Minusta on tulossa saksalainen

Moni on kysynyt Saksaan paluuni jälkeen, miltä Suomessa oleminen tuntui. Tuliko kaipuu muuttaa takaisin? Kaiken rehellisyyden nimessä on vastattava, että ei missään tapauksessa. Suomessa oli mahtavaa ja viihdyin siellä kuukauden paremmin kuin hyvin, mutta tietty etäisyys ja ulkopuolisuus pysyivät koko ajan mukana enkä kertaakaan ajatellut, että kuuluisin sinne.

Oli myös helppoa nauttia maaliskuisesta talvesta, koska en jäänyt seuraamaan lumikinosten sulamista ja kevään hidasta tulemista vaan hyppäsin suoraan Saksan alkukesään. 

Kuukausi muistutti mieleen, miten Suomessa ollaan ja toimitaan. Molemmissa maissa on hyviä mutta myös ärsyttäviä asioita, joita kulttuurien välissä surffaileva havainnoi tarkemmin kuin moni paikallaan pysyvä. Tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä, että tällainen surffailu mahdollistaa parhaiden palojen poimimisen molemmista maista, sillä kumpaankaan en tunne enää tai vielä täysin kuuluvani.

Olen viihdyttänyt saksalaisia kertomalla Lahdessa kuulemani jutun siitä, että Suomessa ihmiset lähtevät taidenäyttelyjen avajaisiin vain siksi, että siellä saa yhden tai kaksi lasia ilmaista viiniä. Uskoisin, ettei kukaan tullut taannoisiin kirjajuhliini sen takia, että siellä oli skumppatarjoilu.

On ollut helppoa laskeutua Kölnin arkeen, vaikka olinkin unohtanut kaduilla raivoavat liikkujat. Kahden viikon aikana olen jo saanut yhdet haukut ja kaatunut kerran pyörällä toisen pyöräilijän pöllöyden takia. Jos olisin saksalaisen, olisin huutanut vieraalle ihmiselle naama punaisena, mutta koska olen sivistynyt skandinaavi, kehotin jatkossa olemaan tarkkaavaisempi. 

Eilen kuitenkin tunsin, että minuun alkaa pikku hiljaa pesiytyä pieni saksalainen. Pakkasin aamulla kahvit termariin ja leivät ja salaatit reppuun, hyppäsin kevyisiin urheiluvaatteisiin ja lähdin ulos kaupungista. Norjatar tiesi hyvän vaellusreitin Eiffelin luonnonsuojelualueella, joka sijaitsee Könistä lounaaseen lähellä Belgian rajaa. Alkukesää muistuttava ilma kutsui luontoon.

Suomessa ei tulisi mieleenkään matkustaa tuntikausia junilla vain päästäkseen luonnon keskelle ja vaeltamaan, mutta täällä se on ainoa mahdollisuus. Eilinen noin seitsemän tunnin päivä sisälsi kolme tuntia vaellusta, puoli tuntia Biergartenia ja paljon junassa istumista, mutta oli sen arvoista. Vihreys ja tilan tuntu hivelivät kiviseen kaupunkiin tottunutta mieltä.

Paikallisjunat olivat eilen täynnä vaellusreiteille menijöitä ja lukuisia polkupyöräilijöitä. Rur-jokilaakson ympäristössä olikin monenlaista liikkujaa, sillä alueella on komeita kallioita, jotka näyttivät olevan kiipeilijöiden suosiossa. Jyrkät rinteet ja mutkikkaat polut olivat kutsuneet luokseen myös maastopyöräilijöitä. Muitakin vaeltajia näkyi, mutta ei ruuhkaksi asti.

Kesään puhkeava vihreä luonto, lintujen kevätkonsertti, aurinko ja puhdas ilma tekivät olosta erinomaisen. Luontopolku sisälsi monenlaista maastoa ja alustaa sekä useita nousuja ja laskuja. Norjatar tunsi olevansa kuin Norjassa, kun polku kaartui jyrkän kivisen nousun suuntaan. Minä puuskutin perässä, kun toinen loikki yhtenä bambina ylös. Kallion päältä avautui upea maisema eikä punainen naama näy kuvissa.

Parasta saksalaisilla ulkoilureiteillä on se, että ne kulkevat läheltä kyliä ja niiden palveluita. Meidänkin polkumme johti junapysäkin kupeeseen sijoitettuun Biergarteniin. Meistä on tulossa saksalaisia, tuumasin norjattarelle siemaillessamme hikisinä alkoholittomia oluita. Ei vielä, totesi norjatar, vaan vasta sitten kun näissä laseissa on alkoholillista olutta. 

Olen pahoillani Suomi. Oli mahtavaa hiihtää maaliskuisessa talvessa, mutta jos pitäisi valita, kummassa maisemassa vietän huhtikuuni, valitsen Saksan.

Lisätietoa Eiffelin alueesta täällä.