Ulkomailla turvaverkko on rakennettava itse

En ole koko aamuna ehtinyt juoda kuin puolet aamukahvista, peti on petaamatta ja hiuksetkin vielä laittamatta, sillä poikanen ei pärjää hetkeäkään yksin sitterissä, vaan valitus alkaa heti, kun käteni irtoavat. Katson kellosta, että tunnin päästä tulee apua, ja huokaisen.

Meillä ei miehen kanssa ole kummallakaan sukulaisia Kölnissä. Minun perheeni asuu Suomessa ja miehen Pohjois-Saksassa, joten meillä ei ole täällä niitä tyyppejä, jotka innokkaasti ja luonnostaan ilmoittautuisivat auttamaan vauvan kanssa. Asuimme opiskeluaikana siskoni kanssa samassa kaupungissa ja minä olin lastenvahtina jos nyt ei viikoittain niin ainakin aika usein. Se oli antoisaa ja oli mukava tietää voivansa olla avuksi. 

Ulkosuomalaispiireissä olen seurannut sitä, miten kukakin on tämän ongelman ratkaissut. Vaikka vauva olisi helppo, elämä vauva- tai lapsiperheessä on intensiivistä ja joskus olisi kiva saada olla hetki kädet vapaina. Koska luonnollista turvaverkkoa ei ole, asiat on järjestettävä itse, päätin.

Meillä onkin nyt täällä Kölnissä ihana varamummo sekä naapuriapua. 

Olen asunut Kölnissä jo yli kahdeksan vuotta ja tunnen kaupungin suomalaispiirit hyvin. Olin jo ennen raskautumista miettinyt, miten mukavaa olisi, jos löytäisimme täältä suomalaisen varamummon. Eläkeikäisillä voisi olla aikaa tulla silloin tällöin avuksi ja olisi kivaa, jos lapsi kuulisi suomea muiltakin kuin minulta.

Tiedättekö mitä? Nyt meillä on varamummo <3 Uskalsin jo raskausaikana kysyä asemaan erästä suomalaista tuttavaa, jonka lapsenlapset asuvat kaukana, ja suureksi onnekseni hän sanoi kyllä.

Meillä on nyt sovittuna viikoittaiset aamupäivätreffit. Varamummo tulee kanniskelemaan ja viihdyttämään lasta, jotta minä pääsen hoitamaan asioita tai tekemään juttuja, joihin tarvitsee kaksi kättä. Eilen ehdin puolessatoista tunnissa käydä postissa ja kaupassa, viikata pyykit kaappiin ja uudet kuivumaan sekä pedata pedin ja laittaa hiukset kiinni, samalla kun vauva sai nukkua lämpimässä sylissä.  Hän ei tällä hetkellä viihdy yksin kovin hyvin eivätkä esimerkiksi vaunut toimi ollenkaan.

Toinen arkea piristävä asia ovat ihanat naapurit. Alakerrassamme asuu Toivoa kahdeksan viikkoa vanhempi poika vanhempineen. Heilläkään ei ole sukulaisia lähellä, joten meillä on paljon yhteistä. Olemme ottaneet tavaksi tehdä joskus arki-iltoina vuorotellen toisillemme ruokaa ja toisinaan me äidit syömme yhdessä lounasta vauvojen pyöriessä lattialla. Kunhan pojat vähän kasvavat, aiomme antaa toisillemme parisuhdeaikaa ja ottaa vuorotellen lapset hoitoon. Vastavuoroisuus on toiminut hyvin.

Ainakin näin aluksi olemme olleet onnekkaita eikä minulle ole tullut sellaista oloa, että viettäisin päiväni yksin tai että en koskaan saisi omaa hetkeä tai apua. Vielä en ole ehtinyt kadehtia niitä, joiden isovanhemmat tai sisarukset asuvat samassa kaupungissa. Olen asunut Kölnissä yli kahdeksan vuotta, ja olen varma, että ystäväpiiristä löytyy myös lastenvahteja, kunhan vain pyydämme.

Sillä vaikka Toivo kuinka ihana onkin, on mahtavaa saada joskus hetki itselleen. Seuraavan huudon jaksaa paremmin, kun väliin on tullut vähän happea. Ja onneksi alussa mainitsemiani huutoaamuja ei  ole kovin usein.

Tulevaisuudessa tulemme miettimään myös maksullisen lastenvahdin hankkimista, sillä lastenvahtiin sijoitetut eurot eivät varmasti mene hukkaan, jos ne auttavat arjen jaksamisessa. Olen myös päättänyt, että palkkaamme siivoojan sitten, kun palaan töihin. Kaikki keinot elämän helpottamiseksi ovat tervetulleita eikä minua hävetä hankkia niitä.

Millainen turvaverkko sinun perheelläsi on?