Tuleeko minusta taas puolikielinen

Olen jälleen kotona. Tuoksu on tuttu mutta jotenkin paikka näyttää vieraalta. Ovatko keittiön pöytä ja työtasot aina olleet näin matalalla? Miestä naurattaa, kun kahden kotona viettämäni päivän jälkeen avaudun uusista sisustussuunnitelmista. Työhuoneeseen on poissaollessani ilmestynyt vitriini, joka kaipaa ympärilleen muutakin uutta. Muitakin nurkkia katsoo tuorein silmin pitkän poissaolon jälkeen. Myös ulkona kirkkaasti paistava kevätaurinko saa aikaan tunteen, että jotain pitää uudistaa.

Aika Suomessa oli erittäin hyvää ja sitä erityisesti kielellisesti. Parin viikon jälkeen tajusin ajattelevani taas suomeksi, mikä oli mahtavaa. Unethan ovat minulla aina olleet kielettömiä. En ainakaan tietoisesti ajattele, mitä kieltä niissä on enkä muista koskaan yrittäneeni puhua vieraita kieliä unessani. Ehkä suomi hallitsee alitajuntaani vankasti, vaikka muuten olen aina kovin huolissani siitä, mitä äidinkielelle tapahtuu monien ulkomaanvuosien aikana ja jälkeen.

Viikon kotoilun jälkeen olen joutunut myöntämään, että saksan kielen taitoni on kärsinyt Suomen ajasta. Ensimmäisinä Kölnin päivinä hukassa eivät ole olleet ainoastaan saksan sanat vaan myös opiskelijoiden nimet, työkoneen salasana, jemmaan laitetut saksalaiset bonuskortit ja sch-äänteet.

Kielten välillä tasapainoilu on enemmän kuin ärsyttävää. Aina kun yhden tilan saa kuntoon, keikahtaa toinen miinukselle. Sain tuoreutettua suomeni Suomessa kuten olin etukäteen toivonutkin, mutta laskun maksaa nyt saksa. Puhuin Sysmässä myös paljon englantia intialaisen kämppiksen kanssa, joten sekin sekoitti vieraiden kielten kiintiötä aivojeni sopukoissa. Minulle vaikuttaa olevan lähes mahdotonta hallita yhtä aikaa kolmea kieltä.

Ehkä on vain myönnettävä, että en ole sellainen kielinero, joka kykenee käyttämään sujuvasti lukuisia kieliä ilman, että ne jossain alitajunnassa syövät tilaa toisiltaan. Nyt kun suomeni on taas kunnossa, en enää muista, miten saksaa kirjoitetaan. Pahoitteluni kaikille, jotka ovat saaneet minulta  tällä viikolla kummallisia saksankielisiä viestejä. Muistan sanojen lausunta-asun mutta ortografia on vähän hukassa.

Aviomiehen kanssa jutellessani huomaan haeskelevani sanoja ja äänteitä. Ehkä siitä pitäisi olla iloinen, että suomeksi kyseistä hakemista ei tällä hetkellä tarvitse tehdä. Mutta onhan tämä rasittavaa, että aina on jossain määrin puolikielinen ja joku kieli kärsii toisen kustannuksella. Kunhan arki taas alkaa, palautuu saksa varmasti kuin huomaamatta ja jossain vaiheessa ennen seuraavaa Suomen reissua alan varmasti taas miettiä, mitä tämä tai tuo asia onkaan suomeksi.

Sen verran tosissani olen saksan kielen tilan ottanut, että tilasin seuraaviksi viikoiksi viikonlopun sanomalehden. Samalla takaraivossa kumisee, miten suomen käy, kun arki ottaa vallan. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että niin kauan kuin olen tietoinen kielistä, niiden tilasta ja alitajuisesta vaikutuksesta toisiinsa, tilanne ei voi olla kovin paha.

Silti haluaisin niin kovin mielelläni sulkeutua omaan suomi-kuplaani ja estää vieraiden vaikutteiden (lue: saksan) ilmaantumisen kielitajuun. Onneksi huomenna pääsen suomityttöjen saunailtaan ja voin hetken kuvitella olevani sittenkin vielä Suomessa.

P.S. Parasta kotiinpaluussa on ollut hyppy Keski-Euroopan kevään kuiville kaduille kukkien ja lämpimien ilmojen keskelle. Kuvat työmatkan varrella olevasta magnoliapuusta.