Aika on suhteellinen käsite. Vuodenajat jakavat vuoden neljään, kuukaudet kahteentoista ja viikot viiteenkymmeneenkahteen. Tämän lisäksi on myös individuaalisia tapoja laskea aikaa. Minun vuodenkiertoni jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Lyypekin filmifestarien. Nordische Filmtage Lübeck on jälleen ohi eli valitettavasti elämässäni alkoi juuri se jälkeen -osio, sillä seuraavat pohjoismaiset elokuvafestarit järjestetään noin 360 päivän päästä. Edellisvuosien raportit löytyvät täältä, täältä ja täältä.
Tämä vuosi oli vahvojen draamaelokuvien. Suomesta kilpailusarjassa oli kaksi elokuvaa: Juho Kuosmasen Hymyilevä mies ja Saara Cantellin historiallinen draama Tulen morsian. Ensimmäinen sai yhden festivaalin palkinnoista, jälkimmäisestä kuulin keskenään ristiriitaisia kommentteja.
Festivaaliohjelman päättäminen on taitolaji. Perinteisiin kuuluu, ettei elokuvia kurkita etukäteen vaan viikonloppu alkaa torstai-iltana viinilasin ääressä ohjelmalehtistä selaten ja aikataulua pyöritellen. Samaan aikaan näytetään yhdeksän elokuvaa ja yksittäiset elokuvat pyörivät 1-4 kertaa. Raksimme ensin ohjelmasta pois saksalaiset elokuvat, sarjat (joku oli keksinyt, että olisi kiva näyttää pari episodia erilaisista tv-sarjoista. Toivottavasti keksivät ensi vuonna näyttää enemmän leffoja) ja lastenelokuvat. Sen jälkeen jokaiseen slottiin jää noin 3-4 elokuvaa tai dokumenttia. Sitten merkitään, mitä on ehdottomasti katsottava, tarkistetaan päällekkäisyydet ja jätetään loppu sattuman varaan.
Katsoin reilun kahden vuorokauden aikana seitsemän pitkää elokuvaa, yhden lastenelokuvan ja kuusi lyhytelokuvaa. Onneksi kotimatka junassa on pitkä, jotta saa rauhassa palata maan pinnalle. Suurimman vaikutuksen tekivät seuraavat.
Festivaalin yleisöpalkinnon voitti tänä vuonna tanskalainen 1960-luvulle sijoittuva poikakotidraama Der komme en Dag / The day will come.
Kyseessä on klassinen mutta tositarinaan perustuva raina. Orvoiksi jääneet veljekset joutuvat sadistisen rehtorin johtamaan poikakotiin, jossa poikia kuritetaan ja kasvatetaan mitä sairaimmilla tavoilla omalääkärin hoidellessa ruhjeet. Mikrokosmoksen keskiöön joutuvat pojat yrittävät muuttua kummituksiksi, mitä kekseliäisyys, oikeudentaju ja veljesrakkaus eivät lopulta kuitenkaan salli. Tarina on karu mutta tanskalaiset osaavat draaman tajun: sadismin keskeltä voi löytyä yllättäviä ilonpilkahduksia ja lopussahan kaikki on hyvin, onhan. Kannattaa varata nenäliinoja mukaan.
Komedia on laji, joka on Lyypekissä harvoin edustettuna mutta tänä vuonna ohjelmaan oli mahtunut ei vain komedia vaan samalla myös jouluelokuva. A holy mess / En underbar jävla Jul kertoo perheen erilaisesta joulusta. Homopari on kutsunut vanhempansa ja sisaruksensa viettämään ensimmäistä yhteistä joulua. Hahmokavalkadi on huvittava mutta ylilyönteihin ei sorruta: jokaisen hahmon voisi löytää tavallisesta katukuvasta. Elokuvassa törmäävät jouluperinteet ja homofibia, rasismi ja rakkaus, avioeroperhe ja raskaus. Kaksi tuntia puhdasta naurua. Elokuva oli viime vuonna Ruotsin katsotuin elokuva ja suunnittelin, että siitä voisi tehdä uuden jouluperinteen, sillä osaan Rakkautta vain - rainan jo ulkoa.
Mielenkiintoisin "kokeilu" ja koskettavin elokuva oli ehdottomasti ruotsalainen draama Kleinstadt / Small town curtains. Elokuvan jälkeen selvisi, että ohjaaja on miehittänyt sen omilla sukulaisillaan: pääosassa oli ohjaajan setä ja tädit, kuvissa vilahti serkkuja ja kameran takanakin oli ilmeisesti joku sukulainen. Osa elokuvan materiaalista oli suvun vanhoja kotivideoita. Elokuva on ammattimaista tuotantoa eikä ainakaan minulla käynyt edes mielessä, etteivät näyttelijät olisi ammattilaisia.
Isoisä on kuollut, ja pienessä kaupungissa lähekkäin asuvien sisarusten on ensin järjestettävä hautajaiset ja sitten jatkettava elämää. 50-vuotias Björn, joka on kasvanut viiden siskon alaisena, löytää isän tietokoneelta videot, joissa isä pitää kullekin lapselleen jäähyväispuheen. Ei vain Björn vaan myös muutama muu sisko miettii elämäänsä uudelleen ja päättää tehdä jotain, mitä ei ole aikaisemmin uskaltanut.
Kyseessä on humaani kuvaus ihmiselämästä, perheestä, sisaruksista, elämänkaaresta ja rakkaudesta. Elokuvan kerronta etenee välillä mustavalkoisena, välillä väreissä ja kerrontatahti on nopea kuvien leikatessa ihmisestä ja tilanteesta toiseen. Tämän elokuvan jälkeen ihmiselämä ja sen merkitys tuntuvat kirkkaammilta. Suosittelen nenäliinapakettia.
Elokuvafestarien tärkeimmän palkinnon, NDR-palkinnon ja 12 500 euroa voitti tänä vuonna islantilainen comin of age - filmi Hjartasteinn / Heartstone. Kaksituntinen tarina kertoo 14-vuotiaista kaveruksista ja siitä, miten ei ole helppoa olla teini-ikäinen eikä ainakaan rakastua. Heräävä seksuaalisuus, tytöt, poikien välinen valtataistelu, alkoholisti-isä, kiusaavat siskot, ongelmat kylän pahiksen kanssa ja pilaantuvat kalat - tässä vain muutamia Thorin ja Kristianin ongelmista.
Todelliselle koetukselle ystävyys kuitenkin joutuu vasta, kun Kristian huomaa tuntevansa ystäväänsä kohtaan enemmän kuin vain ystävyyttä. Elokuva on karu kuin Islannin maisemat ja olisin kaivannut siihen vähän tanskalaisten draamojen toivoa. Tarinan taustalla hengittää luonto, unohtunut kalastajakylä ja sen asukkaat, joista harva vaikuttaa onnelliselta. Katsomiskokemukseen vaikutti tosin ehkä myös se, että se oli päivän 4. pitkä elokuva ja näytös alkoi klo 22.
Pohjoismainen elokuva elää ja voi hyvin. Juuri selvisi sekin, että suomalainen saunadokumentti, Miesten vuoro, saapuu teatterilevitykseen Saksaan. Toivottavasti joskus Hymyilevä mieskin - en nimittäin ehtinyt nähdä sitä viikonlopun aikana.
Ensi viikolla Kölnissä on lyhytelokuvafestarit, joten festivaalitunnelma pääsee onneksi vielä jatkumaan.
Be First to Post Comment !
Post a Comment
Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?