sillä mikään ei ole niin häiritsevää, kun jatkuva  whatsappin kilahtelu, joka johtuu siitä, että joku ryhmä aktivoituu suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa tai lähettämään mitä ikinä. Tiedätte kyllä. 

Täällä Saksassa on ollut myös helppoa olla liittymättä moderniin tietoliikenteeseen, koska kaikki on ollut pitkään hidasta ja kallista ja puhelimiinkin tarjotut paketit erittäin huonoja. 

Viime kuukausina olen ollut paljon reissussa ja tien päällä, ja on alkanut pikku hiljaa tuntua siltä, että kiinteässä puhelinverkossa saattaisi olla ideaa. Sisäiseen mummouteeni taitaa kuulua myös epäluuloisuus ja hitaasti lämpiävyys. Viimeinen tikki oli se, kun olin Turun kirjamessuilla ja hukkasin lompakkoni eikä saksalainen numeroni suostunut toimimaan Suomessa eikä minulla ollut siis myöskään nettiä. Sitä avuttomuuden tunnetta en halua enää koskaan kokea.

Kun selvisi, että vanhan numeron saa helposti mukaan eivätkä verkkoliittymätkään ole enää niin kalliita kuin vielä joitain vuosia sitten ja niihin kuuluu ihan mukavasti verkkoa, oli vaihto selvä.

Ja voi veljet miten mukavaa oli istua paikallisjunassa ja naputella itselleen lippu suoraan puhelimeen. Ihan tosta noin vaan! Ja sitten jakaa miehelle heti viesti, että onnistuin muuten ostamaan lipun, ihan itse. Tähän pitää mainita, että kyseinen lippupalvelu ei aina toimi, vaikka verkkoa olisi miten paljon. Tervetuloa moderniin Saksaan :D

Suomessa yllättää melkein aina se, miten jokaisessa korvessa on verkkoa. Pohjois-Saksassa asuvan appiukon talon ympäristössä on verkkoa vähän tuulesta ja päivästä riippuen. Niinpä kylävieraat kulkevat talossa ja tontilla puhelin ojossa vahvinta verkkoa etsien - paitsi siis minä, jolla ei kuuluvuutta ole edes ollut.

En aio jatkossakaan kantaa puhelinta koko ajan mukana, koska mikään ei voi olla niin tärkeää, ettei se voisi odottaa tunnin kävelylenkin päähän. Mutta onhan näissä härpäkkeissä ja tietoliikenneyhteyksissä ideaa, sanoo tämä mummo.

Mites teillä? Kulkeeko puhelin aina mukana, onko aina oltava tavoitettavissa?

Lue myös 

Näin selvisin kolme päivää ilman internettiä.