Eilen illalla se tapahtui jälleen. Oli hyvää ruokaa, viiniä, keittiön täyttävä iloinen puheensorina ja jälleennäkemisen riemu. Viinipullo vaihtui toiseen ja sitten jossain vaiheessa: "Mä näytän teille jotain, mitä löysin youtubesta hiljattain."
Saksan vuosien aikana olen oppinut, että nauru on kielestä ja kulttuurista riippuvaista.
Tähän täytyy muuten lisätä, että mies on kotoisin Pohjois-Saksassa, ja siellä huumoria on vielä kuivempaa ja kummallisempaa kuin täällä iloisessa Reinin laaksossa. Pohjoissaksalainen huumori on omaa luokkaansa, sillä siinä ei ole mitään hauskaa. Toisaalta Flensburg-oluen mainokset voivat olla huvittavia juuri siksi, ettei niissä juuri puhuta. Viime vuonna jouduin joulupäivän iltana seuraamaan pohjoissaksalaista sketsiviihdettä, ja vetäydyinkin varsin pian kirjan kanssa sohvalle saksalaisten sukulaisten istuessa nenät kiinni ruudussa.
Voi ei. Nyt se taas alkaa. Saksalainen huumoripläjäys.
Näinä hetkinä minä kesityn seuraamaan yleisön reaktioita ja analysoimaan sitä, mikä tässä nyt voi olla niin hauskaa. Saksani on jo aika hyvää, ja vaikka periaatteessa ymmärrän kaiken, mitä klipissä puhutaan, minun on vaikea saada kiinni siitä, mihin hauskuus perustuu. Mikä tässä on sitä huumoria?
Saksan vuosien aikana olen oppinut, että nauru on kielestä ja kulttuurista riippuvaista.
Suomalaiset ovat ironian ystäviä. Senhän näkee jo pelkästään tv-mainoksista. "Mistä nämä hullut suomalaiset saavat kaiken energiansa" tai "Aika kallista - Elämä on." Saksalaiset tv-mainokset ovat sliipattuja ja perhe-elämää korostavia mutta huumoria niissä on vain harvoin.
Ironian taju on näkynyt myös parisuhteissani - sekä entinen saksalainen poikaystävä että nykyinen saksalainen aviomies eivät aina ymmärrä suomalaista ironiaa ja itseensä kepeästi suhtautumista, vaan olen joutunut pyytelemään anteeksi heittoja, jotka eivät ole vakavasti esitettyjä mutta jotka ovat tulleet vakavasti otetuiksi.
Saksalaiset pitävät poliittisesta satiirista. Maa, jota hallitsee katolinen kirkko ja kristillisdemokraattinen puolue, keskittyy poliittiseen epäkorrektiuteen vallanpitäjien vastustamiseksi. Viime vuosina Suomessakin uutisoitiin Kölnin oman pojan Jan Böhmermanin satiiri, josta tuli valituksia Turkkia myöten. Kyseiseen juttuun muuten kantaa ottamatta pidän yleisesti Böhmermanin älykkäästä satiirista.
Satiirin lisäksi saksalaisia naurattaa kabaree-tyyppinen huumori. On täälläkin stand upia, mutta mitä luulette, millaisia videoita sieltä youtubesta kaivetaan illanistujaisten iloksi? Mies, piano ja laulu -tyyppisiä esityksiä. Saksalaisiin puree musiikin kanssa esitetty tarina ja huumori, josta norjalainen ystäväni totesi, että Norjassa tuollaiset jutut kiinnostaisivat lähinnä eläkeläisiä. Täällä kolmekymppisten sukupolvi on kasvanut näiden muusikoiden kera. Kölnin alueella huumoriin vaikuttaa myös karnevaalikuukaudet, jotka ovat kiertävien sketsiryhmien ja kabaree-esiintyjien kulta-aikaa.
Eilen katsoimme Helge Schneideria, jonka jutut ovat ilmeisesti hauskoja vasta sitten, kun tuntee henkilöt, joita hän esityksissään imitoi. Hape Kerkeling edustaa hieman nuorempaa sukupolvea mutta huumori toimii juuri samoin - sketsien pohjana on musiikki, show ja sanoitukset. Kerkeling on muuten parodioinut myös suomalaista tangoa:
Osa näistä kabaretisteista on ihan hauskoja ja muutaman kohdalla minäkin olen nauranut. Eräs lempparini on Rainald Grabe ja alla oleva video. Ehkä sen huumori on vihdoin niin selkeää että ulkomaalainenkin ymmärtää. Valitettavasti näitä ei ole tekstitetty mutta toimivat ilman kielen ymmärtämistäkin hyvinä esimerkkeinä saksalaisesta huumoriviihteestä.
Meillä käydään kotona säännöllisesti keskustelua siitä, mikä on hauskaa ja mikä ei. Minä olen tilanteisen huumorin ystävä, jolla lähtee nopeasti pyörimään filmi päässä kehittyen absurdeihin mittoihin. Miehen vakiojuttu alkaa. "Luin Twitteristä, että..". Hän pitää kielellisestä leikittelystä ja poliittisesti epäkorrekteista jutuista, jotka menevät minulta kielitaidon tai -taidottomuuden takia suurimmaksi osaksi kokonaan ohi. Vitsin terä häviää aika nopeasti, kun sitä joutuu selittämään. Yleensä joudun kysymään, joko se vitsi oli tässä, että pitääkä nyt nauraa. Enkä selityksen jälkeenkään pidä sitä niin hauskana kuin mies.
Neljän yhteisen vuoden jälkeen lähinnä nauramme sille, miten erilaisille asioille me nauramme. Osaan jo nykyään tunnistaa jutut, jotka naurattavat miestä, vaikka en edelleenkään naura mukana.
Mies kertoi juuri vitsin: Kuinka monta saksalaista tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? Yksi.
Me olemme tehokkaita eikä meillä ole huumoria.
Eilen katsoimme Helge Schneideria, jonka jutut ovat ilmeisesti hauskoja vasta sitten, kun tuntee henkilöt, joita hän esityksissään imitoi. Hape Kerkeling edustaa hieman nuorempaa sukupolvea mutta huumori toimii juuri samoin - sketsien pohjana on musiikki, show ja sanoitukset. Kerkeling on muuten parodioinut myös suomalaista tangoa:
Osa näistä kabaretisteista on ihan hauskoja ja muutaman kohdalla minäkin olen nauranut. Eräs lempparini on Rainald Grabe ja alla oleva video. Ehkä sen huumori on vihdoin niin selkeää että ulkomaalainenkin ymmärtää. Valitettavasti näitä ei ole tekstitetty mutta toimivat ilman kielen ymmärtämistäkin hyvinä esimerkkeinä saksalaisesta huumoriviihteestä.
Meillä käydään kotona säännöllisesti keskustelua siitä, mikä on hauskaa ja mikä ei. Minä olen tilanteisen huumorin ystävä, jolla lähtee nopeasti pyörimään filmi päässä kehittyen absurdeihin mittoihin. Miehen vakiojuttu alkaa. "Luin Twitteristä, että..". Hän pitää kielellisestä leikittelystä ja poliittisesti epäkorrekteista jutuista, jotka menevät minulta kielitaidon tai -taidottomuuden takia suurimmaksi osaksi kokonaan ohi. Vitsin terä häviää aika nopeasti, kun sitä joutuu selittämään. Yleensä joudun kysymään, joko se vitsi oli tässä, että pitääkä nyt nauraa. Enkä selityksen jälkeenkään pidä sitä niin hauskana kuin mies.
Neljän yhteisen vuoden jälkeen lähinnä nauramme sille, miten erilaisille asioille me nauramme. Osaan jo nykyään tunnistaa jutut, jotka naurattavat miestä, vaikka en edelleenkään naura mukana.
Mies kertoi juuri vitsin: Kuinka monta saksalaista tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? Yksi.
Me olemme tehokkaita eikä meillä ole huumoria.
Tähän täytyy muuten lisätä, että mies on kotoisin Pohjois-Saksassa, ja siellä huumoria on vielä kuivempaa ja kummallisempaa kuin täällä iloisessa Reinin laaksossa. Pohjoissaksalainen huumori on omaa luokkaansa, sillä siinä ei ole mitään hauskaa. Toisaalta Flensburg-oluen mainokset voivat olla huvittavia juuri siksi, ettei niissä juuri puhuta. Viime vuonna jouduin joulupäivän iltana seuraamaan pohjoissaksalaista sketsiviihdettä, ja vetäydyinkin varsin pian kirjan kanssa sohvalle saksalaisten sukulaisten istuessa nenät kiinni ruudussa.
Onko silloin kotiutunut uuteen maahan, kun alkaa ymmärtää sen huumoria? Huumori on usein tietyn kulttuuripiirin juttu ja siihen pitää kasvaa sisään. Suomessa tilanne on aina hauska, jos siihen liittyy humala tai krapula, Tsekeissä huumori liittyy kuulemma usein alusvaatteisiin ja Saksassa auktoriteettien vastustamiseen. Suomen Kummeli-sukupolvi on Saksassa Loriot-sukupolvea enkä usko, että kumpaakaan voi varsinaisesti selittää toiselle.
Ulkosuomalaiselle oman haasteensa asettaa tietysti kieli, mutta kielitaitokaan ei aina riitä siihen, että tajuaisi, mihin parodian kärki kohdistuu tai mille tässä nyt oikeasti nauretaan. Ulkosuomalainen joutuu analysoimaan myös itseään kielenkäyttäjänä - mielestäni en koskaan ole ollut kovin hauska saksaksi, englanniksi sujuu jo vähän paremmin mutta suomeksi eli äidinkielellä juttu lähtee tietysti ihan eri levelille. Yritän aina sanoa miehellekin, että opi suomea niin tajuat, miten hauska mä oikeasti olen.
Kulttuuritaustan lisäksi ihmisillä on tietysti aina myös omia mieltymyksiä. Minun lapsuudenperheessäni on aina naurettu telkkarimainoksille ja hassuille kotivideoille, joka on edelleen lempiohjelmani. Toiset rakastavat Fingerpori-tyyppistä kielileikkiä, kun taas kolmansia ei naurata mikään.
Sukupolvillakin on eroa. Sosiaalinen media on korvannut entisen juttujen ja vitsien kertomisen jalon taidon. En itsekään muista, koska olisin viimeksi kertonut vitsin. Nykyään juttu jaetaan sosiaalisen median kautta kuvana tai tekstinä. Ajat ja tyylit muuttuvat, mutta tärkeintä on, että maailmassa on naurua. Piste.
Ulkosuomalaiselle oman haasteensa asettaa tietysti kieli, mutta kielitaitokaan ei aina riitä siihen, että tajuaisi, mihin parodian kärki kohdistuu tai mille tässä nyt oikeasti nauretaan. Ulkosuomalainen joutuu analysoimaan myös itseään kielenkäyttäjänä - mielestäni en koskaan ole ollut kovin hauska saksaksi, englanniksi sujuu jo vähän paremmin mutta suomeksi eli äidinkielellä juttu lähtee tietysti ihan eri levelille. Yritän aina sanoa miehellekin, että opi suomea niin tajuat, miten hauska mä oikeasti olen.
Kulttuuritaustan lisäksi ihmisillä on tietysti aina myös omia mieltymyksiä. Minun lapsuudenperheessäni on aina naurettu telkkarimainoksille ja hassuille kotivideoille, joka on edelleen lempiohjelmani. Toiset rakastavat Fingerpori-tyyppistä kielileikkiä, kun taas kolmansia ei naurata mikään.
Sukupolvillakin on eroa. Sosiaalinen media on korvannut entisen juttujen ja vitsien kertomisen jalon taidon. En itsekään muista, koska olisin viimeksi kertonut vitsin. Nykyään juttu jaetaan sosiaalisen median kautta kuvana tai tekstinä. Ajat ja tyylit muuttuvat, mutta tärkeintä on, että maailmassa on naurua. Piste.
Mielenkiintoinen postaus!
ReplyDeleteHuumori ei ole tosiaankaan helppoa vieraalla kielellä: ei sen ymmärtäminen, mutta ei sen ilmaisukaan. Ollakseen humoristinen pelkkä kielen sanojen hallinta ei riitä vaan pitää osata vielä oikea äänenpaino ja vivahteet. Varsinkin suomalaisen ironian ilmaisu vieraalla kielellä vaatii erityisen tarkkaa vivahteiden ja oikean äänenpainon käyttöä. Ehkä myös siksi meidän ironia ei oikein uppoa? Toki se riippuu myös kulttuurista ja siitä mihin on tottunut, kuten jo kirjoititkin. Minunkin ironiseksi tarkoitetut kommentit otetaan joskus todesta. Ei taideta vaikuttaa kovin humoristiselta kansalta... ;)
Toden totta! Suomalaisia ei pidetä minään vitsiniekkoina ehkä juuri siksi, että ironinen sävy ei monille aukea. Olen opettaja ja testailen aina välillä uusien ryhmien huumorintajua. Aluksi eivät parat oikein tiedä, olenko tosissani vai saako nauraa, mutta myöhemmin meillä on oikein hauskaa, ja mulla on varmaan maine sinä opettajana, joka saattaa sanoa, mitä vaan :D Mutta on siitä toki ongelmiakin tullut. Kuten kirjoitit, vivahteet ovat herkkiä ja väärinkäsityksiäkin tulee. On aina tylsää, jos joutuu selittämään, että enhän minä tässä mitenkään tosissani, mutta joskus niinkin on käynyt :)
DeleteLadies night ( Gerburg Jahnke, ARD) ist affenscharf. Nauraa voivat kaikki, mutta elämää kokeneet nauravat makeimmin.
ReplyDeleteKiitos vinkistä Katariina!
DeleteTäytyypä käydä vilkaisemassa :D
Hei,eksyin eka kertaa sattumalta blogiisi ja heti iski mielenkiintoinen postaus saksalaisten huumorintajusta! Olen asunut Saksassa aikoinani vuosia ja minulla on saksalaisia ystäviä, mutta joka kerta se yllättää minut uudestaan...tai siis huumorintajun erilaisuus. Viikko sitten olin taas Saksassa käymässä. Oli kiva nähdä ystäviä ja vaihtaa kuulumisia ja mielipiteitä (siinä saksalaiset on hyviä!), mutta aina silloin kun minulta lähti juttu lapasesta eli aloin värittää tarinaa saadakseni naurun aihetta, saksalaiset putosivat kärryltä ja alkoivat huolestuneena kysymään "Echt?" ja minun täytyi lopuksi selventää että "das war nur ein Witz, Witz!!" ja nauru loppui siihen. Heidän mielestään hauskat jutut olivat niin sovinnaisia (=tylsiä), että nauroin vain kohteliasuudesta. Huumori on vaikea laji :)
ReplyDeleteT:Sole
Juttelin tuosta sovinnaisesta saksalaisesta huumorista juuri erään Suomesta tulleen vaihtarin kanssa. Suomalaiset ovat ironisia ja standup-koomikoiden jutut ovat usein varsin ronskejakin. Saksassa hauskaksi standupiksi riittää, kun joku sanoo jotain, joka kuulostaa melkein samalta kuin pippeli. Mä olen myös saanut opetustöissä huomata, etteivät uudet saksalaiset opiskelijat aina tiedä, mitä tuumata mun jutuista, mutta oppivat myöhemmin kyllä vähän nauramaankin :D
Delete