Kölniläisiä

Siinä missä pohjoissaksalaisia moititaan kylmiksi ja varauksellisiksi ja baierilaisia konservatiivisiksi, moititaan kölniläisiä mielenlaadultaan liian avoimiksi ja kujeileviksi. Kölniläisiä verrataan usein italialaisiin ja koko kaupunkia kutsutaankin Italian pohjoisimmaksi kaupungiksi. Kölniläiset, kölchiä puhuvat ja juovat köllet, ovat leppoisia, ystävällisiä ja tottuneet kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Onhan kyseessä myös saksan homopääkaupunki. Vuoden aikana olen saanut itsekin huomata, miten hyvin stereotypiat joskus pitävät paikkaansa.

Saksalainen kulttuuri on monella tapaa sosiaalisempi kuin suomalainen, mutta en olisi Hampurissa heittäytynyt keskusteluun supermarketissa tai U-bahnassa. Sellainen on täällä arkipäivää. Taannoin neuvoin erästä miekkosta tavaratalon lankaosastolla valitsemaan tarvikkeet pipoon, jonka hän halusi tehdä kämppikselleen. Samalla päädyimme tietenkin keskustelemaan kotimaastani ja karnevaaleista. Samalla viikolla kannoin postista kotiin painavaa ja epämukavaa laatikkoa, kun seuraani liittyi tyttö, joka poikkesi reitiltään ja auttoi minua kantamisessa ja antoi samalla lisää vinkkejä karnevaaleihin. Pieniä kohtaamisia, jotka tekevät arjesta jotenkin, mukavaa.

Myös luonani vierailleet Saksan muista kaupungeista kotoisin olevat ystäväni ovat huomanneet kölniläisten avoimuuden. Hyvä, että olimme kerran ehtineet saada karttaa auki, kun paikalla oli jo kaksi tyttöä opastamassa ja auttamassa. Itä-Saksasta kotoisin oleva ystäväni jaksoi hämmästellä sattumusta koko illan.

Tätä taustaa vasten ei olekaan ihme, että Köln on myös karnevaalien päänäyttämö. Kumpi oli ensin, karnevaalit Kölnissä vai kölniläiset järjestämässä karnevaaleja, sitä en tiedä. Viime viikonloppuna juhlitut katukarnevaalit olivat ainakin itselleni erittäin positiivinen kokemus, mutta ymmärrän kyllä, etteivät kaikki ymmärrä niiden päälle. Minullekin sanottiin, että on parempi jättää liika analysointi väliin ja vain mennä mukaan. Niin paljon hymyileviä ja iloisia ihmisiä en ole varmaan ikinä nähnyt. Koko kaupunki oli kuin yksi suuri juhlatila, jossa kaikki olivat samanarvoisia vieraita. 

Lopuksi täytyy todeta, että Italian pohjoisimman kaupungin mentaliteettiin kuuluu myös se, ettei täällä olla niin aikataulujen perään. Esimerkiksi yliopiston remontin päättymisaikaa siirrettiin taas hiljattain parisen vuotta eteenpäin. U-bahnatkin kulkevat usein omia aikojaan. Miksi tekisit tänään sen, minkä voit tehdä huomennakin. Ei asioita kannata niin vakavasti ottaa. Tärkeintä on, että tunnelma pysyy leppoisana - ja että kölschiä riittää.

Berlin, Berlin

Vaikka yksi Saksan radiokanavien viimesyksyinen hitti kuuluukin, että en halua Berliiniin, on siellä kuitenkin kiva silloin tällöin piipahtaa. Edellisestä kerrasta kun kuitenkin on melkein vuosi.

Kraftklub: Ich will nicht in Berlin

Viisipäiväinen visiitti oli jälleen aika intensiivinen sisältäen niin tamilien kulttuurikeskuksen kuin hieman Berlinaleakin. Molemmissa oli se hyvä puoli, että siellä sai halpaa tai jopa ilmaista ruokaa.

Vierailu alkoi keskiviikkona Kreuzbergissä English Theatre Berlinistä, jossa suomalainen ystäväni työskentelee. Pääsin katsomaan koululaisten kanssa koottua esitystä, jonka teemana oli ei enempää eikä vähempää kuin geenit. Saksalaiset lukiolaiset esiintyivät loppuunmyydylle katsomolle englanniksi. Esitys oli lopputulos draamaa ja tiedettä yhdistäneestä projektista: alkusyksystä kouluissa oli vieraillut oikea geenitutkija johdattelemassa aiheeseen. Lopputulos oli sekä virkistävä että viihdyttävä.

Ohjelma jatkui torstaina cupcakeilla, kaupunkikävelyllä, päiväunilla ja vanhalla lempiravintolallani. Kaikki pitsat maksavat siellä 2,70 ja kocktailit 3 euroa. Illallisesta virkistyneinä päätimme vielä lähteä kurkkaamaan Mittessä sijaitsevan gallerian avajaisia. Galeria Suvi Lehtinen on pieni galleria, jossa sattui tällä kertaa olemaan esillä helsinkiläisperäisen projektin tuloksia. Gallerian etuosan teosta en aivan käsittänyt, mutta osa takaosassa pyörivistä lyhytfilmeistä oli oikein koskettavia. Kotiinpaluu -niminen pätkä pyörii mielessä edelleen (vaikka ei koti-ikävä olekaan). Myös punaviini oli hyvää.

Perjantaina oli aika astua sisälle taiteeseen, konkreettisesti. Museum Hamburg Bahnhof on päärautatieaseman vieressä sijaitseva jättimäisen suuri nykytaiteenmuseo, joka on itsekin aikoinaan ollut rautatieasema. Jää Kiasma kevyesti jälkeen nistä neliömetreistä! Talossa oli paljon kiinnostavaa, mutta erityisesti kaksi asiaat jäivät kummittelemaan verkkokalvoille.

Niistä ensimmäisessä, Cloud cities, museovieras sai kiivetä jättimäisen muovipallon sisälle kellumaan. Kokemus sai polvet pehmeiksi, vaikka toisaalta palloon olisi voinut jäädä ottamaan päiväunet. Toinen elämys oli Ryoji Ikeda: Db, joka koostui kahdesta huoneesta.

Toinen oli lattiasta kattoon valkoisuutta hohtava halli, jonka seinillä oli mustia neliöitä. Toinen halli taas oli täysin musta ja pimeä, lukuun ottamatta yhtä jättimäistä valospottia. Kokemus oli värikäs, mutta ei välttämättä suositeltavissa ihmisille, joilla on taipumusta migreeniin. (Vahtimestari seisoi valkoisessa huoneessa aurinkolasit päässään.)

Viikonlopusta muodostui perinteinen: kaupunkihengailua, kakunsyöntiä, kotihipat, brunssi ja Mauerparkin kirppis. Paljastettakoon nyt, että Berlinale-vierailuni typistyi kasviskeittolautaseen pääkallopaikan alakerrassa. Ensi vuonna järjestäydyn lippuluukulle hieman aikaisemmin. 

Brunssi berliiniläisittäin. Tämä mahassaan jaksoi matkustaa melkein Kölniin asti.

Mauerpark

Pohdiskelin jo edellisessä Berliiniä käsitelleessä tekstissäni kaupungin muutosta. Hinnat kallistuvat ja kadut siistiytyvät, samalla uudet alueet nousevat hip-kohteiksi. Tällä kertaa tämä näkyi varsin selvästi: Kaksi Prenzlauer Bergin kuuluisaa klubia on suljettu. Toisessa vietin uuden vuoden 2009, toisessa kävin tanssimassa viime keväänä. Alue taitaa siis ansaita liikanimensä Pregnancy Berg, koska alueella on pian enemmän lastentarhoja kuin baareja. Mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan Berliinin vetovoima ylipäänsä säilyy ja mistä Euroopan kaupungista tulee seuraavan sukupolven Berliini...

Niin Silja, Klub der Republikia ei ole enää!

Vai missä olinkaan...

Kaupunki on iso leikkikenttä

Kaiken arkisen ryminän keskellä sitä unohtaa asuvansa keskellä isoa leikkikenttää. Iltaisin on mukava käpertyä hetkeksi sohvannurkkaan, vaikka parin sadan metrin päässä olisi juuri gallerian avajaiset tai kaikkia mukavia kuppiloita ei olisi vieläkään tullut käytyä. Kölnissä tapahtuu yleisestikin paljon, mutta tämä sattumalta itselleni valikoitunut asuinkulma on juuri nyt se, jossa tapahtuu. Uudenvuodenlupaukseni on aktivoitua ja seurata oikeasti sitä, mitä täällä oikein on meneillään, jos lähitulevaisuudessa asuinympäristö taas sattuisi vaihtumaan.

Viime viikolla lähdin tutustumaan Design viikko Passagen tarjontaan. 
                                                     Interior Design Week Cologne 

Naapurustossani on paljon työhuoneita, suunnittelutoimistoja ja erilaisia taidekollektiiveja, jotka ovat usein aika huomaamattomia. Viime viikolla kaikkialla oli kuitenkin ovet auki ja pop up-näyttelyitä oli pystytetty sinne tänne. Oli projektoria autotallissa, lasivitriiniä kadunkulmassa, opasteita talojen takapihoille.

Bottled city on sympaattinen projekti siitä, miten saada tavalliset ihmiset tuottamaan sisältöä kaupunkiin. Kaupunkihan on nimensä mukaisesti kauppapaikka ja kuluttamisen keskus, mutta voisi olla mielekästä keksiä vaihtoehtoisia tapoja kuluttaa kaupunkia. Aineettoman kuluttamisen ja ihmisten yhteentuomisen ajatus ei sinänsä ole uusi, mutta aina kannatettava. Onhan Helsingissäkin jo palvelujenvaihtorinki ja erilaiset pop up -tuotokset ovat nyt pinnalla. Projektista voi lukea lisää 

                                                         Bottled city - projektin sivut

Dingfarbrikin kanssa pääsee askartelemaan.

Dingfabrik on kuin kansalaisopiston puutyöluokka. Kollektiivi on vuokrannut tilat, joita jäsenet saavat käyttää kuukausimaksua vastaan. Yhdessä tilaan on kalustettu puutyöverstas, mutta komeampaakin laitetta löytyy, kuten 3D-printteri. Osa joukoista on harrastelijoita ja rakentelijoita, osa tekee yhteisiä projekteja. Viikonloppuisin paikalle kutsutaan eri alojen asiantuntijoita, jotka pitävät workshoppeja, esimerkiksi origameista tai animoinnista. Aivan loistava idea!

Samaan aikaan designviikon kanssa pyöri viisipäiväinen Cologne music week. Sama taho järjestää kesäkuun lopussa myös viisi päivää kestävän kaupunkifestarin c/o popin, jonne on eräänä harmaana talvipäivänä kesää ikävöiden tullut hankittua lippu. 

Sohvalta aktivoituminen onnistuu myös ensi lauantaina, kun 2. Bundesliiga palaa talvitauolta. Olen Saksassa asuessani innostunut todenteolla seuraamaan potkupalloa ja tietysti paikalliseen tapaan pubissa. Kun St Pauli pelaa, minut löytää useimmiten Lotta-baarista.  Kunnon St Pauli-baarina sieltä saa myös Astraa ja Alsterwasseria eli olutta Hampurin tyyliin. 

Helmikuussa koittaa tietysti myös vuoden kohokohta eli kuusipäiväiset katukarnevaalit. Asu on vielä hieman kesken ja tuleva kaaos hieman pelottaa, mutta onhan ne ainakin kerran nähtävä ja koettava. Sen jälkeen voi taas vetäytyä tyytyväisenä sohvannurkkaan, kunnes alkaa taas seuraava taide/elokuva/musiikkitapahtuma. Kaupunki on iso leikkikenttä. Ainoa miinus täällä on se, ettei koko talvena sada lunta ja näin ollen sukset jäävät varastoon. 

Kölnin joulutorit - lyhyt oppimäärä

Taas on se aika vuodesta ja onneksi se on vain kerran vuodessa, koska ei sitä glühweinia aivan rajattomasti jaksa juoda. Kölnissä on monia toreja ja aukioita, joille oli rakennettu joulutori. Torit avattiin marraskuun lopussa ja suljettiin eilen. Periaatteessa kaikissa toreissa on sama konsepti: on muutama iso glühwein-alue, lukuisia ruokakojuja ja tavaran myyjiä. Samalla firmalla voi olla koju useammallakin torilla. Ainakin joulukoristeita, lasiesineitä, hattuja, Köln-tuotteita, gourmee-tuotteita (juustoja, makkaroita, suklaita, hilloja, kastikkeita ja levitteitä) löytyy joka torilta. Mikä torit kuitenkin erottaa on värimaailma ja yleisteema. Tässä lyhyt läpileikkaus muutamista Kölnin suurimmista toreista.

Tuomiokirkon tori

on selkeä turistirysä ja siksi aina aivan täynnä. Mökit ovat nättejä mutta kulkuväylät erittäin kapeita ja ahtaita. Keskellä on pieni esiintymislava, jossa erinäiset artistit kävivät laulamassa joululauluja. 

Punainen glühwein oli ihan hyvää mutta valkoinen ei ollut minun suuhuni sopivaa.

Bonus: Suomalainen koju, jossa myytiin jotain heavymetalliin liittyvää sälää. Koruja tai muuta sellaista. En käynyt sen tarkemmin tutkimassa. Monena vuonna paikalla on ollut myös suomalainen hunajakoju.

Neumarktin joulutorin

teemana ovat valkoisuus ja enkelit. Torin sijainti on hankala tai erinomainen, sillä se sijaitsee liikekeskustan liikenteen risteyskohdassa. Neumartkin alta ajaa monta U-bahnlinjaa ja sivuitse molemmin puolin ratikoita ja busseja. Toisaalta tämän takia torille on helppo päästä. Ruokatarjonta oli erinomainen, kaikkea löytyy paistetusta kalasta suklaatäytteisiin lettuihin ja flammkuchenista grilliruokiin.

Glühwein oli makeahkoa ja hyvää.

Bonus: Glühwein tarjoiltiin valkosista enkelikupeista, joissa on joka vuosi uusi design eli erilainen enkeli ja joiden sisällä on tuomiokirkon tornit vuosiluvun kanssa. Kupin pantti oli 2,5 euroa, millä sen saa viedä kotiin. Jätin tällä kertaa ottamatta mutta joskus olen vienyt kuppeja Suomeen joululahjaksi.

Heumarktin/Altmarktin joulutori 

sijaitsee vanhan kaupungin aukioilla vain kiven heiton päässä Neumarktista. Tämä tori on keskiaikateemainen. Altmarktin torilla on tonttuteema, mikä näkyy koristeissa ja seinämaalauksissa.  Heinzelmenchenit ovat pikkuapureita, jotka ovat menneinä aikoina hoitaneet kölniläisten työt.

Heumarktin kojut ovat synkempiä, vaikka niissäkin leikkii tonttuja. Perinteisiin kuuluu, että torin keskelle rakennetaan luistinrata sekä karuselli ja muita tivolilaitteita. Jäällä pääsee pelaamaan myös jotain curlingin tapaista keilapeliä.

Ruokatarjonta oli erityisesti lihansyöjille sopivaa. Grillatut lihavartaat olivat hyvän kokoisia ja varmasti maistuvia.

Glühwein oli edullisempaa kuin muualla mutta myös pahempaa kuin muualla. Odotin teemaan sopivaa savista mukia, mutta kupeissa olikin moderni joulupukki. Juomansa sai nauttia eläinten suojaa muistuttavassa katoksessa.

Bonus: Vierailullani huomasin kyltin, jossa luvattiin, että Heumarktille avataan lähitulevaisuudessa Hesburger. (toim. huom. nyt se Hesburger on jo lopetettu.)

Stadtgartenin

joulutori on pieni mutta idyllinen. Se on rakennettu ison ravintola/konserttipaikan pihamaalle. Kojut ovat soman punaiset ja myynnissä on erityisesti käsitöitä ja kulinaarisia erikoistuotteita. Tori on paikallisten suosiossa juuri erikoisuuksiensa takia ja siksi, että se sijaitsee vähän sivussa ostoskaduilta. Alueen ongelma on sen pienuus: kaikki ihmiset sahaavat edestakaisin, koska ympäri ei pääse. Lauantaina alkuillasta tungos oli aivan mahdoton. Flammkuchen oli kuitenkin hyvää ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Glühwein oli koko kaupungin parasta - ja kaiken lisäksi luomua.

Bonus: Hyvä tunnelma ja erinomainen seura saivat aikaan paljon naurua eli vatsalihaksetkin treenautuivat illan aikana.

Lisää tietoa joulutoreista täällä.

Ja loppuun vielä todiste siitä, että Kölnissäkin käväisi mennä viikolla lunta. Ehkä talven ensimmäisen ja ainoan kerran. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2012!

Teatterissa

Olen jo pitkään kaivannut teatteritaiteen pariin, mutta olen pitänyt kielimuuria jotenkin liian korkeana. Elokuvia nyt katsookin jo saksaksi dubattuina, (siihenkin tottuu, vaikka alussa inhosin epäsynkronista puhe-ääni-yhdistelmää tai sitä, kun Bruce Willis ei kuulosta Bruce Willikseltä) mutta eikö teatteri ole hieman eri asia?

Toisaalta, miksi asettaa kieltä esteeksi. Joskus suomenkielisetkin teokset ovat jääneet etäisiksi, joten mikä ja kuinka suuri oikeastaan on kielen rooli näyttämöllä? Tähänastisen elämäni hienoimmat teatteriesitykset kun ovat sattuneet olemaan aivan oudonkielisiä. Vuonna 2003 näin Hollannissa Adriyn Zholdakin lähes nelituntisen teoksen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Näyttelijät puhuivat venäjää, joka oli puhuttu ääninauhalle hollanniksi. Ensimmäisen tunnin vihasin teosta. Seuraavaan väliaikaan mennessä toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Tämä ohjaaja on muuten sama, joka vieraili hiljattain Anna Kareninalla Turussa. Pari vuotta sitten näin Göttingenissä Beckettin Huomenna hän tulee - näytelmän, joka voitti Lahden kaupunginteatterissa pyörineen version mennen tullen, vaikka en jälleen ymmärtänyt sanaakaan.

Schauspiel Köln on arvostettu ja palkittu teatteri, jonka nykyinen rakennus on 60-luvulta. Kompleksin toisessa osassa toimii Kölnin ooppera. Nobel-voittaja Elfried Jelinekin teksteistä koottu kolmeosainen teos näytti trailerin perusteella niin monipuoliselta elämykseltä, että päätin heittää kielikysymykset nurkkaan. Yli kolmetuntinen teos osoittautuikin yhdeksi hienoimmista koskaan näkemistäni katkelmista, nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka seassa olikin myös tuttua brechtiläistä.

Teoksen teemoina olivat ihmisen tarve rakentaa, moderni yhteiskunta ja moderni työväestö vastaan luonnon hallitsemattomuus ja erityisesti veden elementit. Näyttelijät olivat lähes koko ajan näyttämöllä, lisäksi ensimmäisessä osassa oli tanssijoita ja mieskuoro. Eräs komeimmista kohtauksista oli koko lavaensemblen muodostaman kuoron 20 minuuttinen laulu-taputus-hymistys-lausunta. Toki harmitti, että tekstiä oli niin paljon, etten aina pysynyt siinä mukana. Seuralaiseni ymmärsi tekstistä vielä vähemmän kuin minä, mutta oli silti aivan huumaantunut. Teatteri-ilmaisunohjaajaystäväni totesikin, että teoksessa oli viety taiteelliset ideat loppuun asti - kuten se, mitä kaikkea voi tehdä ja tapahtuu, jos lava päätetään täyttää vedellä - ja nousi ensimmäisten joukossa antamaan seisoma-aplodit. 

Seuraavan kerran menen vierailulle Schauspieliin viimeistään helmikuussa, kun vien opiskelijani katsomaan Bertol Brechtin näytelmää Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (Herr Puntila und sein Knecht Matti). 

Na, was? Weg mit dem Haus! Wem bürden wirs auf? Das Wasser trägt alles, wir müssens ertragen, und Schweigen breitet sich aus. Schweigen besänftigt die Not und das Wasser die Erde. Und Stille jetzt.

Keltainen valo. Black out. Hiljaisuus.

                               Jelinek: Das Werk / Im Buss / ein Stutz

Oonalla kylässä

Viime viikonloppuna olin Oonalla Heidelbergissä. Niillä oli katolla sauna ja keittiössä tosi hieno lamppu. Lauantaina me käytiin ihanassa karkkikaupassa, jossa sai maistella kaikkea. Sit me käveltiin kaupungilla, syötiin kakkua ja koska oli niin kylmä, mä ostin uuden villatakin. Me käytiin myös valokuvanäyttelyssä kattomassa valokuvia, jotka oli kuiteskin vähän tylsiä. Mutta siellä pyöri myös suomalainen dokumenttifilmi! Kuunneltiin ensin, et joku puhu jossain suomea, ja sit löydettiin verhon takaa katsomo ja filmi helsinkiläisestä hautaustoimistosta. Sen oli tehny joku sellanen Heta Kutschka. Illalla me syötii, kuunneltiin suomalaista musaa ja sit jälkkäriksi vielä jäätelöö, jonka nimi oli kylmä koira. Se oli tosi hyvää.

Sunnuntaina me syötiin sämpylöitä aamupalaksi ja lähdettiin sit katsomaan Linnaa. Mut ei siellä mitään prinsessoja ollu. Paitsi me kaks. Se linna oli tosi vanha ja siinä oli osia eri aikakausilta. Ja joskus siellä ky oli asunut joku prinsessa, mutta se ei viihtyny. Niinpä sen mies rakennutti sille koristeellisen portin, jotta se tulisi iloiseksi, kun se katselisi sitä. Mut ne rakentajat mokas ja laitto ne koristeet portin väärälle puolelle, niin ettei se sieltä linnan ikkunasta mitään nähny. (Miten niin suomessa ei ole artikkeleja, toim.huom.)

Iltapäivällä me palloiltiin vielä vanhassa kaupungissa kaikkien muiden turistien kanssa. Niitäpä siellä piisasi, mutta mikä jottei. Heidelbergin vanha kaupunki selvisi maailmansodista vaurioitta ja vetää puoleensa vierailijoita.  Kaikki olikin oikein nättiä ja harmonista, hassua vain kaiken ylle nousevat korkeat rinteet, jotka melkein kaatuivat päälle. 

Heidelbergissä on myös yks Saksan vanhimmista yliopistoista. Tarina kertoo, että opiskelijoilla oli aikoinaan tapana mennä ravintoloiden keittiöihin pussailemaan salaa. Se tapa oli kuitenkin niin yleinen, että joku keksi kehittää sen perusteella suklaakonvehdin, jota myydään turisteille. Ei siis kovin salaista pussailua sittenkään.

Hieno Heidelberg, kiva kyläily. Suosittelen.

Frankfurtin kirjamessut

Süddeutsche Zeitungin mukaan  79 700 000 saksalaista ei tänäkään vuonna osallistunut Frankfurtin kirjamessuille. Ensin hieraisin epäuskoisena silmiäni, kunnes tajusin, että niin, loput 300 000 asukasta vieraili viisipäiväisillä messuilla. Keskiviikosta perjantaihin messualue on auki vain kutsuvieraille, kirja-alan ihmisille ja koululaisryhmille. Lauantai ja sunnuntai on tarkoitettu kaikelle kansalle.

Onneksi pääsin itse paikan päälle jo perjantaina, jolloin valtavissa halleissa mahtui sentään joten kuten kulkemaan. Islanti oli tämänvuotinen kohdemaa, ja siksi laitoksemme islannin opettajat olivat organisoineet bussimatkan Frankfurtiin. Päivästä tuli pitkä mutta mielenkiintoinen. 

Pelkästään messualue oli elämys sinänsä. Kun alueelle astui sisään, tuntui siltä, kuin olisi jossain tulevaisuuden avaruuskaupungissa. Horisontissa näkyi vain betonisia rakennuksia; kaikki messuhallit koostuivat valko-harmaista sävyistä, lasista ja erikoisista muodoista. Alueen valtavuudesta kertonee se, että sen sisällä kulkivat shuttlebussit, koska välimatka sisäänkäynniltä seuraavalle oli melkoinen.

Hallien ympäristö muodosti aivan oman maailmansa. Mietin, kuinkahan monta päivää siellä voisi harhailla pääsemättä ulos - tai ennen kuin kukaan tajuaisi heittää sieltä pihalle. Näyttelyhallien keskellä olevilla aukioilla oli kahviloita, suihkulähteitä ja penkkejä. Ja itse hallit! Näytteilleasettajien ständejä oli 7500. Kartasta piti todella valita alueet, mitkä haluaa ehdottomasti nähdä ja ne, joihin mennään sitten, jos vielä jaksetaan. 

Aluksi saimme esittelyn Islannin paviljonkiin, ja sitten aloitimme omatoimikierroksemme kansainväliseltä osastolta.  Pitihän toki heti ensimmäiseksi käydä tutkimassa Suomen edustus. Lounaan jälkeen jatkoimme lastenkirjojen ja sarjakuvien osastolle ja loikimme siellä täällä. Illansuussa meidät oli kutsuttu viralliseen vastanottoon Islannin palviljonkiin. Kirjahyllyjen välissä tarjoiltiin katkarapukeittoa ja erilaisia juomia jazzmusiikin soidessa taustalla. Punaviinilasit laskettiin syömisen ajaksi kirjojen väliin odottamaan.

Kokonaisuudessaan messuista jäi aika ristiriitainen kuva. Kalleine pääsylippuineen ne ovat aika kaupalliset, ja silti varsinainen myynti on alueella kielletty. Tämä johtaa muun muassa siihen, että sununtaihin mennessä kirjoja on vain ´hävinnyt´.  Toisaalta pääsylippu oikeuttaa vain sisäänpääsyyn messualueelle, ei esimerkiksi kirjailijoiden luentatilaisuuksiin, joihin piti ostaa erikseen lippu. Umberto Ecoa olisi mielellään kuunnellut, mutta 50 euroa on aika paljon yhdestä puolitoistatuntisesta. Huhu kertoi, että lippu, jolla pääsisi kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin kaikkina messupäivinä, maksaisi yli 1000 euroa.

Jos olisin kustannusalan ihminen, arvostaisin messuja varmasti niiden kansainvälisyyden takia: ei liene parempaa paikkaa tavata erimaalaisia kustannustalojen edustajia ja neuvotella yhteistyöstä. Itse messualuekin oli näkemisen arvoinen ja kokonaisuudessaan päivä oli todella hauska, mikä johtui kyllä  myös seurasta. En usko, että Frankfurtin kirjamessuista tulee jokavuotinen tapahtuma kalenteriini, mutta seuraavan kerran siellä voisi vierailla 2014, kun Suomi on messujen kutsuvierasmaana.