Ilmaistapahtumien ihmemaa

Kesälomat on lusittu ja on taas aika palata arjen pariin. Mutta hetkinen! Jokainen viikonloppu ja vapaailta näyttää täyttyvän erilasista tapahtumista, kahvikutsuista ja elokuvailloista. Suomen rauhallisen suven jälkeen Kölnin tarjonta vyöryy päälle. Elokuviin tulee joka viikko pätkiä, jotka eivät koskaan rantaudu Suomeen. On kirjallisuusiltoja, puistokekkereitä ja urheilutapahtumia. Koska ihmisiä on paljon, löytyy sekä järjestäjiä että osallistujia vaikka minkälaisiin kissanristiäisiin.

Katu poikki ja lava pystyyn.

Huonojen kesäkelien jälkeen lokoiltiin loppuelokuu varsin helteisissä tunnelmissa. Siitä innostuneina syntyi puistojuhlia kuin sieniä sateella. Eräänä torstaina istuin Park Paraattien kemuissa tuossa lähipuistossa. Dj-laitteet oli rakennettu ostoskärryihin, ja soittolupa oli kymmeneen asti illalla. Paikalla oli useita seurueita, mutta ilta sujui leppoisan häiriöttä.

Kutsu oli kiertänyt myös Facebookissa, mutta paikalla ei silti ollut mitään teinihelvettiä tai kaaosta kuten Turussa muinoin. Kaikki siivosivat jälkensä ja pullonsa kotiin eikä paikalle tarvittu virkavaltaa. Näin on ollut myös sunnuntaisin järjestetyllä SolarSound-musiikkipiknikillä. Tapahtuma alkaa joogalla ja jatkuu letkeänä musiikki-iltapäivänä. Ilmoituksessa pyydetään, että osallistujat siivoavat jälkensä ja erityisesti tupakantumpit, koska paikalla on myös lapsia. Näin tapahtuu. Joko saksalaiset ovat kuuliaisempia kuin suomalaiset, tai sitten täällä on vain totuttu siihen, että julkisista tiloista, kuten puistoista, on pidettävä huolta, jotta kaikilla on kivaa. 

Loppukesästä tarjolla on ollut myös ilmaisia katufestareita. Eräs liittyi Gamescom -pelitapahtumaan. Keskustan pääringi oli suljettu viikonlopuksi ja sinne oli rakennettu lava ja muut härpäkkeet. Pelimaailmassa liikkuu rahaa, mikä näkyi siinä, että esiintyjinä oli saksalaisten omia isoja tähtiä, kuten Kettcar. 

Viikkoa myöhemmin osallistuin sympaattisemmalle ja jo lähtökohdiltaan kiinnostavammalle katufestarille. Heliosfest oli järjestetty kansalaisaloitteen jatkoksi. Ehrenfeld, jossa asun, on osittain vanhaa teollisuusaluetta. Osa rakennuksista on remontoitu taiteen ja kulttuurin ja muun muassa mainostoimistojen tiloiksi. Osa tönöistä ränsistyy sympaattisina ja tunnettuina illanviettopaikkoina. Tällainen on muun muassa Underground. Sen vieressä on kuitenkin tyhjää joutomaata, ja sehän ei kaupungin päättäjille käy.

Muutama vuosi sitten alueelle kaavoitettiin ostoskeskusta, joka olisi jättänyt alleen koko Undergroundin. Ihmiset suuttuivat, nousi kansalaisaloite ja hanke meni jäihin. Nyt kaupunki on valinnut uuden lähestymistavan. Paikallisia taiteen, kulttuurin ja arkkitehtuurin parissa työskenteleviä ihmisiä on pyydetty suunnittelemaan alueelle jotain uutta ja toimivaa. Helios-festin aikaan suunnitelmat asetettiin kaikkien nähtäväksi ja kommentoitavaksi esille. Undergound oli säilytetty lähes kaikissa malleissa.

Aikoinaan alueella on ollut Helios-niminen sähköntuotantolaitos.

Jotta aiheelle saataisiin tarpeeksi näkyvyyttä, oli siis järjestetty festarit. Katu poikki, lava tilalle, pari olutkojua, turkkilaista ruokaa, kansalaisliikkeiden ständejä, putiikkikojuja. Kaikki esiintyjät olivat lupautuneet paikalle ilmaiseksi, siis tukemaan tapahtumaa. Lauantai-illalla kadulla oli niin paljon väkeä, että portit jouduttiin jossain vaiheessa sulkemaan. Paikalla oli lapsia ja vanhuksia, keski-ikäisiä pareja ja nuorisojoukkoja. Sunnuntai-iltana tuli vettä niskaan, mutta se ei haitannut. Toivon, että kaupunki päätyy hyvään lopputulokseen, ja ilmeisesti hyvään suuntaan ollaankin jo menossa. Lisää tällaista ja kansalaisaloitteita!

Kaikenlaista siis, vaikka joskus suurkaupungin meno meinaa aivan uuvuttaa. Silloin täytyy kaivaa esiin kuvia kunnon suomalaisesta metsästä ja hengittää syvään. (Vaikka samalla sisäänhengityksellä keuhkoihin tunkeutuukin raikasta Ruhrin alueen pölyä.)

Bussista sai suolaista pikkunälkään, kuten hodareita.

Yhden hitin ihme

Olin kesälomalla useita viikkoja Suomessa. Suomen kesä tarjosi parastaan enkä puhunut saksaa kertakaan koko loman aikana. Mikä oli ihanaa. Näin Björkin livenä Flow-festareilla, juhlin ystävän syntymäpäiviä Metro-baarin terassilla Lahdessa, leikin hyljettä Ahvenanmaan kallioilla ja tuoreutin suomen kieleltäni ystävien avustuksella. Parhautta.

Noiden viikkojen aikana minulla oli kuitenkin yksi kummastelun aihe. Tiesin, että Angry Birds on Suomessa suosittu, pelaahan kyseistä peliä jo koko läntinen maailma. En kuitenkaan tiennyt, miten tuotteistettu se on. Joka paikassa tuli vastaan linnun kuvilla päällystettyjä limsapulloja, karkkipusseja, hattuja, kuppeja. Tietenkin on hyvä ottaa ilmiöstä kaikki irti, jos se vaikka jääkin vain lyhyeksi huumaksi, vaan onko se tarpeellista.

Suomi on pieni maa, ja joskus tuntuu siltä, että täällä on erityisen helppoa lyödä yhdellä idealla läpi. Uusi ilmiö tulee, ja pian kaikki ovat mukana, on sitten kyseessä teinien pakko saada Jopo-merkkinen polkupyörä, varttuneempien tarve päästä golfkentälle tai viime talvena jopa voipulaan johtanut karppausinto.  Hipsterien muotivillityksistä puhumattakaan. Kun kaikki noudattavat samanlaisia tapoja ja omistavat samat tuotteet, ei naapurikateutta synny.

En väitä, että Saksassa asiat olisivat paljonkaan paremmin, vaikka sinänsä vaihtoehtoja on enemmän, koska porukkaakin on 17-kertaisesti Suomeen verrattuna. Parasta täällä on juuri se, että aina on tarjolla vaihtoehto tai kriittinen ääni, joka muistuttaa, että on muitakin totuuksia. Joskus tosin jatkuva diskuteeraaminen rasittaa ja suomalaisten hyväksytään purematta niellen -kulttuuri tuntuu oikein viehättävältä.

Saksassa viimeaikaisin hitti on ollut Bubble tee. Se on lämpimänä tai kylmänä tarjoiltu pirtelömäinen teejuoma, jossa on lisänä karkkipallomaisia kuplia. Kulttijuoma on peräisin Aasiasta, ja sitä myyviä kioskeja on auennut tämän vuoden aikana joka kadunkulmaan. Kyseessä on terveellisempi trendi kuin nuorten suosimat energiajuomat, mutta en usko menekin alkuinnostuksen jälkeen pysyvän kovin korkeana. Maistoin juu, mutta en usko, että tuotetta tarvitsee toista kertaa ostaa. 

Kilpailu on kovaa ja tuottajat hakevat koko ajan sitä seuraavaa hittiä, joka nousisi kuluttajien suosioon. Olen varma, että joidenkin vuosien päästä varastoissa lojuu pölyyntymässä Angry birds -lippalakkeja ja vanhentuneita teekuplia. Tärkeintähän on se, että markkinat pyörivät ja kuluttajat pysyvät tyytyväisinä. Vai onko? Joskus voisi olla hyvä kaivaa esille vanha Afrikan tähti -peli, keittää äidin tekemää punaherukkamehua ja sanoutua irti turhista muotihömpötyksistä. Itsehän en ole vihaisia lintuja vielä pelannut - enkä pelaa.

Teatterin kummitus

Faktahan on se, että vanhoissa rakennuksissa kummittelee. Ja erityisesti kummitukset pitävät ooppera- ja teatterirakennuksista. Pukuvaraston kahina, ovien pauke ja lavastehallien pimeät nurkat luovat mielekkään ympäristön kummitella. Joskus kummitukset meinaavat kuitenkin jäädä modernin maailman jalkoihin, ja silloin niitä pitää auttaa. Olen auttanut kummitusta.

Tilat, joissa Kölnin ooppera ja kaupunginteatteri, Schauspielhaus, ovat vuodelta 1962 ja siksi auttamattomasti remontin tarpeessa. Saksassa kiistellään aina rahasta, mutta vihdoin budjetti on selvä ja molempien saneeraustyöt hyvässä alussa. Schauspielhaus muuttaa parhaillaan Mediaparkin lähellä olevalle Expo-messualueelle ainakin vuodeksi. Viimeinen näytös vanhassa talossa pidettiin toissasunnuntaina, ja  olin sattumalta seuraamassa sitä. Tai rehellisesti sanottuna sattumalla oli hyvin vähän tekemistä asian kanssa. Kävin marraskuussa katsomassa yhden parhaista koskaan näkemistäni esityksistä (Jelinek - Beier: Das Wers / im Bus / ein Sturz, linkissä marraskuussa kirjoittamani teksti) ja halusin ehdottomasti nähdä sen uudestaan. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus. Puhuin kaksi ystävää mukaani ja liputkin hankin niin aikaisin, että hyviä paikkoja oli vielä jäljellä.

Saavuimme teatterille korkein odotuksin emmekä joutuneet pettymään. Ennen esityksen alkua lavalle astui yllättäen teatterin edustaja, joka kertoi tulevasta remontista ja muutosta ja siitä, että yleisön apua tarvitaan sekä näytöksen aikana että sen jälkeen. Jaahas, vaatteita en riisu enkä lantteja kanna. Ei, ei, yleisön pitää auttaa teatterilaisia houkuttelemaan teatterin kummitus pois rakennuksesta ja mukaan Expoon. Achsoo. Kukaan ei tiedä, minkänäköinen ja - kokoinen kummitus on, mutta sen pitäisi mahtua lasipurkkiin, joka avattiin näytöksen ajaksi lavan sivustalle. Yleisöltä odotetaan hyvän teatteritunnelman luomista ja apua loppuseremoniaan.

Näytös oli jopa parempi kuin edelliskerralla, mikä saattaa johtua siitä, että tällä kertaa ymmärsin jopa tekstistäkin jotain. Reilun kolmen tunnin jälkeen oli loppuaplodien aika. Kymmenet esiintyjät marssivat lavalle, ja yleisö villiintyi osoittamaan suosiotaan. Sitten mieskuorolaiset kaivoivat taskuistaan muoviset purkit, joita alkoivat hakata, sivuovet aukesivat ja jokaisesta ovesta astui saliin rummuttaja. Eräs näyttelijöistä haki lasipurkin ja rumpujen päristessä asetti kannen kiinni. Sitten purkki ojennettiin teatterinjohtajalle, joka osoitti yleisön seuraamaan itseään ulos. Ja mehän mentiin. Ulko-ovella jokainen sai kynttilän käteensä ja tehtäväksi tuli kiertää koko iso rakennus yhtenä kulkueena. Ensimmäisenä kulki lasipurkkia kantava johtaja, sitten rummuttajat ja lopulta useampi sata katsojaa. Oli varmaan näky. 

Lenkin jälkeen kaikki kerääntyivät aukiolle pääoven eteen. Kun rummunpärinä lakkasi, alkoi teatterin katolta kuulua trumpettifanfaari. Oli aika laskea Schauspielin lippu, ja sehän tapahtui toki erittäin teatraalisesti. Lopuksi lasipurkki ja lippu pakattiin mopoautoon, joka lähti tööttäillen ja päristen kuljettamaan niitä kohti Expoa.  

Sen jälkeen oli juhlan aika. Oluthanat auki ja bändi lauteille. Talon näyttelijät kävivät vuorotellen vetämässä rokkiklassikoita ja tunnelma oli hyvä kuin aikoinaan Turun ylioppilasteatterin näytösten hautajaisissa. Ikävä kyllä maanantaina olivat työt vastassa, joten jouduimme poistumaan paikalta. Mutta tulipa päivän hyvä työ tehtyä. En sitten tiedä, millainen seremonia odottaa, kun kummitus joskus palautetaan taloonsa. Täällä Kölnissä tuppaavat aikataulut venymään, joten epäilen tämänkään remontin pysyvän aikataulussaan.

Kuvista kiitos Marialle!

Performansseja punaisten lyhtyjen kupeessa

Olin hiljattain Suomesta kylään tulleen ystäväni kanssa viikonlopun Amsterdamissa, toisen suomalaisen tutun luona yökylässä. Samalla reissulla pääsimme seuraamaan kolmansien suomalaisten tuttavieni järjestämää performanssi-iltaa. Sekavaa? Ei lainkaan. Kuulin viikonlopun aikana enemmän suomea kuin hollantia, mikä ei kyllä haitannut yhtään.

Jokaklubi on kolmen ihastuttavan naikkosen projekti. Mirka, Tellervo ja Niina ovat opiskelleet yhdessä Suomen kuvataideakatemiassa, minä aikana he esiintyivät ryhmänä nimeltä Voukkoset (Ja kyllä, nimi viittaa erääseen suomalaiseen terveyssidemerkkiin). Nykyistä projektia, JOKAklubia, kuvaillaan näin: 

JOKAklubi has been touring widely searching local Off Art Talents (Off Art Talent Show 2009-) or performing people´s last wishes (The Ends 2010-). JOKAklubi -performances touch the absurd sides of human life - building a sense of community here and now. http://jokaklubi.blogspot.de/

JOKAklubi kokoontui Amsterdamin keskustassa sijaitsevassa W139 hallissa (http://w139.nl/en/about/), jonka naapurissa oli kondomikauppa ja vieruskadulla punaisin lyhdyin koristeltuja bokseja. Hallin kapeimmalle kohdalle oli rakennettu näyttämö, oven luona oli baaritiski ja tuoleja oli ehkä puolelle katsojista. Loput kansoittivat takatilan niin, että tunnelma oli jossain vaiheesa varsin tiivis. Illan konseptina oli Off Art Talent - show. Etukäteen oli ollut mahdollista ilmoittaa esityksensä listalle. Kaikki kävi, sillä ainoana ehtona oli 5 minuutin enimmäiskesto. Illan lopuksi lava oli vielä vapaa spontaaneille esityksille.

Tellervo ja Niina juonsivat illan käyntiin.

Kattauksesta muodostui varsin monipuolinen ja viihdyttävä. Oli mies ja kitara, oli mies, kitara, nainen, huilu ja lopulta sama kombinaatio ilman vaatteita, japanilaista butotanssia, humoristinen naisen kostotarina, nukketeatteria, brasilialaista heimotanssia, mallin piirtämisä selkä malliin päin ja mahtava veto homomusikaali Copsista. 

Joskus Oraakkeli näyttäytyi kahtena.

Jokaisen esiintyjän jälkeen huudeltiin tuomiota Oraakkelilta, joka ilmeistyi joka kerta eri hahmossa ja puhui joskus jopa suomea. Mielipiteensä ei ollut kovin selvä (paitsi silloin, kun se ilmoitti, että Bayer München ja Chelsea ovat tilanteessa 1-1). Joka kerta Oraakkeli kuitenkin toimitti esiintyjälle pullon. Pullon koko ja sisällön väri vaihtelivat mutta kaikki sekoitettiin isoon boolimaljaan eliksiiriksi, jota illan lopussa tarjoiltiin katsojille. Lopputulos oli yhtä hyvä kuin koko ilta. Makunystyräni tunnistivat seoksesta ainakin mansikkaa. 

Parituntinen ohjelma päättyi viimeisen Oraakkelin tultua lavalle limbo-köyden kanssa. Sen jälkeen maisteltiin eliksiiriä, laitettiin jalalla koreasti dj:n tahtiin ja hihiteltiin vielä illan seteille. Loppuillasta kankaisista JOKAklubi-kirjaimista oli pudonnut kolmasosa alas. 

Kiitos hulvattomasta Amsterdam-viikonlopusta Silja, Eira, Mirka, Niina ja Tellervo!

Glada Vappen

Kyllä nämä saksalaiset osaavat olla hassuja. Viimeisimpiä hymyilyn aiheita ovat olleet vappu ja isänpäivä. Vappuhan on kansainvälinen työläisten juhla, ja täälläkin halkoi kaupunkia marssi jos toinen. 

Niiden lisäksi ilmassa oli rakkautta ja kiusantekoa.

Kölnissä ja Lounais-Saksassa on kaksi vappuperinnettä, maibaum ja Tanz zum 1. Mai. Jälkimmäinen on muuttanut siinä mielessä muotoaan, että siinä, missä ennen tanssittiin valssia lavalla, liidellään nyt yökerhoissa ja baareissa. Tärkeintä on pysyä liikkeessä, kun kuukausi vaihtuu.

Toinen keskeinen asia on Maibaum eli toukopuu, joka tarkoittaa käytännössä kreppipaperein koristeltua koivunoksaa. Jos poika tykkää tytöstä, hän käy metsästä oksan, koristelee sen ja kiinnittää mielitiettynsä oven tai ikkunan pieleen.Myös rännit ja parvekkeet käyvät. Nykyajan nuoriso on sen verran laiskistunut, että puilla tehdään bisnestä: Kojuista myydään valmiiksi koristeltuja oksia. Talon muut asukkaat saattavat tosin valittaa julkisivua sotkevasta perinteestä, mutta suurin osa puista näkyy olevan edelleenkin paikoillaan. Tänä vuonna on karkausvuosi, mikä tarkoittaa, että myös tytöt saivat lahjoittaa maibaumin. Näinkin metrossa erään neitokaisen rahtaamassa kunnon karahkaa kotiinsa koristelua varten. En ole varma, onko puun koko suhteessa tunteiden määrään.

Kölnistä luoteeseen sijaitsevalla Eifelin alueella taas on niin, että jokaisen kylän keskelle koristellaan yksi yhteinen puu. Poikien tehtävänä on sitten vartioida sitä naapurikyläläisten hyökkäyksiltä. Se, minkä kylän puu on vielä aamulla pystyssä, on voittaja. Vappuun kuuluu myös keppostelu. Lapset saavat tehdä pikkukepposia, kuten piilottaa naapurin puutarhasakset tai vaahdottaa iskän autonpellit tai kuljetella roskia epäilyttäviin paikkoihin. Karkki tai kepponen -perinne siis, mutta ilman sitä karkkia.

Mikäs sieltä pilkistää.

Eräältä opiskelijaltani kuulin, että Stuttgartin suunnallakin vappua pidetään lasten juhlana. Silloin saa valvoa myöhään ja syödä herkkuja. Kepposten sijaan Stuttgartissa piirrellään sivistyneesti liiduilla katuun ja leikitään hippaa.

Tämä puu taitaa pysyä paikaallaan vielä ensi vuoteen asti.

Ainiin, ja sitten se isänpäivä. Helatorstaina oli miesten päivä. Nimi on siis hieman harhaanjohtava. Kyseessä ei ole mikään perheenisien muistamispäivä äitienpäivän henkeen, vaan testosteronia uhkuva miesten juhlapäivä. Tavoitteena on juoda paljon alkoholia ja äijäillä. Kyseisellä päivällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, oletko isä vai et. Juhaltunnelman luomiseen riittää pelkkä sukupuoli. Kölnin vanha kaupunki oli täynnä äijäporukoita, jotka kulkivat olutpulloineen pubista tai puistosta toiseen. Hyvin tavanomaista on myös vaellusreitille lähteminen, tietenkään nestemäisiä eväitä unohtamatta. Toki naisetkin saavat osallistua toimintaan, mutta he eivät saa rajoittaa miespuolisten juhlintaa. Voi olla, että Kölnissä leivotaan yhdeksän kuukauden päästä lukuisia tuoreita isiä. Siitä kai nimi juontaakin juurensa. Tosi looginen päättelyketju.

Kirjailijavierailu IV

Pitkään tässä menikin, ennen kuin taas yhytin suomalaisen kirjailijan täältä Kölnistä. Köln on jotenkin hieman sivussa, joten tänne ei kulkeudu niin paljon suomalaisia kuin esimerkiksi Hampuriin ja Berliiniin. Omia kirjamessujakaan ei ole, koska Frankfurtin lokakuiset messut ovat niin massiiviset ja niin lähellä. 

On kuitenkin lit.COLOGNE, joka tuo kaupunkiin paljon kirjallisia tapahtumia maaliskuussa parin viikon ajaksi. Ohjelma koostuu erilaisista Lesungeista eli kirjailijoiden luennoista sekä muista esitelmistä. Kuten kuulemma viime vuonna, oli kutsuttujen listalla tälläkin kertaa suomalainen lasten- ja nuortenkirjailija Timo Parvela. Parvelan jo kahdeksantoistaosaiseksi venähtänyt Ella-sarja on Saksassa hyvin suosittu. Kaikkia kirjoja ei ole käännetty, muun muassa pienten kulttuurierojen takia, mutta ne mitä on, ovat menestyneet todella hyvin. Tapasin kirjailija Parvelan kesäisenä tiistaipäivänä kaksikin kertaa.

http://www.jaettefint.de/

Lähellä yliopistoa sijaitsee mainio pikkukauppa, Jättefint, joka myy suomalaisia tuotteita. Lähinnä tarjolla on lastenvaatteita mutta myös muuta värikästä, kuten Marimekkoa, Iittalan tuotteita sekä koruja. Timo Parvela saapui alkuiltapäivästä kaupalle signeeraamaan kirjoja ja tapaamaan lukijoita. Ensin tilanne näytti hieman heikolta. Paikalla oli neljä suomaista naista ja yksi pikkupoika. Hetken päästä ovesta alkoi kuitenkin saapua pikkuisia tyttöjä ujosti hymyillen. Kaikilla oli Ella-kirja kainalossaan. Vanhempia ei oltu maltettu odottaa vaan viimeinen kadunpätkä oli tultu juosten. Katselin lasten intoa hetken ja polkaisin sitten takaisin harmaalle yliopistokampukselle.

Parvela fanien ympäröimänä.

Illalla tarjoutui kuitenkin uusi tilaisuus kohdata Parvela ja Ella. Paikallinen Suomi-koulu oli kutsunut kirjailijan pitämään suomenkielisen luentatilaisuuden lit.COLOGNEN jälkeen. Sali oli täynnä eri-ikäisiä ja hauskasti murtaen suomea puhuvia lapsia. Lähes kaikilla oli mukanaan Ella-kirjoja, sekä suomeksi että saksaksi. Yleisölle tarjottiin pop cornia ja Aku Ankkoja, jotta odotusaika sujuisi jouhevammin.

Lopulta Parvela saapui ja päästiin itse asiaan. Miten mainio tilaisuus olikaan! Kirjailija luki otteita Ella-kirjoista ja tarinoi elämästään. Kertoipa erään sattumuksen samalta aamultakin. Kuuntelijalle tuli sellainen olo, että olimme tärkeä ja ainutkertainen yleisö. Älykäs, humoristinen, lämmin ja itseironinen ovat sanoja, joita käyttäisin kuvailemaan tätä laajan tuotannon kirjoittanutta kynäniekkaa. 

Timo Parvela lukee siitä, mitä Ellan luokalle tapahtui uimahallissa.

Parvela kertoi muun muassa siitä, miten on käyttänyt omia lapsiaan koeyleisönä tai apunikkareina. Kysymykseen siitä, mikä on hauskinta, mitä kirjassa voi tapahtua, kuului aikoinaan vastaus: pieru. Sitä seurasi kakka. Niinpä Parvela luki tarinan siitä, miten sirkus saapui Ellan kouluun ja koulun pihalla oli iso norsun kakka. Nauratti niin paljon että piti melkein jo itkeä. Kuulun hieman väliinputoajasukupolveen tässä Ella-kirjakaanonissa. Kun sarja alkoi vuonna 1995, olin jo liian vanha samastuakseni ekaluokkan elämää kuvaavan kirjan tapahumiin. Toisaalta minulla ei vielä ole jälkikasvua, joka pitäisi saada viihtymään pitkillä automatkoilla. Monet vanhemmat paljastivat, että Ella-kirjojen audioversiot ovat pelastaneet monta autoreissua.

Lopussa lapset saivat ja uskaltautuivatkin kyselemään kysymyksiä. Ja aivan viimeiseksi koitti jälleen se jännittävin kohta: Parvela signeerasi kaikki tarjolle tuodut kirjat. Itse jäin illan jälkeen miettimään, kenen siivellä pääsisin lukemaan kaikki Ella-kirjat.

Muotoiltu Suomi

Suomi on maailmalla hyvin tunnettu muotoilustaan. IIttala ja Arabia myyvät Keski-Euroopassa, Alvar Aaltoa käsitteleviä kirjoja ovat kirjakaupat pullollaan. Itse olen bongannut myyntihyllyn niin KaDeWeltä Berliinistä kuin Hollannin Groningenistakin. Siksi ei olekaan yllättävää, että Helsinki, Vantaa, Espoo, Kauniainen ja Lahti muodostavat maailman muotoilupääkaupungin 2012. Titteli annetaan joka toinen vuosi kaupungille, joka "hyödyntää designia sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurisen kehityksensä voimavarana."  (WDC:n materiaalista)


Jaahas, ajatteli hän ja lähti talvilomalle Suomeen metsästämään tuota voimavaraa.

Ensimmäinen kohteeni oli Lahti. Kaupunki lienee tunnetumpi urheilustaan kuin kauniista kaupunkikuvastaan, vaikka Lahdessa sijaitseekin tunnustettu opinahjo, Muotoiluinstituutti. Moottoripyöräliike Riku Motor on pitänyt vuosikausia majaa vanhalla museoviraston suojelemalla huoltoasemalla Vesijärvenkadulla. Nyt moottoripyörät ovat muuttaneet muualle ja mainio tila on vuokrattu kulttuurille. Muotohuoltamolla on joka kuukausi vaihtuvia näyttelyitä sekä muita mielenkiintoisia tapahtumia. Aikataulut voi tarkistaa täältä. 

Modernia designiä vai ongelmia oikolukutaidossa?
Kuvat ystävän kamerasta.

Seuraava kohteeni oli Kokkola. Vanha puukaupunginosa Neristan ja joen vartta koristavat vanhat venevajat edustavat hieman toisenlaista muotoilua. En tiedä Suomesta montaa yhtä kaunista ja idyllistä kaupunkia kuin tämä pieni merenrantapitäjä tai ylipäänsä sellaista, jossa olisi pyritty säilyttämään vanhaa ja rakentamaan uutta samaan tyylin sopivaksi. Viime kesäiseltä visiitiltä mieleen tulee ensimmäisenä Kuopio.

Voi myös miettiä, miten paljon talvi muotoilee näitä mökkejä uudelleen joka vuosi.

Viimeinen tarkastelukohteeni oli Turku, viimevuotinen Euroopan kulttuuripääkaupunki. Päivän aikana kävin museossa ja kahviloissa ja palasin sitten muotoilun pariin Sokoksen astiapuolella. Tavoitteenani on tuoda Saksaan jokaiselta kotikäynniltä kauniita ja kivoja asioita Suomesta. Tällä kertaa valintani kohdistui Marimekon Oiva-leipälautasiin. Aamupalanautinto on taattu, koska saman sarjan kulhoja toin jo joululomalta. 


Minulla on jo jonkin aikaa ollut teoria, että suomalaiset valloittavat maailman - muumimukeilla. Kämppikseni asusti pari viikkoa kimppakämpässä Uudessa-Seelannissa ja löysi tiskikaapista Niiskuneidin. Itse olen lahjoitellut kuppeja saksalaisille ystävilleni. Poiminkin lentokentältä mukaani vielä uusimman mukin, jonka teemana on Mymmelin äiti ja joka on väritykseltään silmää miellyttävä. Maailmanvallotus tällä tavoin on hidasta mutta varmasti mahdollista. Sinne minne suomalaiset menevät, menevät myös muumimukit. 
Hyvä WDC Helsinki 2012 ja Suomi!

Kokkolassa on myös vanha elokuvateatteri, jossa kävin katsomalla mustavalkoista mykkäelokuvaa.