Kölnin joulutorit - lyhyt oppimäärä

Taas on se aika vuodesta ja onneksi se on vain kerran vuodessa, koska ei sitä glühweinia aivan rajattomasti jaksa juoda. Kölnissä on monia toreja ja aukioita, joille oli rakennettu joulutori. Torit avattiin marraskuun lopussa ja suljettiin eilen. Periaatteessa kaikissa toreissa on sama konsepti: on muutama iso glühwein-alue, lukuisia ruokakojuja ja tavaran myyjiä. Samalla firmalla voi olla koju useammallakin torilla. Ainakin joulukoristeita, lasiesineitä, hattuja, Köln-tuotteita, gourmee-tuotteita (juustoja, makkaroita, suklaita, hilloja, kastikkeita ja levitteitä) löytyy joka torilta. Mikä torit kuitenkin erottaa on värimaailma ja yleisteema. Tässä lyhyt läpileikkaus muutamista Kölnin suurimmista toreista.

Tuomiokirkon tori

on selkeä turistirysä ja siksi aina aivan täynnä. Mökit ovat nättejä mutta kulkuväylät erittäin kapeita ja ahtaita. Keskellä on pieni esiintymislava, jossa erinäiset artistit kävivät laulamassa joululauluja. 

Punainen glühwein oli ihan hyvää mutta valkoinen ei ollut minun suuhuni sopivaa.

Bonus: Suomalainen koju, jossa myytiin jotain heavymetalliin liittyvää sälää. Koruja tai muuta sellaista. En käynyt sen tarkemmin tutkimassa. Monena vuonna paikalla on ollut myös suomalainen hunajakoju.

Neumarktin joulutorin

teemana ovat valkoisuus ja enkelit. Torin sijainti on hankala tai erinomainen, sillä se sijaitsee liikekeskustan liikenteen risteyskohdassa. Neumartkin alta ajaa monta U-bahnlinjaa ja sivuitse molemmin puolin ratikoita ja busseja. Toisaalta tämän takia torille on helppo päästä. Ruokatarjonta oli erinomainen, kaikkea löytyy paistetusta kalasta suklaatäytteisiin lettuihin ja flammkuchenista grilliruokiin.

Glühwein oli makeahkoa ja hyvää.

Bonus: Glühwein tarjoiltiin valkosista enkelikupeista, joissa on joka vuosi uusi design eli erilainen enkeli ja joiden sisällä on tuomiokirkon tornit vuosiluvun kanssa. Kupin pantti oli 2,5 euroa, millä sen saa viedä kotiin. Jätin tällä kertaa ottamatta mutta joskus olen vienyt kuppeja Suomeen joululahjaksi.

Heumarktin/Altmarktin joulutori 

sijaitsee vanhan kaupungin aukioilla vain kiven heiton päässä Neumarktista. Tämä tori on keskiaikateemainen. Altmarktin torilla on tonttuteema, mikä näkyy koristeissa ja seinämaalauksissa.  Heinzelmenchenit ovat pikkuapureita, jotka ovat menneinä aikoina hoitaneet kölniläisten työt.

Heumarktin kojut ovat synkempiä, vaikka niissäkin leikkii tonttuja. Perinteisiin kuuluu, että torin keskelle rakennetaan luistinrata sekä karuselli ja muita tivolilaitteita. Jäällä pääsee pelaamaan myös jotain curlingin tapaista keilapeliä.

Ruokatarjonta oli erityisesti lihansyöjille sopivaa. Grillatut lihavartaat olivat hyvän kokoisia ja varmasti maistuvia.

Glühwein oli edullisempaa kuin muualla mutta myös pahempaa kuin muualla. Odotin teemaan sopivaa savista mukia, mutta kupeissa olikin moderni joulupukki. Juomansa sai nauttia eläinten suojaa muistuttavassa katoksessa.

Bonus: Vierailullani huomasin kyltin, jossa luvattiin, että Heumarktille avataan lähitulevaisuudessa Hesburger. (toim. huom. nyt se Hesburger on jo lopetettu.)

Stadtgartenin

joulutori on pieni mutta idyllinen. Se on rakennettu ison ravintola/konserttipaikan pihamaalle. Kojut ovat soman punaiset ja myynnissä on erityisesti käsitöitä ja kulinaarisia erikoistuotteita. Tori on paikallisten suosiossa juuri erikoisuuksiensa takia ja siksi, että se sijaitsee vähän sivussa ostoskaduilta. Alueen ongelma on sen pienuus: kaikki ihmiset sahaavat edestakaisin, koska ympäri ei pääse. Lauantaina alkuillasta tungos oli aivan mahdoton. Flammkuchen oli kuitenkin hyvää ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Glühwein oli koko kaupungin parasta - ja kaiken lisäksi luomua.

Bonus: Hyvä tunnelma ja erinomainen seura saivat aikaan paljon naurua eli vatsalihaksetkin treenautuivat illan aikana.

Lisää tietoa joulutoreista täällä.

Ja loppuun vielä todiste siitä, että Kölnissäkin käväisi mennä viikolla lunta. Ehkä talven ensimmäisen ja ainoan kerran. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2012!

Teatterissa

Olen jo pitkään kaivannut teatteritaiteen pariin, mutta olen pitänyt kielimuuria jotenkin liian korkeana. Elokuvia nyt katsookin jo saksaksi dubattuina, (siihenkin tottuu, vaikka alussa inhosin epäsynkronista puhe-ääni-yhdistelmää tai sitä, kun Bruce Willis ei kuulosta Bruce Willikseltä) mutta eikö teatteri ole hieman eri asia?

Toisaalta, miksi asettaa kieltä esteeksi. Joskus suomenkielisetkin teokset ovat jääneet etäisiksi, joten mikä ja kuinka suuri oikeastaan on kielen rooli näyttämöllä? Tähänastisen elämäni hienoimmat teatteriesitykset kun ovat sattuneet olemaan aivan oudonkielisiä. Vuonna 2003 näin Hollannissa Adriyn Zholdakin lähes nelituntisen teoksen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Näyttelijät puhuivat venäjää, joka oli puhuttu ääninauhalle hollanniksi. Ensimmäisen tunnin vihasin teosta. Seuraavaan väliaikaan mennessä toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Tämä ohjaaja on muuten sama, joka vieraili hiljattain Anna Kareninalla Turussa. Pari vuotta sitten näin Göttingenissä Beckettin Huomenna hän tulee - näytelmän, joka voitti Lahden kaupunginteatterissa pyörineen version mennen tullen, vaikka en jälleen ymmärtänyt sanaakaan.

Schauspiel Köln on arvostettu ja palkittu teatteri, jonka nykyinen rakennus on 60-luvulta. Kompleksin toisessa osassa toimii Kölnin ooppera. Nobel-voittaja Elfried Jelinekin teksteistä koottu kolmeosainen teos näytti trailerin perusteella niin monipuoliselta elämykseltä, että päätin heittää kielikysymykset nurkkaan. Yli kolmetuntinen teos osoittautuikin yhdeksi hienoimmista koskaan näkemistäni katkelmista, nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka seassa olikin myös tuttua brechtiläistä.

Teoksen teemoina olivat ihmisen tarve rakentaa, moderni yhteiskunta ja moderni työväestö vastaan luonnon hallitsemattomuus ja erityisesti veden elementit. Näyttelijät olivat lähes koko ajan näyttämöllä, lisäksi ensimmäisessä osassa oli tanssijoita ja mieskuoro. Eräs komeimmista kohtauksista oli koko lavaensemblen muodostaman kuoron 20 minuuttinen laulu-taputus-hymistys-lausunta. Toki harmitti, että tekstiä oli niin paljon, etten aina pysynyt siinä mukana. Seuralaiseni ymmärsi tekstistä vielä vähemmän kuin minä, mutta oli silti aivan huumaantunut. Teatteri-ilmaisunohjaajaystäväni totesikin, että teoksessa oli viety taiteelliset ideat loppuun asti - kuten se, mitä kaikkea voi tehdä ja tapahtuu, jos lava päätetään täyttää vedellä - ja nousi ensimmäisten joukossa antamaan seisoma-aplodit. 

Seuraavan kerran menen vierailulle Schauspieliin viimeistään helmikuussa, kun vien opiskelijani katsomaan Bertol Brechtin näytelmää Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (Herr Puntila und sein Knecht Matti). 

Na, was? Weg mit dem Haus! Wem bürden wirs auf? Das Wasser trägt alles, wir müssens ertragen, und Schweigen breitet sich aus. Schweigen besänftigt die Not und das Wasser die Erde. Und Stille jetzt.

Keltainen valo. Black out. Hiljaisuus.

                               Jelinek: Das Werk / Im Buss / ein Stutz

Oonalla kylässä

Viime viikonloppuna olin Oonalla Heidelbergissä. Niillä oli katolla sauna ja keittiössä tosi hieno lamppu. Lauantaina me käytiin ihanassa karkkikaupassa, jossa sai maistella kaikkea. Sit me käveltiin kaupungilla, syötiin kakkua ja koska oli niin kylmä, mä ostin uuden villatakin. Me käytiin myös valokuvanäyttelyssä kattomassa valokuvia, jotka oli kuiteskin vähän tylsiä. Mutta siellä pyöri myös suomalainen dokumenttifilmi! Kuunneltiin ensin, et joku puhu jossain suomea, ja sit löydettiin verhon takaa katsomo ja filmi helsinkiläisestä hautaustoimistosta. Sen oli tehny joku sellanen Heta Kutschka. Illalla me syötii, kuunneltiin suomalaista musaa ja sit jälkkäriksi vielä jäätelöö, jonka nimi oli kylmä koira. Se oli tosi hyvää.

Sunnuntaina me syötiin sämpylöitä aamupalaksi ja lähdettiin sit katsomaan Linnaa. Mut ei siellä mitään prinsessoja ollu. Paitsi me kaks. Se linna oli tosi vanha ja siinä oli osia eri aikakausilta. Ja joskus siellä ky oli asunut joku prinsessa, mutta se ei viihtyny. Niinpä sen mies rakennutti sille koristeellisen portin, jotta se tulisi iloiseksi, kun se katselisi sitä. Mut ne rakentajat mokas ja laitto ne koristeet portin väärälle puolelle, niin ettei se sieltä linnan ikkunasta mitään nähny. (Miten niin suomessa ei ole artikkeleja, toim.huom.)

Iltapäivällä me palloiltiin vielä vanhassa kaupungissa kaikkien muiden turistien kanssa. Niitäpä siellä piisasi, mutta mikä jottei. Heidelbergin vanha kaupunki selvisi maailmansodista vaurioitta ja vetää puoleensa vierailijoita.  Kaikki olikin oikein nättiä ja harmonista, hassua vain kaiken ylle nousevat korkeat rinteet, jotka melkein kaatuivat päälle. 

Heidelbergissä on myös yks Saksan vanhimmista yliopistoista. Tarina kertoo, että opiskelijoilla oli aikoinaan tapana mennä ravintoloiden keittiöihin pussailemaan salaa. Se tapa oli kuitenkin niin yleinen, että joku keksi kehittää sen perusteella suklaakonvehdin, jota myydään turisteille. Ei siis kovin salaista pussailua sittenkään.

Hieno Heidelberg, kiva kyläily. Suosittelen.

Frankfurtin kirjamessut

Süddeutsche Zeitungin mukaan  79 700 000 saksalaista ei tänäkään vuonna osallistunut Frankfurtin kirjamessuille. Ensin hieraisin epäuskoisena silmiäni, kunnes tajusin, että niin, loput 300 000 asukasta vieraili viisipäiväisillä messuilla. Keskiviikosta perjantaihin messualue on auki vain kutsuvieraille, kirja-alan ihmisille ja koululaisryhmille. Lauantai ja sunnuntai on tarkoitettu kaikelle kansalle.

Onneksi pääsin itse paikan päälle jo perjantaina, jolloin valtavissa halleissa mahtui sentään joten kuten kulkemaan. Islanti oli tämänvuotinen kohdemaa, ja siksi laitoksemme islannin opettajat olivat organisoineet bussimatkan Frankfurtiin. Päivästä tuli pitkä mutta mielenkiintoinen. 

Pelkästään messualue oli elämys sinänsä. Kun alueelle astui sisään, tuntui siltä, kuin olisi jossain tulevaisuuden avaruuskaupungissa. Horisontissa näkyi vain betonisia rakennuksia; kaikki messuhallit koostuivat valko-harmaista sävyistä, lasista ja erikoisista muodoista. Alueen valtavuudesta kertonee se, että sen sisällä kulkivat shuttlebussit, koska välimatka sisäänkäynniltä seuraavalle oli melkoinen.

Hallien ympäristö muodosti aivan oman maailmansa. Mietin, kuinkahan monta päivää siellä voisi harhailla pääsemättä ulos - tai ennen kuin kukaan tajuaisi heittää sieltä pihalle. Näyttelyhallien keskellä olevilla aukioilla oli kahviloita, suihkulähteitä ja penkkejä. Ja itse hallit! Näytteilleasettajien ständejä oli 7500. Kartasta piti todella valita alueet, mitkä haluaa ehdottomasti nähdä ja ne, joihin mennään sitten, jos vielä jaksetaan. 

Aluksi saimme esittelyn Islannin paviljonkiin, ja sitten aloitimme omatoimikierroksemme kansainväliseltä osastolta.  Pitihän toki heti ensimmäiseksi käydä tutkimassa Suomen edustus. Lounaan jälkeen jatkoimme lastenkirjojen ja sarjakuvien osastolle ja loikimme siellä täällä. Illansuussa meidät oli kutsuttu viralliseen vastanottoon Islannin palviljonkiin. Kirjahyllyjen välissä tarjoiltiin katkarapukeittoa ja erilaisia juomia jazzmusiikin soidessa taustalla. Punaviinilasit laskettiin syömisen ajaksi kirjojen väliin odottamaan.

Kokonaisuudessaan messuista jäi aika ristiriitainen kuva. Kalleine pääsylippuineen ne ovat aika kaupalliset, ja silti varsinainen myynti on alueella kielletty. Tämä johtaa muun muassa siihen, että sununtaihin mennessä kirjoja on vain ´hävinnyt´.  Toisaalta pääsylippu oikeuttaa vain sisäänpääsyyn messualueelle, ei esimerkiksi kirjailijoiden luentatilaisuuksiin, joihin piti ostaa erikseen lippu. Umberto Ecoa olisi mielellään kuunnellut, mutta 50 euroa on aika paljon yhdestä puolitoistatuntisesta. Huhu kertoi, että lippu, jolla pääsisi kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin kaikkina messupäivinä, maksaisi yli 1000 euroa.

Jos olisin kustannusalan ihminen, arvostaisin messuja varmasti niiden kansainvälisyyden takia: ei liene parempaa paikkaa tavata erimaalaisia kustannustalojen edustajia ja neuvotella yhteistyöstä. Itse messualuekin oli näkemisen arvoinen ja kokonaisuudessaan päivä oli todella hauska, mikä johtui kyllä  myös seurasta. En usko, että Frankfurtin kirjamessuista tulee jokavuotinen tapahtuma kalenteriini, mutta seuraavan kerran siellä voisi vierailla 2014, kun Suomi on messujen kutsuvierasmaana.

Onnea 90-vuotiaalle!

Viime viikolla kävin syntymäpäiväjuhlissa Greifswaldissa, toisella puolella Saksaa. Junamatka Kölnistä sinne kesti seitsemän tuntia, mutta tulipa samalla nähtyä kunnolla saksalaisia maisemia. Täältä ruuhka-Saksasta oli oikein miellyttävää matkata raikkaan merellisiin maisemiin, Greifswald kun sijaitsee ylhäisessä yksinäisyydessään Itämeren rannalla. 

Oli siis tiedossa juhlat, koska Greifswaldin yliopiston suomen kielen oppiaine täytti 90 vuotta. Suomen kielen opetus on alkanut siellä vuonna 1921, ensimmäisenä Saksassa. Matkalla pohdiskelin, miksi ihmeessä juuri Greifswaldissa. Onko joku merimies haaksirikkoitunut rannalle ja alkanut henkensä pitimiksi opettaa suomea... Vanhimpana suomen kielen laitoksena se on myös Saksan suurin, professorin ja lehtorin lisäksi oppiaineessa työskentelee myös assistentteja.

Greifswald on pieni ja idyllinen rannikkokaupunki, jonka yliopisto on perustettu vuonna 1456. Hauska historiantieto on sekin, että alue on aikoinaan kuulunut parinsadan vuoden ajan Ruotsille. Greifswaldissa on 55 000 asukasta, joista noin 13 000 on opiskelijoita. Kyseessä on siis Saksan Jyväskylä. Keskustan kulmalla sijaitsevaa yliopistokeskusta on viime vuosina laajennettu, ja esimerkiksi pääkirjasto oli vallan hieno.

90-vuotias ansaitsee kunnon juhlat, joten kaksipäiväinen ohjelma oli erittäin monipuolinen. Aluksi jännitin, miten selviä kaikista saksankielisistä esitelmistä ja ohjelmanumeroista, mutta kyllähän ne siinä sitten menivät. Yleisölle luennoitiin suomen kielen opettamisesta, suomalaisesta kirjallisuudesta Saksassa ja Puolassa, suomen kielen opetuksesta Grefswaldissa, ensimmäisistä oppikirjoista ja niin edelleen. Sai olla aika ylpeä suomalaisista esitelmänpitäjistä, joista lähes kaikki esittelivät aiheensa saksaksi. On todella harmillista, että nykynuoret eivät enää valitse saksaa valinnaisaineeksi, päinvastoin kuin tämä vanhempi polvi on aikoinaan tehnyt. Eräs esitelmä käsittelikin juuri englannin ylivaltaa myös nykyisessä tiedemaailmassa.

Ehdottomasti hienoin tilaisuus oli perjantai-illan juhlavastaanotto. Paikalle kultapunaiseen yliopiston päärakennuksen juhlasaliin oli saapunut niin Suomen suurlähettiläs Berliinistä kuin pääkonsuli Hampurista sekä tietysti yliopiston edustajat. Onnittelutervehdykset olivat toinen toistaan kohteliaampia ja tietysti etiketin mukaisia. Enpä ole ennen myöskään kuullut niin mainioita jazz-sovituksia suomalaisista kansanlauluista, kuin mitä paikalle saapuneet muusikot juhlassa esittivät. Juhlaesitelmää pitämään oli pyydetty Kaisa Häkkinen, ja sen jälkeen juhla jatkui tarjoiluilla ja vapaalla seurustelulla pitkälle iltaan asti. Mietiskelin vain, että kaikkialle sitä sitten pääseekin mukaan täällä suuressa maailmassa.

Kolmantena päivänä kokoontuivat yhteen vielä Saksan yliopistojen suomen kielen opettajat. Suomea voi opiskella Berliinissä, Hampurissa, Göttingenissä, Greifswaldissa, Münchenissä, Kölnissä ja Mainzissa sekä kielikeskusopetuksena ainakin Düsseldorfissa, Bielefeldissä, Essenissä ja Frankfurt an der Oderissa. Yliopistouudistusten myötä suomi on joko samassa laitoksessa skandinaavisten kielten kanssa tai sukukielten kanssa suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella. Opiskelijamäärät vaihtelevat, mutta ovat kuitenkin sellaisia, että kurssit pystytään järjestämään.

90-vuotta on hieno saavutus - toivon opetukselle hyvää menestystä myös jatkossa!

Suomi maailmankieleksi

Kölnissä on saatu viikko nauttia myöhäisistä kesäpäivistä. Kalenteri on kuitenkin armoton ja kertoo, että on jo lokakuu ja aika aloittaa yliopiston talvilukukausi. Olen koko kesän toivonut, että saisimme paljon uusia opiskelijoita suomen kielen kursseille, koska tämänhetkinen opiskelijamäärä on varsin pieni. Ajattelinkin, että otan suomi I-kurssille kaikki sinne pyrkivät. Tämä osoittautui yllättäen mahdottomaksi aatteeksi. Tähän mennessä kyseiselle kurssille on ilmoittautunut 63 opiskelijaa. Toki heistä vain murto-osa on suomea pääaineenaan lukevia, mutta silti! Nyt joudun jo myymään ei mahdu-kommenttia, koska virallisesti kurssille saa ottaa vain 40 opiskelijaa.

Mistä johtuu tämä yhtäkkinen kiinnostus pientä kieltämme kohtaan?

Yhden syyn olen löytänyt saksalaisesta mediasta. Luin syyskuussa parin viikon ajan päivittäin erästä Saksan suurinta sanomalehteä, Süddeutsche Zeitungia (siis luin, en vain etsinyt kauniita kuvia). Tänä ajanjaksona lehdessä oli lähes päivittäin Suomeen ja suomalaisiin liittyviä uutisia. Politiikka-osastolla esiintyivät ihan kuvien kera sekä Jutta Urpilainen että Olli Rehn, tietysti Kreikka. Urheilusivulta löytyi sinivalkopaitainen kuva liittyen koripallon EM-kilpailuihin sekä maininta Bundesliigan uusista pelaajista, kuten Schalken Teemu Pukista.

Kulttuuriosaston luen aina vaikka en kaikkea ymmärtäisikään. Sielläkin oli useampi juttu Suomesta. Koko sivun artikkeli käsitteli monipuolisesti suomalaista teatterikenttää, ja samassa jutussa esiteltiin  myös upouusi musiikkitalo. Näytelmäesittelyt liittyivät Helsingin elokuiseen Stage-festivaaliin. Juttua värittäneet kuvat olivat Klemolan Kokkola näytelmästä ja tarjosivat jos eivät aivan edustavaa niin ainakin realistista Suomi-kuvaa.

Samaan ajanjaksoon sattui myös Kaurismäen uutuuselokuvan ensi-ilta. Le Havren mainostamiseen on täällä muutenkin satsattu. Kritiikin jälkeen julkaistiin myös Kaurismäen haastattelu, jossa muistettiin mainita aamupäivällä tehdyn haastattelun aikana nautitut alkoholipitoiset juomat.

Kuin pisteenä I:n päälle satuin selaamaan myös lehden välissä perjantaisin julkaistavaa Magazineä. Eräässä kolumnissa pohdittiin, sitä, missä asiassa saksalaiset olisivat maailman parhaita. Eivät ainakaan kahvinjuonnissa:

Saksalaisethan ovat tunnetusti suomi-faneja, mutta aivan näin laajaa edustusta en sanomalehden sivuille odottanut. Nyt minun pitää vain hoitaa hommani ja saada opiskelijat pysymään kurssilla. Ehkä heti ensimmäisellä tunnilla ei kannata kertoa sijamuodoista ja kieliopin koukeroista, vaan jutella joulupukista ja eukonkantokilpailuista. Hulluja nuo suomalaiset, vai mitensenytoli.

Jumpassa nudistien kanssa

Syksy saa, vaikka sitä ei Kölnin kesäisissä lämmöissä vielä huomaa. Kalenterin mukaan on kuitenkin syyskuu ja siis aika aloittaa innolla uudet harrastukset. Sportspass jäi Hampuriin enkä ole löytänyt Kölnistä vastaavaa toimintaa. Kesä tuli ja meni, mutta nyt on aika pitkästä aikaa palata urheilullisempaan elämään. Kävinkin viime viikolla vierailemassa läheisessä Wellness-keskuksessa (www.neptunbad.de). Kyseessä on Kölnin vanhin kylpylä, josta on kymmenen vuotta sitten remontoitu moderni hyvinvointikeskus. Les Millsin jumppaa, Gymtechin tietokoneistettu sali, kylpyläosasto. Laatua kaupunki-ihmiselle arjen kiireeseen.

Jo tutustumiskäynti oli mielenkiintoinen. Kiersimme salin ja kokosuuren rakennuksen. Ilma oli kaunis, joten sivuutimme myös auringonottoterassin, joka oli aivan tupaten täynnä. 90% tyypeistä lokoili leppoisasti ilman rihman kiertämää. Siinä seistessämme lähti eräs mies tulemaan pukuhuonekäytävää kohti - pyyhe mukana mutta olalla. Hups. Alakerrassa yritimme vilkaista erikoiskylpylän puolelle, mutta sielläkin oli alastomia ihmisiä juuri menossa altaaseen tai pois tulossa. Niin, kertoi esittelijä, meillä on täällä tämä textilfrei sääntö kylpylä- ja saunaosastolla. Että ei uimapukuja ja muita turhia vermeitä, mutta kyllä täällä käytävillä pitäisi johonkin itsensä peittää...

Saksalaisilla tuntuu olevan kaksijakoinen suhtautuminen alastonkulttuuriin. Toisaalta monet saksalaiset ystäväni vetäytyvät vaatteineen suihkutiloihin ja tulevat vasta täyspukeissa kylpyhuoneesta ulos. Toisaalta taas Saksa on vanha ja perinteinen nudistimaa, olihan nudismi jo tärkeä osa DDR:nkin kulttuuria. Kaikilla rannoilla ja uimapaikoilla on täällä oma nudistialueensa. Eräs sellainen alue Kölnissä sijaitsee turisteille suunnatun maisemakondolihissin alapuolella. Ehkä he luottavat siihen, että turistiti keskittyvät yläilmoihin eivätkä katso alas (kuten me teimme). 

Tämä tyttö ei kuitenkaan pienestä hetkahda vaan päätin liittyä vanhan ja arvokkaan kylpylän jäseneksi, lähinnä hyvien urheilumahdollisuuksien takia.

Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa kylpylän puolelle. Ensin pitää sanoa, että rakennus on valtava ja kysyin muutamankin kerran suuntakoordinaatteja, ennen kuin uskalsin, siis pelkkä pyyhe päällä, lähteä pukuhuoneesta hipsimään kohti saunatiloja. Ne eivät sijaitse aivan vierekkäin. Raput alas ja harmaa ovi auki - ja  siellä aukesi uusi maailma. Veden solina, lämpö, altaat, lepotuolit ja viherkasvit vastaanottivat uuden, hämmentyneen tulijan.

Ensin tarkkailin ympäristöä. Uima-altaaseen oli juuri pulahtamassa kaksi naista, alastomina kuin venukset konsanaan. Sivustalla makoili pariskunta pyyhkeiden alla lepotuoleissa, mies näytti nukahtaneen. Toisaalla luki kylpytakkiin kääriytynyt mies Paasilinnaa ja altaan reunalla nuorimies sanomalehteä. Ei muuta kuin pyyhe naulaan ja vapaana kirmaamaan muiden joukkoon. Kieltämättä olo oli, no, alaston. Tuntui, että jotain puuttuu. Sauna oli kuitenkin ihan kelvollinen suomalaisellekin eikä altaassa polskimisessakaan mitään vikaa ollut. Sitäkin lakkasi ajattelemasta, että ympärillä uiskenteli, makoili ja rentoutui ihmisiä kylpytakeissa, pyyhkeissä ja luonnon asussa. Tai ajatteliha sitä toki, mutta sisäinen alkuhihitys rauhottui.

Selvisin ensimmäisestä kerrasta hengissä enkä usko, että muillakaan kerroilla ongelmia tulee. Ensinnäkin pääsymaksu on niin korkea, että se varmasti jo lajittelee käyttäjiä - ja toisaalta Saksassa tunnutaan olevan sitä mieltä, että kylpylä ei ole kylpylä, jos siellä tarvitsee peittää itsensä keinokuituihin.