Thursday, 7 April 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen vuonna 2014 julkaistu esikoisromaani Neljäntienristeys oli niitä kirjoja, jotka pitivät yllä uskoa suomalaiseen kirjallisuuteen. Kirja oli täynnä timanttisia ja toinen toistaan hienompia kohtauksia. Jo kirjan avaava synnytyskohtaus puistatti. Muita mieleen jääneitä olivat eläköityneen kunnankätilön tapa syödä lettuja kuin hän nielisi sisäänsä koko maailmaa ja se, kun miniä laittaa lekalla anopin ruokakaapin säpäleiksi ja tuo modernisaation keittiöön. Entäs pakkasaamu korsussa! Vain muutamia mainitakseni.

Syvien henkilöhahmojen lisäksi Neljäntienristeyksessä minua viehätti sen rakenne, joka todella haastoi lukijan. Aluksi tuntui hassulta, että mitä pidemmälle luki, sitä useammin piti palata alkuun tarkistamaan kohtauksen toinen puoli. Mutta kaikki nivoutui niin mielenkiintoisesti ja luontevasti yhteen, että lopulta tämä vain lisäsi kirjaa kohtaan tuntemaani viehätystä.

Olinkin kovasti odottanut Kinnusen toista teosta. Lopotti julkaistiin kevättalvella ja on jo ehtinyt saada ylistäviä kritiikkejä ja positiivisia mainintoja. En antanut niiden vaikuttaa vaan lähdin lukemaan ihan tabula rasana.

Valitettavasti minun täytyy tunnustaa, että Lopotti oli hienoinen pettymys. 

Ei pidä käsittää väärin. Tommi Kinnunen on erinomainen kirjoittaja. Hänen kynästään lähtee tekstiä, joka on lämmintä ja turvallista ja jonka virtaan on helppo solahtaa. Lause on tukevaa, ilmaisu on kaunista ja lukija voi luottaa, että kirjailija tietää, mitä on tekemässä ja mihin hän on lukijaa viemässä. Kyseessä on niin sanottu hyvä lukuromaani, kuten vaikka Riikka Pulkkisen Totta-teoksesta aikoinaan sanottiin. Tällä kertaa virrasta puuttuvat kuitenkin luonnetta lisäävät karikot ja mielenkiintoiset suvannot.

Lopotti jatkaa Löytövaaran perheen elämän kaivelua. Henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä teoksesta tuttuja, mutta fokus on tällä kertaa muualla - nyt ääneen pääsevät sokea Helena sekä hänen veljenpoikansa Tuomas, joka on homoseksuaali. 

Teos kiertää samoja teemoja ja tapahtumia kuin esikoinen eikä sinänsä tuo paljonkaan uutta. Lopotti ei syvennä vaan ennemminkin leventää perheen tragediaa ja toimii välillä kuin Neljäntienristeyksen selitysteos. Valitettavasti käy niin, etteivät Helena ja Tuomas nouse niin mielenkiintoisiksi ja jännitteisiksi hahmoiksi kuin esikoisen päähenkilöt. Kinnunen kertoo rohkeasti ja varmalla otteella näistä sivullisista, vähemmistöjen edustajista. Erityisesti Helenan kokemusmaailma on kuvattu aidosti ja hän on henkilönä täysinäinen. Jotain kuitenkin puuttuu. 

Ehkä se on yllätyksellisyys. Neljäntienristeys tarjosi yllätyksiä niin kohtaustensa kuin rakenteensakin osalta. Teos piti lukea loppuun asti, jotta se oli kokonainen. Lopotissa loppua kohti vahvistuu lähinnä se, ettei kirjailija halua suoda henkilöilleen onnea. Loppupuoli kääntyy jopa inhorealistiseksi, mutta jättää lukijan silti kylmäksi. Ehkä kyse on siitä, etten pysty samaistumaan henkilöihin, ehkä siitä, ettei Löytövaarojen elämä enää tarjoa riittävästi tuoretta pengottavaa. 

Hienointa kirjassa on sen humaani sanoma suvusta ja perheestä.

"-- minä olen sinun puolellasi. Sinun sukuasi. Isäsi sisko. Kun kaikki muu on mennyt, mitä muutakaan meillä on? Ystävät katoavat, muuttavat pois, kuolevat. Puolisot, tyttö- ja poikaystävät löytävät elämälleen uuden suunnan, alkavat ryypätä tai raitistuvat ja lähtevät. Lemmikit kuolevat tai ne lopetetaan. Suku on sellainen asia, ettei sitä voi erota eikä erottaa. Sitkeästi se pitää yhtä, käy kylässä ja kuuntelee."

Sen verran miellyttävä lukukokemus kuitenkin oli, että tulen varmasti lukemaan Kinnusen seuraavankin romaanin, oli se sitten kolmas osa Löytövaarojen elämästä tai jotain uutta ja itsenäistä. Kinnusella on taito pukea elämänviisauksia sanoiksi ilman, että ne muuttuvat latteuksiksi. Se, etten minä samaistunut kirjan henkilöihin ja tapahtumiin ei tarkoita, etteivätkö ne olisi hyvin kirjoitettuja ja voisi löytää kaikupohjaa muualta.



Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?