Jouluinen viikonloppu Kölnissä

Lähes täydellinen viikonloppu ja mistä se syntyy.

Perjantai

Perjantait ovat minulle opetuksettomia päiviä, mikä tarkoittaa valmistelua, järjestelyä ja tapaamisia, mutta yleensä saa keitellä kahvia työhuoneella ja tuumiskella seuraavaa viikkoa rauhassa. Sellainen perjantai sattui nytkin kohdalle. Töiden jälkeen kävin pikapikaa kotona, sillä edessä oli aikainen treffi-ilta. Ajelin alkuillasta metrolla pohjoiseen kaupunginosaan ja osallistuin matkalla keskusteluun matkalippujen hinnoista, työmatkakortista ja pummilla ajamisesta. Korostettakoon, että minulla oli taskussa ihan oikea automaatista ostettu lippu.

Poikaystävä saapui paikalle suoraan töistä, ja sitten kävimme kioskilla hakemassa oluet ja turkkilaisessa syömässä falafelit. Tässä on taas niitä asioita, joita Suomeen kaipaisi. Pari euroa maksava falafelit, eli salaatilla, kastikkeilla ja pyöryköillä täytetty leipä, joka riittää hyvin, jos nälkä ei ole massiivinen. Toinen asia on se, että elokuvateatterissa saa juoda alkoholia. Ei sillä, ettäkö sitä tarvitsisi aina olla kittaamassa, mutta kyllä tilkka viiniä oluthuikka elokuvateatteriin sopii. Vielä paremmalta se tietysti maistuu sellaisilla kahden istuttavilla kuhertelupaikoilla. (Niistä ja ensimmäisestä elokuvateatterikäynnistäni Hampurin syksyltä lisää täällä.)

Olimme menossa katsomaan elokuvaa Hunger Games: Mockingjay suomeksi Nälkä peli: Matkijanärhi (kuulostaa kököltä, sori vaan). En ole tällaisten sarjojen tai kyseisten kirjojen ystävä, mutta olen nähnyt kaksi ensimmäistä elokuvaa ja ajattelin, että tämä olisi varmasti oikein hyvää viihdettä perjantai-iltaan. Kevyttä viihdettä se ei kuitenkaan ole, sillä kyseessä on tieteisseikkailuelokuva, joka sijoittuu ankeaan diktatuuriin, jota hallitaan psykoterrorilla. Ei siitä sen enempää, mutta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäiset osat, heräsin eräänä yönä omaan huutooni. Elokuvan 3. osa on kuitenkin jo kevyempi, sillä alkuperäinen idea on muuttunut aika paljon ja asukkaiden kapina alkaa tuottaa hedelmää. Suosittelen ja jään odottelemaan päätösosaa.

Kotimatkalla valitsimme tietysti kahdesta reittivaihtoehdosta sen huonomman ja jumituimme  hyväksi toviksi pysäkkien väliin maan alle, sillä metron raideohjauksessa oli vikaa.

Lauantai

Lauantaina oli kello soimassa, sillä olin lähdössä joulu-teemaiseen workshopiin. Syksyllä alkanut Instagram-addiktioni on tuonut mukanaan paljon uusia ja mielenkiintoisia asioita blogeista museoihin ja muihin innostaviin juttuihin. Löysin erään blogin kautta Flying Fawn -nimisen kaupan ja heidän mainoksensa workshopiin. Ajattelin, että olisipa hauskaa tehdä jotain uutta, ja niinpä päädyin lauantaina askartelemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Teimme kolme erilaista joulukorttia sekä pakkausjuttuja. Kyllähän se työstä käy, ja neljän tunnin jälkeen alkoi olla jo hieman vaikea keskittyä. Sitä edesauttanut se, että toinen ohjaaja oli Bayerista eli minun oli ajoittain vaikea ymmärtää häntä. Päivä oli kuitenkin mainio ja tulostakin syntyi.

Kuva Papier Tapirin blogista.

Olin aamulla ehtinyt huomata, että serkkuni, jota en ole nähnyt 13 vuoteen, oli  kirjoittanut ja kysynyt, ehtisinkö nähdä iltapäivällä. Hän olisi Kölnissä ja tarvitsisi seuraa odotellessaan tyttöystävää konferenssista. Puhelimeni on hieman lakkoillut emmekä onnistuneet päivän aikana pääsemään yhteyksiin. Workshopissa meni tunti odotettua pidempään, mutta kun olin lopulta kotona, soitin hänelle. Pahoittelin, ettei näkeminen taida onnistua, sillä minun pitää vielä jatkaa matkaa kohti Bonnia, sillä poikaystävän kaverilla on syntymäpäivät. Siinä jutellessamme hän tuli maininneeksi paikan, jossa sillä hetkellä on. Se sattui olemaan noin 500 metriä kodistani, joten tietysti hän tuli spontaanisti kylään. Keitimme kaffet, söimme suomalaisia ruispaloja ja päivitimme vuosien kuulumiset.

Siinä ohessa soitti muuten poikaystävä, ja sanoi, että ei tässä taidakaan olla kiire - hän oli kysellyt synttärisankarilta reittiohjeita ja saanut kuulla, että juhlat olivatkin olleet jo eilen... Hieman noloa, mutta lupasimme kuitenkin lähteä rääppiäisille. Kahvit tuli juotua ja serkku jatkoi matkaansa ja me pysäkille odottamaan ratikkaa. Lopulta tuli viesti, että jossain on tapahtunut onnettomuus eikä ole tietoa, milloin liikenne palautuu normaaliksi. Totesin, että tämä on merkki siitä, ettei kannata enää lähteä. Päivä oli ollut jo niin pitkä, että kirja, sohva ja lasi viiniä riittivät viimeiseksi viihdykkeeksi.

Sunnuntai

Olen tällä hetkellä osittaisessa home-evakossa, mutta sunnuntaina piti käydä kotona pesemässä pyykkiä ja järjestelemässä asioita, suihkuttamassa uusimmat homeläiskät.

Iltapäivällä oli vuorossa suomen kielen tunti. Pidämme poikaystävän ja saksalaisen ystävän kanssa pari kertaa kuussa suomi-treffejä, eli yritän opettaa pojille suomea. Ihan hyvin se sujuu, vaikka läksyt ovatkin lähes aina tekemättä. Sunnuntaina oli taas tapaamisen vuoro. Opetushetkestä tuli tällä kertaa aika lyhyt, sillä meillä oli kiire suomalaiseen joulubasaariin. Kölnin suomalainen seurakunta järjestää aina joulukuussa viikonlopunmittaisen basaarin, jonka tuotto käytetään seurakunnan toiminnan pyörittämiseen, mutta tilaisuus on myös ihana tuulahdus Suomea Kölnin pimeyteen.

Basaarista saa myös Marimekkoa ja Muumikamaa.

Saavuimme paikalle varsin myöhään, mutta ehdin ostaa lakuja ja juoda glögiä. Kävimme kahviossa syömässä rääppiäisiä ja osallistumassa arvontaan, ja sitten joku keksi vilkaista kellariin. Sehän ei ole suomalainen seurakunta eikä mikään, jolla ei ole kellarissa saunaa. Saunatiloihin on basaarin ajaksi rakennettu oluttupa. Yläkertaa oltiin jo sulkemassa, mutta koska meitä saapui paikalle iloinen yhdeksän hengen seurue, saimme jatkaa seurustelua kellarissa. Oli aika mainiota nautiskella suomalaista lonekeroa koivutapetin alla ja muistaa välillä olevansa kellarissa Kölnissä. Seuraavaksi meidän täytyy kyllä varata saunavuoro, vaikka olenkin kuullut, että ne ovat kovin suosittuja.

Tämä juttu lipsahti nyt aika pitkäksi, mutta pääasia oli kertoa, että viikonloppua oli monipuolinen ja erittäin onnistunut ja että ensimmäiset askeleet joulun suuntaan on nyt otettu. Seuraavat askeleet vievätkin sitten ensi viikonlopuksi Berliiniin ja toivottavasti myös saksalaisille joulutoreille.

Hyvää syntymäpäivää - minulle

Saksalaiset ovat syntymäpäivähulluja. Opin sen jo ensimmäisenä syksynäni Hampurissa. Mikään ei ollut saksalaisten ystävieni mielestä pahempaa kuin tajuta myöhään illalla, että jollakulla ystävällä, tutulla tai tutun tutun serkulla on syntymäpäivä, mutta häntä ei ole muistettu onnitella. Työpaikoissa sankarin ympärillä käy kova kuhina ja hänet on pakotettu leipomaan tai muistamaan ympäristöään muuten. Poikaystävä leipoo joka vuosi töihin cookieseja ja saa töistä lahjan. Juhlakalu onkin lähes kummajainen, jos hän ei tuo kakkua ja ilmoittaa, ettei aio juhlia päiväänsä mitenkään.

Suomalainen pyörittelee silmiään ja miettii, kuinka monen työkaverin tai muun tutun syntymäpäivät hän ylipäänsä tietää, siitä muistamisesta puhumattakaan. Nimim. sekoitan usein siskoni syntymäpäivän päivämäärän ja olen unohtanut äitini päivän ehkä useammin kuin kerran.

Tasoituksen vuoksi on kuitenkin sanottava, että Saksassa ei vietetä nimipäiviä lainkaan, sillä nimipäiväkalenteri ei ole tärkeä. Paitsi ehkä katolisilla, jotka seuraavat pyhimyskalenteria. Mutta muuten nimiä ei edes ole mukana peruskalenterissa. Useimmilla saksalaisilla on sitä paitsi muutenkin vain yksi etunimi. Aika köyhää.

Olen itse aina pitänyt syntymäpäivistä ja niiden juhlimisesta. Me marraskuun lapset olemme tottuneet pimeyteen, mutta sen keskellä on silti kiva juhlia. Marraskuu on muutenkin sellainen välikuukauso, jonka aikana tapahtuu vähän ja jouluunkin on vielä aikaa, joten juhlijoita riittää, kun jotain järjestää. Opiskeluajan solukämpässä vietettiin useammatkin synttärijuhlat. Yhdet hauskimmista olivat yhteisjuhlat kämppiksen kanssa. Täytimme muistaakseni samana päivänä yhteensä 42 vuotta.

Pari vuotta sitten vietin pyöreitä oikein kunnolla. Lienevät saksalaiset tavat jo tarttuneet, sillä minulla oli syntymäpäiväviikko, mikä tarkoitti lopulta kolmea juhlaa ja kahta konserttia viikon sisällä. Kannattaa ravata kahden maan väliä, niin saa enemmän kakkua.

Viime vuonna en tehnyt mitään erikoista, mutta tänä vuonna ajattelin, että voisi olla kiva täyttää taas 23. Siltä kyllä melkein tuntuikin, sillä juhlapäivän kynnyksellä sain supermarketin kassalla (täällä Saksassa!) kaivaa henkkarit esiin yhden vaivaisen viinipullon takia. Ensimmäinen kerta tässä maaassa muuten. Ostoskorissa oli vain leipomistarvikkeita, joten ehkä pullo ei ollut uskottava.

Varsinainen juhlapäivä kului töissä ja asunnon ongemia selvitellessä. Kyllä, asun jälleen homepommissa, mistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Paras syntymäpäivälahja oli ehdottomasti Suomesta kylään saapunut ystävä (sekä mukana saapuneet ruisleivät ja Pantterisalmiakit). Juhlapäivän iltana kävimme sitten tyttöjen kanssa syömässä tapaksia yhdessä lempiravintolassani ja hörppäämässä terveydekseni puolalaisessa vodkabaarissa. Zum wohl!

Tällä kertaa päätin kuitenkin järjestää myös juhlat ja vielä perisaksalaiseen tapaan. Täällä on nimittäin tapana kutsua vieraat ravintolaan tai baariin kodin sijasta. Niinpä olin varannut tästä läheltä hassun koirabaarin, jossa on erittäin punainen sisustus ja koirapatsaita ja koiratauluja ja heiluvia koiranpäitä joka paikassa. Mutta myös kaupunginosan parhaat kocktailit ja hyvä taustamusa. Marraskuussa tapahtuu aika vähän, sillä lähes kaikki kutsutut saapuivat paikalle ja toivat mukanaan vielä muitakin. Ystäväpiiriini kuuluu  leipuri, joka lahjoitti paikalle kakut ja baarista sai ostaa pöytään 10 litran oluttynnyrin. Juhlat voivat alkaa!

Kyllä, myöhään meni tai jopa aikaiseen, miten sen nyt ottaa. Ilta oli kuitenkin todella hauska ja onnistunut, vieraat viihtyivät ja ihmiset löysivät uusia tuttavia. En todennäköisesti voi juhlia syntymäpäiviäni taas pariin vuoteen, sillä odotukset seuraavia juhlia kohtaan ovat huimasti. Ei tosin lahjojen suhteen, sillä ne olivat ruhtinaalliset. Tuli sellainen olo, että ihmiset todella tuntevat minut. Sain nimittäin neljä kirjaa, koruja ja kosmetiikkaa sekä lahjakortin hierontaan. Tämä viimeinen tuli työkavereilta. Lienen ollut töissä hieman kireänä, ehkä juuri sen homekämpän takia.

Kannatti juhlia, ehdottomasti. Tästä voikin sitten siirtyä sulavasti suoraan joulun juhlintaan, sillä joulutorikausi alkoi juuri. Glühweinia, kiitos!

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuulun siihen sukupolveen, joka varttui nuoreksi naiseksi Jane Austen kuumeen kanssa ja jonka ensirakkaus oli Colin Firthin näyttelemä mister Darcy. BBC:n filmasi uuden version Ylpeys ja ennakkoluulosta 1995, ja sitä seurasi vuonna 1996 Emma Thompsonin ja Kate Winsletin tähdittämä elokuva romaanista Järki ja tunteet. Lähes kaikista kirjoista tehtiin samaan buumiin uudet elokuvat. Keira Knightleyn tähdittämä elokuvaversio vuodelta 2005 häviää kulttisuosioon nousseelle sarjalle kuitenkin 6-0.

Luin nuorena myös kaikki romaanit läpi, sillä fiksut vahempani hankkivat romantiikan nälkäisille neidoille käännökset Jane Austenin romaaneista ja myöhemmin myös alkuperäiskieliset kappaleet, jotta voimme mister Darcysta haaveillessamme oppia myös kieltä. Edelleen laatuaikaan isonsiskoni kanssa kuuluu se, että lasten mentyä nukkumaan parkkeeraamme videotykille ja katsomme Jane Austeniin liittyviä sarjoja, elokuvia ja muita erilaisia tulkintoja, sillä niitähän piisaa.

Luin ja kirjavinkkasin viimeksi keväällä suomalaisen uutuuskirjan, jossa kirjallisuudenprofessori Heta Pyrhönen lukee uudelleen kaikki Austenin romaanit ja selvittelee samalla niiden taustoja ja aikalaisten tapakulttuuria. Teksi löytyy täältä. Siitä asti olen puhunut norjalaisen ystäväni kanssa siitä, että meidän pitäisi järjestää lukupiiri ja lukea yhdessä kaikki Austenin romaanit tai ainakin ne parhaimmat, ja katsoa uudestaan kaikki klassikkofilmatisoinnit, nyt kun sitä varten löytyy hyvät tilatkin.Ystäväni perustivat viime vuonna kielikoulun (lisätietoa Nordikasta täällä) ja olemme keksineet luokkatiloille hyvää käyttöä myös vapaa-ajalla. Tähän mennessä siellä on juhlittu Euroviisubileitä ja viimeksi jalkapallon MM-finaalia. Ja nyt siis myös Jane Austenia.

Eilen koitti viimein se ilta, kun minulla oli jälleen ilo treffata mister Darcyn kanssa. Oli paikalla toki kuusi muutakin innokasta ja muutama vähemmän innokas paikalle pakotettu poikaystävä. Kaikki toivat mukanaan ruokaa ja juomaa, ja niille, jotka eivät sarjaa vielä tunteneet, annettiin pikabriiffaus siitä, mitä seuraavan kuuden tunnin aikana suunnilleen tulee tapahtumaan. Ulkona ropisi vettä ikkunalasiin, ja me jännitimme posket hehkuen, saavatko Elisabeth ja mister Darcy tälläkin kertaa toisensa. Kello 18 pyörähti ensimmäinen jakso käyntiin. Pelkästään se alkumusiikki sai kylmät väreet iholle, ja viimeistään rouva Bennetin ensimmäinen hermoromahdus laukaisi hihititysaallon, joka ei illan aikana sitten juuri enää hiljentynyt. Anteeksi pojat.

Cheers mister Collins.

Sarja oli parempi, kun muistinkaan. Se on täynnä hyvin näyteltyjä pää- ja sivuhahmoja ja tarpeeksi juonenkäänteitä, jotta tapahtumat pysyvät liikkeessä. Pojat tosin olivat sitä mieltä, että sarjassa tanssitaan ja kerätään yrttejä vähän turhan usein - neljännen jakson jälkeen seurasi oikein ilmoitus, että tässä jaksossa ei muuten tapahtunut kumpaakaan. Mister Collins muuttuu joka katsomiskerralla vieläkin koomisemmaksi, mutta en edelleenkään osaa päättää, kumman kosinta sittenkään on kamalampi, Collinsin vai Darcyn. Ja mister Bingleyn siskot ovat todellisia kanoja. Entäs ne vaatteet! Miesten housut herättivät parin viinilasin jälkeen erityistä ja ansaittua hilpeyttä. Pyrhösen analyysin luettuani seurasin mielenkiinnolla sitä, miten Firthin näyttelemästä mister Darcysta rakennetaan tietoisesti seksisymbolia. Kyllä se on viiden tunnin odottamisen arvoista nähdä Darcyn hyppäävän valkoisessa paidassaan kotilampeensa ja marssivan sieltä sitten rennosti kotiin. Tämä kohtaus nyt vain kuuluu nuorten naisten yleissivistykseen.

Ei voi kuin ihmetellä, miten ironisen, monipuolisen ja jopa yhteiskuntakritiikkiä sisältävän teoksen Austen on vuonna 1813 kirjoittanut. Kulissit ympärillä ovat toki muuttuneet eikä naimisiin meneminen ole enää niin keskeistä ja tärkeää naisen elämässä kuin silloin, mutta monet tarinan aineksista ovat ajattomia ja sen käsitys rakkaudesta aikanaan varsin moderni.

Analyysiteoksessaan Heta Pyrhönen tuo esiin myös Jane Austenin fanikultin erilaisia puolia. Bridget Jones on paljon velkaa isosiskolleen, ja Colin Firthin kulttiasemasta kertoo se, että hänet oli pakko saada myös Bridget Jones -elokuviin esittämään ylpeää mutta ah niin kuumaa Darcya. Voisi olla veikeää nähdä klassikoiden bollywood-versiot, mutta en tiedä, olisiko mister Darcy goes vamppyyri ihan se mun juttu enää. Ostoslistallani on kuitenkin postikorttisarja "Who invited mister Collins" ja suunnitelmissa matkustaa joskus Englantiin kirjailijattaren jalanjäljille.

Kyllä! Se on siinä.

Olet tässä. Työhuoneella.

Kölnissä alkoi tänään viides vuodenaika eli karnevaalisesonki. Näiden vuosien jälkeen tuntui jo niin kotoisalta, kun oppitunnilla istui punahilkka ja psykopaattihoitsu ja käytävillä seilaili inkkareita ja vamppyyreja. Klo 11.11 vedin tonttuhatun päähän ja kajautimme puhelimesta fanfaarin oppitunnin keskelle. Ajoin töiden jälkeen alkuillasta pyörällä pääjuhlapaikan ohi kotiin ja ohittelin toisiinsa nojailevia tiikereitä ja päissään olevia poliiseja. Väsyneimmät juhlijat rahnustivat jo koteihinsa. Näky muistutti sodasta palaavien laahustamista, mutta en tiedä, oliko tässä kyse voittajista tai häviäjistä.

Ulkomailla asuminen on mielenkiintoinen prosessi. Välillä vähän sellainen Asikkalan Asikkalan puiset rattaat, jotka tuppaavat olemaan vähän huonoja kulkemaan. Alkusyksystä kärsin koti-ikävästä ja sain osakseni ymmärtäväistä nyökkäilyä. Tuollaista se oli minullakin Australiassa. Joo, ja neljäs vuosi, se on kamala, ainakin oli Englannissa. Sitten eräänä päivänä huomaa, miten mukava on pyöräillä kuivia teitä syysauringosta ja ruskasta nauttien, ja ajatella, miten synkkää ja harmaata siellä kaipuun kultamaassa jo on. Apua, minähän kotiudun! 

Viime aikoina kotiutuminen on näkynyt siinäkin, miten olen ottanut uuden työhuoneen haltuun. Ihanan betonibunkkerimme remontti on edennyt nyt viimeiseen vaiheeseensa eli viimeinen siipi ja ylimmät kerrokset ovat nyt muovin alla. Niinpä muutin työhuoneeni syyskuun lopussa väliaikaistiloihin, kolmisen vuotta alkuperäistä aikataulua myöhemmin, ja jo nyt voin sanoa, että en halua muuttaa sieltä ensi vuonna takaisin. Aion köyttää itseni nippusiteillä kirjahyllyyn ja huudella puolalaisille muuttomiehille solvauksia suomeksi. Ehkä ne antavat mun jäädä.

Uusissa tiloissamme on ainoastaan yksi huono puoli ja siis se ainoa huono puoli, että ne sijaitsevat 600 metrin päässä päärakennuksista ja opetustilosta. Valittelin hiljattain, miten en ole oikein ehtinyt harrastaa urheilua, kunnes tajusin, että parhaimpina päivinä kipitän välin 6-8 kertaa. Tämähän on sitä hyödyllistä arkiliikuntaa, joten ei tästäkään kyllä oikein voi valittaa. Ja sitten niihin positiivisiin puoliin! Fennistiikan kirjasto ja työhuoneeni majailevat pienessä vanhassa kolmikerroksisessa kivitalossa. Alakerrassa on bysantinistiikan laitos, keskikerroksessa Erasmus-toimisto ja vintissä me. Onneksi paikat remontoitiin ennen tuloamme ikkunoita myöten, joten nyt on valoisaa ja valkoista. Hipsuttelen työhuoneessani villasukissa, naputtelen konetta kudotuissa ranteenlämmittimissä, keittelen kahvia ja teetä ja katselen, miten syksy pudottaa lehtiä puista. Minulle pitää seuraa se ainoa huonekasvi, jota en ole elämäni aikana onnistunut tappamaan. 

Välillä kirjastossa käy toki muitakin, mutta aika rauhassa saan hissutella ja kuvitella keksiväni hyviä ideoita opetukseen. Ehkäpä näin harmonisissa tiloissa voisi kirjoittaa menestysromaaninkin. Aina välillä rauha tosin häirintyy, kun pitää kipaista sinne pääkallopaikalle, jossa on hiljaiseen vinttikoppiin verrattuna kauhea hulina. Olenkin sanonut opiskelijoille, että jos minua ei näy tunnilla, olen mökkihöperöitynyt. Tai sumpit on vielä kesken. 

Auringonlasku työhuoneen ikkunasta.

Viikonloppu Lyypekissä

Yhdeksän elokuvaa, kolme aamiaista, useita laseja valkoviiniä, muutamia oluita, kolmen menyyn illallinen ja erinomaista seuraa. Siinä sivussa oululaisia lukiolaisia, aurinkoisia terasseja ja hyviä yöunia. Siinä tiivistettynä viime viikonlopun todellisuuspakomatka Lübeckiin. Idyllinen hansakaupunki tarjoaa näyttävät puitteet Nordische Filmtagelle, elokuvafestarille, joka järjestetään joka vuosi marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tämän vuotinen tapahtuma oli vuorossaan jo 56. mutta minulle vasta toinen.

Olin viime vuonna erittäin vaikuttunut niin itse tapahtumasta kuin kaupungista ylipäänsä. Mutta täytyy sanoa, että jos tämä vuosi olisi ollut ensimmäiseni, en tiedä, palaisinko halusta tulla uudestaan. Ilmat olivat viime viikonloppuna koko Saksassa aurinkoiset ja vallan mainiot ja Lübeck on ehdottoman kaunis ja vierailun arvoinen kaupunki. Ongelmana olivat kuitenkin elokuvat.

Tämän vuoden elokuvatarjonta jäi valitettavasti vain keskinkertaiseksi eikä päässyt lähellekään viime vuoden tasoa ja iloisia yllätyksiä, kuten kuumien suomalaisten näyttelijöiden näkemistä. (Tommi Korpela!) Tällä kertaa en nähnyt yhtäkään suomalaista julkimoa enkä elokuvaa, joka jäisi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Edes dokumenttipuoli ei sävähdyttänyt, vaikka suomalainen itsemurha-aiheinen raina palkittiinkin lopulta vuoden parhaana dokkarina.

Yleisö odottaa Roy Anderssonin uusimman elokuvan alkua.

Aloitimme viikonlopun torstain myöhäisillassa. Paloimme halusta nähdä elokuvan, joka on kolmas Färsaarilla ikinä tehty. Lisättälöön tähän, että kyllä siellä elokuvia tehdään, mutta ne menevät yleensä tanskalaisten nimiin ja tukia on vaikea saada. Edellisestä elokuvasta onkin kulunut jo kymmenen vuotta. Ohjaaja sanoi haastattelussa ennen filmin alkua, että tämä on visuaalisesti täydellisin elokuva, jonka hän on tehnyt. Sama tekijä on siis vastuussa näistä edellisistäkin Färsaarten elokuvista. Anteeksi vain ohjaaja, mutta emme kestäneet katsoa elokuvaa loppuun vaan lähdimme sieltä kesken pois. Kamppailin 50 minuuttia, mutta kun takaamme poistui pari ihmistä, ehdotin seuralaiselleni, että lähdetään mekin. Sitä seurasi joukkopako. Jäimme salin ulkopuolelle puistelemaan päitämme muutamien muidenkin hämmentyneiden katsojien kanssa ja totesimme, että mikä tahansa on tämän jälkeen parempi.

Päivät kuluivat varsin nopeasti elokuvasalista toiseen siirtyessä, mutta mikään elokuva ei valitettavasti ollut tajuntaa räjäyttävä, vaikka toki kaikki olivat tätä alkua parempia. Tässä kuitenkin muutama parhaiten mieleeni jäänyt, siis tuon Färsaarelaisen lisäksi. Siitä toipumiseen menee vielä tovi.

Aikuisten poika oli paras suomalainen raina, jonka näin, ja aion hankkia sen laitoksemme kirjastoon dvd:nä. Itkin elokuvan aikana neljä kertaa, nauroin vielä useammin ja ajattelin, että tässä on sellaista samaa kuin ranskalaisissa indie-elokuvissa: Hieman rankka tarina, mutta hassuja sivuhenkilöitä ja juonteita, jotka eivät johda mihinkään mutta ovat tosi huvittavia. Tarina kertoo Oliverista, joka menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa. Poika yrittää todistaa, ettei isä ajanut ylinopeutta ja pukee surunsa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin. Tarinaan liittyy myös vanha elokuvateatteri, kulkuri, jotka näyttelee Kari Hietalahti, yksi avioliittokriisi ja Suomen kuvalehti. Suosittelen ehdottomasti! Aiheestaan huolimatta tämä lukeutuu sellaisiin hyvänmielen elokuviin.

Elokuvan trailerin löydät täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=1p0huG78QDE

Viime vuonna ihastelin tanskalaisia elokuvia, tänä vuonna innostuin islantilaisista. Paris des Nordens on mainio pieni komedia, joka sijoittuu pieneen kylään Länsi-Islantiin. Tiivistetysti voisi sanoa, että elokuvassa on isä, poika, terassin rakentaminen ja nainen. Ainiin, koira myös. Näin oli elokuvan ohjaaja tiivistänyt ideansa käsikirjoittajalle. On elokuvassa myös AA-kerho, portugalin opiskelua ja jalkapalloa. Odottelen tällä hetkellä, että elokuvan soundtrack tulisi spotifyihin, sillä sen verran hyvästä menosta on kysymys. Alla sekä traileri että rainan tunnusbiisi.

Kuten kaikilla itsensä vakavasti ottavilla filmifestareilla myös Lübeckissä jaetaan palkintoja. Yleisöpalkinnon ja muiden lisäksi jaetaan se suurin ja arvokkain eli NDR Filmpreis, joka on arvoltaan 12 500 euroa. Sen voitti tänä vuonna islantilainen Vonarstræti, saksaksi die Strasse der Hoffnung. Kyllä, voin allekirjoittaa palkinnon, vaikka elokuvalle olisikin tehnyt hyvää, jos sitä olisi vähän lyhennetty. Asia tuli jo selväksi ja katsoja pystyi päättelemään ilman, että kaikkea piti alleviivata.

Tarina kertoo talouskriisin jälkeisestä Islannista kolmen protagonistin avulla. Alkoholisoitunut kirjailija, nuori opettaja ja uraputkeen päässyt pankkiiri kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, mutta heidän polkunsa risteävät, mikä tuo mukanaan sekä helpotusta että uusia ongelmia. Elokuvassa eräs päähenkilö vakuuttelee uskollisuuttaan vaimolleen, vaikka katsojat ovat juuri nähneet, mitä työmatkalla tapahtui. Eräs nainen yleisöstä purkahti niin raikuvaan nauruun, että koko katsojakunnan oli pakko yhtyä siihen, ja elokuva sai hetkeksi aivan uusia sävyjä. Juryn mukaan teos tarjoaa draamaa, joka on monitahoinen kuin romaani, ja se pitää kyllä paikkansa. Kevyt se ei tietenkään ole ja siis liian pitkäksi leikattu.

Viikonloppu jätti siis hieman hämmentyneen tunnelman, mikä ei kuitenkaan vaikuta siihen, ettenkö ensi vuonna taas saapuisi paikalle. Vuodet ovat näemmä erilaisia. Kuulin sivukorvalla, miten joku kehui Juurakon Huldaa ja Komissario Palmua, jotka esitettiin Retrospektiivi-sarjassa. Luulen, että monille viikonloppu oli mielenkiintoinen ja tarjosi uusia näkökulmia, vaikka itse en vaikuttunutkaan Ehkäpä ensi vuonna on taas minun vuoroni yllättyä ja vaikuttua.

Hannu Raittila Kölnissä

Onko elämää Frankfurtin kirjamessujen jälkeen, kysyy moni itseltään näinä viikkoina. Voi olla, että aika on jakautunut kahtia - aikaan ennen ja jälkeen messujen. Vielä ei ole näyttää mitään kovin konkreettista, mitä näitä suomalaisia kirjailijoita nyt juoksentelee edelleen ympäri saksankielisen Euroopan. Me saimme tänne Kölniin Hannu Raittilan.

Raittila on nimetty insinöörikirjailijaksi, eikä syyttä. Jos ei kirjan päähenkilönä ole insinööri, niin sitten tarina on täynnä insinöörinvarmoja faktoja ja huomautuksia. Raittila sai teoksellaan Canal Grande Finlandia-palkinnon vuonna 2001. Siinähän Venetsian kanaalit yritetään pelastaa suomalaisin insinöörivoimin. EU-hanke ei voi muuta kuin epäonnistua. Muistan lukeneeni Raittilalta myös omaelämäkerrallisen pohdintakirjan kirjailijaelämästä. Teos syntyi vesitrilogian jättämässä tyhjyydessä ja ruotii erilaisten dokumenttien kautta monipuolisesti kirjalijan roolia ja elämää. Muistan kirjasta katkelman, jossa Raittila kuvaa matkaansa Saksaan ja paikallisia luentatilaisuuksia. Samaa hän tuumasi Kölnissä viime tiistaina: miten ihmiset lähtevät vapaaehtoisesti kodeistaan pimeään iltaan, maksavat siitä, että saavat istua kuuntelemaan kirjailijan jorinoita ja esittävät luennan päälle vielä kysymyksiäkin. Suomessa kirjailija saisi tiistai-iltana puhua tyhjille seinille.

Kölnin pääkirjastoon oli kuitenkin saapunut yli 50 ihmistä kuuntelemaan, mitä Raittilalla on sanottavana. Kovin paljoa hän ei kyllä puhunut. Tämä johtui osin saksalaisista ja heidän tavoistaan. Kirjailijaparka sai nimittäin istua lavalla lähes 40 minuuttia ennen kuin hän sai ensimmäisen kerran avata suunsa. Ja silloinkin vain lukeakseen katkelman kirjastaan. Tilaisuus etenee nimittäin niin, että ensin yksi kirjaston tai muun järjestävän tahon edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja muun väen ja pitää alustuspuheen. Sitten toisen järjestävän tason edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja esittelee illan päätähden. Sitten illan juontaja/tekstien lukija tervehtii yleisöä ja esittelee oman näkemyksensä kirjasta ja sen tapahtumista. Stten kirjailija lukee lyhyen pätkän kirjasta alkuperäiskielellä, johon lukija vastaa lukemalla käännöksestä paljon pidemmän katkelman. En yhtään ihmettele, että illan päätähti näytti ajoittain hieman kyllästyneeltä ja siltä, että ehti luennan aikana laskea kaikki kattorakenteet ja lamput.

Ja sitä kirjaahan sitten luettiin varsin antaumuksella. Mietin jo jossain vaiheessa, päättikö lukija vetäistä koko kirjan yhdeltä istumalta. Tähän vierustoverini tuumasi, että niin, tämähän on saksalainen luentatilaisuus, tänne tullaan kuuntelemaan luentaa eikä seurustelemaan. Suomessa se vähäinenkin paikalle saapunut väki olisi tässä vaiheessa jo lähtenyt kotiin.

Raittila ei puhunut paljon silloinkaan, kun siihen lopulta tarjoutui mahdollisuus. Hän tuntuu tehneen vähäpuheisuudesta ja jöröttämisestä taidetta. Vähän samalla tavalla, kun Petri Tammisen rooliksi ja tavaramerkiksi on muodostunut ujostelu ja arkailu, laukoo Hannu Raittila rauhallisia ja hitaita mutta erittäin asiallisia ja painavia kommentteja. Insinöörintarkkuudella. Siltä muuten vaikutti myös tämä luennan alla ollut kirja, Terminaali, joka oli viime vuonna Finladia-ehdokkaana ja voitti alkukeväästä Runeberg-palkinnon. Globalisaatiota ja maailman nykytilaa käsittelevä teos on analyyttinen ja ajankohtainen jopa siinä määrin, että lukijaa ihmetyttää kirjailjan kyky ennustaa ja nähdä tulevia tapahtumia.

En ole lukenut teosta enkä tiedä, josko luenkaan. Sen verran yksityiskohtaisen, lue hieman turhankin yksityiskohtaisen, selostuksen illan vetäjä teoksesta antoi. Tiedän pääasiat, kehityslinjat ja jopa osan loppuratkaisusta, joten en taida enää tarttua teokseen. Myös opiskelijat valittivat, että  saivat luennasta jopa liikaa tietoa. Mutta ehkä se on juuri tämä, mihin luentatilaisuuksien suosio perustuu. Kuulet yhdessä illassa perustiedot teoksesta, näet miltä kirjailija näyttää ja voit muodostaa mielipiteen nopeasti. Kuulostaa kultturellimmalta kuin kirjablogit tai wikipedia eikä itse kirjaa tarvitse sitten tosiaan lopulta enää ollenkaan lukea.

Niin tai nein, ilta oli kuitenkin mielekäs ja lopussa kirjailija sai useita teoksia signeerattavakseen ja varmasti lisää materiaalia seuraavaan kirjailijuutta käsittelevään teokseen, jos sellaisen vielä joskus rustaa.

Terminaalin arvostelu on luettavissa mm. täältä.

Frankfurtin kirjamessut: Suomi on COOL.

Viime viikolla vietettiin Frankfurtissa massiivisia kirjamessuja ja pitää asua tynnyrissä, jos ei ole sattunut kuulemaan ja huomaamaan, että Suomi oli  tänä vuonna Frankfurtin kirjamessujen kunniavieraana. Ehrengastland pääsee esittelemääm itsensä isosssa pääpaviljongissa, mutta muutkin osastot ovat pyrkineet tuomaan esille kaiken, millä on jotain tekemistä kunniavieraaksi valitun maan kanssa.

Kävin Frankfurtin kirjamessuilla perjantaina opiskelijoideni ja kollegoideni kanssa ja kokemus oli sellainen, että viime päivät on pitänyt kerätä ajatuksia ja sanoja vaikutelmien purkamiseksi. Samalla olen muotoillut kohteliaan piikikkäitä saksalaisia lauseita bussifirmaan, jonka kuljettaja onnistui tekemään päiväst hieman kummallisen. Tämä turkkilainen odotti meitä ensinnäkin ihan muualla kuin piti ja opetteli sitten käyttämään navigaattoria. Järjestin siis ekskursion Frankfurtiin ja olin varannut sitä varten bussin.

Olimme jo lähdössä yli 20 minuuttia myöhässä. Ja sitten, 50 kilometriä ennen Frankfurtia hän kääntyy yhtäkkiä sivuun motarilta. Minä tietysti, että nyt pitää tankata, alles gut, vaikka tyyppi ei kommentoi asiaa sanallakaan. Lopulta hän ajaakin motellin pihaan ja vasta sitten, kun kysyn, että mitäs nyt, hän kertoo tarpeestaan käydä vessassa. Onneksi aikataulumme oli sen verran joustava, että sen raameihin mahtui myös yksi sekoileva bussikuski.

Viime perjantai sattui olemaan talvilukukauden ensimmäisen viikon päätös, joten en ollut ihan terävimmilläni, ja päivä oli pitkä. Kaiken kiertelyn ohella pyrimme norjattaren kanssa pitämään myös sopivia taukoja. Siksi voinkin todeta, että messualueelta saa hyvää kahvia, kuivia muffinsseja, edullista valkoviiniä, rasvaista thaikkuruokaa ja ihan ok ranskanperunoita.

Aloitimme messuilla tietysti itse pääpaikasta eli Finnland. COOL. paviljongista. Olin viikon aikana jo kuullut, että presidenttimme piti avajaisissa tylsän puheen, Sofi Oksanen oli statement niin kuin aina, Pasi Sahlberg ratsasti suomalaisella koululla - ja että paviljonki on vähän tylsä. Näine odotuksineni marssin valkoiseen tilaan ja yllätyin erittäin positiivisesti. Kaiken messuhälinän ja härdellin keskellä Suomen alue tarjosi rauhallisen mutta toiminnallisen keitaan ja valkoisuudesta huolimatta siellä oli paljon katsottavaa. Alueella oli pyöreitä sylintereitä, joista kaksi ympyröi pientä esiintymislavaa ja kaksi kirjallista taidepajaa. Yhdessä oli lastenkirjanäyttely kuvittajien näkökulmasta, ja suurin sylinteri rajasi kirjanäyttelyn ja tarjosi hengailutilan. Toisen esiintymislavan yhteydessä oli vielä kahvila, josta sai suomalaisia erikoisuuksia. Illansuussa paviljongissa tarjoiltiin myös maistiaiskierros aitoa suomalaista lonkeroa.

Paviljongin esiintymislavoilla tapahtui koko ajan kaikenlaista kirjailijatapaamisista paneelikeskusteluihin. Itse satuin näkemään mainion Kompositio-nimisen teoksen, jossa kirjailijat, muun muassa Riikka Pelo, olivat dramatisoineet tekstejään draamaohjaajien kanssa.

Frankfurtin kirjamessut eivät ole varsinaiset yleisömessut, mitä on vaikea uskoa, sillä viikonloppuna siellä kävi yli 200 000 vierailijaa. Messuilla ei kuitenkaan myydä kirjoja tavallisille tallaajille vaan kustannussopimuksia kustantajille. Cool-paviljongin yhteydessä oli onneksi pieni myyntipöytä uutuuskirjoille. Messuille tuotiin nimittäin 106 käännöstä vanhasta ja uudesta suomalaisesta kirjallisuudesta - ymmärtääkseni koko vuoden käännössaldo tulee olemaan yli 200.

Messujen tärkein osa tapahtuu kuitenkin siis viikolla, kun agentuurit, kirjailijat ja kustantamot tapaavat toisiaan suurissa halleissa ja vaihtavat tietoja ja sopimuksia. Tapasin messujen hälinässä myös Sinikka ja Tiina Nopolan, joilla oli ollut muutamassa päivässä 17 tapaamista. Kuulin myös, että suomalaisten kirjojen oikeuksia myytiin erityisesti englanninkielisiin mahin, mutta todennäköisesti myös muualle. Sen verran hyvin edustettuna oli koko maailma.

Paviljongin ja agentuurien alueiden ulkopuolella Suomeen törmäsi myös ainakin lastenkirjaosastolla, taide- ja tietokirjahallissa, oppikirjaosastolla ja matkailupuolella. Helsingin kaupungin turistiosasto oli sekin paikalla ja massiivisten hallien väliin jäävällä pihalla seisoa törötti suomalainen kirjastoauto.

Päivässä oli mukavinta se, että tapasin paljon tuttuja, jopa siinä määrin, että saattoi unohtaa olevansa Saksassa. Pidin Suomen paviljongista, mutta seuraavat vuodet vasta näyttävät, millainen vaikutus näillä messuilla on onnistuttu luomaan. Jostain luin, että ainakin mediahässäkkä tämän Suomi Cool- projektin tiimoilta on ollut Saksassa ennennäkemätöntä. Myös opiskelijani pitivät näkemästään. Ainakin he vaikuttivat jaksaneen kierrellä ahkerammin kuin minä.  Monet olivat tavanneet suomalaisia kirjailijoita ja ostaneet kirjoja. Kotimatkalla bussissa oli aika rauhallista, kun innokkaimmat alkoivat heti lukea uusia kirjojaan. Vaikka logosta voikin olla montaa mieltä, Suomi tuli ja näytti olevansa COOL.

Kaiken valkoisuuden keskellä loisti lastenkirjanäyttely.

P.S. Kirjoitin Frankfurtin kirjamessuista myös kolme vuotta sitten Islannin ollessa kohdemaana. Teksti löytyy täältä.