Minulla on tänään syntymäpäivä. Täällä Saksassa se on vuoden paras päivä, koska syntymäpäivähullun kansan keskuudessa satelee onnitteluja, huomiota juhlallisuuksia. Mutta päivä aiheuttaa myös ajattelemisen aihetta. Tänään pärähtää mittariin sellainen luku, joka siirtää minut urheilussa ikänaissarjaan (jos siis harrastaisin jotain lajia, jossa tarvitaan sarjoja). Jos olisin kuvataiteilija, tästä päivästä eteenpäin en voisi enää saada nuori taiteilija -palkintoa.
Mutta enhän minä vielä ole vanha tai ainakaan kovin aikuinen. Herääkin kysymys, milloin ihminen on aikuinen? Mikä on aikuisuuden mitta?
Viime vuosikymmeninä aikuisuuden mitta on Suomessa ollut 18 vuotta. Siinä iässä saa laillisesti astua auton rattiin ja ovet avautuvat myös alkoholin maailmaan. Näitä kahta ei tietenkään kannata yhdistää. Vanhin kummityttöni pääsi tänä kesänä ripille ja saattaa ajaa autoa kolmen vuoden päästä. Kolme vuotta on aikuisen elämässä yksi hujaus ja menee niin äkkiä että huhhahhei. Hän tosin on hyvin pitkä ja näyttää jo ihan aikuiselta, joten siinä mielessä jo edessä häämöttävä aikuisuus on ihan uskottavaa.
Tästä tuli mieleeni tapaus lukiovuosilta. Tätini oli hetken perhepäivähoitaja ja piipahdin joskus koulun jälkeen kylässä. Eräs viisivuotias oli erittäin kiinnostunut siitä, millainen auto minulla on. Kun kerroin, ettei minulla vielä ole ajokorttia, hän pyysi minua seisomaan. Arvioivan katseen jälkeen sain tuomion.
- Joo-o. Et ole vielä tarpeeksi pitkä.En ole kasvanut tapauksen jälkeen milliäkään, mutta sain ajokortin silti.
Pituus ei siis riitä aikuisuuden määrittelijäksi. Mitenkäs on painon kanssa? Ihmisen ruuansulatus hidastuu joka vuosi, minkä pitäisi aiheuttaa 0,5 kilon lisää elopainoon. Olisiko painoindeksistä sen määrittäjäksi, milloin aikuisuus on saavutettu? Kun vuosirenkaita on vyötäröllä tarpeeksi, ihminen on kasvanut aikuisuuden mittaan.
Rypyistä ei tässä varmaan tarvitse puhua, sillä ne ovat (valitettavasti) itsestäänselvyys.
Rypyistä ei tässä varmaan tarvitse puhua, sillä ne ovat (valitettavasti) itsestäänselvyys.
Sitten on tietysti maallinen mammona. Mitä isommat lainat sitä aikuisempi ihminen. Nuorena ajattelin, että omakotitalo tai muu lainaa vaativa asumismuoto, auto, vakituinen työpaikka, rivi crocseja eteisessä sekä tämän kaiken mukanaan tuomat huolet, murheet ja stressi ovat yleinen tavoite tässä elämässä. Kai minä olen aikuinen, vaikka minulla ei ole tuosta listasta kuin yhdet crocsit (työpaikan sisäkenkinä ja pidän niitä vain salaa). Stressi, huolet ja murheet kuuluvat tietysti elämään yrittämättäkin.
Perheen perustaminen on selvä aikuisuuden merkki. Muistan kun pikkusiskostani tuli äiti. Silloin ajattelin, että nyt hän on kasvanut minusta ohi ja osat ovat vaihtuneet. Toisaalta en kai ole yhtään vähemmän aikuisempi kuin hän, vaikka minulla ei vielä lapsia olekaan. Lisäksi on monia, jotka eivät halua lapsia ja ovat aikuisia silti. Ei tämäkään määrittely toimi.
Entä aikuisuus suhteessa omiin vanhempiin? Silloin ihminen on aikuinen, kun hän ymmärtää, että omat vanhemmatkin ovat vain ihmisiä virheineen ja omine elämineen. Toisaalta hyvin aikuiseksi voi kokea itsensä silloin, kun huomaa, että vanhemmat alkavat vanhentua ja tarvita apua fyysissä töissä. Mies vaihtoi kesällä isänsä autoon uudet renkaat ja tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä pyysi häntä tekemään jotain, koska ei itse fyysisesti jaksanut.
Joskus ajattelin, että sitten aikuisena minun pitää kulkea jakkupuvuissa, olla vakava ja tosissani ja kaikesta kauhean huolissani. Mutta nyt minulla on kaapissa kolmet tennarit (yhdet hopeiset) ja kasa mekkoja. Pukeutuminen ei siis ainakaan ole avainasemassa tässä.
Tämän vuoden aikana olen saanut olemiselleni jonkinlaisen selkeän synninpäästön: Lastenkirjailijana saan leikkiä ja hassutella ihan työkseni eikä siinä ole mitään kummallista tai lapsellista ollenkaan. Oikeastaan kirjoittamiseni kannalta on hyvä, että sisälläni asuu pieni lapsi, joka ihmettelee maailmaa ja katselee asioita eri vinkkelistä.
Olen myös tajunnut, ettei aikuisuutta voi tai kannata määritellä kuin ehkä sitä kautta, mitä laki sanoo. Tietyt asiat eivät ihmisessä muutu, oli hän sitten 18, 35, 50 tai 70. Omaa äijääni katsellessani näen joskus edelleen sen pienen pojan, joka hän joskus oli. Mihinkäs se olisi kadonnut, jollei itse sitä häädä pois.
Onnea Heidi!! Kivasti kirjoitettu, tästä se vaan paranee.
ReplyDeleteKiitos Kati! Joo, kyllä minusta elämä on muuttunut koko ajan vain paremmaksi, mitä enemmän vuosia kertyy =)
DeleteOnnea vielä kerran! Voin vain toistaa Katin sanat häntäkin syvemmällä kokemuksen rintaäänellä 😊😊
ReplyDeleteKiitos Aino! Sinä olet kyllä hyvä esimerkki siitä, että elämää on ja vaikka kuinka =)
DeleteOnnea onnea! <3
ReplyDeleteKiitos kiitos!
DeleteOnnittelut! Minäkin vahvistan, että ei ole ollenkaan hullumpaa näin aikuisen naisen iässä :D
ReplyDeleteHihi, mikähän on tarkka määritelmä iälle "aikuisen naisen ikä"? :D
DeleteKiitos onnitteluista!
Moikka. Superonnittelut! Älä yritäkään tulla ihan aikuiseksi, älä ainakaan sellaiseksi vakavaksi aikuiseksi. Sellaisia tässä maailmassa on liikaakin jo. Minä täytän ensi vuonna 60 vuotta, ja yhä vaan hupsuttelen aikuisille kuuluvien velvollisuuksien lomassa. Kristiina P.S. Sinullako crocsit!?! Piilota ne komeron takimmaiseen nurkkaan ja unohda sinne. Kristiina
ReplyDeleteKiitos Kristiina!
DeleteLuulen, että jos mieli on säilynyt tällaisena tähän ikään, ei vakavoitumista ole enää tiedossa =)
Ja kuule, kun miehelle selvisi, että mulla on yhdet crocsit ( ostettu vuosia sitten ensimmäistä työpaikkaa eli kouluelämää varten) hän melkein meni perumaan koko kihlauksen :D Niinpä ne on sullottu työpaikan lipastoon pitkiä sisätyöhuonepäiviä varten. Kun kukaan ei ole näkemässä.
Röyhkeän myöhäiset onnittelut! ONNEA PONNEA!
ReplyDeleteJa hei, toi aikuisuus – mua yhä naurattaa se, etten kolmen lapsen äitinäkään pidä itseäni aikuisena, en yli kolmekymppisenä (siis tiedostan olevani yli 30 mutta että en osaa siitä huolimatta ajatella, että olen "aikuinen"). Huomaan, että mulle aikuisuus välittyy muista ihmisistä hyvinä päätöksinä, selkeänä suuntana ja sellaisena velvollisuudentuntoisuutena - kas, itseltäni puuttuu koko sarja...
Hih, parempi myöhään kuin ei milloinkaan =) Kiitos!
DeleteTuo on aika hyvä aikuisuuden määritelmä kyllä. Itsekään en koe itseäni kovin aikuiseksi, mutta huomaan joitain eroja, kun tarkkailen yliopisto-opiskelijoita. Joku sukupolvien kuilu siihen väliin on jo revennyt, ja ehkä se on ihan hyväkin niin.