Friday, 18 November 2016

Ajatuksia äitien yksinäisyydestä

”Ruokakaupassa käynti saattaa olla päivän sosiaalisin tapahtuma. Jos kadulla joku ohikulkija pysähtyy juttelemaan, se tuntuu ihmeellisen ihanalta – niin kipeästi kaipaan ihmisten seuraa.”


Helsingin Sanomissa on tänään artikkeli, joka käsittelee pienten lasten äitien yksinäisyyttä. On ikävää, jos ystävät kaikkoavat, kun perheeseen syntyy lapsi. Uusia sosiaalisia suhteita voi taas olla vaikea luoda, kun aikataulut eivät jousta eikä iltaisin voi juosta riennoissa. Haastateltujen äitien ohessa artikkelissa päästetään ääneen myös psykologi, joka kertoo, että ystävien pitäisi ymmärtää toisen muuttunutta arkea ja auttaa. Tarvitaanko tämän kertomiseen psykologia? 

Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta olen seurannut lapsiperheiden elämää läheltä jo vuosia. Olin 19-vuotias, kun sain ensimmäisen kummilapseni ja tulin tädiksi. Nykyään Suomen reissujen tärkeintä antia on tuttujen lasten tapaaminen ja heidän kanssaan oleminen. En ole hylännyt yhtäkään ystävää sen takia, että heidän perhetilanteensa on muuttunut. Iltatreffien sijaan syömme yhdessä aamupalaa tai skypetämme toisen imetyksen lomassa. Nykymaailma mahdollistaa erilaiset yhteydenpitotavat, vaikka aina ei voisi olla fyysisesti paikalla.

Olen viime aikoina muutenkin pohdiskellut paljon äitiyttä ja sen sosiaalisia aspekteja. Onhan se toivottavasti maailma, josta itsekin pääsen joskus osalliseksi. Muistan jo vuosia sitten, miten eräs äidiksi tullut kaveri kehui uutta elämäänsä. Hän teki aikaisemmin pitkää ja raskasta työtä ja vakuutteli nyt, ettei hänen elämänsä ole ikinä ollut näin sosiaalista ja leppoisaa. Aamulla lapsi pakataan vaunuihin ja sitten lähdetään muskariin, äiti-lapsipiiriin tai mihin ikinä pullakerhoon, jossa on muita samassa tilanteessa olevia, ääntä, valoa ja seuraa. Ja tämä Suomessa siis. Yksinäisyyden voittaminen vaatii asennemuutosta ja uuden kokeilemista myös itseltä.

Tietysti jos asuu pienemmällä paikkakunnalla, jossa on vähemmän tarjontaa tai vaikka uudella paikkakunnalla, josta ei vielä tunne ketään, voi sosiaalisen elämän rakentaminen olla hankalaa. Saksassa äidit kudotaan nopeasti turvaverkkoon: kätilö käy kotona, naiselle maksetaan fyysistä palautumista edistävä jumppakurssi ja erilaiset tahot järjestävät pienimmille ryömintäryhmiä, joiden tärkeintä antia on äitien sosiaalisuus. 

Eräs ystäväni oli mukana 10 viikkoa kestäneellä vauvakurssilla, jonka epäviralliset tapaamiset jatkuvat vielä nykyäänkin, yli kaksi vuotta myöhemmin. Tosin kävin kyseisen ystävän kanssa raskausaikana pitkiä keskusteluja siitä, miksi hän koki, että kaksi läheisintä ystävää oli jättänyt hänet yksin raskausuutisen tultua julki. Sittemmin ystävyyssuhteet ovat taas normalisoituneet.


”Lasten kautta on periaatteessa helppo rakentaa aasinsiltoja, mutta ilmassa on usein jonkinlaista torjuntaa. Töissä olen kuullut useammankin ihmisen sanovan jyrkästi, etteivät he lähde puistoon tutustumaan muihin. Se kuulostaa kauhean raadolliselta.”

Ulkomailla asuva joutuu säännöllisesti kuvailemaan, millaisia suomalaiset ovat ja millaista Suomessa on. Valitettavan usein vastaukseeni sisältyy sana yksinäisyys. Tilanne on ongelmallinen: monet valittavat yksinäisyyttä mutta eivät ole valmiita ottamaan ensimmäistä askelta. En halua vähätellä: yksinäisyys on raskas sosiaalinen taakka ja on hyvä, että Helsingin Sanomien juttusarja käy läpi suomalaisten yksinäisyyden eri aspekteja. Mutta on tässä oltava takana jotain muutakin.

Se, miten paljon ystäviä ja sosiaalisia suhteita ihminen kaipaa, on individuaalista mutta riippuu usein myös henkilön kulttuuritaustasta. Argentiinassa tunnetaan hyvin sisarustenkin ystävät ja tehdään paljon isolla porukalla. Siellä on päinvastoin ongelmallista löytää rauhaa ja aikaa olla yksin. Suomessa taas tuntuu, että siellä pieni piiri on hyväksi eikä siihen lasketa helposti muita tai uusia.  Me ollaan meitä ja muut pysyköön kaukana. Aikuisiällä on vaikea solmia hyviä ystävyyssuhteita, mutta miksi? 

Kävin muutama viikko sitten pitkän keskustelun aiheesta Saksassa asuvan suomalaisen ystäväni kanssa. Me olemme ystävystyneet aikuisiällä ja kertarysäyksellä ja ihan ilman välikäsinä tehokkaasti toimivia lapsia. Hänen kokemuksensa mukaan lapset ja koirat ovat paras mahdollisuus löytää uusia ihmisiä. Ainakin heidän perheensä ystäväpiiri on kasvanut sen jälkeen, kun lapsi alkoi lauantaitorilla leikkiä ikäistensä kanssa ja joka viikko alettiin törmätä niiden samojen lasten vanhempiin.

Hänelle sattui kerran erittäin mainio tilanne. Saksassa ei päiväkotipäivän jälkeen rynnätä kotiin ruuan laittoon vaan jäädään usein ulos. Eräänä päivänä leikkipuistossa mukavan oloinen nainen tuli juttelemaan ja totesi lopuksi, että olisi kiva tutustua paremmin. Yhteystietoja vaihdettiin ja tavattukin on jo. Samainen saksansuomalainen ystävä kertoi, millaista kummastusta tarina on herättänyt Suomen suomalaisissa ystävissä, jotka eivät ole lapsen parivuotisen päiväkotitaipaleen aikana onnistuneet tutustumaan yksiinkään toisiin vanhempiin. 

En itse pelkää, että menettäisin ystäviä, jos alan jossain vaiheessa perheellistyä. Tuttavapiirissä on muutenkin jo lapsiperheitä ja uskoisin, että läheisimmät ystävät ovat valmiita muokkaamaan seurustelukäytäntöjä muuttuneen tilanteen vuoksi. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että asun suurkaupungissa, jossa tarjotaan tekemistä erilaisille kohderyhmille. Vauvaoopperastakin on kuultu. 

Kaupunginosassamme on paljon lapsia ja kotimme lähellä uusi leikkipuisto. Joskus ohimennessäni kauhistun siellä pyörivän porukan määrää. Ehkä suomalainen minussa haluaisi omaa tilaa ja rauhaa eikä ihmisiä, joihin on pakko ottaa kontaktia. Ja tässä sitä taas ollaan - mistä se suomalainen yksinäisyys oikein kumpuaa?



9 comments on "Ajatuksia äitien yksinäisyydestä"
  1. Minä olen kokenut, että juuri äidiksi tultuani on ystäväpiirini kasvanut ja monipuolistunut valtavasti. Juuri äitiyslomilla ja hoitovapailla oli hyvin aikaa tutustua uusiin naapureihin (olemme muuttaneet useita kertoja viimeisen 10 vuoden aikana). Olen aina toki itse ollut aktiivinen verkostoituja ja aktiivisesti etsiytynyt ihmisten ilmoille, kysellyt seuraa jne. Myös tänne Saksaan muutettuamme on juuri lasten kautta löytynyt uusia tuttavuuksia. En ole valitettavasti saanut yhtään saksalaista sydänystävää, mutta onneksi edes lukuisia tuttavia, jopa ystäviä lasten kavereiden vanhemmista. Toki allekirjoitan myös kotiäidin yksinäisyyden. Ja jossain määrin olen myös suomalainen luonteeltani. En kaipaakaan jatkuvaa sosialisointia ja viihdyn mainiosti myös yksikseni.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tällainen käsitys minullakin on ollut, että äitiyden kautta avautuu uusia näkymiä myös sosiaaliseen elämään. Toki jos kanssakäyminen ystävien kanssa on ennen ollut iltamenoja ja bilettämistä eivätkä ystävät halua tehdä mitään muuta eikä toisaalta onnistu löytämään "äitikavereita", voi ongelmia syntyä. Suomalaisten hyvä puoli on se, että viihdytään hyvin yksin mutta missä vaiheessa yksinolon nautinto muuttuu yksinäisyydeksi, joka kuormittaa? Veteen piirrettyjä viivoja nämä...

      Delete
  2. Hyvä aihe, mutta mulla on nyt käynyt ihan päinvastoin. Minulla on täällä vain muutama ystävä ja nyt jostain syystä ei olla nähty aikoihin vaikka olen ehdottanut tapaamisia. Harmittaa. MUTTA, olen tässä parin kuukauden aikana saanut niin paljon uusia tuttavuuksia niin saksalaisia kuin suomalaisia. Ja varsinkin se 7kk jonka olin ihan yksin kotona koska olin raskaana ja en saanut enää käydä töissä. Se oli välillä yksinäistä ja tylsää, mutta nyt minulla on pikkuinen kaveri joka pitää huolen että en ole yksin. Olen erittäin onnellinen ja iloinen kaikista uusista tuttavuuksista ja numeroiden vaihdoista. Ja mukavaa on myös se että on joku jolle puhua suomea. Tästä tämä uusi elämä tosiaan alkaa. Toivon Heidi että saat kokea tämän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Pikkuinen kaveri onkin varmasti ihan parasta seuraa =) Kommentissasi kiteytyy myös jotain olennaista - eiköhän jokainen meistä ole joskus tuntenut itsensä yksinäiseksi. Mutta onneksi se on usein vain kausittaista ja tilanteet muuttuvat.

      Delete
  3. Ensimmäistä kertaa nyt siis lasten myötä tuntuu että kontakteja pursuaa ovista ja ikkunoista. Hieman harmittaa, että moni itselle mielenkiintoinen kontakti jää kutsumatta kylään kun kalenteri täyttyy itsestään. Kyllä yksinoloa osaa jo arvostaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tällainen käsitys mullakin on ollut, että kun vain heittäytyy aktiiviseksi ja piirien sekaan, voi tulla jopa vapaa-ajan stressiä :)

      Delete
  4. Tärkeä aihe! Oma kokemukseni on, että seuran löytyminen niin lapsen synnyttyä kuin esimerkiksi ulkomaille muuton jälkeenkin riippuu usein omasta aktiivisuudesta. Jos kökötät kotona, kukaan tuskin tulee sinua sieltä noutamaan. Tein itse tuon virheen vauvan kanssa kotona ollessani - en jotenkin saanut mentyä oikein minnekään kursseille tai vauvatreffeille, koska ajattelin että olen kuitenkin kotona vain muutaman kuukauden. No, olihan ne päivät sitten usein aika pitkiä...

    Olen huomannut monta kertaa, että parasta on, kun vaan ehdottaa treffejä mukavan oloisille ihmisille. Me ollaan kutsuttu ties keitä meille syömään tai brunssille, ja vaikka alunperin vielä puolitutut ovatkin ehkä joskus aluksi hämmästyneet kutsusta, on vierailut olleet poikkeuksetta tosi kivoja ja ystäväpiiri on laajentunut huomattavasti. Ei se usein vaadi kuin ystävällistä small talkia ja suoran kutsun. Tämä onnistuu niin leikkipuistossa, töissä kuin siellä päiväkodin käytävälläkin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oili, onko ihmisten kutsuminen onnistunut myös Suomessa vai onko se täällä Saksassa alkanut juttu? Minusta ei ole koskaan ollut vaikea löytää ihmisiä ja tutustua uusiin mutta tuntuu, että saksalainen kulttuuri mahdollistaa sen vielä enemmmän, sillä täällä ollaan avoimempia ja sosiaalisia ja otetaan kontaktia.

      Delete
    2. Mahtavaa, unohdin aikanaan käydä katsastamassa tämän vastauksen (mitäköhän en näinä aikoina siis unohtaisi, kuuluu kysymys)! En kyllä osaa sanoa onnistuisiko ihmisten kutsuminen myös Suomessa, koska aloitin sen täällä todettuani, ettei mua tosiaan kukaan hae kotoa eli jos haluan kavereita, niitä on hankittava itse. Oon kyllä melko varma, etteivät suomalaisetkaan kieltäytyisi kutsusta - saattaisivat sen saadessaan vähän hämmästellä, mutta eivätköhän tulisi silti.

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?