Hannu Raittila Kölnissä

Onko elämää Frankfurtin kirjamessujen jälkeen, kysyy moni itseltään näinä viikkoina. Voi olla, että aika on jakautunut kahtia - aikaan ennen ja jälkeen messujen. Vielä ei ole näyttää mitään kovin konkreettista, mitä näitä suomalaisia kirjailijoita nyt juoksentelee edelleen ympäri saksankielisen Euroopan. Me saimme tänne Kölniin Hannu Raittilan.

Raittila on nimetty insinöörikirjailijaksi, eikä syyttä. Jos ei kirjan päähenkilönä ole insinööri, niin sitten tarina on täynnä insinöörinvarmoja faktoja ja huomautuksia. Raittila sai teoksellaan Canal Grande Finlandia-palkinnon vuonna 2001. Siinähän Venetsian kanaalit yritetään pelastaa suomalaisin insinöörivoimin. EU-hanke ei voi muuta kuin epäonnistua. Muistan lukeneeni Raittilalta myös omaelämäkerrallisen pohdintakirjan kirjailijaelämästä. Teos syntyi vesitrilogian jättämässä tyhjyydessä ja ruotii erilaisten dokumenttien kautta monipuolisesti kirjalijan roolia ja elämää. Muistan kirjasta katkelman, jossa Raittila kuvaa matkaansa Saksaan ja paikallisia luentatilaisuuksia. Samaa hän tuumasi Kölnissä viime tiistaina: miten ihmiset lähtevät vapaaehtoisesti kodeistaan pimeään iltaan, maksavat siitä, että saavat istua kuuntelemaan kirjailijan jorinoita ja esittävät luennan päälle vielä kysymyksiäkin. Suomessa kirjailija saisi tiistai-iltana puhua tyhjille seinille.

Kölnin pääkirjastoon oli kuitenkin saapunut yli 50 ihmistä kuuntelemaan, mitä Raittilalla on sanottavana. Kovin paljoa hän ei kyllä puhunut. Tämä johtui osin saksalaisista ja heidän tavoistaan. Kirjailijaparka sai nimittäin istua lavalla lähes 40 minuuttia ennen kuin hän sai ensimmäisen kerran avata suunsa. Ja silloinkin vain lukeakseen katkelman kirjastaan. Tilaisuus etenee nimittäin niin, että ensin yksi kirjaston tai muun järjestävän tahon edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja muun väen ja pitää alustuspuheen. Sitten toisen järjestävän tason edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja esittelee illan päätähden. Sitten illan juontaja/tekstien lukija tervehtii yleisöä ja esittelee oman näkemyksensä kirjasta ja sen tapahtumista. Stten kirjailija lukee lyhyen pätkän kirjasta alkuperäiskielellä, johon lukija vastaa lukemalla käännöksestä paljon pidemmän katkelman. En yhtään ihmettele, että illan päätähti näytti ajoittain hieman kyllästyneeltä ja siltä, että ehti luennan aikana laskea kaikki kattorakenteet ja lamput.

Ja sitä kirjaahan sitten luettiin varsin antaumuksella. Mietin jo jossain vaiheessa, päättikö lukija vetäistä koko kirjan yhdeltä istumalta. Tähän vierustoverini tuumasi, että niin, tämähän on saksalainen luentatilaisuus, tänne tullaan kuuntelemaan luentaa eikä seurustelemaan. Suomessa se vähäinenkin paikalle saapunut väki olisi tässä vaiheessa jo lähtenyt kotiin.

Raittila ei puhunut paljon silloinkaan, kun siihen lopulta tarjoutui mahdollisuus. Hän tuntuu tehneen vähäpuheisuudesta ja jöröttämisestä taidetta. Vähän samalla tavalla, kun Petri Tammisen rooliksi ja tavaramerkiksi on muodostunut ujostelu ja arkailu, laukoo Hannu Raittila rauhallisia ja hitaita mutta erittäin asiallisia ja painavia kommentteja. Insinöörintarkkuudella. Siltä muuten vaikutti myös tämä luennan alla ollut kirja, Terminaali, joka oli viime vuonna Finladia-ehdokkaana ja voitti alkukeväästä Runeberg-palkinnon. Globalisaatiota ja maailman nykytilaa käsittelevä teos on analyyttinen ja ajankohtainen jopa siinä määrin, että lukijaa ihmetyttää kirjailjan kyky ennustaa ja nähdä tulevia tapahtumia.

En ole lukenut teosta enkä tiedä, josko luenkaan. Sen verran yksityiskohtaisen, lue hieman turhankin yksityiskohtaisen, selostuksen illan vetäjä teoksesta antoi. Tiedän pääasiat, kehityslinjat ja jopa osan loppuratkaisusta, joten en taida enää tarttua teokseen. Myös opiskelijat valittivat, että  saivat luennasta jopa liikaa tietoa. Mutta ehkä se on juuri tämä, mihin luentatilaisuuksien suosio perustuu. Kuulet yhdessä illassa perustiedot teoksesta, näet miltä kirjailija näyttää ja voit muodostaa mielipiteen nopeasti. Kuulostaa kultturellimmalta kuin kirjablogit tai wikipedia eikä itse kirjaa tarvitse sitten tosiaan lopulta enää ollenkaan lukea.

Niin tai nein, ilta oli kuitenkin mielekäs ja lopussa kirjailija sai useita teoksia signeerattavakseen ja varmasti lisää materiaalia seuraavaan kirjailijuutta käsittelevään teokseen, jos sellaisen vielä joskus rustaa.

Terminaalin arvostelu on luettavissa mm. täältä.

Frankfurtin kirjamessut: Suomi on COOL.

Viime viikolla vietettiin Frankfurtissa massiivisia kirjamessuja ja pitää asua tynnyrissä, jos ei ole sattunut kuulemaan ja huomaamaan, että Suomi oli  tänä vuonna Frankfurtin kirjamessujen kunniavieraana. Ehrengastland pääsee esittelemääm itsensä isosssa pääpaviljongissa, mutta muutkin osastot ovat pyrkineet tuomaan esille kaiken, millä on jotain tekemistä kunniavieraaksi valitun maan kanssa.

Kävin Frankfurtin kirjamessuilla perjantaina opiskelijoideni ja kollegoideni kanssa ja kokemus oli sellainen, että viime päivät on pitänyt kerätä ajatuksia ja sanoja vaikutelmien purkamiseksi. Samalla olen muotoillut kohteliaan piikikkäitä saksalaisia lauseita bussifirmaan, jonka kuljettaja onnistui tekemään päiväst hieman kummallisen. Tämä turkkilainen odotti meitä ensinnäkin ihan muualla kuin piti ja opetteli sitten käyttämään navigaattoria. Järjestin siis ekskursion Frankfurtiin ja olin varannut sitä varten bussin.

Olimme jo lähdössä yli 20 minuuttia myöhässä. Ja sitten, 50 kilometriä ennen Frankfurtia hän kääntyy yhtäkkiä sivuun motarilta. Minä tietysti, että nyt pitää tankata, alles gut, vaikka tyyppi ei kommentoi asiaa sanallakaan. Lopulta hän ajaakin motellin pihaan ja vasta sitten, kun kysyn, että mitäs nyt, hän kertoo tarpeestaan käydä vessassa. Onneksi aikataulumme oli sen verran joustava, että sen raameihin mahtui myös yksi sekoileva bussikuski.

Viime perjantai sattui olemaan talvilukukauden ensimmäisen viikon päätös, joten en ollut ihan terävimmilläni, ja päivä oli pitkä. Kaiken kiertelyn ohella pyrimme norjattaren kanssa pitämään myös sopivia taukoja. Siksi voinkin todeta, että messualueelta saa hyvää kahvia, kuivia muffinsseja, edullista valkoviiniä, rasvaista thaikkuruokaa ja ihan ok ranskanperunoita.

Aloitimme messuilla tietysti itse pääpaikasta eli Finnland. COOL. paviljongista. Olin viikon aikana jo kuullut, että presidenttimme piti avajaisissa tylsän puheen, Sofi Oksanen oli statement niin kuin aina, Pasi Sahlberg ratsasti suomalaisella koululla - ja että paviljonki on vähän tylsä. Näine odotuksineni marssin valkoiseen tilaan ja yllätyin erittäin positiivisesti. Kaiken messuhälinän ja härdellin keskellä Suomen alue tarjosi rauhallisen mutta toiminnallisen keitaan ja valkoisuudesta huolimatta siellä oli paljon katsottavaa. Alueella oli pyöreitä sylintereitä, joista kaksi ympyröi pientä esiintymislavaa ja kaksi kirjallista taidepajaa. Yhdessä oli lastenkirjanäyttely kuvittajien näkökulmasta, ja suurin sylinteri rajasi kirjanäyttelyn ja tarjosi hengailutilan. Toisen esiintymislavan yhteydessä oli vielä kahvila, josta sai suomalaisia erikoisuuksia. Illansuussa paviljongissa tarjoiltiin myös maistiaiskierros aitoa suomalaista lonkeroa.

Paviljongin esiintymislavoilla tapahtui koko ajan kaikenlaista kirjailijatapaamisista paneelikeskusteluihin. Itse satuin näkemään mainion Kompositio-nimisen teoksen, jossa kirjailijat, muun muassa Riikka Pelo, olivat dramatisoineet tekstejään draamaohjaajien kanssa.

Frankfurtin kirjamessut eivät ole varsinaiset yleisömessut, mitä on vaikea uskoa, sillä viikonloppuna siellä kävi yli 200 000 vierailijaa. Messuilla ei kuitenkaan myydä kirjoja tavallisille tallaajille vaan kustannussopimuksia kustantajille. Cool-paviljongin yhteydessä oli onneksi pieni myyntipöytä uutuuskirjoille. Messuille tuotiin nimittäin 106 käännöstä vanhasta ja uudesta suomalaisesta kirjallisuudesta - ymmärtääkseni koko vuoden käännössaldo tulee olemaan yli 200.

Messujen tärkein osa tapahtuu kuitenkin siis viikolla, kun agentuurit, kirjailijat ja kustantamot tapaavat toisiaan suurissa halleissa ja vaihtavat tietoja ja sopimuksia. Tapasin messujen hälinässä myös Sinikka ja Tiina Nopolan, joilla oli ollut muutamassa päivässä 17 tapaamista. Kuulin myös, että suomalaisten kirjojen oikeuksia myytiin erityisesti englanninkielisiin mahin, mutta todennäköisesti myös muualle. Sen verran hyvin edustettuna oli koko maailma.

Paviljongin ja agentuurien alueiden ulkopuolella Suomeen törmäsi myös ainakin lastenkirjaosastolla, taide- ja tietokirjahallissa, oppikirjaosastolla ja matkailupuolella. Helsingin kaupungin turistiosasto oli sekin paikalla ja massiivisten hallien väliin jäävällä pihalla seisoa törötti suomalainen kirjastoauto.

Päivässä oli mukavinta se, että tapasin paljon tuttuja, jopa siinä määrin, että saattoi unohtaa olevansa Saksassa. Pidin Suomen paviljongista, mutta seuraavat vuodet vasta näyttävät, millainen vaikutus näillä messuilla on onnistuttu luomaan. Jostain luin, että ainakin mediahässäkkä tämän Suomi Cool- projektin tiimoilta on ollut Saksassa ennennäkemätöntä. Myös opiskelijani pitivät näkemästään. Ainakin he vaikuttivat jaksaneen kierrellä ahkerammin kuin minä.  Monet olivat tavanneet suomalaisia kirjailijoita ja ostaneet kirjoja. Kotimatkalla bussissa oli aika rauhallista, kun innokkaimmat alkoivat heti lukea uusia kirjojaan. Vaikka logosta voikin olla montaa mieltä, Suomi tuli ja näytti olevansa COOL.

Kaiken valkoisuuden keskellä loisti lastenkirjanäyttely.

P.S. Kirjoitin Frankfurtin kirjamessuista myös kolme vuotta sitten Islannin ollessa kohdemaana. Teksti löytyy täältä.

Katolisissa häissä

Olen töissä Rakkauden instituutissa. On toki hyvin tavallista, että kun nuoret muuttavat opiskelemaan uusille paikkakunnille, he löytävät myös rakkauden tai rakkauksia. Valitettavasti fennistiikka on kovin naispainotteinen ala, mutta todistettavasti ainakin yksi pari on viime vuosien aikana muodostunut. Minähän en tällaisia huomaa, mutta meillä on hyvin tarkkasilmäinen professori.

Opiskelijoiden lisäksi myös työporukassa kuhisee. Pari vuotta sitten kahden työkaverin ystävyys kypsyi rakkaudeksi, ja häätkin on jo vietetty. Ja siis, onhan näistäkin kuultu, että lehtori ja opiskelija alkavat pitää peliä. Niin kauan kuin yksi ei vaikuta toisen opiskelumenestykseen ja arvosanoihin, on se varmasti ihan hyväksyttävää. Ja nythän poikaystäväni on jo valmistunut, joten kaikesta huvittavuudesta on päästy aikaa sitten yli.

Vihkikirkko

Sinä aikana, jonka minä olen työskennellyt Rakkauden instituutissa, on maailmaan saatu kolme instituutti-vauvaa, vietetty yhdet hautajaiset sekä kahdet häät, molemmat nyt syyskuussa. Olinkin lauantaina ensimmäistä kertaa katolisessa hääjuhlassa. Itse asiassa ensimmäisessä katolisessa tilaisuudessa noin ylipäänsä. Ystäväni norjanlehtorin sanoin, pitkästä aikaa tuli tunne, että olemme ulkomailla ja vieraassa kulttuurissa. Koska tulimme paikalle vasta lähellä H-hetkeä, parhaat jäljellä olevat paikat olivat tietysti kirkon etuosassa. Näkymät olivat hyvät, mutta samalla ei voinut seurata muiden esimerkkiä siitä, milloin istutaan tai seistään - ja sitten yhtäkkiä kaikki polvistuivat. Luulen seurakunnan aika nopeasti huomanneen, että paikalla oli amatöörejä.

Ulkopuolisen silmin tilaisuus vaikutti musikaaliselta näytelmältä. Lavalla oli kaksi pastoria ja kahdeksan lasta, jotka aina tarvittaessa pöllyttelivät savua, sytyttivät kynttilöitä ja kilistivät kelloja. Mielenkiintoista oli myös se, miten vettä viskottiin seurakunnan päälle. Raamattuakaan ei vain voitu lukea, vaan ensin se kannettiin pään päälle nostettuna ja juhlallisessa kulkueessa paikalle. Savua pöllyteltiin varsinkin ehtoollisen aikana, ja mietin, että pastoreilla mahtaa olla jatkuva päänsärky.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon musiikkia toimitukseen kuului. Ensimmäinen puoli tuntia olikin vain seisomista ja laulamista. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että tilaisuus on kestänyt jo hyvän tovin eikä vieläkään olla päästy tahtomiseen. Katolinen vihkimys sisällytetään tavalliseen messukaavaan, ja koska sulhasena sattui olemaan kyseisen kirkon oma kanttori, vedettiin kaavaan kaikki mahdolliset mutkat mukaan. Tilaisuus kesti lopulta tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Siis tunnijaneljäkymmentäminuuttia. Sormusten vaihto ja lupaukset koittivat siinä reilun tunnin jälkeen.

Pitkän tilaisuuden jälkeen saatiin palkinto kuitenkin heti kirkon pihalla. Katolisiin tapoihin kuuluu, että koko seurakunta kutsutaan nostamaan malja vihkiparin kunniaksi. Hääjuhlinta onkin lopulta aika moniosainen. Vihkiminen oli jo aikaisin alkuiltapäivästä ja sitten nostellaan maljoja, minkä jälkeen tarjotaan vielä hääkakkukahvit. Varsinainen hääjuhla on kuitenkin vasta illalla. Tämä mahdollistaa sen, että kirkkoon ja skumpalle voi kutsua paljon tuttuja, mutta kakkukahvit ja iltajuhla ovat sitten vain rajatulle väelle. Onneksi en ollut suunnitellut lauantaiksi muita menoja, sillä sain yllättäen kutsun syömään hääkakkua ja sieltä sitten vielä kutsun iltajuhlaan. Välissä oli parin tunnin tauko, joten ehdin käydä kotona siivoamassa ja vaihtamassa juhlavampaan mekkoon.

Iltatilaisuus oli pieni ja sympaattinen ja varmasti hääparin näköinen. Kaikesta henki empaattisesti se, että järjestelyt oli tehty itse ja yhdessä talkoovoimin. Ruuasta vastasi kaksi tuttavaa, ja se oli aivan mahtavan herkullista. Oma lukunsa olikin sitten juomatiski. Viinien ja erilaisten oluiden lisäksi sivupöydällä oli snapsivalikoima ja sikarien noutopöytä. Kyllä vain mietin, että juhlinta on Saksassa erilaista kuin Suomessa. Alkoholimäärä ei nimittäin saanut ketään konttaamaan pöydän alle. Ja kirkon pastori juhli mukana pitkälle yöhön asti. Tämä vaikutti tosin siihen, että taustamusiikki ei voinut olla nk. kevyttä viihdemusiikkia vaan lähinnä klassista. Turkkilainen bändi kävi myös esiintymässä, mutta kukaan ei ymmärtänyt sanoista mitään, joten se ei varmasti voinut olla mitään paheellista. Siinä vaiheessa, kun itse jätin juhlapaikan ja viimeiset juhlijat, oli arvoisa pastori juuri avaamassa seuraavaa punaviinipulloa.

Ystäväni norjanlehtori allekirjoitti juuri vakituisen työsopimuksen. Kehotin häntä lukemaan tarkkaan kaikki pienet präntit, josko sieltä löytyisi maininta lastenteosta tai naimisiinmenosta.  Vaikka voisihan tätä jatkaa, kun kerran olemme päässeet hyvään vauhtiin. Seuraavan kerran pääsen katoliseen vihkimiseen ensi vuonna Buenos Airesissa, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Lasten aika on erilaista kuin aikuisten

Minusta on tullut taivaan tuijottelija ja ajan päivittelijä. Nykyinen asuntoni mahdollistaa erinomaisesti kyseiset harrastukset. Näen ylimmän kerroksen asunnostani naapuritalojen kattojen ylle, ja sinne punaisten tiilien taakse aurinkokin laskee. Keittiön kellosta tarkkailen, että joka ilta aikaisemmin. Tämä ei kuitenkaan ole vain syysharrastus; kesälomallakin kulutin viikon mökillä niska kenossa ihmetellen iltojen värejä.

Ajan päivittelijä minusta on tullut vanhemmiten ja hieman varkain. Varsinkin nyt, kun asuu ulkomailla, asettuvat fyysiset ja ajalliset ulottuvuudet uusiin mittakaavoihin. Muistan lapsena ihmetelleeni ulkomailla asuneita tätejäni, jotka aloittivat vuosittaisen kyläilyreissun päivittelemällä, miten me lapset olemme taas kasvaneet. Nyt olen itse juuri tuo kyseinen täti.

Hafencity, Hampuri.

Toinen siskoni asuu Pohjanmaalla, ja meillä on sellainen tavoite, että yritämme nähdä edes kerran vuodessa. Reissuni ehtii usein vain Etelä-Suomeen, joten tapaamisia saa tosiaan suunnitella. Toisinaan ne onnistuvat hyvinkin. Tänä vuonna olemme nähneet jo kahteen otteeseen ja kolmena eri päivänä. Tahti kiihtyy.

Meissähän ei niin muutoksia näy, mutta siskon lapsen kasvukäyrä osoittaa, että edellisestä kerrasta on jo aikaa. Ja päivittelinkö sitä? No tietysti!

Aikuisten aika on muutenkin erilaista kuin lasten. Lapsena aikaan ei kiinnittänyt huomiota, paitsi silloin, kun se eteni liian hitaasti, mitä tapahtui aina ennen kesälomaa tai joulua.  Kaikki kiva vaati pitkän ja malttamattoman odotuksen, ja kaikki hauska meni aina liian nopeasti. Vaikka harvoinpa lapset valittavat, että aika kuluisi liian äkkiä tai että toivoisi ajan menevän hitaammin, ettei vain tarvitsisi kasvaa.

Eräs lapsi perusteli muuten hiljan, että hän on juuri oikean kokoinen ja ikäinen, sillä hänen pepussaan ei vielä kasva karvaa. Ehkä hieman asian vierestä mutta kyllä nauratti.

Aika on kuminauha. Se venyy, kiristyy ja löystyy aina tilanteen mukaan. Itse huomaan peittäväni kaikkeen touhuun sen tosiasian, että korvan alla tikittää koko ajan kello. Pelkään, että aika menee liian nopeasti enkä ehdi tekemään kaikkea, mitä haluan. Tätä lyhyttä elämää menee hukkaan, jos en muista olla tehokas ja täyttää kalenteria. Nykyään sitä ei juuri tarvitse täyttää, kun tuppaa täyttymään ihan itsestäänkin.

Toisaalta, mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuminauha venyy, ja lopulta ajantunne häviää kokonaan. Reissuja ja tapaamisia sunnitellaan kuukausien päähän, silti ne koittavat jo aivan juuri. Jos joku kysyy, mitä tein viime toukokuussa, en enää muista, koska koko ajan tapahtuu niin paljon.

Lopultahan on kuitenkin onneksi niin, että päivä tulee ja päivä menee, aurinko nousee ja laskee oman aikataulunsa mukaan, eikä yksi pieni tallaaja voi siihen vaikuttaa. Mutta kun sen päivittely on vaan niin mukavaa...

Olen siis pahoillani kaiki te kasvuiässä olevat sukulaisten, ystävien ja tuttavien lapset. Täältä se täti kohta taas tulee ja muistaa ihmetellä, miten sitä on taas kasvettu, ja kysellä, millä luokalla sitä taas ollaankaan. Ai, sinä olet vasta kolme, no ehtiihän sinne kouluun vielä. Äkkiä sekin aika sitten koittaa. Ja äkkiä se koulutaivalkin on taputeltu, vaikka silloin koululaisena se tuntui jatkuvan ikuisuuden eikä loppuvan ikinä.

Kaikenmaailman Katariinat

Tiedäthän sen tyypin, joka kiilaa ohitsesi, kun itse punnerrat naama punaisena vastatuuleen? Joka on aina pirteä ja kiva ja hyvin valmistautunut, kun itse olet nukkunut huonosti, unohtanut kirjat kotiin ja huomannut vasta matkalla, että sukkahousuissa on reikä? Toisaalta, kun sinulla on nälkä, hän kaivaa täydellisen kasvispiirakan kassista ja kehottaa syömään. Voisimme kutsua tätä tyyppiä Katariinaksi.

Minun elämääni Katariina astui muutama vuosi sitten työkaverin muodossa. Hän on siinä mielessä miellyttävä versio, että vaikka hän on hyvin valmistautunut, hän ei ole huumorintajuton tiukkapipo. Olen viime vuosina alkanut arvostaa Katariinaa todella paljon, sillä hänestä on tullut minulle korvaamaton tukihenkilö. Tähän mennessä hän on auttanut minua niin töissä kuin vapaa-ajallakin, enkä tiedä, mitä tekisin, jos hän keksisi vaihtaa työpaikkaa.

Esimerkkejä löytyy useita, mutta tässä nyt muutamia. Olen muuttanut pari kertaa lyhyen ajan sisään. Ensimmäisen muuton yhteydessä valitin töissä kaikesta saksalaisesta byrokratiasta, miten hankalaa on ilmoittautua joka paikkaan ja mitä muuta siihen nyt liittyykään. Hetken päästä Katariinalta tulee sähköposti, jossa on virastojen aukioloajat ja suora linkki ajanvarausjärjestelmään. Toisen muuton yhteydessä Katariina oli kantamassa ja organisoimassa, koska olen oppinut, että hän vastaa tehokkuudessaan kahta tavallista tallaajaa. Tällä kertaa olivat sitten ne pöydän ruuvit. Tiukalle ruuvatut pöydänjalat eivät liikahtaneetkaan ja miehet lähtivät etsimään työkaluja. Katariina jäi yksin huoneeseen, ja kun muut palasivat, olivat pöydänjalat siistissä pinossa muovipussissa. Kaikenlisäksi kyseessä oli pöytä, jonka Katariina oli lainannut minulle, koska minulla ei ollut ruokapöytää muta tarvitsin sellaisen. Ja hänellä oli tietysti yksi ylimääräinen varastossa. Katariina on lainannut myös ainakin hiuspinnejä, kirjoja, kulhoja ja sukat.

En tiedä, miten se tekee sen, mutta eilen sattui taas niin huvittava tapaus, että siitä on pakko kertoa. Olin koko päivän odottanut, että pääsen töiden jälkeen jumpalle. Tavarat oli pakattu jo aamulla valmiiksi ja into oli piukassa. Salille päästyäni huomasin, että olin unohtanut ottaa urheiluliivit mukaan. Noh, täytyy yrittää näillä tavallisilla, tuumin, koska todella haluan sinne jumppaan, kun kerran olen täällä. Menin täyttämään vesipulloa ja huomasin, että pukkarin toisella puolella näkyy tuttu naama. Katariina! Mitäs säkin täällä? Ootko jo kauan käynyt? Ja sitten tyttöjen kesken jaettu salaisuus, kato hei, mulla on tavalliset rintsikat, ku unohdin urkkatopin kotiin. Siihen Katariina, että ai jaa, haluatko sä urheilurintsikat, mulla olis mukana yhet ihan puhtaat ja käyttämättömät. Whaaatt? En voinut lopulta muuta kuin nauraa, mutta uskon, että se toppi pelasti mun jumpan.

Alan jo nähdä tässä sellaisia sarjakuvamaisia piirteitä. Että aina, kun joku on pulassa, ilmestyy sivun reunasta käsi, joka ojentaa apuvälineen tai korjaa tilanteen jollain tavalla. Ihan sama, missä ja milloin se tilanne olisi päällä. Olen myös miettinyt, voisiko tähän liittyä jotain telepaattista tai supervoimiin viittaavaa.  Ovatko Katariinat tältä planeetalta? Joka tapauksessa olen onnellinen kaiken maailman Katariinoista ja sitä mieltä, että meillä jokaisella pitäisi olla niitä elämässään ainakin yksi.

Kuva täältä.

Kotiinpaluu?

Olen asunut kohta neljä vuotta Saksassa. Neljä! Vuotta! Sinä aikana olen käynyt noin 15 kertaa Suomessa. Tajusin jossain vaiheessa, että minun on käytävä päivittämässä kieltäni säännöllisesti tai muuten voin unohtaa nämä kirjoitushommat. Yli kolmen kuukauden tauko johtaa tilaan, jossa siirrän kirjoittamisen jälkeen verbit lauseiden lopusta sinne oikeille paikoille. Ja ne lauseiden loppukiekaisut, varsinkin kysymyslauseissa!

Pitkä ulkomailla oleskelu johtaa siihen, että näkee kotimaansa ulkopuolelta ja eri valossa kuin sellainen, joka elää siellä arkeaan. Olen ajoittain ehkä turhankin skeptinen kotimaatani kohtaan, mutta lomalla tuntui siltä, että ihmiset ovat avoimempia ja ystävällisempiä kuin muistinkaan. Vai johtuiko se vain siitä, että oli kesä ja viikkotolkulla aurinkoa ja hellettä? Ehkä talvella on taas toisin. Toisaalta olin varsin järkyttynyt Lahden katukuvasta, joka kesästä huolimatta oli lähes inhorealistinen. Näytti siltä, että rakenustöiden peittämässä keskustassa liikkuu lähinnä avohoitopotilaita, pulsuja, pitkäaikaistyöttömiä ja vanhuksia. Anteeksi Lahti, mutta siltä se näytti.

Lahden paras puoli, satama kesäillassa.

Jostain syystä kaikkien näiden vuosien ja Suomi-kritiikin jälkeen minua on vaivannut viime päivinä kunnon koti-ikävä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa. Tulin keskiviikkoyönä kotiin, mutta en ole oikein vieläkään laskeutunut. Tuntuu, että on fyysisesti täällä mutta henkisesti vielä mökkilaiturilla. Iltaisin tulee aivan liian aikaisin pimeä, ja joka paikassa on liikaa autoja ja taloja. Lähes kaikki ystävät ja tututkin sattuvat olemaan viikonloppua poissa tai vielä lomilla, joten kaiken sosiaalisen Suomi-elämän jälkeen olen miljoonakaupungin keskellä, yksin.

Tein myös sen virheen, että luin lentomatkalla Tove Janssonin Taikatalvea (löysin äitini painoksen kirjasta vuodelta 1962), joten koneen vasta laskeutuessa Kölniin minulla oli ikävä Suomen kuulaita talvipäiviä, joita en ole moneen vuoteen kokenut. Siksi aloitin torstaiaamun katsomalla Tove Jansson dokkareita YLE Areenasta. Halusin kuulla suomea. Ei huvittanut kuunnella saati puhua saksaa. Sitten järjestelin suomenkielisiä kirjoja pursuavan kirjahyllyni uudestaan ja kirjoitin sähköposteja Suomeen. Jossain vaiheessa perustarpeet kuitenkin menivät kiukutteluni edelle ja oli pakko lähteä ruokakauppaan, eli kadulle saksalaisten sekaan. Tutussa lähikaupassakin tuntui kaikki olevan vinksallaan enkä meinannut löytää mitään, en ainakaan karjalanpiirakoita, ruisleipää tai Fazerin salmiakkia. Leipomon tätikään ei ymmärtänyt minua, sillä saksalaiset vokaalit tarttuivat kurkkuun. Todellinen palautus maanpinnalle suomenkielisten leppoisien lomaviikkojen jälkeen.

Kotimaa hyvässä valossa.

Kotimatkalla ohitin k-50 kulmakuppilan, jossa on parhaat bileet aina aamukymmenestä lähtien. Leveä kölnin murre saavutti korvat ja ensimmäinen hymynkare pyrki kuin pyrkikin suupieliin. Vähän matkan päässä näin kaksi tutunnäköistä eläkeläistä nojailemassa rollaattoreihinsa ja väittelemässä siitä, kummalla on enemmän vaivoja. Alakerran kioskia pitävä turkkilainen perhe tervehti iloisesti, kuin olisivat huomanneet, että olin viikkoja poissa. Luikin äkkiä rappukäytävään, jotta olo ei alkaisi tuntua liian kotoutuneelta.

Juttelin hiljattain Ghanasta kotoisin olevan ja nykyään Saksassa asuvan miehen kanssa. Puhuimme kaikesta tärkeästä, kuten jalkapallosta, saksalaisten ärsyttävistä puolista ja kotimaan merkityksestä. Jossain vaiheessa hän taputti sydäntään ja sanoi, että vaikka muualla olisi ihan hyvä, sydän on kuitenkin aina kotimaassa. Niin se on.

Kyllä tänne varmaan taas kotiutuu, kyllä varmaan ja pakostakin. Ja jos ei, on takataskussa jo liput seuraavaa, järjestyksessään 16. Suomen-reissua varten. Takaisinmuutoaikeita ei vielä kuitenkaan ole - eihän se Suomi sieltä mihinkään karkaa ja pääseehän sinne aina takaisin. Joskus. Ehkä. Mutta ei vielä.

Ja sitten olivat vielä puut.

Maailmanmestari Saksa

Manuel Neuer sanoi telkkarissa, että me ollaan kaikki maailmanmestareita. Se tarkoitti sillä varmasti muakin,että määkin olen mestari. Ni mä sit ajattelin kans vähän kertoa, miten kaikki oikein kävi. Tämä on ollut pitkä ja monivuotinen projekti, joka lopulta johti siihen parhaaseen tulokseen eli maailmanmestaruuteen. Voisi sanoa, että pohjatyö alkoi jo kymmenen vuotta sitten, kun asuin Hollannissa ja opettelin juomaan olutta. Matka on ollut monivaiheinen, ja kaikki kulminoitui viimeiseen kuukauteen.

16.6. Portugalin peli kului poikaystävän sohvalla odottavissa tunnelmissa. Paikalle saapui myös yksi vaihtopelaaja, mutta muuten ilta oli rauhallinen eikä kortteja tarvinnut vilautella. Olin vähän myöhässä ja kävelin vasta ratikalle, kun kansallislaulut jo soivat. Olihan se aika komeaa kuulla,  kun laulu kaikui talojen seinistä ja katu täyttyi huudoista. Kävelin kaiken keskellä ja vastaanotin hurraa-huutoja.  Oikeanlainen tankkaus on myös todella tärkeää ennen peliä, joten se hoidettiin pitsalla. Turnauksen alussa on hyvä vielä säästellä paukkuja, joten pelin aikana kului vain yksi olut. 4-0

21.6. Ottelu oli sellaista menoa ja meininkiä , että alkoi jo melkein ottaa pumpun päälle mutta verenpaineisiin ainakin. Ekan pelin suvereeni ylivoima kostautui ja pojat joutuivat oikesti töihin. Pallo lipsahteli yleensä niin varmalta Neuerilta eikä Klosen tavaramerkkivolttikaan ollut ihan puhdas. Kotikatsomon puolesta peli oli kyllä yksi kisojen viihdyttävimmistä, sillä tapahtumaa riitti. Alkulohkossa on hyvä ottaa vielä varman päälle, joten peli seurattiin kotisohvalta kevyin eväin. Yksi olut. 2-2.

26.6. USA:aa vastaan oli hieman valmistautumisongelmia. Ei oltu ihan varmoja säätilasta tai siitä, millaista varustusta vaaditaan, mutta lopulta ilma ei muodostunut esteeksi. Kun naapurista löytyi tarpeeksi lisävarusteita eli jatkojohtoja, saatiin pelikenttä pystyyn. Olihan se komiaa nauttia auringonpaisteesta ja kerrankin oli tekemistä myös erätauolla, kun otettiin pienet palauttavat liukumäessä. Ilta jätti toivomisen varaa, koska oluita kului jälleen vain yksi. Peli oli heiman sinänsä ponnetonta ja pelaajatkin näyttivät lähinnä uitetuilta koirilta. Vaikeaa oli. 0-1.

30.6. Alkulohkon voittajana oli helppo lähteä jatkamaan, mutta seuraava peli eli Algeria otti silti aika tiukoille. Toisen puoliajan aikana alettiin norjalaisvahvistuksen kanssa keskittyä itse asiaan, eli googlattiin pelaajien taustajoukkoja. Suomessa jääkiekkoilijat ja missit tapaavat pariutua, Saksassa jalkapalloilijat ja mallit. Iloisin yllätys oli päävalmentaja, joka on ollut 25 vuotta naimisissa eikä ole vaihtanut nuorempaan, vaikka tarjokkaita varmasti olisi. Panokset kasvaa, niin myös oluen määrä. Silti tuntuu, että parannettavan varaa jäi vielä. 2-1.

4.7.  Ranska-peli sattui sopivasti perjantai-iltaan, ja sääkin näytti vihdoin taas kesäiseltä. Keskittyminen alkoi jo hyvissä ajoin, ja mekin olimme jo aikaisessa vaiheessa varaamassa pöytää Biergartenissa. 

Valkopaitainen väki kansoitti terassit mutta kuvaruudut olisivat saaneet olla suurempia. Stadion oli puoliksi varjossa, katsomomme ajoittain auringossa, joten pallon liikkeitä sai usein lähinnä arvella. Saksalaisnaisten kaukorakkaus, Mats Hummels pelasti päivän mutta muuten peli ei kyllä ollut mikään ihmeellinen spektaakkeli. Olin jopa hieman pahoillani Ranskan puolesta. Olin odottanut trikolorilta enemmän.

Peli oli sen verran jännittävä, ilta pitkä ja kaunis, että tein poikkeuksen tuomarilinjaan ja join valkoviinishorleja. Määrää en enää muista. Se kertokoon siitä, että kaikkeni annoin ja ilta oli hyvä. 0-1.

8.7. Puolivälierässä satoi kaatamalla. Koko päivän ja vielä seuravankin päivän. Terasseja yritettiin suojata ja katoksia rakennella, mutta aika moni pysyi kotisohvalla tai kokoontui kavereiden sohville, kuten me. Pelin odotus raastoi sen verran hermoja, että valmistauduin iltaan joogassa. Huoltojoukkojen järjestämä pitsatarjoilu maistui sen jälkeen varsin mainiolta. Palasin pelin aikana näiden kisojen perustankkaukseen eli Gaffel-panimon kausituotteeseen, Sonnenhopfen-olueen. 

Ehkä se lennätti ottelun uusiin sfääreihin, sillä käytännössä pelin olisi voinut lopettaa 25 minuutin jälkeen. Eihän siinä mätössä ollut mitään järkeä. 5-0. Aina jos joku erehtyi lähtemään vessaan tai käymään keittiössä, tuli maali. Kyllä täytyy sanoa, että hieman suretti vastustajien puolesta, että sellainen selkäsauna ja kotikisoissa vielä. 

   Pelin jälkeinen kotimatka oli kaoottinen. Ratikoita jäi tulematta, ihmisiä heilui joka paikassa liput kourassa, bilekatuna tunnettu Zülpicher Strasse oli suljettu ja juhlat jatkuivat siellä aamuun asti. Kisoja ei kuitenkaan ole vielä voitettu, joten oli alettava valmistautua viimeiseen mittelöön. 7-1.

13.7. Finaalia varten tehtiin kunnon valmisteluja. Katsomon paikaksi sovittiin kielikoulu Nordika, koska siellä on iso videotykki eikä säästä ollut taas varmuutta. Pelin aikana saatiinkin muutamia sadekuuroja. Monikansallisessa katsomossa oli hyvä tunnelma, ja hermoheikoimmat olivat varautuneet peliin pistaasipähkinöillä. 

Pelikentällä nähtiin myös korkeimpia voimia.

Vaikka MM-kisoissa tehtiin ennätysmäärä maaleja, monet pelit olivat sittenkin kovin tylsiä eivätkä tarjonneet niin hyvää viihdettä kuin olin toivonut. Finaali teki tässä iloisen poikkeuksen. Paikkoja oli molemmilla ja paraatitorjuntoja ja hienoja yksilösuorituksia näkyi puolin ja toisin. Ei olisi toki ollut tarpeen, että pelaaja saa aivotärähdyksen ja että rankkateita kalastellaan, mutta muuten peli oli tapahtumarikas. Luulen ja toivon muuten, että tuomaripeli ja pelien väkivaltaisuus puhuttavat vielä pitkään.

Hyvinhän siinä lopulta kävi ja puolenyön aikaan koko kaupunki räjähti yhteen huutomyrskyyn. Kyllä tämä ansaittu voitto oli, mutta huonosti ei pelannut vastapuolikaan. Tankkaus osui tällä kertaa täydellisesti kohdilleen, kuten kaikki muukin. Valitettavasti seuraavana päivänä oli töitä, joten juhlat piti lopettaa lyhyeen. Olin vielä niin reilu, että pidin maanantaina eräällä kielikurssilla tentin. Vaikka se sujui voitonhuumassa tai ehkä juuri sen takia, tulokset olivat kuitenkin erinomaiset. Alla voitonjuhlintaa Kölnissä. 0-1.

Seuraavan päivänä iski sitten tyhjyys. Monivuotinen projekti on nyt saanut täyttymyksensä. Kaikkien on aika vetäytyä itseensä miettimään, mitä seuraavaksi. Vihdoin oli aikaa palauttaa pullot kauppaan ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Pysyykö Sonnenhopfen tarjonnassa, pitäisikö vaihtaa Kölschiin, lopettaa kokonaan vai alkaa juoda vain punaviiniä? Aika näyttää. Yksi on jo päätöksensä tehnyt, sillä se on ainakin varmaa, että maajoukkueella on pian uusi kapteeni. 

Palautuminen alkaa tästä. Toffeejäätelöä ja romaani.