Sunday 9 July 2017

Maanantaikappale

Suomessa korostetaan aina sitä, ettei raskaus ole sairaus, vaan halonhakkuu ja aamulypsyt saavat jatkua niin kuin ennenkin. Olen usein seurannut sivusta, miten Saksassa kaikki raskauteen ja lapsiin liittyvä otetaan erittäin vakavasti. Jopa istumatyötä tekevät joutuvat raskauden aikana kirjoittamaan raportin työn vaarallisuudesta ja työvaiheista, jotka saattaisivat haitata raskautta. Äitiyslomalle jäädään kuusi viikkoa ennen synnytystä, ja syntymän jälkeen kätilö tulee käymään kotona joka päivä ensimmäisten kahden viikon aikana.

Suomalainen puistelee päätään, mutta kun tilanne tulee omalle kohdalle, on kiva tuntea, että huolehditaan:
Suomessa olisin edelleen odottanut ensimmäistä virallista eli 12-viikon ultraa, kun Saksassa takana oli jo kolme kontrollia ja koko tilannekin operoitu pois päiväjärjestyksestä.
Raskaus ja erityisesti sen alku ovat jännittävää aikaa. Ensimmäisestä plusviivasta lopulliseen tuotokseen on pitkä ja usein hyvin epävarma matka, jossa ei auta muu kuin odottaminen. Ilmeisesti alkuraskauden keskenmenojen prosentti on 10-15 mutta omat empiiriset tutkimukseni kertovat, että ne ovat erittäin tavallisia erityisesti ensimmäisen kohdalla mutta lähes jokaisella monilapsisella äidillä on kokemusta varhaisesta keskenmenosta tai tuulimunasta. Kun ihmisten kanssa alkaa puhua teemasta, tuntuu, että kaikilla on jotain kerrottavaa tai jaettavaa.

Saksassa ei ole neuvoloita, vaan jokainen voi valita omat lääkärinsä ja yksityispraktiikkansa, joissa käy. Otin siis testin jälkeen yhteyttä lääkäriini, ja minut pyydettiin heti käymään. Ensimmäinen käynti oli noin viikolla 6+2. Ultrassa ei näkynyt vielä juuri mitään, ja siitäkös lääkäri panikoitui. Saman tien oli otettava verikokeet, ehkä olisi tultava jo kahden päivän päästä seuraavaan kontrolliin tai vähintään mentävä seuraavan lomaviikon aikana lomapaikassa lääkärille.

Suomalainen ihmettelee haloota, koska on ihan tavallisia, ettei raskaus ole kellotettu vaan alussa odotellaan ja katsotaan, onko se alkanut laskelmia myöhemmin vai onko tilanteessa oikeasti ongelma. 

Varasin seuraavan ajan kahden viikon päähän ja sanoin, että odotetaan nyt ihan rauhassa.

Uudessa kontrollissa näkyi, että kyllä siellä jotain taitaa kasvaa, mutta mieli oli edelleen hyvin varautunut. Kävimme miehen kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miksi en iloitse tapahtuneesta vaan hermoilen ja pidän itseni etäällä. Näin jälkikäteen minusta tuntuu, että elimistöni kertoi minulle, että kaikki ei ole kunnossa ja että on parempi pitää tunteet erossa tilanteesta.

Seuraavassa kontrollissa kaksi viikkoa myöhemmin nimittäin näkyi, ettei alku ollut jaksanut alkua pidemmälle. Olin jo uumoillut sitä jonkin aikaa, ja ensimmäinen tunteeni oli helpotus siitä, että tilanne on vihdoin selvä. On tietysti harmi, että näin kävi, mutta samalla tuntuu, että mitään ei ollut ehtinyt vielä edes kunnolla alkaa, joten menetettävääkään ei ollut. 

Ymmärtääkseni Suomessa tällaiset tapaukset hoidetaan nykyään lähes aina lääkkeiden avulla. Saksassa lääkäri antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: joko odotellaan, että luonto siivoaa, tai sitten edessä on kaavinta eli sairaalaoperaatio. Valitsin jälkimmäisen, sain lähetteen ja kävelin lääkäriltä suoraan lähimpään sairaalaan. Sieltä sain tutkimusajan seuraavaksi aamuksi.
En ole koskaan ollut sairaalassa tai missään operaatiossa edes Suomessa, joten oli hyvin pelottavaa mennä hoitamaan asioita vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Minut vastaanottanut sairaala oli katolinen sairaala, mikä näkyi muun muassa seinillä roikkuvissa risteissä. Vietin siellä kaksi aamupäivän tuntia tavaten kuusi eri ihmistä ja käyden läpi kaikki operaation tarvitsemat valmistelut.

Kaikki työntekijät olivat hyvin avuliaita ja kohtasivat minut kiireettä ja ihmisenä. Jos minulla olisi ollut tapahtuneen kanssa isompi ongelma, olisin varmasti saanut purkaa sitä rauhassa. Ensin kävin tapahtumat läpi sairaanhoitajan kanssa, joka täytti papereita lääkäriä varten. Sitten sairaalan lääkäri tutki minut yhdessä toisen sairaanhoitajan kanssa. Kysyessäni lääkkeellisestä tyhjennyksestä hän piti sitä hyvin epävarmana ja suositteli ehdottomasti operaatiota. Jäin miettimään, onko katolisuudella vaikutusta vastaukseen.

Lääkäri oli muuten todella ihana! Hän oli sitä mieltä, että olemme niin nuoria, että kaikki on vielä mahdollista eikä ole tarvetta ottaa stressiä. Tällaista kuulee Suomessa harvoin, mutta Saksassahan lapsia saadaan selvästi myöhemmin kuin kotimaassa.

Seuraavaksi minut ohjattiin osastolle, joka hoitaisi operaation. Siellä join kahvia johtavan hoitajan kanssa ja sain muun muassa kuulla hautajaisista. 

Hoitaja kertoi, ettei heillä heitetä tällaista leikkausjätettä pois, vaan se haudataan Kölnin pohjoiselle hautausmaalle. Kaksi kertaa vuodessa järjestetään muistojumalanpalvelus, johon asianosaiset ovat tervetulleita. Saimme kutsun seuraavaan tilaisuuteen, joka on elokuussa. Kuten sanoin, kyseessä oli katolinen sairaala.

Lopulta kävin vielä neuvottelemassa anestesialääkärin kanssa, ja kaikki oli selvää. 
Olisin saanut operaation jo seuraavaksi päiväksi, mutta pyysin sen vasta sitä seuraavalle päivälle. 
Mies huomasi, miten paniikissa olen, joten hän tarjoutui tulemaan mukaan. Se olikin aivan mahtava tarjous, sillä sairaalassa kului puoli päivää, kun odotusaikaa oli ennen ja palautumisaikaa jälkeen. Selvisin rauhoittavan lääkkeen, miehen tuen ja eväsruisleipien avulla, vaikka leikkaussalikäytävässä jouduinkin hetken ajattelemaan opiskeluaikojeni kesätyöpaikan HK:n lihaleikkaamoa. Siitä vaan kinkku tiskiin ja palasiksi. Mutta operaatiota valmistelevat ihmiset olivat ihania, sillä pelkoni huomattuaan he käskivät minun ajatella lomarantaa ja kocktaileja. Heräsin narkoosista pettymykseen, sillä olisin halunnut jäädä uinumaan rannalle ystävien kanssa.

Elämä on pitkä, ja siihen mahtuu monenlaista ja myös kokemuksia, joita ei olisi toivonut. Minua on helpottanut paljon, kun olen ymmärtänyt, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Meille ei tullut "Aatosta" vaan tuli maanantaikappale, mutta ehkä seuraavan kerran palaamme tuosta samasta sairaalasta kolmestaan kotiin jonkun toisen kanssa. Toisaalta, jos niin ei ole tarkoitus tapahtua, olen varmasti elämässäni onnellinen näinkin.

Lähetän sympatiaa ja voimia kaikille saman kokeneille <3 
18 comments on "Maanantaikappale"
  1. Voi, voimia teille! Ja rohkeasti tehty, että kirjoitit tämän. <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Oili <3
      Julkaisu pelotti hieman, mutta ajattelin, että puhun samalla kaikkien kanssasisarien äänellä.
      Tähän muuten liittyy myös sellainen ihan hauskakin juttu: raskautuminen tapahtui luultavasti Antwerpenin reissun lähistöllä, joten mies kyseli kovasti, mitäs siellä tapahtui ja kenen kanssa vietin yöni. Sä olit mun alibi :D

      Delete
    2. Mitään emme tunnusta! :D

      Ja olen ihan varma, että keskenmenoista voisi ja pitäisikin puhua paljon enemmän. Onhan se ihan järjetöntä, että näin suuresta asiasta ei välttämättä kerrota kellekään muulle kuin puolisolle! Uskoisin, että menetyksen käsittelyäkin helpottaa, kun kuulee että näitä tosiaan tapahtuu tosi usein ja tosi monille.

      Delete
  2. <3
    Voimia! Ja tosiaan rohkeasti tehty, itse en ole kyvennyt moiseen kirjoitukseen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ai niin, näitä siunaustilaisuuksia on myös ei-katolilaisissa sairaaloissa.

      Delete
    2. Kiitos Eeva!
      Mä halusin jakaa kokemuksen, koska se on paljon yleisempi kuin uskotaankaan.
      En kuitenkaan olisi voinut kirjoittaa tätä, jos raskaus olisi edennyt "normaalisti" eli olisimme oikeasti menettäneet enemmän. Nythän se ei oikein ehtinyt edes alkaa, joten oma tunnesiteeni solukkoon ei ollut vielä ehtinyt syntyä tai en ollut antanut sen syntyä. Positiivisesti kohti tulevaisuutta <3

      Delete
  3. Olen niin pahoillani. Vaikka keskenmenot hyvin yleisiä ovatkin, ei niitä kenellekään toivoisi. Mutta niinhän se on, ettei asioihin voi aina vaikuttaa. Toivon sydämestäni, että vielä joku päivä kävelette samaisesta sairaalasta kotiin kolmistaan.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Jonna! <3
      Suhtaudumme molemmat tällä hetkellä tähän projektiin paljon toiveikkaammin kuin aikaisemmin, mutta aika toki vasta näyttää, miten käy.

      Delete
  4. Osanotto teidän suruun, sillä suruhan se on vaikka kuinka olisi itsensä yrittänyt etäännyttää.

    ReplyDelete
  5. Voi ei, olen pahoillani että jouduit matkalla tällaista kokemaan. En tiedä kaipaatko lohtua ja aika laiha sellainen tämä onkin, mutta sitten kun (ja uskon vahvasti kun) tulee se, joka viedään pitkän odottelun jälkeen sairaalasta kotiin, tulee myös se fiilis että "näin tämän piti mennä, juuri tämän ihmisen piti tulla meille". Kuulostat kärsivälliseltä ja viisaalta ja rauhalliselta, se on hyvä.
    Lempeitä tuulia sinne!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Milla!
      Viisaudesta en tiedä, mutta jotenkin olen pystynyt olemaan tilanteen tasalla ja realisti. Ehkä siksi, että raskaus alkoi kuussa, jossa olin ekaa kertaa tajunnut, että elämäni olisi ihan hyvää ilman lapsiakin. Siksi testi oli toki kiva ylläri, mutta ei kuumeisen odotuksen tulos. Olen samoilla linjoilla - elämän hetkessä ei aina näe sitä isompaa kaarta, mutta jotenkin tuntuu, että kaikella, tälläkin, on ollut oma tarkoituksensa, jonka ehkä näkee vasta myöhemmin.
      Ehkä mullakin vielä joskus juoksee jaloissa sellaisia vilperttejä kuin sulla <3

      Delete
  6. Kiitos kun jaoit kokemuksesi blogisi lukijoiden kanssa. Ihastelin tekstin kuvitusta: kukkakuvat ovat hauraita mutta myönteisiä. Toivottavasti pysyt aina yhtä myönteisenä!

    Mari

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Mari <3
      Mies lähti operaatiopäivänä käymään kaupassa, ja pyysin tuomaan kukkia.
      Sain nämä ja paljon iloa! Positiivisuus on onneksi syntymästä tullut eli ei se helpolla lähde :)

      Delete
  7. Voimia ja sympatiaa myös sinulle <3 Ja mukava kuulla, että sinut on kohdattu noin inhimillisesti!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Voin todellakin kehua kaikkia tähän prosessiin vaikuttaneita tahoja, niin omaa lääkäriäni kuin sairaalan henkilökuntaa. Ei siis ollut mitenkään traumatisoivaa, vaikka tietysti muuten vähän ikävä kokemus.

      Delete
  8. Heidi, voi että ihana kun kirjoitit tästä aiheesta. Itse saman asian kokeneena olen miettinyt myös blogiin kirjoitusta kun niin monet ovat sen läpikäyneet eivät vain puhu siitä. Itsekin totesin silloin aika ei ollut oikea ja nyt jälkeen päin voin sanoa että ajankohta olisi ollut pahin mahdollinen. Joten hyvä näin. Toivon todella Heidi että saatte pikku nyytin mukaan jossain vaiheessa. Nauttikaa vielä toistenne seurasta,te olette vielä nuoria. Halit.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Kati!
      Eiköhän tästä joskus vielä ihan hyvä lopputulos tule, vaikka toisilla onkin siihen vähän pidempi prosessi kuin toisilla <3

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?