Sunday 15 March 2020

Seitsemän vuotta ensimmäisistä treffeistä

Sinne sujahti seitsemäs yhteinen vuosi pohjoissaksalaisen partasuun kanssa. Se ei ollut klassisen vaikea, vaan monella tapaa jännittävä ja ikimuistoinen. Tämän vuoden aikana meistä tuli vanhempia. Uusi elämä äitinä ja isänä vaatii edelleen opettelua mutta roolit alkavat jo tuntua omilta. Syksy harjoiteltiin, mutta tällä hetkellä kotona vallitsee rauhallinen onni.

Tasan seitsemän vuotta sitten pääsin vihdoin puoli vuotta odottamilleni treffeille. Mies ei tosin edes pitänyt niitä treffeinä, mutta tajusin jutun juonen pian. Seuraavana päivänä koittivat uusintatreffit ja ensisuudelma, ja alusta asti olin täysin varma, että tässä se nyt on.

Oikeassa olin, sillä yhdessä olo vain paranee vuosi vuodelta eikä elämää voisi enää kuvitella ilman toista.

Meistä kahdesta tuli viime kesänä kolme, kun Toivo saapui maailmaamme. Vauvavuosi ei ole onnistunut etäännyttäään meitä, vaan parisuhdekin voi tällä hetkellä oikein hyvin, vaikka nukummekin yöt eri sängyissä vaihtaen aamuyöllä vahtivuoroa eli sänkyjä. Uskon, että miehen vanhempainvapaa sekä innokkuus kodinhoitoon versus minun mahdollisuuteni kirjalliseen työskentelyyn ja omaan aikaan on ollut meille täydellinen kombinaatio, ja lisännyt kodin tyytyväisyyttä huomattavasti. 
Iso K on saavuttanut Kölninkin ja tilanne on elänyt täällä tällä viikolla joka päivä. Vielä keskiviikkona istuin työkentelemässä pääkirjastossa, mutta nyt on koulujen ja päiväkotien lisäksi   suljettu julkiset tilat, kuten kirjastot, museot, elokuvateatterit ja baarit. Niiden lisäksi harrastustoiminta on laitettu paussille ja kohta varmaan sulkeutuvat kaupatkin.

Ajattelimme, että tämän seurustelujuhlapäivän kunniaksi olisi kuitenkin hauskaa tehdä jotain erityistä. Aurinkoinen ja lämmin päivä houkutteli ulos ja Reinin ranta tulvi väkeä, jolla ei varmasti ollut metrin turvaväliä. Kadut ja aukiot näyttivät yhtä vilkkailta kuin aina kevätpäivinä eikä mistään olisi voinut päätellä, että kaupunki on poikkeustilassa.

Me halusimme jonnekin rauhallisempaan paikkaan, jossa emme ole aikaisemmin käyneet. Ratkaisu löytyi eteläisen Kölnin kasvitieteellisestä puutarhasta. Forstbotanischer Garten sijaitsee Rodenkirchenissä viiden raitiovaunupysäkin päässä meiltä, mutta kuulin sen olemassa olosta vasta muutama viikko sitten.
Tajusin vasta puistossa kävellessäni, miten pitkällä kevät jo on. Ensimmäiset mehiläiset surisivat vaaleanpunaisissa kukissa ja auringon paiste lämmitti niin, että oli pakko riisua kaulahuivi. Sateeseen ja harmauteen tottunut Toivokin ihmetteli  kirkasta auringon paistetta silmät sirrillä.

Aidatun ja hoidetun kasvitieteellisen puutarhan ympärille levittäytyy lisäksi laaja puistoalue, jossa tuoksui ajoittain ihan oikea metsä. Sen verran lähellä kaupunkialuetta kuitenkin ollaan, että autobahnan humina kuului puiston yllä.

Toivo ei vielä innostunut puutarhan tarjoamasta luontokokemuksesta vaikka saikin työntää kätensä nurmikkoon. Itsestä taas tuntui, että piipahdus vaaleanpunaisten kukkien ja lehtensä pian avaavien kasvien maailmassa pudotti hartiat alemmas ja muistutti siitä, miten tärkeää on päästä välillä kivikaupungista vihreään. 

Kotona mies teki ruokaa ja minä viihdytin poikasta. Lapsen mentyä nukkumaan mies vetäytyi työhuoneeseen omien juttujensa pariin ja minä valtasin olohuoneen sohvan. Ovi on välissä kiinni, mutta toinen on sen takana tavoitettavissa, jos tarve vaatii. Mutkaton yhdessä yksin oleminen on pitkässä parisuhteessa ehdottomasti parasta tai sopii ainakin meille. 
Kohti seuraavaa seitsemää vuotta <3
2 comments on "Seitsemän vuotta ensimmäisistä treffeistä"

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?