Kenelle almuni annan

Rahan arvo on liikkuva käsite. Yhdelle kallis on toiselle halpa, ja jonkin asian kohdalla rahan meno ei haittaa, mutta jostain toisesta  tulee nipotettua. Kun on ostanut parilla eurolla kivoja mekkoja kirpparilta, tuntuu yliopiston kahvilan 2,50€ maksava lasagne-pala kalliilta. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Mietin rahan arvoa hiljattain Coimbrassa. Joen varressa sijaitseva Coimbra on yksi Portugalin vanhimpia yliopistokaupunkeja. Menimme sinne ilman odotuksia ja yllätyimme positiivisesti. Kaupunkia hallitsevat kukkulan päälle rakennetut yliopistorakennukset, joiden ympärillä kiertelee vanha kaupunki sokkeloineen, putiikkeineen ja kauniine julkisivuineen.

Koska kyseessä on opiskelijakaupunki, Coimbra on täynnä kuppiloita ja baareja, pikkukauppoja ja edullisia oluita. Lissabonissa tuntui, että löysimme vain ravintoloita emmekä baareja, Coimbrassa tilanne oli toisin päin.

Olimme varanneet majoituksen matkan päältä ja ottaneet halvimman mahdollisen ok:lta vaikuttavan paikan. Emme olisi voineet yöpyä mukavammin. Casa Bombal (kyyhkyslakka) on saksalaisten rouvien ylläpitämä majatalo, jossa on huoneita sekä omilla että jaetuilla kylpyhuoneille. Me jaoimme kylppärin viereisessä huoneessa majoittuneiden äidin ja tyttären kanssa ja kaikki sujui. Omassa huoneessa meillä oli kuitenkin myös lavuaarinurkka.

Jokainen Casa Bombalin huone on sisustettu persoonallisesti. Meidän huoneemme oli yhdistelmä vaaleanpunaista ja vihreää, keltaista mummolatunnelmaa ja vanhanaikaisia ikkunaluukkuja. Jokaisessa kerroksessa oli vain muutama huone ja kylpyhuoneiden vierestä aukesi parveke ja sieltä näkymät kaupungin yli. Alimmassa kerroksessa vieraita odotti pieni puutarha.

Casa Bombalissa oli muuten koko reissun paras aamiainen! Monipuolinen ja kattava, ja minulle kasvissyöjänä tuotiin erikseen omia tuotteita pöytään. Taustalla soi fado, ja aamiaispöydän hoitaja jutteli kaikkien vieraiden kanssa pitkään.

Sisäänkirjautuessa mainitsimme, että olemme häämatkalla. Illalla päätimme, että tänään juodaan vähän vähemmän alkoholia, ja lähdimme illalliselta suoraan majapaikkaan. Syömisen aikana sänkymme päälle oli ilmestynyt punaviinipullo ja onnittelukortti. Se siitä vähäalkoholisesta illasta sitten. 

Niin, ja sitten siihen varsinaiseen teemaan eli rahaan.

Ennen kuin jatkoimme Coimbrasta kohti Portoa päätimme kiertää pari nähtävyyttä. Yliopiston rakennuksiin tehdään opastettuja retkiä, mutta olimme kiertäneet ne jo edellispäivänä ulkokautta. Olimme pyörineet myös kaupungilla, joten aamulla lähdimme katsomaan kirkkoa ja luostarialuetta.

Sé Velha -kirkon pihalla meidät pysäytti kaksi mustiin viittoihin pukeutunutta tyttöä. He kertoivat olevansa tuoreita opiskelijoita ja keräävänsä rahaa opintoja varten. He tarjosivat meille postikortteja pientä maksua vastaan. Iloisina entisinä opiskelijoina annoimme tytöille 5 € ja saimme valita viisi postikorttia. Toivon mukaan tytöt käyttävät rahat hyvin, vaikka opiskelua virkistäviin oluisiin.

Päivän aikana näimme viittapukuisia ympäri yliopiston mäkeä. Pari päivää myöhemmin Portossakin vastaan tuli joku lukukauden alkuun liittyvä perinne, koska viittapukuisia kulki ympäri kaupunkia ja eräänä iltana yhdellä aukiolla oli selvästi menossa joku 1. vuosikurssin valanvannomistilanne. Ääntä lähti muuten oikein hyvin.

Pakkasin postikortit laukkuun myöhemmin ystäville lähetettäviksi, ja astuimme Sé velhan eteiseen.

Sisäänpääsymaksu 2,50 €

Katsoimme kylttiä hämmentyneinä. Kyseessä on vanha ja kuuluisa katolinen kirkko, Portugalin ensimmäinen goottilainen rakennus, mutta miksi ne vaativat sisäänpääsymaksua? Kirkosta? Olimme kuitenkin päättäneet nähdä seinämaalaukset ja kaakelit, joten maksoimme ja astuimme sisään. Juuri tytöille antamamme 5 euroa tuntui pieneltä katolisen kirkon pääsymaksun rinnalla.

Olihan kirkko hieno! Pääsymaksut käytetään entisöintityöhön, ja sen kyllä huomasi. Lähes kaikki seinät oli päällystetty sinisävyisillä laatoilla ja maalaukset olivat kuin hollantilaisten mestareiden töitä ikään.

Pienoinen rahastamisen maku tosi tuli, kun astuimme luostarin puolelle ja meistä haluttiin ottaa kuva sisäpihan edessä. Poistuessamme meille tarjottiin kopioita maalauksista ja kauniisti kuvitettua Coimbran turistiopsta, jonka takasivulle kuvamme oli jo teetetty. Kokonaisuus olisi maksanut 15 tai 20 € mutta emme tarttuneet tarjoukseen. En nimittäin voi sietää pakkomarkkinointia. On hienoa, että tällaisia palveluja tarjotaan, mutta haluaisin itse päättää, lähdenkö mukaan vai en. Monet varmaan ostavat kirjan, koska kuva on kuitenkin jo valmiiksi tulostettu.

Jatkoimme turistikierrostamme vielä joen toisella puolella sijaitsevan Santa Clara -luostarin raunioille. Jokirannan mutaisuudesta kertoo se, että vanhimmat luostarirakennukset ovat vuosisatojen kuluessa vajonneet alemmas ja alemmas, kunnes niitä on vasta viime vuosikymmeninä alettu pelastaa. Nyt joen ja raunioiden välissä on kuivattu penger, ja käytössä oleva uusi luostari sijaitsee kauempana joesta.

Emme menneet kävelemään raunioihin vaan tyydyimme katselemaan luostarin raunioita kauempaa ja sitten selkämme taakse jäänyttä Coimbran keskuskukkulaa. Sen jälkeen pakkasimme tavarat autoon ja ajoimme Portoon. Illalla istuimme Luis I -sillan pielessä ja joimme auringon paisteessa 2,50€ kappale maksaneet turistioluet. Se oli pieni hinta kauniista ja leppoisasta lomahetkestä.

Auringonlasku Casa Pombalin parvekkeelta