Lasten aika on erilaista kuin aikuisten

Minusta on tullut taivaan tuijottelija ja ajan päivittelijä. Nykyinen asuntoni mahdollistaa erinomaisesti kyseiset harrastukset. Näen ylimmän kerroksen asunnostani naapuritalojen kattojen ylle, ja sinne punaisten tiilien taakse aurinkokin laskee. Keittiön kellosta tarkkailen, että joka ilta aikaisemmin. Tämä ei kuitenkaan ole vain syysharrastus; kesälomallakin kulutin viikon mökillä niska kenossa ihmetellen iltojen värejä.

Ajan päivittelijä minusta on tullut vanhemmiten ja hieman varkain. Varsinkin nyt, kun asuu ulkomailla, asettuvat fyysiset ja ajalliset ulottuvuudet uusiin mittakaavoihin. Muistan lapsena ihmetelleeni ulkomailla asuneita tätejäni, jotka aloittivat vuosittaisen kyläilyreissun päivittelemällä, miten me lapset olemme taas kasvaneet. Nyt olen itse juuri tuo kyseinen täti.

Hafencity, Hampuri.

Toinen siskoni asuu Pohjanmaalla, ja meillä on sellainen tavoite, että yritämme nähdä edes kerran vuodessa. Reissuni ehtii usein vain Etelä-Suomeen, joten tapaamisia saa tosiaan suunnitella. Toisinaan ne onnistuvat hyvinkin. Tänä vuonna olemme nähneet jo kahteen otteeseen ja kolmena eri päivänä. Tahti kiihtyy.

Meissähän ei niin muutoksia näy, mutta siskon lapsen kasvukäyrä osoittaa, että edellisestä kerrasta on jo aikaa. Ja päivittelinkö sitä? No tietysti!

Aikuisten aika on muutenkin erilaista kuin lasten. Lapsena aikaan ei kiinnittänyt huomiota, paitsi silloin, kun se eteni liian hitaasti, mitä tapahtui aina ennen kesälomaa tai joulua.  Kaikki kiva vaati pitkän ja malttamattoman odotuksen, ja kaikki hauska meni aina liian nopeasti. Vaikka harvoinpa lapset valittavat, että aika kuluisi liian äkkiä tai että toivoisi ajan menevän hitaammin, ettei vain tarvitsisi kasvaa.

Eräs lapsi perusteli muuten hiljan, että hän on juuri oikean kokoinen ja ikäinen, sillä hänen pepussaan ei vielä kasva karvaa. Ehkä hieman asian vierestä mutta kyllä nauratti.

Aika on kuminauha. Se venyy, kiristyy ja löystyy aina tilanteen mukaan. Itse huomaan peittäväni kaikkeen touhuun sen tosiasian, että korvan alla tikittää koko ajan kello. Pelkään, että aika menee liian nopeasti enkä ehdi tekemään kaikkea, mitä haluan. Tätä lyhyttä elämää menee hukkaan, jos en muista olla tehokas ja täyttää kalenteria. Nykyään sitä ei juuri tarvitse täyttää, kun tuppaa täyttymään ihan itsestäänkin.

Toisaalta, mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuminauha venyy, ja lopulta ajantunne häviää kokonaan. Reissuja ja tapaamisia sunnitellaan kuukausien päähän, silti ne koittavat jo aivan juuri. Jos joku kysyy, mitä tein viime toukokuussa, en enää muista, koska koko ajan tapahtuu niin paljon.

Lopultahan on kuitenkin onneksi niin, että päivä tulee ja päivä menee, aurinko nousee ja laskee oman aikataulunsa mukaan, eikä yksi pieni tallaaja voi siihen vaikuttaa. Mutta kun sen päivittely on vaan niin mukavaa...

Olen siis pahoillani kaiki te kasvuiässä olevat sukulaisten, ystävien ja tuttavien lapset. Täältä se täti kohta taas tulee ja muistaa ihmetellä, miten sitä on taas kasvettu, ja kysellä, millä luokalla sitä taas ollaankaan. Ai, sinä olet vasta kolme, no ehtiihän sinne kouluun vielä. Äkkiä sekin aika sitten koittaa. Ja äkkiä se koulutaivalkin on taputeltu, vaikka silloin koululaisena se tuntui jatkuvan ikuisuuden eikä loppuvan ikinä.

Kaikenmaailman Katariinat

Tiedäthän sen tyypin, joka kiilaa ohitsesi, kun itse punnerrat naama punaisena vastatuuleen? Joka on aina pirteä ja kiva ja hyvin valmistautunut, kun itse olet nukkunut huonosti, unohtanut kirjat kotiin ja huomannut vasta matkalla, että sukkahousuissa on reikä? Toisaalta, kun sinulla on nälkä, hän kaivaa täydellisen kasvispiirakan kassista ja kehottaa syömään. Voisimme kutsua tätä tyyppiä Katariinaksi.

Minun elämääni Katariina astui muutama vuosi sitten työkaverin muodossa. Hän on siinä mielessä miellyttävä versio, että vaikka hän on hyvin valmistautunut, hän ei ole huumorintajuton tiukkapipo. Olen viime vuosina alkanut arvostaa Katariinaa todella paljon, sillä hänestä on tullut minulle korvaamaton tukihenkilö. Tähän mennessä hän on auttanut minua niin töissä kuin vapaa-ajallakin, enkä tiedä, mitä tekisin, jos hän keksisi vaihtaa työpaikkaa.

Esimerkkejä löytyy useita, mutta tässä nyt muutamia. Olen muuttanut pari kertaa lyhyen ajan sisään. Ensimmäisen muuton yhteydessä valitin töissä kaikesta saksalaisesta byrokratiasta, miten hankalaa on ilmoittautua joka paikkaan ja mitä muuta siihen nyt liittyykään. Hetken päästä Katariinalta tulee sähköposti, jossa on virastojen aukioloajat ja suora linkki ajanvarausjärjestelmään. Toisen muuton yhteydessä Katariina oli kantamassa ja organisoimassa, koska olen oppinut, että hän vastaa tehokkuudessaan kahta tavallista tallaajaa. Tällä kertaa olivat sitten ne pöydän ruuvit. Tiukalle ruuvatut pöydänjalat eivät liikahtaneetkaan ja miehet lähtivät etsimään työkaluja. Katariina jäi yksin huoneeseen, ja kun muut palasivat, olivat pöydänjalat siistissä pinossa muovipussissa. Kaikenlisäksi kyseessä oli pöytä, jonka Katariina oli lainannut minulle, koska minulla ei ollut ruokapöytää muta tarvitsin sellaisen. Ja hänellä oli tietysti yksi ylimääräinen varastossa. Katariina on lainannut myös ainakin hiuspinnejä, kirjoja, kulhoja ja sukat.

En tiedä, miten se tekee sen, mutta eilen sattui taas niin huvittava tapaus, että siitä on pakko kertoa. Olin koko päivän odottanut, että pääsen töiden jälkeen jumpalle. Tavarat oli pakattu jo aamulla valmiiksi ja into oli piukassa. Salille päästyäni huomasin, että olin unohtanut ottaa urheiluliivit mukaan. Noh, täytyy yrittää näillä tavallisilla, tuumin, koska todella haluan sinne jumppaan, kun kerran olen täällä. Menin täyttämään vesipulloa ja huomasin, että pukkarin toisella puolella näkyy tuttu naama. Katariina! Mitäs säkin täällä? Ootko jo kauan käynyt? Ja sitten tyttöjen kesken jaettu salaisuus, kato hei, mulla on tavalliset rintsikat, ku unohdin urkkatopin kotiin. Siihen Katariina, että ai jaa, haluatko sä urheilurintsikat, mulla olis mukana yhet ihan puhtaat ja käyttämättömät. Whaaatt? En voinut lopulta muuta kuin nauraa, mutta uskon, että se toppi pelasti mun jumpan.

Alan jo nähdä tässä sellaisia sarjakuvamaisia piirteitä. Että aina, kun joku on pulassa, ilmestyy sivun reunasta käsi, joka ojentaa apuvälineen tai korjaa tilanteen jollain tavalla. Ihan sama, missä ja milloin se tilanne olisi päällä. Olen myös miettinyt, voisiko tähän liittyä jotain telepaattista tai supervoimiin viittaavaa.  Ovatko Katariinat tältä planeetalta? Joka tapauksessa olen onnellinen kaiken maailman Katariinoista ja sitä mieltä, että meillä jokaisella pitäisi olla niitä elämässään ainakin yksi.

Kuva täältä.

Kotiinpaluu?

Olen asunut kohta neljä vuotta Saksassa. Neljä! Vuotta! Sinä aikana olen käynyt noin 15 kertaa Suomessa. Tajusin jossain vaiheessa, että minun on käytävä päivittämässä kieltäni säännöllisesti tai muuten voin unohtaa nämä kirjoitushommat. Yli kolmen kuukauden tauko johtaa tilaan, jossa siirrän kirjoittamisen jälkeen verbit lauseiden lopusta sinne oikeille paikoille. Ja ne lauseiden loppukiekaisut, varsinkin kysymyslauseissa!

Pitkä ulkomailla oleskelu johtaa siihen, että näkee kotimaansa ulkopuolelta ja eri valossa kuin sellainen, joka elää siellä arkeaan. Olen ajoittain ehkä turhankin skeptinen kotimaatani kohtaan, mutta lomalla tuntui siltä, että ihmiset ovat avoimempia ja ystävällisempiä kuin muistinkaan. Vai johtuiko se vain siitä, että oli kesä ja viikkotolkulla aurinkoa ja hellettä? Ehkä talvella on taas toisin. Toisaalta olin varsin järkyttynyt Lahden katukuvasta, joka kesästä huolimatta oli lähes inhorealistinen. Näytti siltä, että rakenustöiden peittämässä keskustassa liikkuu lähinnä avohoitopotilaita, pulsuja, pitkäaikaistyöttömiä ja vanhuksia. Anteeksi Lahti, mutta siltä se näytti.

Lahden paras puoli, satama kesäillassa.

Jostain syystä kaikkien näiden vuosien ja Suomi-kritiikin jälkeen minua on vaivannut viime päivinä kunnon koti-ikävä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa. Tulin keskiviikkoyönä kotiin, mutta en ole oikein vieläkään laskeutunut. Tuntuu, että on fyysisesti täällä mutta henkisesti vielä mökkilaiturilla. Iltaisin tulee aivan liian aikaisin pimeä, ja joka paikassa on liikaa autoja ja taloja. Lähes kaikki ystävät ja tututkin sattuvat olemaan viikonloppua poissa tai vielä lomilla, joten kaiken sosiaalisen Suomi-elämän jälkeen olen miljoonakaupungin keskellä, yksin.

Tein myös sen virheen, että luin lentomatkalla Tove Janssonin Taikatalvea (löysin äitini painoksen kirjasta vuodelta 1962), joten koneen vasta laskeutuessa Kölniin minulla oli ikävä Suomen kuulaita talvipäiviä, joita en ole moneen vuoteen kokenut. Siksi aloitin torstaiaamun katsomalla Tove Jansson dokkareita YLE Areenasta. Halusin kuulla suomea. Ei huvittanut kuunnella saati puhua saksaa. Sitten järjestelin suomenkielisiä kirjoja pursuavan kirjahyllyni uudestaan ja kirjoitin sähköposteja Suomeen. Jossain vaiheessa perustarpeet kuitenkin menivät kiukutteluni edelle ja oli pakko lähteä ruokakauppaan, eli kadulle saksalaisten sekaan. Tutussa lähikaupassakin tuntui kaikki olevan vinksallaan enkä meinannut löytää mitään, en ainakaan karjalanpiirakoita, ruisleipää tai Fazerin salmiakkia. Leipomon tätikään ei ymmärtänyt minua, sillä saksalaiset vokaalit tarttuivat kurkkuun. Todellinen palautus maanpinnalle suomenkielisten leppoisien lomaviikkojen jälkeen.

Kotimaa hyvässä valossa.

Kotimatkalla ohitin k-50 kulmakuppilan, jossa on parhaat bileet aina aamukymmenestä lähtien. Leveä kölnin murre saavutti korvat ja ensimmäinen hymynkare pyrki kuin pyrkikin suupieliin. Vähän matkan päässä näin kaksi tutunnäköistä eläkeläistä nojailemassa rollaattoreihinsa ja väittelemässä siitä, kummalla on enemmän vaivoja. Alakerran kioskia pitävä turkkilainen perhe tervehti iloisesti, kuin olisivat huomanneet, että olin viikkoja poissa. Luikin äkkiä rappukäytävään, jotta olo ei alkaisi tuntua liian kotoutuneelta.

Juttelin hiljattain Ghanasta kotoisin olevan ja nykyään Saksassa asuvan miehen kanssa. Puhuimme kaikesta tärkeästä, kuten jalkapallosta, saksalaisten ärsyttävistä puolista ja kotimaan merkityksestä. Jossain vaiheessa hän taputti sydäntään ja sanoi, että vaikka muualla olisi ihan hyvä, sydän on kuitenkin aina kotimaassa. Niin se on.

Kyllä tänne varmaan taas kotiutuu, kyllä varmaan ja pakostakin. Ja jos ei, on takataskussa jo liput seuraavaa, järjestyksessään 16. Suomen-reissua varten. Takaisinmuutoaikeita ei vielä kuitenkaan ole - eihän se Suomi sieltä mihinkään karkaa ja pääseehän sinne aina takaisin. Joskus. Ehkä. Mutta ei vielä.

Ja sitten olivat vielä puut.

Maailmanmestari Saksa

Manuel Neuer sanoi telkkarissa, että me ollaan kaikki maailmanmestareita. Se tarkoitti sillä varmasti muakin,että määkin olen mestari. Ni mä sit ajattelin kans vähän kertoa, miten kaikki oikein kävi. Tämä on ollut pitkä ja monivuotinen projekti, joka lopulta johti siihen parhaaseen tulokseen eli maailmanmestaruuteen. Voisi sanoa, että pohjatyö alkoi jo kymmenen vuotta sitten, kun asuin Hollannissa ja opettelin juomaan olutta. Matka on ollut monivaiheinen, ja kaikki kulminoitui viimeiseen kuukauteen.

16.6. Portugalin peli kului poikaystävän sohvalla odottavissa tunnelmissa. Paikalle saapui myös yksi vaihtopelaaja, mutta muuten ilta oli rauhallinen eikä kortteja tarvinnut vilautella. Olin vähän myöhässä ja kävelin vasta ratikalle, kun kansallislaulut jo soivat. Olihan se aika komeaa kuulla,  kun laulu kaikui talojen seinistä ja katu täyttyi huudoista. Kävelin kaiken keskellä ja vastaanotin hurraa-huutoja.  Oikeanlainen tankkaus on myös todella tärkeää ennen peliä, joten se hoidettiin pitsalla. Turnauksen alussa on hyvä vielä säästellä paukkuja, joten pelin aikana kului vain yksi olut. 4-0

21.6. Ottelu oli sellaista menoa ja meininkiä , että alkoi jo melkein ottaa pumpun päälle mutta verenpaineisiin ainakin. Ekan pelin suvereeni ylivoima kostautui ja pojat joutuivat oikesti töihin. Pallo lipsahteli yleensä niin varmalta Neuerilta eikä Klosen tavaramerkkivolttikaan ollut ihan puhdas. Kotikatsomon puolesta peli oli kyllä yksi kisojen viihdyttävimmistä, sillä tapahtumaa riitti. Alkulohkossa on hyvä ottaa vielä varman päälle, joten peli seurattiin kotisohvalta kevyin eväin. Yksi olut. 2-2.

26.6. USA:aa vastaan oli hieman valmistautumisongelmia. Ei oltu ihan varmoja säätilasta tai siitä, millaista varustusta vaaditaan, mutta lopulta ilma ei muodostunut esteeksi. Kun naapurista löytyi tarpeeksi lisävarusteita eli jatkojohtoja, saatiin pelikenttä pystyyn. Olihan se komiaa nauttia auringonpaisteesta ja kerrankin oli tekemistä myös erätauolla, kun otettiin pienet palauttavat liukumäessä. Ilta jätti toivomisen varaa, koska oluita kului jälleen vain yksi. Peli oli heiman sinänsä ponnetonta ja pelaajatkin näyttivät lähinnä uitetuilta koirilta. Vaikeaa oli. 0-1.

30.6. Alkulohkon voittajana oli helppo lähteä jatkamaan, mutta seuraava peli eli Algeria otti silti aika tiukoille. Toisen puoliajan aikana alettiin norjalaisvahvistuksen kanssa keskittyä itse asiaan, eli googlattiin pelaajien taustajoukkoja. Suomessa jääkiekkoilijat ja missit tapaavat pariutua, Saksassa jalkapalloilijat ja mallit. Iloisin yllätys oli päävalmentaja, joka on ollut 25 vuotta naimisissa eikä ole vaihtanut nuorempaan, vaikka tarjokkaita varmasti olisi. Panokset kasvaa, niin myös oluen määrä. Silti tuntuu, että parannettavan varaa jäi vielä. 2-1.

4.7.  Ranska-peli sattui sopivasti perjantai-iltaan, ja sääkin näytti vihdoin taas kesäiseltä. Keskittyminen alkoi jo hyvissä ajoin, ja mekin olimme jo aikaisessa vaiheessa varaamassa pöytää Biergartenissa. 

Valkopaitainen väki kansoitti terassit mutta kuvaruudut olisivat saaneet olla suurempia. Stadion oli puoliksi varjossa, katsomomme ajoittain auringossa, joten pallon liikkeitä sai usein lähinnä arvella. Saksalaisnaisten kaukorakkaus, Mats Hummels pelasti päivän mutta muuten peli ei kyllä ollut mikään ihmeellinen spektaakkeli. Olin jopa hieman pahoillani Ranskan puolesta. Olin odottanut trikolorilta enemmän.

Peli oli sen verran jännittävä, ilta pitkä ja kaunis, että tein poikkeuksen tuomarilinjaan ja join valkoviinishorleja. Määrää en enää muista. Se kertokoon siitä, että kaikkeni annoin ja ilta oli hyvä. 0-1.

8.7. Puolivälierässä satoi kaatamalla. Koko päivän ja vielä seuravankin päivän. Terasseja yritettiin suojata ja katoksia rakennella, mutta aika moni pysyi kotisohvalla tai kokoontui kavereiden sohville, kuten me. Pelin odotus raastoi sen verran hermoja, että valmistauduin iltaan joogassa. Huoltojoukkojen järjestämä pitsatarjoilu maistui sen jälkeen varsin mainiolta. Palasin pelin aikana näiden kisojen perustankkaukseen eli Gaffel-panimon kausituotteeseen, Sonnenhopfen-olueen. 

Ehkä se lennätti ottelun uusiin sfääreihin, sillä käytännössä pelin olisi voinut lopettaa 25 minuutin jälkeen. Eihän siinä mätössä ollut mitään järkeä. 5-0. Aina jos joku erehtyi lähtemään vessaan tai käymään keittiössä, tuli maali. Kyllä täytyy sanoa, että hieman suretti vastustajien puolesta, että sellainen selkäsauna ja kotikisoissa vielä. 

   Pelin jälkeinen kotimatka oli kaoottinen. Ratikoita jäi tulematta, ihmisiä heilui joka paikassa liput kourassa, bilekatuna tunnettu Zülpicher Strasse oli suljettu ja juhlat jatkuivat siellä aamuun asti. Kisoja ei kuitenkaan ole vielä voitettu, joten oli alettava valmistautua viimeiseen mittelöön. 7-1.

13.7. Finaalia varten tehtiin kunnon valmisteluja. Katsomon paikaksi sovittiin kielikoulu Nordika, koska siellä on iso videotykki eikä säästä ollut taas varmuutta. Pelin aikana saatiinkin muutamia sadekuuroja. Monikansallisessa katsomossa oli hyvä tunnelma, ja hermoheikoimmat olivat varautuneet peliin pistaasipähkinöillä. 

Pelikentällä nähtiin myös korkeimpia voimia.

Vaikka MM-kisoissa tehtiin ennätysmäärä maaleja, monet pelit olivat sittenkin kovin tylsiä eivätkä tarjonneet niin hyvää viihdettä kuin olin toivonut. Finaali teki tässä iloisen poikkeuksen. Paikkoja oli molemmilla ja paraatitorjuntoja ja hienoja yksilösuorituksia näkyi puolin ja toisin. Ei olisi toki ollut tarpeen, että pelaaja saa aivotärähdyksen ja että rankkateita kalastellaan, mutta muuten peli oli tapahtumarikas. Luulen ja toivon muuten, että tuomaripeli ja pelien väkivaltaisuus puhuttavat vielä pitkään.

Hyvinhän siinä lopulta kävi ja puolenyön aikaan koko kaupunki räjähti yhteen huutomyrskyyn. Kyllä tämä ansaittu voitto oli, mutta huonosti ei pelannut vastapuolikaan. Tankkaus osui tällä kertaa täydellisesti kohdilleen, kuten kaikki muukin. Valitettavasti seuraavana päivänä oli töitä, joten juhlat piti lopettaa lyhyeen. Olin vielä niin reilu, että pidin maanantaina eräällä kielikurssilla tentin. Vaikka se sujui voitonhuumassa tai ehkä juuri sen takia, tulokset olivat kuitenkin erinomaiset. Alla voitonjuhlintaa Kölnissä. 0-1.

Seuraavan päivänä iski sitten tyhjyys. Monivuotinen projekti on nyt saanut täyttymyksensä. Kaikkien on aika vetäytyä itseensä miettimään, mitä seuraavaksi. Vihdoin oli aikaa palauttaa pullot kauppaan ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Pysyykö Sonnenhopfen tarjonnassa, pitäisikö vaihtaa Kölschiin, lopettaa kokonaan vai alkaa juoda vain punaviiniä? Aika näyttää. Yksi on jo päätöksensä tehnyt, sillä se on ainakin varmaa, että maajoukkueella on pian uusi kapteeni. 

Palautuminen alkaa tästä. Toffeejäätelöä ja romaani.

Kuu kiurusta kesään mutta ei kesälomaan

Turussa oli viime viikonloppuna Ruisrock. Ihmiset pomppivat ympäri Ruissaloa, aurinkoa paistoi ja tarjolla oli kesä parhaimmillaan. Mitä minä tein? Valmistelin yliopistolla tenttejä.

Kun muutin Saksaan, jouduin opettelemaan uuden vuodenkierron eikä se ole sujunut aivan kivuttomasti. Koululaisena, opiskelijana ja sitten koulussa työskentelevänä olen tottunut siihen, että kesäloma alkaa kesäkuun alussa ja kestää viikkotolkulla tai ainakin elokuun alkupuolelle. Vielä toisena Saksassa oleskeluni vuotena kirpaisi nähdä entisten kollegojen lomapäivtyksiä facebookista, kun itsellä oli lukukausi vasta puolivälissä.

Kaikista vaikeimpia ovat olleet juhannukset. Se ensimmäinen oli aivan hirveä. Istuin päivän aurinkoisella parvekkeella, tuijotin kateellisena sosiaalista mediaa ja odotin silloista poikaystävääni töistä, jotta olisimme voineet tehdä jotain yhdessä. Poikaystävä tulikin, mutta hänellä ei ollut minulle aikaa. Onneksi olin sentään löytänyt Pågenin pikkupullia Aldista, mutta ero siinä kuitenkin tuli. Nykyinen poikaystäväni leipoo minulle juhannuspullat ihan itse, varmuuden vuoksi. 

Viime ja tänä vuonna pääsin käymään Suomessa touko-kesäkuun vaihteessa, ja se on hieman helpottanut kesäikävää. Sillä ensimmäinen, minkä ihminen unohtaa, on valo. Saksassa on toki lyhyemmät ja pidemmät päivät sen mukaan, missä vaiheessa vuotta mennään, mutta se ei ole mitenkään verrattavissa pohjoisen valoon. 

Lahti 11.6. klo 21.20

Olin viikkoa ennen juhannusta Suomessa, ja heti ensimmäisenä iltana piti valvoa ja tuijottaa ulos. Miten pitkään aurinkoa paistoikaan! Miten lyhyt oli hämärä ja miten taivaalla voikaan olla vaaleanpunaisia pilviä klo 01.30. Teki mieli kysyä, että aurinko, ollaanko sitä tulossa vai menossa? (Tämä kuulostaa nyt todella romantisoidulta, mutta anteeksi, en ole asunut Suomessa moneen vuoteen ja kaikesta vanhasta, tutusta ja tavallisesta on tullut jossain määrin eksoottista - kuten nyt vaikka, no Lahdesta.)

On vuodenkierron muutoksessa kyllä omat hyvätkin puolensa. Talvet eivät ole yhtään niin raskaita ja kamalia kuin ennen. Nykyinen elämäni jakautuu talvi- ja kesälukukausiin sekä niiden väliaikoihin eli niin kutsuttuun lukukausilomaan. Pitkän ja yhtenäisen puurtamisen sijaan kiireisimmät kuukaudet jakautuvat nykyään lokakuusta helmikuuhun ja huhtikuusta heinäkuuhun. En pidä lukukausien jakoa mitenkään ongelmattomana, sillä kesälukukausi on monestakin syystä hieman epäproduktiivinen. Ensinnäkin Kölnissä voi olla täysi kesä jo huhtikuussa, kun opiskelijoiden pitäisi innosta puhkuen aloittaa seuraava rupeama. Toisekseen pääsiäinen, vappu ja katolisten bonuspyhät rikkovat aikatauluja sen verran, että kokonaisia opetusviikkoja on paljon vähemmän kuin talvella. Mutta viimeistään heinäkuuhun tultaessa sitä kuitenkin miettii, mitä ihmettä me vieläkin täällä teemme, sillä nyt on kesä. Tai ainakin kalenterin mukaan on, vaikka ilmoista sitä ei olekaan voinut päätellä.

Joitain vuosia sitten käytiin keskustelua, jossa mietittiin, olisiko saksalaisten yliopistolukukausien aikoja mahdollista muuttaa. Uudistushalu tyssäsi kuitenkin alkuunsa, koska A. kaikki uudistukset perinteitä kannattavassa yliopistomaailmassa ovat pahasta ja koska B. lukioissa tehtiin muutos, jossa 13 vuodesta siirryttiin 12 vuoden kouluaikaan. Lukukauden aikaistaminen syyskuulle tarkoittaisi myös ylioppilaskirjoitusten aikaistamista, mikä olisi tarkoittanut liian montaa muutosta samaan aikaan. Kun muutokset nyt kuitenkin ovat pahasta. Asian pohtiminen siirrettiin vuoteen X.

Mutta on tällä tämänhetkisellä elämänrytmillä omat hyvätkin puolensa. Esimerkiksi syyskuu ja maaliskuu. Ne ovat ilmojensa puolesta uudet lempikuukauteni. Syyskuu on vielä täysi kesäkuukausi eli lämmin ja valoisa mutta ilman ukkosia ja paahtavia helteitä. Maaliskuussa taas on jo kesäfiilis ja usein myös varsin miellyttävät lämpötilat. Sesongista toiseen siirrytään leppoisasti, kun yhtenä päivänä on +10 astetta ja seuraavana +20 ja sitten talvi onkin jo ohi. 

En voi silti sanoa, ettenkö kaipaisi Suomen neljää selkeää vuodenaikaa ja valoisaa kesää. Koska muutos talvesta kesään ei ole täällä niin radikaali, ihmisetkään eivät sitä juuri huomioi vaan kulkevat esimerkiksi samoissa pitkissä housuissa kesät talvet. Kun Suomeen pitkän talven jälkeen koittaa vihdoin kevät ja sitten kesä, kaikki menevät vähän sekaisin, pukevat kesävaatteet päälle ja elävät seuraavat kuukaudet jotenkin huumassa, kunnes syksy taas ajaa kaikki omiin koteihinsa ja neljän seinän sisälle. Yritän selittää tätä paikallisille, mutta eivät he oikein ymmärrä. Miten voi selittää valon, ei sitä voi. Sitä on pakko mennä itse katsomaan.

Lahti 12.6. klo 01.40.

Heinähattu ja Vilttitossu Saksassa

Viime viikot ovat olleet tähänastisen yliopistourani ehdottomasti kiireisimmät ja stressaavimmat. Toisaalta ei liene oikeutta valittaa, jos tärkein työtehtävä käsittää Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjojen läpilukemisen ja tekstien analysoimisen. Viihdyttäväähän se tietysti oli, nauramaankin pisti, mutta nämä kaksi daamia ovat olleet viime vuosina niin tuottelijaita, että tuotannon kahlaamiseen menee tovi jos toinenkin.

Ensimmäinen muistoni Nopoloiden lastenkirjoista on 2000-luvun alusta, kun lähdin innokkaana kirjallisuudenopiskelijana ystäväni kanssa elokuviin. Suunnitelmana oli katsoa erästä menneiden aikojen kirjailijaa ja hänen elämäänsä käsitellyt raina, mutta toisin kävi. Humanisteina emme olleet osanneet lukea aikatauluja oikein, joten kyseinen elokuva ei pyörinytkään vielä niin alkuillasta. Koska olimme kuitenkin paikalle vaivautuneet, päätimme mennä katsomaan jotain muuta. Leffaksi valikoitui Nopoloiden Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan pohjalta tehty elokuva. Enpä olisi uskonut, miten mainio se oli! Elokuvan lopussa me kaksi humanistia kyynelehdimme vielä koskettavaa loppukohtausta, kun ympärillämme istuneet lapsiperheet olivat jo kiirehtineet vessaan.

Seuraavan kerran kohtasin Nopolat siskoni perheen autossa. Siskoni pitää huolen, ettei ulkomailla asuva lapseton täti pääse vieraantumaan realiteeteista ja järjestää kaikenlaista mukavaa pikkuohjelmaa. Sillä kertaa olimme viettäneet lapsiperheellisen päivän Tampereen Ideaparkissa muutamien muiden joululomasta nauttineiden perheiden kanssa. En tiedä, kuka oli kotimatkalla väsynein, täti vai lapset tai ehkä kuskina toiminut perheenisä, mutta matkaa päätettiin jouduttaa kuuntelukirjalla Risto Räppääjä ja kuuluisa Camilla.

Kuuntelun aikana ilmeni seuraavanlaisia ongelmia. Ensinnäkin minä ja siskoni nauroimme monessa kohdin niin paljon ja kovaa, että takapenkilta kuului jatkuvasti komento "Olkaa hiljaa!". Kun lopulta naurultamme rauhoituimme, kysyi kuopus keskipenkiltä, mille te oikein nauroitte. Kukaan ei ehtinyt kuitenkaan vastata, kun seuraava naurunremakka täytti auton.

Tilanteeseen tiivistyi se, mikä on tyypillistä Nopoloiden lastenkirjoille. Ne on kirjoitettu lapsiyleisölle aikuista kuitenkaan unohtamatta. Monet tilanteet, henkilöhahmot ja heidän reaktionsa sekä tarinoiden kielelliset tasot ovat sellaisia, että vain aikuinen voi ne ymmärtää. Voisin puhua tästä aiheesta pidempäänkin, olenhan nykyään Heinähattujen ja Risto Räppääjien erikois(spagaatti)tutkija.

Kesäkuun alussa tapahtui sitten niin onnellisesti, että tapasin Sinikka ja Tiina Nopolan ja pääsin keskustelemaan heidän kanssaan kirjoista, elämästä, spagaateista ja ehkä vähän saksalaisista miehistäkin. Erään ison pankin kulttuurisäätiö järjestää joka vuosi kolmiviikkoisen lastenkirjallisuustapahtuman, jolloin ulkomaisia kirjailijavieraita viedään tavallisiin kouluihin ja lastenkirjastoihin. Tänä vuonna kohdemaana oli Suomi ja siksi myös Nopolat saapuivat tänne Reinin rannalle.

Kuva Katharina Müller.

Tavattuani nämä mainiot naiset en yhtään ihmettele, että heidän kirjoittamansa kirjat ovat menestyksiä ja löytävät lukijoita eri kielistä ja kultuuripiireistä ympäri maailman. Välihuomautuksena tosin todettakoon, ettei Heinähattuja tai Räppääjiä ole vieläkään julkaistu saksaksi.

Iättömät leidit ovat säilyttäneet lapsenmielisen uteliaisuutensa ja heillä on tapana katsoa maailmaa vähän vinosti. Molemmista syntyy hyvää huumoria, mistä voi aiheutua jopa pieniä ongelmia, kun keskustelee livenä Nopoloiden kanssa. Kuuntelija epäilee kuulemaansa, etsii kaikesta ironiaa ja yrittää analysoida, mitä sanotaan tosissaan ja mitä ei. Että noinko se isosisko Sinikka aina vaan sitä pikkusiskoaan Tiinaa mollaa eikä toinen ole moksiskaan. Voi voi sentään.

Ironiaa tai ei, tämä tutkija löysi lopulta itsestään yhtäläisyyksiä Heinähatun ja Vilttitossun äitiin Hanna Kattilakoskeen ja hänen öisiin spagaatteihinsa. Se kelvatkoon tulokseksi tästä tutkimusurakasta.

Spagaatti.

Viikonloppu Romaniassa

Mitä ihminen tekee silloin, kun työstressi on kovimmillaan eikä aikaa ole mihinkään ylimääräiseen? Lähtee viikonlopuksi Romaniaan! Lähdin tapaamaan siellä harjoittelijana olevaa ystävääni sekä tuttua suomen kielen lehtoria ja lopulta kävi niin, että paikalle sattui myös suomalainen yliopistotuttava, jonka vetämään kirjaprojektiin osallistuin talvella. Kaikki tiet vievät siis Romaniaan ja Transylvaniaan.

Romania ja erityisestin Cluj tarjosi väsyneelle positiivisten adjektiivien ryöpyn. Minua oli tosin jo ennen lähtöäni varoitettu, ettei maa ole sellainen, kuin olen ehkä kuvitellut. Ja tämä siis vain positiivisessa mielessä. Ensimmäinen klisee on tietysti se, että vietin viikonlopun Transylvaniassa, mutta en nähnyt yhtäkään vampyyriä. Olen pettynyt.

1. Minua oli varoitettu siitä, että ihmiset eivät puhu kovin hyvää englantia. Niinpä minua hieman jännitti, kun menin lentokentän taksitolpalle osoitelappu käsissä täristen ja kömmin tuoksuaineilla raikastettuun taksiin. (Romanialaiset rakastavat kaikenlaisia tuoksuaineita ja mitä voimakkaampia ne ovat, sen parempi.) Kuski aloitti heti ensimmäisessä mutkassa englanninkielisen turistiopastuksen. Kuulin kaiken kaupungin taloudellisesta elämästä viikonlopun musiikkifestareihin. Hän kertoi myös ylpeänä, että heillä on MacDonalds, mutta että minun pitää tietysti maistaa joitain perinteisiä ruokia - Tyttö, kirjoita ylös, että muistat nämä nimet - kävi käsky. Siinä sitten ajeltiin ympäri kaupunkia, minä ihmetellen taksin tuoksua ja hän painaen asioita mieleeni. Viikonlopun vakio sitaatiksi muodostuikin, kuten se taksikuski minulle kertoi…

2. Huomasin jo taksimatkalla, että monet talot ovat hieman ränsistyneitä. Toisaalta monia kortteleita on myös korjailtu ja vanha kaupunki näytti oikein idylliseltä. Olen aikaisemmin käynyt Tsekeissä ja täytyy sanoa, että maissa vallitsee hyvin samanlainen tunnelma. Ystäväni historioitsijakämppis loi silmieni eteen kuvia vanhasta Itävalta-Unkarin imperiumista, joka oli rikas ja vahva ja sitä jo aikana, jolloin Suomessa asuttiin vielä mäkituvissa, tölleissä ja saunoissa. Kunhan ehdin, etsin käsiini historiateoksen, josta voin lukea lisää noista menneisyyden suurajoista. Edes diktatuuri ei ole onnistunut pyyhkimään menneiden vuosien jälkiä kaduilta ja rakennusten seinistä.

3. Jossain määrin ennakkoluuloisena ajattelin, että aina kun mennään itään, törmää naistyyppiin, jolla on pitkät punaiset kynnet ja korkeat korot ja jota ei kutsuta Suomessa kovin mairittelevilla nimillä. Väärin! Romanialaiset naiset ja tytöt ovat kovin moderneja ja pukeutuvat  yhtä arkisesti kuin monet muutkin länsieurooppalaiset naiset. Myöskään meikeissä ei liioitella vaan katukuva oli hyvin samanlainen kuin se on täällä Saksassa.

4. Ennakkoluulojeni uhriksi jouduin myös, kun etsin katukuvasta kerjäläisiä, epämääräisiä kortteleja, kodittomia lapsia ja romaneja. Eipä juuri näkynyt ei. Kun kävelen Kölnissä kotoa lähimmälle ratikkapysäkille, väistelen useampia kerjäläisiä ja kodittomia, kuin mitä näin viikonlopun aikana Romaniassa. Romanit eivät ole romanialaistenkaan kesken suosittuja, vaan heitä syrjitään sielläkin. Toisaalta en nähnyt  yhtäkään, joten en osaa sanoa, mikä tilanne oikeasti on.

5. Romania on sulkeutunut maa, jossa ei ole ulkomaalaisia. Väärin. Ensinnäkin Romania on kaksikielinen maa: valtaväestön keskellä asuu suuri unkarilaisvähemmistö, mutta historian jäänteenä maasta löytyy myös tsekinkielisiä kyliä. Unkarilaiset eivät tosin ole kovin hyvässä maiseessa, joten eräskin kertoi, että joissain tilanteissa hän puhuu mieluummin englantia ja esiintyy ulkomaalaisena kuin paljastaa olevansa Romanian unkarilainen. Taas näitä historian kerrostumia! Toisaalta tutustuin viikonlopun aikana pariin chileläiseen ja pariin tsekkiläiseen opiskelijaan / tieteentekijään. Joko Romania siis todella on kansainvälinen tai sitten tapasin kaupungin ainoat ulkomaalaiset. Voi olla, että jälkimmäinen väite pitää sittenkin paikkansa.

6. Kuvittelin, että kommunistinen diktatuuri on jättänyt jälkensä maahan ja sen asukkaiden mentaliteettiin. Ehkä näin voi ollakin, mutta yllätyin siitä, miten ystävällisiä ja huomaavaisia ihmiset olivat. Toki he eivät ota itse kontaktia ja tervehtivätkin sitten vasta, kun olet ensin tervehtinyt heitä. Mutta maassa vallitsee todella ihmisystävällinen kulttuuri. Saksalaisia kehutaan usein kohteliaiksi, mutta vaatimattomien ja sydämellisten romanialaisten rinnalla saksalainenkin kohteliaisuus on aika pintapuolista. Jopa lentokentän turvatarkastuksessa vallitsi leppoisin tunnelma, minkä olen missään kokenut.

Viikonlopun kestänyt vierailu on toki lyhyt eikä siinä vielä ehdi täysin päästä sisälle siihen, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Voi siis olla, että vain positiivisia kokemuksia tarjonnut vierailuni oli vampyyrien taitavaa sillmänlumetta. Täytyy myös muistaa, että Cluj Napoc on yksi Romanian rikkaimpia ja hyvinvoivimpia kaupunkeja, vaikka asukkaiden keskitulot jäävätkin 300-400 euroon kuukaudessa, kertoi taksikuski. Köyhiä tai ei, en ole missään muualla juonut niin herkullista kotitekoista limonadaa kuin Romaniassa. Heidän oluensakin on kuin Suomessa, Ursus eli karhu.

Kun olen ensin kahlannut sen Itavalta-Unkarin historiaa käsitelleen suurteoksen, aion lähteä roadtripille vanhaan Eurooppaan ja antaa itseni ihastua ja yllättyä ja upota menneisyyden loistoon. Sitä odotellessa toivon, että ennakkoluulot Romaniaa kohtaan laskevat. Saksassa ei esimerkiksi edes saa käsitellä Romanian rahaa, kertoi pankkivirkailija minulle, kun yritin vaihtaa rahaa ennen matkaani. Kehitys kehittyy mutta voisiko maa joskus palata jopa takaisin päin, niihin menneisiin hyviin päiviin, jotta sitä taas arvostettaisiin?