Puhelimen ruudulla vilkkuu miehen nimi.
Kello on 17 iltapäivällä, mieshän on vielä töissä, ei hän yleensä koskaan soita tähän aikaan.
Ellei sitten.
- Isä on saanut sydänkohtauksen.
Kello on 17 iltapäivällä, mieshän on vielä töissä, ei hän yleensä koskaan soita tähän aikaan.
Ellei sitten.
- Isä on saanut sydänkohtauksen.
Koko ajatus on niin absurdi, että en meinaa tajuta miehen sanoja. Mies on puhelimessa hiljaa. Emme löydä kumpikaan sanoja jatkaa, joten päätämme puhelun ja jatkamme työpäiviä.
Sydänkohtaus oli ensimmäinen mutta ei onneksi samalla viimeinen, kuten niin monella. Appiukko pääsi heti operoitavaksi eikä tapauksesta jää vaivoiksi muuta kuin jatkuva tai ainakin hetkellinen epävarmuus. Kun 58-vuotias hyväkuntoinen, hoikka ja perusterve ihminen yllättäen pysäytetään, menee luottamus elämään hetkeksi.
Onhan tilanne kummallinen. Kun viikonloppuna pitkän pyörälenkin tehnyt mies lähetetään parin päivän päästä lääkärin määräyksestä kuntoutukseen, näyttäytyy ihmiselo kaikessa kummallisuudessaan. Onnellisia me, joille tilanne oli vain muistutus elämän rajallisuudesta mutta ei vielä hyvästi.
Onhan tilanne kummallinen. Kun viikonloppuna pitkän pyörälenkin tehnyt mies lähetetään parin päivän päästä lääkärin määräyksestä kuntoutukseen, näyttäytyy ihmiselo kaikessa kummallisuudessaan. Onnellisia me, joille tilanne oli vain muistutus elämän rajallisuudesta mutta ei vielä hyvästi.
Elämän mitta ei katso numeroin kerrottavaa ikää. Siihen voi vaikuttaa ja samalla sille ei voi mitään.
Elämän lyhyys on viime aikoina konkretisoitunut muutenkin. En kärsi ikäkriisistä vaan nautin siitä vaiheesta, jossa juuri nyt olen. Täytän tänä vuonna 35. Voi sanoa, että tästä on yhtä pitkä matka takaisin 20-vuotisjuhliin, kun on tuleviin 50-vuotisjuhliinkin. Ajatus on karmaiseva. Janan molemmat pisteet ovat kaukana ja eivät kuitenkaan ole. En haluaisi palata aikaan, jolloin olin 20, koska elämä on nykyään niin paljon mukavampaa ja selkeämpää. Toisaalta en voi mitenkään kuvitella itseäni 50-vuotiaana, en vielä pitkään aikaan.
Ikä on vain numeroita, muistutan itseäni. Ja jokaisesta päivästä on syytä olla kiitollinen, ja mitä näitä nyt on. Mutta eihän kukaan voi jaksaa ja muistaa elää sillä tavalla! Ei, kunnes taas jokin tapahtuma tai tilanne pysäyttää ja palauttaa syvien kysymysten äärelle.
Minun paikkani sukupolvien ketjussa vaihtuu ja muuttuu jatkuvasti. Olen jo pitkään ollut seuraavalla askelmalla, vaikka en ole sitä varsinaisesti tiedostanutkaan. Omat vanhempani ovat pian eläkeläisiä ja jo isovanhempia. Suvun nuorin polvi alkaa päästä rippikouluikään. Edellisen polven edustajia taas on enää yksi jäljellä. Kohta lapsuuteni rakas nelikko jatkaa elämäänsä vain kuvissa ja suvun kertomuksissa. Olen ollut onnekas saatuani pitää heidät elämässäni näinkin kauan.
Tässä vinkkini sinulle: kerää menneiden polvien muistoja vielä silloin, kun se on mahdollista äläkä unohdu annettuna otettuihin tarinoihin. Minulle rakas waari kuoli vuosi sitten, mutta vasta nyt olen kunnolla alkanut miettiä hänen lapsuuttaan.
Olin tänä keväällä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla, joka tarjosi kiinnostavan mahdollisuuden raaputtaa omaa ja lähipiirin elämää pintaa syvemmältä. Toki olen aina kuullut juttuja waarini lapsuudesta, mutta en ole ikinä kysynyt, miltä kaikki tuntui, millainen äitisi oli, mitä te leikitte, miltä lapsuudenkotisi näytti. En tiedä, miksi en ole kysynyt vaan olen tyytynyt niihin juttuihin, joita aina sopivassa välissä kerrotaan. Ei yksi elämä mahdu pariin tarinaan. Nyt harmittaa, että en ole kysellyt enempää.
Olen ottanut kesäloman tavoitteeksi haastatella suvun vanhimpia edustajia. 96-vuotias isotäti on viimeinen näkökulmani waarin lapsuuteen, ja oma 86-vuotias äijäni vielä elävä linkki Karjalaan ja lapsuuteen siellä.
Joskus mietin, millaisella näköalapaikalla hän mahtaakaan olla. Muistoissa elävät omat isovanhemmat ja vanhemmat, mutta alenevia polvia on jo lapsenlapsenlapseen asti. Sen rikkaammaksi ei ihminen elämänsä mitassa voi tulla.
Joskus mietin, millaisella näköalapaikalla hän mahtaakaan olla. Muistoissa elävät omat isovanhemmat ja vanhemmat, mutta alenevia polvia on jo lapsenlapsenlapseen asti. Sen rikkaammaksi ei ihminen elämänsä mitassa voi tulla.
Kuvat taannoiselta Pariisin viikonlopulta.
Onneksi appesi selvisi, nyt toivotasn että hän saa hyvää kuntoutusta ja toipuu niin ennalleen kuin mahdollista. Minä täytin 6 kk sitten 50 ja voin kertoa etten vieläkään oikein koe olevsni viisikymppinen! Ensi kertaa olen nainen joka arastelee sanoa ikänsä. Ihan hullua.
ReplyDelete