Minä en ole vauvaihminen. Tiesin sen jo raskausaikana, sillä olen aina sanonut, että ottaisin mielelläni saman tien parivuotiaan ja jossain määrin itseohjautuvan enkä pientä avutonta nyyttiä. Toki täytyy myöntää, että on mielenkiintoista seurata läheltä ihmistaimen kasvua ja kehitystä, mihin liittyy paljon iloa mutta myös muita tunteita.
Meillä on nukuttu koko joulukuu huonosti ja sairastettu myös. Lapsella on menossa yöhulinoita vaativa kasvuvaihe, ja olen huomannut, miten väsymykseni rajat lähenevät. Joku kommentoi kerran, että pikkulapsivaihe oli hänelle elämän parasta aikaa, mutta minulle ehdottomasti ei. Koitan olla kokematta tästä huonoa omaatuntoa, sillä eihän se vauva vika ole, että äiti kaipaisi muutakin kuin vaipanvaihtoa.
Juuri kun aamulla on taas herätetty kesken unien ja laskenut kiukkuisessa mielessään päivät miehen vanhempainvapaan alkuun (tasan viikko!), tuleekin yllättäen todella kiva päivä. Tällainen.
Yöhulinoinnin väsyttämä vauva on kärttyinen, joten laitan hänet aikaisin päiväunille. Hän nukahtaa vaunukoppaan klo 9.23. Alan ensin siivota keittiötä, mutta totean, että kotihommia voi tehdä vauvankin kanssa, mitä jos joskus vain olisin. Niinpä vetäydyn sohvalle lukemaan hiljattain löytämääni Mika Waltarin tekstiä Ihmisen ääni-sarjaan.
20-luvun Pariisi vie ajatukset muualle, kunnes alan valmistella joogaan lähtöä. Päätän laittaa itseni valmiiksi ennen kuin vauva herää ja järjestän samalla pyykit. Joogaan lähtö lähenee, mutta vauva ei osoita heräämisen merkkejä. Pakkaan kaiken mukaan ja lähden ulos.
Vauva herää matkalla joogaan klo 10.55 ja on erittäin hyväntuulinen. Äitiysjoogassa on talven kävijäennätys ja hieman jännittää, miten vauva viihtyy. Tänään kaikki kuitenkin sujuu. Joudun imettämään kerran, mutta muuten poikanen leikkii viltin päällä, naureskelee liikkeilleni ja flirttailee muille joogaajille. Tunnin jälkeen äiti puhkuu treenin jälkeistä tyytyväisyyttä ja vauva seuran tuomaa iloa.
Kotona odottaa miellyttävä yllätys, sillä papa on ilmestynyt tekemään home officea. Työpaikalla on internetkatkos, joten töitä saa edistettyä paremmin muualla. Vauva lusikoi lounaaksi kyssäkaalia, me vanhemmat pastaa ja sitten onkin taas päiväunien aika. Vauva nukkuu melkein kaksi tuntia. Minä torkun tunnin mukana, ja sitten aloitan viikkosiivouksen. Saan tehdä sen kerrankin perusteellisesti, sillä mies ottaa hoitovuoron vauvan herättyä.
Koska olen päivän aikana saanut toteuttaa omia juttuja, illansuussa on mukava leikittää vauvaa olohuoneessa hyvää musiikkia kuunnellen. Tänään ei tarvinnut edes tehdä ruokaa vaan syötiin eilisiä, joten sekin helpotti päivää.
Sekään ei onnistu laskemaan hyvää fiilistä, että vauva huutaa nukahtaessaan vartin. Hän kuitenkin suostuu lopulta nukahtamaan omaan sänkyynsä. Rasti seinään.
Paljastan miehelle aamun negatiiviset ajatukseni ja ihmettelen, miten päivästä tulikin niin mainio. Täydellisen päivän takana taitaa siis olla sopiva annos liikuntaa ja sosiaalisuutta, mutta myös pitkiä päiväunia ja niiden tuomaa rauhaa ja hyvää tuulta. Jos kaikki päivät olisivat tällaisia, mikä olisi vauvan kanssa ollessa. Myönnän, on luksusta saada olla kotona ja viettää aikaa vauvan kanssa, mutta uuteen rooliin ja elämänvaiheeseen tottuminen on vielä kesken.
Nyt laitan sormet ja varpaat ristiin ja toivon rauhallista yötä.
Be First to Post Comment !
Post a Comment
Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?