Opintomatka Suomeen

Yksi mielenkiintoisimmista tämän talven työhommista oli järjestää ja johtaa ryhmä saksalaisia opiskelijoita ekskursiolle Suomeen. Suunnittelin syksyllä sellaista 20-hengen leppoisaa ryhmämatkaa. Deadline koitti, ja meitä olikin 28. Pari kävi vielä jälkikäteen itkemässä, eikö mukaan mitenkään pääse. No, ei päässyt.

Kohteiksemme  valikoituivat täysin sattumanvaraisen arvonnan seurauksena Helsinki, Tampere ja Vaasa niin, että jokaisessa kaupungissa vietettiin kaksi yötä. Ohjelma vaihteli yliopistovierailusta Linnanmäkeen ja museoista Pyynikin näkötornin munkkikahvilaan. Ainoa kielto opiskelijoille oli, että kukaan ei saa kuolla, koska se aiheuttaisi paljon lisätyötä. No, kukaan ei kuollut. Eikä lääkäriinkään jouduttu kuin yhden silmän takia eikä sekään ollut opiskelijan. Myöskään poliisin kanssa emme joutuneet asioimaan, mitä nyt saimme seurata, kun poliisi heitti Tampereen keskustorilla maijaan meidän ryhmämme jalkoihin sammuneen humalaisen. 

Zombiewalk, Helsinki

Suomen suvi tarjosi parastaan, mutta näinhän olin koko talven luvannut. Ainoastaan Tampereella ripsaisi vesikuuron illalla, mutta sekään ei haitannut, koska vietimme iltaa ravintola Telakassa - ja pelastimme samalla yhden keikkaillan. Ilman meidän porukkaamme paikalla olisi ollut korkeintaan kymmenen kuuntelijaa. Nyt paikka näytti täpötäydeltä. Pienenä lisäjuonteena mainittakoon, että toinen illan artisti, The Hearing, esiintyi soolona ja kertoi, että kokee välispiikit hankaliksi ja höpöttelee siksi, mitä sattuu. Mun teki mieli huutaa, että ei se haittaa, suurin osa yleisöstä ei muutenkaan ymmärrä, mitä sä sieltä lavalta puhut. No, en huikannut kuitenkaan.

The Hearing: Dorian

Luulen, että matkamme kohokohta oli monelle luontoretki Vaasassa Kvarkenin alueelle, Unescon maailmanperintökohteeseen. Ajelimme saareen bussilla ja teimme sitten kolmituntisen metsäpolkuvaelluksen oppaan kanssa. Aurinko paistoi, merituuli suhisi ja suurin osa ryhmäläisistäkin näytti iloisilta. No, olihan siellä niitä hyttysiä, jotka pääsivät kerrankin ulkomaisen lihan makuun. Hah.

Vaasa tarjosi muitakin hyvin suomalaisia kokemuksia. Olin koko talven valmistellut opiskelijoita siihen, että Suomessa lauletaan sitten karaokea. Sattuikin sitten niin sopivasti, että hotellimme alakerrassa oli kaupunginosan ainoa karaokebaari ja ehkä jopa ainoa terassi, jossa pääsi heti sopivaan kaurismäkeläiseen tunnelmaan. Lounasaikaan paikka täyttyi duunareista ja niistä, joilla on aikaa. Keskiolutta ja iltalehteä ja vaatetus kuin suoraan filmistä. Illalla karaokessa sitten räjähti. Porukkamme lisäksi lavalla nähtiin Ritu, 150 kiloa mintunvihreässä trikoomekossa, ja kuultiin Janne Tulkin parhaita. Myöhäisillalla lavaa kansoittivat suomalaiset nuoret miehet Tsingis-kaanilla ja muilla klassikoilla. Yö oli valoisa ja lyhyt enkä usko opiskelijoiden sitä heti unohtavan - ja jos, se johtuu sitten alkoholista.

Tauon paikka Pispalassa.

Suomessa on aina kiva käydä, mutta en ollut odottanut tuntevani itseäni ulkomaalaiseksi omassa maassani. Puhuin viikon ajan lähes pelkkää saksaa, mikä tietysti oli ryhmämme kannalta paremmin ymmärrettävää. Olen ehkä muutenkin ollut jo niin kauan pois ja saksalaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen tottunut, että päädyin kummastelemaan suomalaisten yrmeää olemusta. Toisaalta samalla kaikki aina joustivat ja auttoivat ja kaikki onistui, vaikka aluksi ihmiset näyttivät epäkohteliailta ja siltä, että niitä ottaa päähän.

Toki omasta kaksoisagentin roolistani oli usein hupia ja hyötyä, kun ymmärsin, mitä kanssaihmiset ympärillämme puhuivat. Toisaalta saksalaistumiseeni kuuluu myös se, että koodisto on mennyt hieman sekaisin. Soitin Pyynikin kahvilaan ja kerroin, että meitä on kohta tulossa 27 munkinnälkäistä.  Saksassa olisin esitellyt itseni sukunimellä ja teititellyt. Suomessa en tiennyt, mitä tehdä. Puhelimeen vastasi iloinen naisääni etunimellä. Siitä riemastuneena minä kiljaisin puhelimeen: ¨No Heidi tässä MOIII!¨ Seurasi hämmentynyt hiljaisuus, jonka aikana nainen todennäköisesti mietti läpi kaikki tuntemansa Heidit. No, nyt niihin kuuluu yksi lisää.

Loppuun sitten nämä kliseiset, väsyneitä mutta onnellisia. Luulen, että aika moni ryhmäläisemme on jo alkanut katsoa paluulentoa Suomeen. Seuraava ekskursio täytyy ehkä järjestää pimeimpään talviaikaan, jotta saavat oikean käsityksen realiteeteista. Hah.

Vaasa, klo 22.45

Idiootti asuntoa etsimässä

Kävin hiljattain teatterissa katsomassa sovituksen Dostojevskin Idiootista (1868) ja tunsin vahvaa sympatiaa ruhtinas Myskiniä kohtaan. Tarinan alkaessa hän on ollut monta vuotta Sveitsissä hoidattamassa epilepsiaansa ja palaa Pietarin seurapiireihin iloisen naiivilla mielellä. Häntä kutsutaan idiootiksi, koska hän ei osaa pelata pelejä vaan on hyväntahtoinen ja kiltti. Loppua kohti hän ei enää hallitse tilanteita eikä ymmärrä, mitä ihmiset häneltä haluavat tai miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Lopputuloksena on hulluus. Jotenkin tämä alkoi tuntua hyvin tutulta perussyndroomalta kaikilla, jotka asuvat tai ovat asuneet ulkomailla vieraan kielen ja kulttuurin parissa. No, okei, ehkä tuota hulluksi tulemista lukuunottamatta.

http://www.schauspielkoeln.de/stueck_trailer.php?ID=470

Jos joskus pääseekin unohtamaan, että asuu ulkomailla ja on ulkomaalainen, tulee jossain vaiheessa muistutus ja karu palautus maanpinnalle. Viimeksi kävi näin, kun aloin tässä keväällä etsiä uutta asuntoa. Aloin tutkia asuntoilmoituksia netistä ja laitoin sanan kiertämään, jos joku sattuisi tietämään jotain. Hyvin pian minulle selvisi, että kun automaattisesti lähetetyt ilmoitukset kilahtavat sähköpostiin, niihin pitää reagoida erittäin nopeasti. Toisaalta minulla meni ensin tovi ymmärtää, mitä kaikkea ilmoituksessa ylipäänsä kerrotaan ja halutaan.

Asunnon hakeminen tai saaminen ei nimittäin ole kovin helppoa. Saksalaiset rakastavat byrokratiaa, mikä näkyy myös vuokranantajien vaatimuksissa. Hakukaavakkeen lisäksi asunnon hakijan täytyy toimittaa kopio jopa kolmen edellisen kuukauden palkkakuiteista, kopio henkkareista sekä virallinen todistus velattomuudesta. Jälkimmäisin selvisi minulle vasta, kun olin kysynyt paikallisilta, mitä ihmettä tarkoittaa Schufa-Auskunft. Ulkomaalaisen leima kirkastui otsassani.

Saksassa ei juuri omisteta eli osteta asuntoja vaan suurin osa asuu koko elämänsä vuokralla. Vanha luokkayhteiskunta kummittelee taustalla: rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. On nimittäin niin, että yksittäiset ihmiset eli vanhat, rikkaat suvut omistavat koko kerrostalon. Tämän koko meidän rapun omistaa naapuritalossa asuva vanha pariskunta, uuden asuintaloni omistaa rikas psykiatripariskunta. Ja näin siis talo kerrallaan. Ei ihme, ettei myytäviä asuntojakaan juuri markkinoille putkahda. 

Monet asunnot välitetään firman kautta, jolloin takuuvuokran lisäksi putoaa maksettavaksi hyvänkokoinen provisio. Sen lisäksi näillä saksalaisilla on tapana kantaa keittiönsä mukanaan. Vuokranantaja säästää, kun keittiö kuuluu vuokralaisen itsensä hankittavaksi ja hoidettavaksi. Joskus edellinen vuokralainen jättää keittiönsä lähtiessään, jolloin seuraavan tulee lunastaa se. Kulut voivat olla huomattavat, ennen kuin uuteen asuntoon on edes päässyt.

Minulla kävi kuitenkin tuuri. Olin vasta pääsemässä jyvälle asuntomarkkinoista ja asunnonetsinnästä, kun tärppäsi. Löysin tilavan, rauhallisen ja valoisan asunnon, josta ei mennyt provisiota eikä keittiökään tullut kalliiksi. Kämpän omistaa lastenpsykiatripariskunta, joka asuu linnaansa Kölnin laitamilla. Mikä niissä rikkaissa onkin, että heitä ympyröi kummallinen aura. Istuin puoli tuntia nahkaisella tuolilla antiikkisen puupöydän ääressä ensin nolona siitä, että en ¨ulkomaalaisena¨ muistanut tuoda kaikkia vuokraamiseen tarvittavia papereita mukanani ja sitten vaikeana siitä, että en ymmärtänyt heti kaikkea, mitä minulle etäisen kohteliaasti selitettiin. Sopimus on kuitenkin kirjoitettu, joten kovin pahasti en mokannut, vaikka oloni oli - kuin idiootilla.

                                                           Zen Café: Idiootti (1998)

Työmatkalla Firenzessä

Monet ystäväni ovat vuosia olleet Italia-faneja, mutta itse olen aina kääntynyt enemmän Espanjan puoleen. Italian kielikin kuulostaa niin agressiiviselta verrattuna mannerespanjalaiseen sössötykseen. Onhan siellä ruoka, maisemat ja jalkapallo, mutta myös Berlusconi ja mafia. Että enpä tiedä. Viime vuonna vitsistä alkunsa saanut projekti johti kuitenkin siihen, että kävin pari viikkoa sitten opetusvierailulla Firenzen yliopistossa. Tässä parhaat palat italialaisesta yliopistomaailmasta, sinulle lukija.

Säntilliseen saksalaiseen yliopistoelämään tottuneelle näyttäytyy italialainen meno kaaoksena. Kevätlukukausi oli jo menossa, mutta edelleenkään kaikista opetustiloista ei ollut varmuutta. Pidin lopulta yhden luentoni tietokoneluokassa. Kölnissä alkaa ensi viikolla kesälukukausi, ja toissaviikolla sähköpostiin saapui tieto ensi talvilukukauden kursseille varatuista opetustiloista. Jep jep.

Italiassa on viety akateemisen vartin käsite äärimmilleen. Kun kyselin aikatauluista, sain kuulla, että jokainen professori ja opettaja saa itse päättää, aloittaako tuntinsa tasalta vai vartin yli samoin kuin senkin, loppuuko tunti puolelta, varttia vaille vai jopa vasta tasalta. Opiskelijoiden on kuulemma vain opittava muistamaan, kuka tuntinsa mitenkin pitää ja suunniteltava aikataulunsa sen mukaan. Tämä johtaa siihen, että opiskelijoita saapuu tunnille myöhässä (mutta onko myöhässä, jos hyppää toisen opettajan aikatauluista toisen tuntiraamiin) ja lähtee tunnin loppupuolella ripotellen pois, jotta ehtivät seuraavalle kurssille. Sisäistin systeemin niin hyvin, että pidin toisena opetuspäivänä opiskelijoita tunnilla 15 minuuttia yliaikaa. Kukaan ei valittanut.

Mutta Italia voi myös yllättää. En ollut juuri stressannut sitä, että en onnistuisi opettamaan italialaisia englanniksi. Tunnettu tosiasiahan on, että italialaiset puhuvat hyvin - italiaa. Kyllähän minun englantini sinne riittäisi. Ensimmäisen opetustunnin aikana  tajuan, että opiskelijat puhuvat lähes parempaa englantia kuin minä. Tunnin jälkeen kuulen, että suurin osa paikallaolijoista opiskelee suomea/unkaria ja englantia. Onneksi en tiennyt tätä aikaisemmin.

Minulla oli viikon aikana useammin kuin kerran olo, että olen italialaisessa elokuvassa. Tiedättehän ne kevyet draamat, jossa riidellään ja rakastetaan ja loppukohtauksessa kaikki papattavat toistensa päälle mutta näyttävät silti hyvin onnellisilta. Odotin koko ajan, että kohta Fellini siirtää kameran paikkaa ja näyttää minulle, miten lavasteet on sijoitettu. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka viimeistään yliopiston kirjastossa vierailtuani olin varma, että tämä ei voi olla totta.

Rakennuksen välikerroksessa sijaitsee pieni fennougristiikan laitos.

Eräänä päivänä kävimme siis paikallisen kollegani kanssa etsimässä antiikkisesta kirjastorakennuksesta käännöstä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Etsintöihin kului puolisen tuntia ja niihin osallistui ainakin kuusi ihmistä. Kirjojen paikkoja oli kuulemma juuri siirretty, joten ennen lingvistiikan laitoksen (kyllä, tilanpuutteen vuoksi laitokset ja kirjastot toimivat limitysten) käytävässä sijainneet fennougristiikan kirjat olivat nyt hävinneet. Tai kukaan ei ainakaan ollut merkinnyt ylös sitä, mihin ne oli siirretty.

Kävimme ihmettelemässä hyllyjä, ja muutama lingvistiikan laitoksen työntekijäkin saapui levittelemään käsiään. Yksi seurasi meitä ihan vain uteliaisuuttaan koko loppuetsinnän ajan. Palasimme taas alakerran luukulle, jotta permanenttinainen voisi tarkistaa kirjan sijainnin vielä uudestaan koneelta. Hän neuvoi meitä palaamaan lingvistiikan käytävään ja katsomaan vähän tarkemmin. Mehän menimme, marssimme jonossa läpi pari muutakin kerrosta ja näimme lisää leviteltäviä käsiä ja kummeksuvia katseita (suomalaisia kirjoja, meilläkö?) ja palasimme lopulta taas alakertaan. Siellä meidän eteemme nostettiin ylpeänä - käännös Tuntemattomasta sotilaasta. 

Maassa maan tavalla, ja on hienoa, että monet asiat toimivat Saksassa varsin hyvin. Silti Saksassa koen olevani enemmänkin poliisisarjassa kuin elämänmakuisessa italialaisessa taidefilmissä.

Arno-joki

Kuukausi Thaimaassa - kootut

Toteutin helmikuussa pitkäaikaisen unelmani ja lähdin kaukomaille. Kohteeksi valikoitui Thaimaa, joka ei ehkä persoonallisin valinta, mutta helppo ja turvallinen. Jo menomatkalla oli selvää, miksi en ole sellaiselle matkalle aikaisemmin päätynyt: lentokoneessa istuminen on aika tylsää hommaa, vaikka kyllähän kunnon turbulenssi pitää pientä jännitystä vireillä. Pelasin yön tunnit Bejeweled-peliä (Ennätys pahimman turbilenssin aikana 49 500)  ja selvisin Intian tuulten ryskytyksestä. Seuraavalla kerralla teen kyllä niin kuin eräs ystäväni, joka lentää aina unilääkkeillä. Tai morfiinilla.

Seuraavassa kootut selitykset kuukauden varrelta.

1. Ruoka

Alkureissusta ihmettelin, kuka menee syömään länsimaista ruokaa mainostaviin ravintoloihin, kun tarjolla kerran on maukasta ja aitoa thaimaalaista. Kahden ja puolen viikon jälkeen aloin ymmärtää ja liityin itseki mauttomia pastoja nauttivaan kerhoon. Kaikki curryt olivat pääasiassa herkullisia, mutta tuppasivat seuraavana aamuna muistuttamaan itsestään. Pienen mahatautiepidemian jälkeen keskityin lähinnä rauhallisempiin ruokiin, vaikka kuukaudessa ehtii hankkia yliannostuksen turvaruuistakin, kuten cokiksesta, sipseistä ja banaaneista.

2. Kulkuneuvot

Juna - bussi - taksi - tuktuk - polkupyörä - venetaksi - laiva. Kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran. Sen verran itsesuojeluvaistoa kuitenkin löytyi, että en lähtenyt harjoittelemaan skootterilla-ajoa mäkisillä ja huonoilla teillä. Kerran vaisto tosin petti. Vietin yhden hauskan iltapäivän neljän saksalaisen ja yhden norjalaisen kanssa pick up -taksin lavalla. Kun junaa oli odoteltu jo kauan ja tuli ilmoitus, että vielä  menee tunteja, pakkasimme tavarat taksiin ja ajoimme maantietaipaileen, 300 km, avolavalla. Tuuletus pelasi ja maisemissa riitti katsomista, mutta olihan se aikamoinen peltipurkki. Onneksi sitä alkoi miettiä vasta, kun olimme perillä.

3. Turismi

Turismi on Thaimaassa toki tärkeä elinkeino, mutta sen myötä siellä menee kyllä paljon pilalle tällä hetkellä. Tyhjiä, rauhallisia ja koskemattomia rantoja löytyy koko ajan vähemmän, koska turisteja tulee koko ajan enemmän. Esimerkiksi menneiden vuosien suosikkikohde, Phi Phi on nykyään täysin pilattu eikä millään tavalla suositeltava matkakohde, ellei tavoitteena ole juoda itseään täyteen ämpäriviinoilla ja tanssia rannalla   20-vuotiaiden kanssa. Vaikuttaa myös siltä, että Thaimaa on pian ruotsalaisten siirtomaa. Tapasin matkan aikana yllättävän vähän suomalaisia, mutta ruotsalaisia oli joka paikassa.

Monet asiat toimivat Thaimaassa kuitenkin todella hyvin, koska menijöitä ja tulijoita on niin paljon. Aina löytyi valmis reittisuunnitelma ja Joint-ticket, kun johonkin halusi rinkkansa kanssa siirtyä. Paikalliset ovat ystävällisiä eikä suurin osa halunnut sumuttaa avutonta matkalaista.

4. Maisemat

Kunnon skandinaaveina minä ja matkaseuralaisemme olimme aina onnellisimmillamme silloin, kun näköpiirissä ei ollut merkkejä muista ihmisistä. Toki satuimme myös turistikohteisiin, mutta pääasiassa haeskelimme rauhallisempia kulmia. Parhaiten tämä onnistui Ko Lantan lähes tyhjillä hiekkarannoilla ja Ko Lipellä, joka on viimeisiä saaria ennen Malesiaa. Joskus rannat olivat niin rauhallisia, että ei haitannut, vaikka bikinien yläosan lukko päätti hajota ja koko loppupäivä mentiin yläosattomissa, ei siis pelkästään rannalla. (Muuten ihmisillä oli aika säntillisesti kaikki bikinien osat päällään, ehkä kunnioituksesta thaita kohtaa, jotka kylpivät kaikki vaatteet yllään.)

5. Villieläimet

Minulla oli se onni, että seuralaiseni maistui herkullisemmalta kuin minä. Siksi vältyin pahimmilta hyttysarmeijoilta. Toki bungalowssamme vieraili erinäisiä luontokappaleita, mutta lopulta villeimmäksi kortiksi osoittautuivat kissat. Kissoja ja koiriahan oli joka paikassa, ja ne tekivät mielellään myös tuttavuutta. Eräänä päivänä hengailimme terassilla, kun mökistämme kuului rysähdys. Avasimme oven ja sieltä singahti salamana ulos kissa. Se oli kiipeillyt välikatolla ja pudonnut katon läpi tuuletusluukusta, jota peitti vain kevyt bambulevy. En tiedä, kuka meistä säikähti eniten, kissa vai me.

Eräässä toisessa paikassa olin päiväunilla, kun kuulin ensin askeleita ja sitten joku hypähti sängylleni. Ihmettelin tovin, että tuntuupa Siri kevyeltä, kunnes avasin silmät, ja edessäni töllötti pikkukissa. Samaisessa paikassa tapahtui usein niinkin, että omistajien kissat nukkuivat ja hengailivat terassillamme. Eräänä iltana makoilimme jo sängyssä lukemassa, kun mökin täytti omituinen haju. Pieraisitko? En, etkö säkään? En. Mökkimme ohuet bambuseinät olivat myös kissan pierun läpäiseviä. 

6. Veitsi tyynyn alla

Minähän olen sellaista herkkää sorttia, joka katsottuaan kauhuleffan valvoo kuukauden.  Sellainen, joka keksii kyllä ihan itse ne möröt sinne kaappiin. Pääasiassa selvisimme reissusta möröittä, mutta alkumatkasta oli sydänkohtaus lähellä. Vietimme ensimmäistä yötä bungalowssa saaressa. Mökkimme sijaitsi hiljaisella ja kallioisella rannalla, jonka erotti pääkylästä jyrkkä mäki sekä erittäin huonokuntoinen ja tietysti valaisematon tie. Olin vielä hieman jetlagissa unirytmini kanssa, mutta jossain vaiheessa kuitenkin nukahtanut, kun pomppasimme molemmat norjattaren kanssa pystyyn. Mikä se oli? Oli kuulostanut siltä, kiun joku olisi astellut puisella terassillamme. Seuraava ääni kuulosti siltä, kuin joku yrittäisi tuupata oveamme. Ulkona näkyi vain pimeyttä ja muutaman pihavalon aiheuttamia puiden varjoja. Seuralaiseni alkoi huhuilla ovelle, minä hyppäsin sängystä ja aloin kännykän valossa tutkia tilannetta linkkuveitsi kourassa. Selvisi, että tuulen suunta oli yön aikana muuttunut. Tuuli tuli nyt suoraan mereltä paukuttaen myös puulevyä mökin nurkalla. Äänille löytyi siis järkevä selitys, mutta nukuin silti loppuyön se sveitsiläinen linkkuveitsi tyynyn alla. Onneksi yksikään kissa ei päättänyt sinä aamuna tunkeutua mökkiimme. 

Viimeinen ilta luonnonpuistossa.

Kesä talven keskelle

Olen aina ajatellut, että laulun sanoilla kesä talven keskelle tarkoitetaan enemmänkin symbolista tasoa. Että joulumieli täyttää sydämet, ja vaikka pakkaset paukkuvat, on tuvassa kuusen alla kesä. Näinhän se usein Suomessa on, ja niin se oli tänäkin vuonna. Oli mainiota laskeutua Keski-Euroopan venyneestä lokakuusta Suomen hangille ja tuntea pakkanen nenänpäässään. Kävin tekemässä enkelin hankeen joulusaunasta ja olin vaan, että ihanaa.

Minulla on vanhempieni pihapiiristä ja alla olevasta peltomaisemasta satoja kuvia (klikkaa videota). Silloin, kun siellä vielä asui, ei maisemassa ollut mitään jännää. Nyt, kun asuu suurkaupungissa ja tulee vierailulle, sitä vain tuijottaa. Ja tuijottaa. Ja tuijottaa.

Saksassa sen sijaan oli ollut hyvinkin konreettinen kesä talven keskellä. Joulukuussa oli yksi luminen viikonloppu, mikä oli sekin toki enemmän kuin koko viime talvena yhteensä. Kölnin ympäristössä oli ollut joulun tienoilla +15 astetta ja satanut niin paljon vettä, että Rein oli alkanut tulvia. Tulvat kuuluvat toki jokaiseen vuoteen, mutta ehkä enemmän sinne kevätpuolelle kuitenkin. 

Kuva täältä.

Eilen töissä kuulin, että Baijerissa joulunsa viettäneet olivat saaneet nauttia ihan vallan t-paitakeleistä.  Lämpöä oli paikoittain ollut +20, ja ihmiset olivat grillanneet parvekkeilla. Ei kyllä se sellainen mitään joulumieltä tuo, sanon minä.

Köln on edelleen harmaa ja ruskea ja äänekäs ja kiireinen, mutta yksi asia täällä kuitenkin miellyttää. Nimittäin valo. Kipaisin eilen työhuoneelta toiseen rakennukseen pitämään tuntia ja matkalla tajusin, että kello on neljä ja vielä on ihan valoisaa. Pitäkää te siis lumenne ja talven ihmemaanne, meillä on täällä pidempi päivä. Ainakin toistaiseksi.

Jouluhulluus vol. 2012

Niinpä se taas saapui, adventinaika ja samalla joulunodotus. Saksalaiset lienevät jouluhulluimpia heti amerikkalaisten jälkeen. Ja sen kyllä huomaa. Joulutoreja alettiin rakentaa jo lokakuun lopussa, ja portit aukenivat viimein marraskuun lopussa. Koska kirjoitin viime vuonna pikaesittelyn Kölnin suurimmista toreista (teksti täällä), keskityn tällä kertaa enemmän sisällön analyysiin.

Ehdottomasti suosituinta on mennä joulutorille syömään ja juomaan, oli sitten kyseessä lounasaika tai illallinen. Lihavartaat, makkarat, rasvaiset röstiperunat, crepesit ja loimulohi odottavat nauttijaansa. Onhan se jotenkin hassu konsepti hypähdellä kylmässä illassa sormet kohmeessa ja yrittää syödä grillattua lohipalaa sämpylän välistä niin, että vaatteet eivät sotkeennu. Ehkä siihen homman viehätys juuri perustuu. Eihän seisten naposteltu pikkusuolainen voi lihottaa, koska se napsitaan lennosta seisten. Toisaalta kuulin kulissien takaa, että ruoka-annoksista tehdään tarkoituksella sen verran pieniä, että annoksen jälkeen haluaa syödä vielä muutakin. Jälkiruuaksi ainakin suklaakuorutteisia banaaneja, konvehteja, paahdettuja ja sokeroituja manteleita tai pikkuleipiä...

Saisiko olla keksejä tai tikkunekku?

Tänä vuonna olen löytänyt vaalean glühweinin. Se on jotenkin pehmeämpää ja mehuisampaa kuin perinteinen punaviinipohjainen. Täällä joskus vitsaillaan siitä, että glühweiniin työnnetään kaikki jämäalkoholi ja loppu täytetään vielä lasinpesunesteellä. Juoman jämäkkyydestä kertoo sekin, että pari vuotta sitten sattui eräällä joulutorilla onnettomuus. Satalitrainen glühweintynnyri räjähti kesken kaiken, mutta kukaan ei onneksi loukkaantunut, ainakaan pahasti. 

GLÜHWEINIA!

Mahan täyttämisen ohessa voi toki tehdä myös ostoksia. Torit ovatkin käsityöläisten vuoden pelastus. Sukkia, pipoja, huovutustöitä, koruja, nahka-asioita, tuotteita puusta ja paperista, mukeja, veitsiä, suklaakastikkeita ja luomuhilloja. Siinä vain muutama mainitakseni. Luultavasti monet tekevät suuren osan vuoden tuloistaan neljän viikon aikana ennen joulua. Toki kilpailu on kovaa, kojun vuokrahinta korkea ja paikat varsin varattuja, elleivät jopa tiskin alta liikkuvia. En ole aivan varma, kuka mökkikylät rakentaa ja vuokraa, mutta pidän ehdottomasti siitä, että yksittäiset torit noudattavat samaa teemaa ja ovat siten kokonaisuuksia.

Suomalainen ystäväni oli hiljattain käymässä toiveenaan tietysti joulutorien käyminen. Laskujeni mukaan kiersimme ainakin kuusi toria kahdessa päivässä. Voi tosin olla, että glühwein haittasi laskutoimitusta. Ihmisten juomista kyllä rajoitetaan sulkemalla joulutorit sekä arkena että viikonloppuna jo klo 22. Toisaalta siihen mennessä varpaista on jo tunto kadonnut ja kotiinlähtö tuntuu ihan hyvältä ajatukselta.

Tuomikirkon joulutorin kuusi.

P.S. Tänä vuonna olen käynyt hakemassa joulumieltä myös joulukonsertista. Lähellä sijaitsevassa kirkossa oli kahden kuoron yhteinen joulukonsertti, jonka lopuksi laulatettiin vielä yleisöäkin. Kirkko oli täpötäynnä ja mekin istuimme lattialla, eturivissä muiden lasten kanssa. (Meillä kun on kämppiksen kanssa tämä tapa, että eturiviin, oli konsertti mikä tahansa). Kuulostihan se Händel tosi komealta ja muutenkin laulujen sovitukset olivat onnistuneita. Lopuksi kaikki saivat vielä glühweinia ja pikkuleipiä. Poistuimme sateiseen ja loskaiseen iltaan hyvin valaistuneina.

Solingen, Langenfeld

Hypähdin tässä taannoin uudelle vuosikymmenelle. Siitä saisi aikaan paljonkin pohdintaa, mutta sulattelu vaatii vielä hieman aikaa. Sillä välin kun odottaa ajatusten selkeytymistä, voi tehdä kaikenlaista hauskaa, kuten lähteä ystävien kanssa retkelle. Koska alamäkeen tässä nyt jo mennään ja mummoiksi joskus tullaan, antoivat eräät rakkaat minulle lahjaksi sunnuntairetken mummotyyliin.

Kahville!

Köln, Bonn ja Düsseldorf makoilevat kaikki alavassa jokilaaksossa. Siksi täältä käsin unohtaa, että pienen ajomatkan päässä sjaitsee kukkuloita ja mäkiä. Alueen nimi onkin Bergischen (Berg = vuori), ja sinne me suuntasimme. Automatkalla takapenkille tarjoiltiin riisisuklaita ja viimeaikaisia kuulumisia. Tovin ajettuamme koitti yllätys: LUNTA! Ja meillä oli tietysti kesärenkaat. 

Kyllä, lunta se oli.

Lumisia peltoja ihmetellen saavuimme matkakohteeseen, joka oli Solingenissa sijaitseva Schloss Burg. Emme olleet ainoita adventtiajelijoita vaan parkkipaikka oli aivan täynnä. Linnan pihoille oli rakennettu jouluisia kojuja ja monenlaista ruokamyyntiä. Joulupukki kierteli kilkuttamassa kelloa, ja siellä täällä   kulki keskiaikaisiin releisiin pukeutuneita työntekijöitä. Ulkona oli aika kalseaa, ja kun vettäkin alkoi sataa, siirryimme pian sisätiloihin nauttimaan brunssia paikalliseen tapaan.

ENNEN - JÄLKEEN

Kuljettajamme on kotoisin alueelta ja tiesi siksi kertoa, että menneinä aikoina seutu oli varsin köyhää. Siksi parasta, mitä vieraille on voitu tarjota, oli riisipuuro - riisi kun piti ostaa. Aikamoinen sokeripommi se kyllä oli, riisivanukasta vohvelilla. Lisäksi kattaukseen kuului kunnon maalaisleipiä, rusinaleipää luumuhillon kanssa, sitruunakakkua ja makeita korppuja. Ja tietysti kahvia! Se tarjoiltiin näinkin päheästi:

Ja vieressä tietysti kermaa.

Kyseinen brunssi vaikutti erittäin suositulta, koska useisiin pöytiin kanniskeltiin riisivanukasta ja sitruunakakkua. Pöydässä keksimme, että ajetaankin kotimatka autobahnan sijasta pikkukylien läpi. Saimme samalla turistikierroksen ja tietää, että Solingenissa ajavat sähköbussit. Langenfeldissä poikkesimme joulutorille ja siitähän se sitten lähtikin. Karuselliin oli valitettavasti ikäraja, mutta tonttutanssit ehdimme vetäistä. Glühweinit päissämme päätimme tehdä vielä shoppailukierroksen paikallisessa kauppakeskuksessa. Langenfeld sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä sekä Kölnistä että Düsseldorfista ja on erityisesti rikkaiden eläkeläisten suosiossa. Kuvan jumppamummo tervehti meitä kauppakeskuksen aulassa.

Sitten olikin jo ilta ja niin pimeää, että kannatti ajella isointa mahdollista väylää takaisin suurkaupunkiin. Onnistuneen päivän päätteeksi tehtiin monia suunnitelmia seuraavien maakuntamatkojen varalle. Ehkä kuitenkin odotamme, että tulee kesä ja lämmintä ja valoisaa ja menemme vasta sitten vesihiihtämään.

Loppukevennykseksi possu