Kirjailijavierailu III

Täytyy näköjään lähteä muille maille, jotta pääsee tutustumaan suomalaisiin kirjailijoihin lähietäisydeltä. Laitoksemme on mukana Star-ohjelmassa (älkää kysykö enempää), ja siihen liittyen järjestettiin yliopistolla viime perjantaina kirjallisuussymposium. Aiheina olivat Mindeheit- und Migratenliterature, eli vähemmistö- ja maahanmuuttajakirjallisuus. Kuuden esitelmän lisäksi päivään mahtui Alexandra Salmelan viime syksynä julkaistun kirjan 27 eli kuolema tekee taiteilijan luenta.

     Alexandra vieraili jo torstaina yliopistolla, jossa hän kertoi opiskelijoille taustastaan ja elämästään Suomessa. Opiskelijat saivat esittää kysymyksiä, ja tilaisuus oli leppoisa. Tärkein kysymys käsitteli Alexandran kielitaitoa. Suomen kielen opiskelijat halusivat tietää, miten ihmeessä hän on oppinut suomen kielen niin nopeasti ja niin hyvin. Tilaisuus oli onnistunut, ja kaikki haluavat kuulemma naimisiin Alexandran kanssa. Ja yleisö oli siis suurimmaksi osaksi naispuolista.

   Perjantai-illan luentatilaisuus oli myös lystikäs. Kansainvälisen tutkijayhteisön kirjasto tarjosi tilaisuudelle mukavat puitteet. Tilaisuus pidettiin englanniksi, koska Alexandran teoksesta on olemassa jo englanninkielinen koekäännös eikä sen julkaisusta Saksassa ole vielä neuvoteltu. 

  Ensin kirjailija kertoi kirjan syntyprosessista. Alexandra on hauska myös vastatessaan haastattelukysymyksiin englanniksi. Hän totesi muun muassa, että aina pitää olla huumoria mukana -mutta sen ei välttämättä tarvitse olla kivaa huumoria. Jutustelun jälkeen kuultiin katkelmat kirjasta suomeksi ja englanniksi. Itselleni teoksesta aukesi muutama asia aivan uudella tavalla Alexandran elävää luentaa kuunnellessa. 

    Täytyy todeta, että kääntäminen on taidetta, eikä teksti ollutkaan aivan niin hauska englanniksi kuin suomeksi. Miten esimerkiksi kuvata toisella kielellä sitä, miltä tuntuu, kun joka päivä radiossa soi päivän Popeda ja Pate Mustajärvi saa kuulijan korvat verille? Entäpä prologin vihjaus Suomen kirjallisuuden arvostetumpaan teoksen, jota kukaan ei kuitenkaan ole lukenut? Tai korjaan, tunnen yhden, joka on lukenut Alastaron salissa alusta loppuun asti. Salmela on teoksensa avulla päässyt varsin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan ja kulttuuriaarteisiin. 

   Salmela totesi myös hieman kyllästyneensä jatkuvaan ihmettelyyn siitä, että hän on kirjoittanut romaanin itselleen vieraalla kielellä. Hänen mukaansa kielen käyttäminen on tärkeintä ja jokainen tekee sen sillä tasolla, mihin kykenee. Hän onkin nimennyt tyylinsä freejazziksi, jossa yrityksen ja sattuman kautta aina joskus joku osuu kohdalleen. En lainkaan ihmettele, että tämä vaatimaton nainen valloitti opiskelijoiden sydämet.

p.s. Lisää symposiumista ja siellä käsitellyistä asioista voi lukea kesäkuisesta Illuusion numerosta.

Pankkitilifarssi osa II

Koska tilanteeni muuttui ja uusi työnantajani vaati pikaisesti saksalaisia tiltietoja, marssin lopulta reteästi suoraan Deutsche Bankiin ja sain tilin auki. Huomasin kuitenkin pian, ettei tiliä kannata avata juuri muuton alla. Ainakaan, jos palvelu sattuu vielä toimimaan erittäin hyvin, lue: niin kuin kuuluu.

    Uudessa kotikaupungissani ihmettelin parisen viikkoa, kun minulle luvattuja kortteja tai muita tilini käytön mahdollistavia lappusia ei alkanut kuulua. Lopulta postilaatikkoon tipahti pankkikortin tunnus, mutta siinä se. Noin kuukauden ihmettelyn jälkeen (kun tottuu olemaan ilman paikallista tiliä, ei sitä nyt uutena heti tarvitse käyttämään ruveta) lähetin sähköpostia yhteyshenkillölleni Hampuriin. Hän vastasi pian ja kertoi, että kaikki tarvittava on kyllä lähetetty, mutta ne ovat tulleet takaisin, koska saajaa ei ole tavoitettu. En siis ollut heti muuttorytäkässä ehtinyt laittaa nimeäni laatikkoon ja ovisummeriin. Hän lupasi kuitenkin lähettää paperit heti uudelleen.

     Kauaa ei tarvinnutkaan odotella, kun niitä kirjeitä alkoi tipahdella, päivässä jopa kaksin kappalein. Ensin tulivat nettipankin salasanat, puhelinpalvelun salasanat ja lopulta myös pankkikortti. Kävelinkin toissa aamuna lähes vihellellen korttini kanssa automaatille, että nyt toimii. Pettymys oli karvas: PIN-koodissa oli ongelma. Kokeilin viereisen pankin automaattia, joka ilmoitti minulle heti alkuun, että kaikki haluamani toimenpiteet maksavat kortillani 4,90 e. Siinä vaiheessa vaihdoin tuttuun suomalaiseen nostokorttiin. Halvemmaksi tuli.

    Ongelma ratkesivat illalla kotona, jossa oli odottamassa pari uutta kirjettä ja myös uusi PIN-koodi. Toistaiseksi en ole vielä uskaltanut kokeilla, koska en tiedä, kuinka monta pankkialan kriisiä voin enää kestää.

    Se siis tilinavauksesta. Toinen minua työllistänyt asia on ollut vuokratakuutili. Sitä on nyt avattu jo useampi viikko. Ensimmäisellä käyntikerrallani pankkikonttori oli syystä tai toisesta juuri sinä päivänä kiinni. Kämppikseni oli kuitenkin varmistanut, että heillä pystyy kyseisen tilin avaamaan.

    Toisella kerralla kävelin konttoriin takuurahat kainalossani. Hieman tylynnäköinen virkailija totesi, että ei heillä laisinkaan ole sellaista palvelua. Kiitos ja näkemiin. Kämppikseni kuitenkin vakuutti, että varmasti on, joten tein illalla uuden yrityksen. Tällä kertaa toinen virkailija kertoi, että heillä on eriniminen mutta vastaavalla periaatteella toimiva tili. Hän ei kuitenkaan huolinut seteleitäni vaan kertoi, että maksu buukataan suoraan Deutsche Bankin tililtäni, jonka tilitietoja minulla ei juuri silloin sattunut olemaan mukana. Se siitä sitten.

    Tänä aamuna etsin vihdoin aidon Deutsche Bankin konttorin keskustasta ja reippailin sinne. He olisivat mielellään avanneet minulle vakuustilin, mutta tarvitsivat vuokrasopimuksen ensin. Kiitos ja näkemisiin. Vuokrasopimukseni kirjoittaminen on odottanut tätä takuulappua, mutta tehdään sitten toisin päin..

   Mitä siis opimme? Jos et ole varma, mitä teet, älä tee yhtään mitään.

Mutta onneksi on kesä, grilli ja parveke.

Akateemista

Lukukausi on jo hyvässä vauhdissa, ja lehtorikin jo tottunut Philosphikumin rappujen kiipeämiseen. Suuresta harmituksen aiheestakin päästiin, kun sain hankittua pyörän. Uljas vanha vihreä mummopyörä kulkee omia aikataulujaan töihin ja takaisin. Hyvästi tylsien metrojen odotus ja karjalaumana yliopistoon kävely!

Kölnin yliopistomaassa on paljon samaa kuin sisarissaan Suomessa, vaikka ehkä enemmän bunkkereita. . Sittemmin minulle on selvinnyt, että bunkkerit eivät  todella vastaa opiskelijoiden tarpeisiin. (Silläkään tavalla, että tänään koko rakennuksessa oli parin tunnin vessankäyttökielto). On nimittäin niin, että varsinaisia tiloja itseopiskeluun ei juuri ole, vaan opiskelijat ryhmittyvät kaikkien mahdollisten pöytien ääreen ala-aulasta ylimpään kerrokseen. En voi kuin ihmetellä tyyppien keskittymiskykyä. Itse varmaan tarkkailisin aulassa liukuportaisiin juoksevia tyyppejä lukemisen sijasta.

Siivoojatkin tekevät rakennuksessamme erittäin tarkkaa työtä. He siivoavat juuri niin vähän, kuin voi. Minulla on työhuoneessani omat siivousvälineet, jotta voin pyyhäistä pöydän silloin tällöin. Ensin pitää tosin viedä pantilliset kahvikupit takaisin alakerran kahvilaan. Ne tuppaavat lisääntymään, koska sisällöstä tarvitsee pulittaa vain 55 centtiä.

Alakerran kahvilasta saa myös salaattia ja muuta pikkupurtavaa, mutta varsinainen opiskelijaravintola tai mensa, kuten täällä sanotaan, sijaitsee pienen matkan päässä. Tämä kyseinen bunkkeri on vain nälän tappamista varten, eri kerroksissa ja eri kulmissa ruokaa erilaisiin tarpeisiin. Alakerran aulassa on lasivitriineissä esimerkkiannokset päivän lounaslistasta. Sesovat siellä koko päivän. Oma suosikkini on kasvisruokabuffet, josta ei ole esimerkkilautasta.

Ehdottomasti hauskin saksalaiseen yliopistokulttuuriin kuuluva tapa on pöytien koputtaminen. Tunnin lopuksi opiskelijat osoittavat kiitoksensa opettajalle koputtamalla pöytää. Kyllähän siitä jotenkin mainio olo tulee. Ehkä samanlainen kuin lentokapteenille, jolle matkustajat taputtavat koneen laskeuduttua. Kukaan ei tälläkään kertaa vahingoittunut vaan elämä voi jatkua.

Suomen kielen opiskelijat: yritelmä luokitukseksi

1. Suomalaiseen tyttöön rakastuneet salskeat saksalaiset nuoret miehet. Suhtautuvat kieleen positiivisesti ja tuovat huumoria ja keveyttä tunnille. Tuntevat suomalaisen tapakulttuurin ja puhekieltä, mutta eivät ole niin tarkkoja kieliopin kanssa. Motivoituneita. Jos ovat tunnilta poissa, syynä on se, että ovat Suomessa. Erityisesti Turkuun on imua.

2. Mustiin pukeutuneet goottihenkiset tytöt. Kajalit ovat kohdillaan, mutta niin ovat myös monikon taivutusmuodot. Rakastuneet Ville Valoon tai Staminaan ja käyneet Tuska-festareilla ja haluavat oppia lisää suomea. Musiikkitiedettä pääaineenaan lukevat pojat kuuluvat myös tähän musa-kategoriaan.

3. Kielitieteilijät, jotka keräilevät takataskuunsa tietoutta oudoista ja vaikeista kielistä. Suomi-japani yhdistelmiä on nähty. Toisaalta kiinnostuneita suomesta myös käännöskielenä, ja siksi se onkin esimerkiksi englannin tai ranskan peesissä. Eivät pidä puheharjoituksista. Esittävät opettajalle juuri ne kinkkisimmät ja analyyttisimmät kysymykset.

4. Suomalaisten jälkeläiset. Lukevat usein suomea sivuaineena ja ovat yleensä puheilmaisussaan erittäin sujuvia, mutta kirjoitusasun kanssa on niin ja näin. Hyödyllisiä tunnilla, koska pystyvät kääntämään näppärästi kielestä toiseen silloin, kun opettajan sanavarasto ehtyy.

5. Nuoruuden innolla Suomeen lähteneet au pairit, jotka haluavat vihdoin tietää,  mistä siellä isäntäperheessä puhuttiin. Lukevat suomea pääaineena ja ovat osaavia, vaikka eivät käytä tai näytä taitojaan kunnolla.

6. Muut opinnoissaan hairahtuneet, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa alaansa tai ainettaan.

Top parhaudet ja harmittavuudet: Saksa

Puolen vuoden maassa oleilun jälkeen on lienee syytä tilittää oma suosikki- ja inhokkilista koskien Saksan maata.

SUOSIKIT (Asiat satunnaisessa järjestyksessä.)

- Vuodenajasta johtuen lista alkaa aikaisella ja lämpimällä keväällä. Ei pitkä ja lämmin syksykään haitaksi ollut.

- Edulliset elintarvikkeet jaksavat yllästyttää joka kauppareissulla.

- Bundesliiga. Tarvitseeko tätä edes perustella?

- Haluaa myös Suomeen 3 euron falafelit, leipomoiden avoimet tiskit ja katukahvilat. Säävarauksella.

-Täytyy sanoa, että alkoholinkulutukseni on tällä hetkellä aika vähäistä, mutta kyllähän se tekee iloiseksi, kun tietää, että lähikioskista voi kipaista yöllä oluet tai marketista ostaa lempiviiniä 2,89 /plo

- Mitfahrtzentrale. Kimppakyytejä välittävä sivusto. Edullista ja mielenkiintoista matkantekoa maan halki.

- Kultuuritarjonta ja kentän monipuolisuus. Vaikka voi olla, että seitsemäntuntinen Kafkan Oikeusjuttu osallistuvana teatteriversiona voi olla hieman liikaa.

- Hassut talot, katukuvan värikkyys, mielenkiintoiset asunnot, pikkupubit ja kellarimestat.


INHOKIT

- Ensimmäisenä on edelleen saksalainen byrokratia ja sen monimutkaisuus. Saksassa ei ole samanlaista henkilötunnusjärjestelmää kuin Suomessa, mikä vaikeuttaa asioiden hoitamista. Ymmärrettävästi historiansa takia ihmisten numeroimista ei koeta kovin hyväksi asiaksi. Toisaalta 50 kilometrin säteellä Kölnistä asuu sama määrä ihmisiä kuin koko Suomessa: Ymmärrrettävästi koneisto voi välillä köhiä.

- Ihmismassat julkisessa liikenteessä. Hampurissa asiat toimivat ja ruuhkassa pystyi puikkelehtimaan. Kölnissä kaikki on klimpissä eikä julkinen liikenne toimi kovin sujuvasti. Onneksi tulen viikonlopun jälkeen olemaan pyörän omistaja. Hyvästi hikiset U-bahnit!

- Vielä ja edelleen ja taas kerran Deutsche Bahn. Suomessa on sentään pitkä talvi ja routa, mutta näille myöhästelyille ei ole järkevää selitystä.

- Dubatut tv-ohjelmat- Saksalainen Darth Vader nyt vaan on ihan lälly.

- Lihansyöntikulttuuri. Ei, olen edelleen kasvissyöjä enkä syö currywurstia.

- Elitismi, hierarkia, ihmisten kyykyttäminen. Suomen Kela on lastentarha verrattuna vaikka paikallisen opintotuen hakemisprosessiin.

... puhumattakaan teitittelystä, luokkayhteiskunnasta, tittelien rakastamisesta, koulujärjestelmästä, vanhakantaisuudesta, pilkun viilaamisesta.

Saksa on hieno maa, sanoo hän ja pakkaa laukkunsa Suomen matkaa varten.

Uusi elämä osa II

Toiset ihmiset kaipaavat muutosta tasaiseen elämäänsä, toiset mahdollisuutta pysäyttää elämä ja tasaantua. Uusi elämä osa II on nyt alkanut, ja ensimmäinen viikko jo hurahtanut ohi. Maaliskuu oli aika haipakkaa, joten nyt on ilo palata kunnon työrutiiniin ja asettua. Tällä kertaa seuraava elämänmuutos saa odottaa puolitoista vuotta. Wuhuu.

Hampurin jälkeen Köln tuntuu pieneltä, ahtaalta ja rumalta. Yllättävintä on Rein-joen ranta. Kun istut puistossa tuomiokirkon kupeessa ja katselet joelle ja sen yli, näet harmaita rakennuksia, yhden rakennustyömaan ja yhden harmahtavan pytingin. Kuulemma ihailin maisemaa väärältä puolelta, mutta en vain jaksanut ylittää betonisiltaa päästäkseni istumaan kivikkoon puistonurmikon sijaan. Tuntuu oudolta, ettei molempia rantoja ole haluttu rakentaa edes jossain määrin kauniiksi. 

Eipä siis yllätä, että tässä kaupungissa on myös yliopisto, joka rakentuu harmaista bunkkereista. Päärakennuksen ja humanistisen tiedekunnan päärakennuksen välistä ajaisi oikeasti neljä kaistallista autoja, mutta tie on vedetty tunneliin, jotta yliopistolla olisi edes jossain kohdassa avointa tilaa, siis betonipihaa. 

Hassuinta uudessa työpaikassani on se, että Philosophicum -rakennuksen sisällä kulkevat rullaportaat. Niitä pääsee periaatteessa kolmanteen kerrokseen asti, mutta sähkönsäästämissyistä yleensä vain ensimmäiset ovat toiminnassa. Yliopistolla ovat kuitenkin käynnissä remonttityöt, joten kesän aikana joudun luultavasti muuttamaan toiseen työhuoneeseen ja luopumaan rappujen käytöstä, koska ne poistetaan.

Kuten alta näkyy, uudesta työhuoneestani näkyvät juuri ja juuri tuomiokirkon tornit. Ilmastointi talossa on tosin surkea ja joudun pitämään kaihtimet kiinni koko kesän, jotta edes joku osa lämmöstä pysyisi ulkopuolella.

Viikon kokemuksella voin sanoa, että kölniläiset ovat tottuneet ulkopaikkakuntalaisten harrastamaan rumuus-päivittelyyn. Minua onkin lohdutettu eräällä lausahduksella, josta tulee mantrani, kunnes totun kaikkeen uuteen. Köln on kuulemma kuin vanha sohva, näyttää rumalta mutta on erittäin mukava istua.

Ydinvoimaa

Maailman asioista perillä oleva tai sanotaanko erittäin tiedostava kämppikseni soitti minut eilen mukaan suurmielenosoitukseen Hampurin keskustaan. Kaikessa muutto- ja muussa hässäkässä minulta oli mennyt koko mielenosoituskutsu ohi korvieni, toisin kuin niiltä 50 000 muulta marssijalta. Kokoontumispaikalta marssittiin Binnenalsterin yli ja rautatieasemalta pääostoskatua alas Rathausille. Samanlaisia läpi kaupungin kulkeneita marsseja pidettiin eilen myös Berliinissä (90 000 osallistujaa), Kölnissä sekä Münchenissä. Hiljattain Stuttgartissa muodostettiin 45 kilometrin ihmisketju kaupungista läheiseen ydinvoimalaan. Keltaisia Atomkraft? Nein danke -tarroja ja -pinssejä on viime aikoina näkynyt katukuvassa lisääntymässä määrin.

Saksassa on pitkät mielenosoitusperinteet: 80-luvulla järjestettiin kerran viikossa mielenosoitus ydinvoimaa vastaan. Vuonna 2001 Saksassa Bundestagissa hyväksyttiin suunnitelma ajaa maan 17 ydinvoimalaa alas vuoteen 2022 mennessä. Kahdeksan on jo toistaiseksi suljettu. Nyt tuuli on kääntynyt. Merkelin viimeisimmällä hallituksella on suunnitelmia pidentää ydinvoimaloiden käyttöikää. Kyseinen hallitus ei ole kovinkaan hyvässä nosteessa tällä hetkellä. Esimerkiksi Hampurissa CDU menetti juuri hiljattain suurimman puolueen asemansa. Ehkä tästä ja muista viimeaikaisista uutisista johtuen Merkel on jäädyttänyt kyseisen suunnitelman ja sen valmistelemisen kolmeksi kuukaudeksi.

Hauskin näky kohtasi meitä  marssijoita St Petrin kirkolla. Tornissa kiipesi paraikaa kolme miekkosta, jotka kiinnittivät kankaita kirkon torniin. Tilanne kirvoitti yleisöltä kunnon aplodit ja vielä pillinpuhallukset päälle. Aina välillä joukko innostui huutamaan atomienergian lopettamista, mummot ja lapset ja punkkarit samaan syssyyn. Lapsilla oli käsissään itse piirreltyjä plakaatteja, monilla oli keltaisia lippuja ja näkipä jopa valkoisia suojapukuja ja hengityssuojamia. Itse yritin maastoutua keltaisen Fjällrävenin kanssa.

Rathausilla pidettiin alkuun puheita sekä hiljainen hetki Japanin uhrien ja tilanteen takia. Päivän ohjelmassa oli myös musiikkiesityksiä, mutta meidän piti jatkaa matkaa jo muualle. Aurinkoinen iltapäivä jättimäisen ihmisjoukon keskellä oli kieltämättä mielenkiintoinen kokemus. Ja olihan asia toki hyvä, vaikka epäilenkin mielenilmauksen vaikuttavan mihinkään. Skeptikko tai realisti, mutta olinpa kuitenkin mukana.