Wednesday, 15 April 2020

Kyllästyminen koronakevääseen

Eilen se iski. Nimittäin totaalinen kyllästyminen karanteeneihin, poikkeustilaan, suljettuun kaupunkikuvaan, tyhjiin katuihin, uutistulvaan erilaisine taulukoineen ja lukuineen. Keskusteluihin suojamaskeista ja vessapaperista, koulujen avaamisesta ja sulkemisesta ja talouden katastrofista.

Olen yrittänyt olla reipas ja onnistunutkin siinä varsin hyvin. Olemme molemmat miehen kanssa vanhempainvapaalla eli vietämme joka tapauksessa erilaista kevättä entisiin verrattuna. Meitä eivät vaivaa kotitoimiston ongelmallisuus tai tekniikka, etäpalaverit ja muut rasitteet. Lapsikin on vielä niin pieni, ettei kaipaa suljetuille leikkikentille ja puistoissa saa edelleen hengata vapaasti.

En siis saisi valittaa, koska meillä on asiat suhteellisen hyvin eikä lähipiirissä ole kukaan sairastunut. Luksusta on sekin, että olen viettänyt jo monta viikkoa omassa kirjoituskuplassani, jossa ei aina edes huomaa, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. On ihanaa voida paeta mielikuvitusmaailmoihin, vaikka maailman tilanne lävähtääkin naamalle heti, kun erehtyy avaamaan minkä tahansa uutissivuston saatikka sitten naamakirjan. Vaikka maailma ympärillä olisi normaali, olisin näinä viikkoina sulkeutunut kirjoituskammiooni. Nyt se mahdollisuus tuntuu erityisen hyvältä.
Keskipäivän ruuhka.
Olen yrittänyt nähdä asioissa myös valoisia puolia. Ilmasto ja luonto kiittävät, kun auto- ja lentoliikenne ovat hiljenneet eivätkä tehtaiden piiput tupruta samaan tahtiin kuin vielä alkuvuodesta. Ihmisten auttamishalu on herännyt, ja kaiken keskelle on löytynyt erilaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Yhteiskunnissa käydään uudenlaista keskustelua, ja kulutuskupla on puhjennut omaan mahdottomuuteensa. Puhutaan jopa siitä, ettei maailma palaa ennalleen, eikä se oli vain huono asia.

Mutta eilen tuntui, että nyt alkaisi riittää kiitos.

Haluan kahvilaan ystävien kanssa tai elokuviin. Teatteriin! Haluan halata kaikkia edes etäisesti tuttuja, olla väistämättä muita supermarketissa, juoda olutta biergartenissa, piipahtaa pikkuputiikeissa ja selata kirjoja kirjakaupoissa. Tavata ystäviä isoissa porukoissa. Vaikka en jaksaisikaan lähteä kotoa ravintolaan tai näyttelyn avajaisiin, haluan, että se olisi ylipäänsä mahdollista. 

Vaikka olen omassa luovassa kuplassani, haluan, että ulkopuolella kaikki pyörii normaalisti. En halua ajella tyhjillä kaduilla vaan valittaa bussien tukkimasta ruuhkaliikenteestä ja istua ratikassa koko ajan miettimättä, miten vaarallisia muut matkustajat voivat olla.

Kaikista eniten haluaisin tietää, milloin tämä loppuu. Juuri epätietoisuus tekee tästä kuluttavaa. On aivan ok viettää joitain kuukausia poikkeustilassa, mutta suunnitelmallisena ihmisenä mietin aina pitkälle tulevaan. Pääsenkö tänä vuonna Suomeen? Onko syksyllä mahdollista järjestää tilaisuuksia uusien kirjojen kunniaksi? Kannattaako ylipäänsä suunnitella yhtään mitään?
Avaan olohuoneen ikkunan joka ilta ikkuna klo 21 ja yhdyn kadun yllä kaikuviin aplodeihin, joiden jälkeen kuuntelen, miten kaksi naapuria laulaa tutun karnevaalilaulun, erittäin epävireisesti mutta muistuttaen, että olemme kaikki samassa veneessä. Ja joka ilta mietin, että yksi päivä on taas takana. Voi kun se olisi jo ollut viimeinen tätä sorttia.
Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?