Työmatkalla Firenzessä

Monet ystäväni ovat vuosia olleet Italia-faneja, mutta itse olen aina kääntynyt enemmän Espanjan puoleen. Italian kielikin kuulostaa niin agressiiviselta verrattuna mannerespanjalaiseen sössötykseen. Onhan siellä ruoka, maisemat ja jalkapallo, mutta myös Berlusconi ja mafia. Että enpä tiedä. Viime vuonna vitsistä alkunsa saanut projekti johti kuitenkin siihen, että kävin pari viikkoa sitten opetusvierailulla Firenzen yliopistossa. Tässä parhaat palat italialaisesta yliopistomaailmasta, sinulle lukija.

Säntilliseen saksalaiseen yliopistoelämään tottuneelle näyttäytyy italialainen meno kaaoksena. Kevätlukukausi oli jo menossa, mutta edelleenkään kaikista opetustiloista ei ollut varmuutta. Pidin lopulta yhden luentoni tietokoneluokassa. Kölnissä alkaa ensi viikolla kesälukukausi, ja toissaviikolla sähköpostiin saapui tieto ensi talvilukukauden kursseille varatuista opetustiloista. Jep jep.

Italiassa on viety akateemisen vartin käsite äärimmilleen. Kun kyselin aikatauluista, sain kuulla, että jokainen professori ja opettaja saa itse päättää, aloittaako tuntinsa tasalta vai vartin yli samoin kuin senkin, loppuuko tunti puolelta, varttia vaille vai jopa vasta tasalta. Opiskelijoiden on kuulemma vain opittava muistamaan, kuka tuntinsa mitenkin pitää ja suunniteltava aikataulunsa sen mukaan. Tämä johtaa siihen, että opiskelijoita saapuu tunnille myöhässä (mutta onko myöhässä, jos hyppää toisen opettajan aikatauluista toisen tuntiraamiin) ja lähtee tunnin loppupuolella ripotellen pois, jotta ehtivät seuraavalle kurssille. Sisäistin systeemin niin hyvin, että pidin toisena opetuspäivänä opiskelijoita tunnilla 15 minuuttia yliaikaa. Kukaan ei valittanut.

Mutta Italia voi myös yllättää. En ollut juuri stressannut sitä, että en onnistuisi opettamaan italialaisia englanniksi. Tunnettu tosiasiahan on, että italialaiset puhuvat hyvin - italiaa. Kyllähän minun englantini sinne riittäisi. Ensimmäisen opetustunnin aikana  tajuan, että opiskelijat puhuvat lähes parempaa englantia kuin minä. Tunnin jälkeen kuulen, että suurin osa paikallaolijoista opiskelee suomea/unkaria ja englantia. Onneksi en tiennyt tätä aikaisemmin.

Minulla oli viikon aikana useammin kuin kerran olo, että olen italialaisessa elokuvassa. Tiedättehän ne kevyet draamat, jossa riidellään ja rakastetaan ja loppukohtauksessa kaikki papattavat toistensa päälle mutta näyttävät silti hyvin onnellisilta. Odotin koko ajan, että kohta Fellini siirtää kameran paikkaa ja näyttää minulle, miten lavasteet on sijoitettu. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka viimeistään yliopiston kirjastossa vierailtuani olin varma, että tämä ei voi olla totta.

Rakennuksen välikerroksessa sijaitsee pieni fennougristiikan laitos.

Eräänä päivänä kävimme siis paikallisen kollegani kanssa etsimässä antiikkisesta kirjastorakennuksesta käännöstä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Etsintöihin kului puolisen tuntia ja niihin osallistui ainakin kuusi ihmistä. Kirjojen paikkoja oli kuulemma juuri siirretty, joten ennen lingvistiikan laitoksen (kyllä, tilanpuutteen vuoksi laitokset ja kirjastot toimivat limitysten) käytävässä sijainneet fennougristiikan kirjat olivat nyt hävinneet. Tai kukaan ei ainakaan ollut merkinnyt ylös sitä, mihin ne oli siirretty.

Kävimme ihmettelemässä hyllyjä, ja muutama lingvistiikan laitoksen työntekijäkin saapui levittelemään käsiään. Yksi seurasi meitä ihan vain uteliaisuuttaan koko loppuetsinnän ajan. Palasimme taas alakerran luukulle, jotta permanenttinainen voisi tarkistaa kirjan sijainnin vielä uudestaan koneelta. Hän neuvoi meitä palaamaan lingvistiikan käytävään ja katsomaan vähän tarkemmin. Mehän menimme, marssimme jonossa läpi pari muutakin kerrosta ja näimme lisää leviteltäviä käsiä ja kummeksuvia katseita (suomalaisia kirjoja, meilläkö?) ja palasimme lopulta taas alakertaan. Siellä meidän eteemme nostettiin ylpeänä - käännös Tuntemattomasta sotilaasta. 

Maassa maan tavalla, ja on hienoa, että monet asiat toimivat Saksassa varsin hyvin. Silti Saksassa koen olevani enemmänkin poliisisarjassa kuin elämänmakuisessa italialaisessa taidefilmissä.

Arno-joki

Kuukausi Thaimaassa - kootut

Toteutin helmikuussa pitkäaikaisen unelmani ja lähdin kaukomaille. Kohteeksi valikoitui Thaimaa, joka ei ehkä persoonallisin valinta, mutta helppo ja turvallinen. Jo menomatkalla oli selvää, miksi en ole sellaiselle matkalle aikaisemmin päätynyt: lentokoneessa istuminen on aika tylsää hommaa, vaikka kyllähän kunnon turbulenssi pitää pientä jännitystä vireillä. Pelasin yön tunnit Bejeweled-peliä (Ennätys pahimman turbilenssin aikana 49 500)  ja selvisin Intian tuulten ryskytyksestä. Seuraavalla kerralla teen kyllä niin kuin eräs ystäväni, joka lentää aina unilääkkeillä. Tai morfiinilla.

Seuraavassa kootut selitykset kuukauden varrelta.

1. Ruoka

Alkureissusta ihmettelin, kuka menee syömään länsimaista ruokaa mainostaviin ravintoloihin, kun tarjolla kerran on maukasta ja aitoa thaimaalaista. Kahden ja puolen viikon jälkeen aloin ymmärtää ja liityin itseki mauttomia pastoja nauttivaan kerhoon. Kaikki curryt olivat pääasiassa herkullisia, mutta tuppasivat seuraavana aamuna muistuttamaan itsestään. Pienen mahatautiepidemian jälkeen keskityin lähinnä rauhallisempiin ruokiin, vaikka kuukaudessa ehtii hankkia yliannostuksen turvaruuistakin, kuten cokiksesta, sipseistä ja banaaneista.

2. Kulkuneuvot

Juna - bussi - taksi - tuktuk - polkupyörä - venetaksi - laiva. Kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran. Sen verran itsesuojeluvaistoa kuitenkin löytyi, että en lähtenyt harjoittelemaan skootterilla-ajoa mäkisillä ja huonoilla teillä. Kerran vaisto tosin petti. Vietin yhden hauskan iltapäivän neljän saksalaisen ja yhden norjalaisen kanssa pick up -taksin lavalla. Kun junaa oli odoteltu jo kauan ja tuli ilmoitus, että vielä  menee tunteja, pakkasimme tavarat taksiin ja ajoimme maantietaipaileen, 300 km, avolavalla. Tuuletus pelasi ja maisemissa riitti katsomista, mutta olihan se aikamoinen peltipurkki. Onneksi sitä alkoi miettiä vasta, kun olimme perillä.

3. Turismi

Turismi on Thaimaassa toki tärkeä elinkeino, mutta sen myötä siellä menee kyllä paljon pilalle tällä hetkellä. Tyhjiä, rauhallisia ja koskemattomia rantoja löytyy koko ajan vähemmän, koska turisteja tulee koko ajan enemmän. Esimerkiksi menneiden vuosien suosikkikohde, Phi Phi on nykyään täysin pilattu eikä millään tavalla suositeltava matkakohde, ellei tavoitteena ole juoda itseään täyteen ämpäriviinoilla ja tanssia rannalla   20-vuotiaiden kanssa. Vaikuttaa myös siltä, että Thaimaa on pian ruotsalaisten siirtomaa. Tapasin matkan aikana yllättävän vähän suomalaisia, mutta ruotsalaisia oli joka paikassa.

Monet asiat toimivat Thaimaassa kuitenkin todella hyvin, koska menijöitä ja tulijoita on niin paljon. Aina löytyi valmis reittisuunnitelma ja Joint-ticket, kun johonkin halusi rinkkansa kanssa siirtyä. Paikalliset ovat ystävällisiä eikä suurin osa halunnut sumuttaa avutonta matkalaista.

4. Maisemat

Kunnon skandinaaveina minä ja matkaseuralaisemme olimme aina onnellisimmillamme silloin, kun näköpiirissä ei ollut merkkejä muista ihmisistä. Toki satuimme myös turistikohteisiin, mutta pääasiassa haeskelimme rauhallisempia kulmia. Parhaiten tämä onnistui Ko Lantan lähes tyhjillä hiekkarannoilla ja Ko Lipellä, joka on viimeisiä saaria ennen Malesiaa. Joskus rannat olivat niin rauhallisia, että ei haitannut, vaikka bikinien yläosan lukko päätti hajota ja koko loppupäivä mentiin yläosattomissa, ei siis pelkästään rannalla. (Muuten ihmisillä oli aika säntillisesti kaikki bikinien osat päällään, ehkä kunnioituksesta thaita kohtaa, jotka kylpivät kaikki vaatteet yllään.)

5. Villieläimet

Minulla oli se onni, että seuralaiseni maistui herkullisemmalta kuin minä. Siksi vältyin pahimmilta hyttysarmeijoilta. Toki bungalowssamme vieraili erinäisiä luontokappaleita, mutta lopulta villeimmäksi kortiksi osoittautuivat kissat. Kissoja ja koiriahan oli joka paikassa, ja ne tekivät mielellään myös tuttavuutta. Eräänä päivänä hengailimme terassilla, kun mökistämme kuului rysähdys. Avasimme oven ja sieltä singahti salamana ulos kissa. Se oli kiipeillyt välikatolla ja pudonnut katon läpi tuuletusluukusta, jota peitti vain kevyt bambulevy. En tiedä, kuka meistä säikähti eniten, kissa vai me.

Eräässä toisessa paikassa olin päiväunilla, kun kuulin ensin askeleita ja sitten joku hypähti sängylleni. Ihmettelin tovin, että tuntuupa Siri kevyeltä, kunnes avasin silmät, ja edessäni töllötti pikkukissa. Samaisessa paikassa tapahtui usein niinkin, että omistajien kissat nukkuivat ja hengailivat terassillamme. Eräänä iltana makoilimme jo sängyssä lukemassa, kun mökin täytti omituinen haju. Pieraisitko? En, etkö säkään? En. Mökkimme ohuet bambuseinät olivat myös kissan pierun läpäiseviä. 

6. Veitsi tyynyn alla

Minähän olen sellaista herkkää sorttia, joka katsottuaan kauhuleffan valvoo kuukauden.  Sellainen, joka keksii kyllä ihan itse ne möröt sinne kaappiin. Pääasiassa selvisimme reissusta möröittä, mutta alkumatkasta oli sydänkohtaus lähellä. Vietimme ensimmäistä yötä bungalowssa saaressa. Mökkimme sijaitsi hiljaisella ja kallioisella rannalla, jonka erotti pääkylästä jyrkkä mäki sekä erittäin huonokuntoinen ja tietysti valaisematon tie. Olin vielä hieman jetlagissa unirytmini kanssa, mutta jossain vaiheessa kuitenkin nukahtanut, kun pomppasimme molemmat norjattaren kanssa pystyyn. Mikä se oli? Oli kuulostanut siltä, kiun joku olisi astellut puisella terassillamme. Seuraava ääni kuulosti siltä, kuin joku yrittäisi tuupata oveamme. Ulkona näkyi vain pimeyttä ja muutaman pihavalon aiheuttamia puiden varjoja. Seuralaiseni alkoi huhuilla ovelle, minä hyppäsin sängystä ja aloin kännykän valossa tutkia tilannetta linkkuveitsi kourassa. Selvisi, että tuulen suunta oli yön aikana muuttunut. Tuuli tuli nyt suoraan mereltä paukuttaen myös puulevyä mökin nurkalla. Äänille löytyi siis järkevä selitys, mutta nukuin silti loppuyön se sveitsiläinen linkkuveitsi tyynyn alla. Onneksi yksikään kissa ei päättänyt sinä aamuna tunkeutua mökkiimme. 

Viimeinen ilta luonnonpuistossa.

Kesä talven keskelle

Olen aina ajatellut, että laulun sanoilla kesä talven keskelle tarkoitetaan enemmänkin symbolista tasoa. Että joulumieli täyttää sydämet, ja vaikka pakkaset paukkuvat, on tuvassa kuusen alla kesä. Näinhän se usein Suomessa on, ja niin se oli tänäkin vuonna. Oli mainiota laskeutua Keski-Euroopan venyneestä lokakuusta Suomen hangille ja tuntea pakkanen nenänpäässään. Kävin tekemässä enkelin hankeen joulusaunasta ja olin vaan, että ihanaa.

Minulla on vanhempieni pihapiiristä ja alla olevasta peltomaisemasta satoja kuvia (klikkaa videota). Silloin, kun siellä vielä asui, ei maisemassa ollut mitään jännää. Nyt, kun asuu suurkaupungissa ja tulee vierailulle, sitä vain tuijottaa. Ja tuijottaa. Ja tuijottaa.

Saksassa sen sijaan oli ollut hyvinkin konreettinen kesä talven keskellä. Joulukuussa oli yksi luminen viikonloppu, mikä oli sekin toki enemmän kuin koko viime talvena yhteensä. Kölnin ympäristössä oli ollut joulun tienoilla +15 astetta ja satanut niin paljon vettä, että Rein oli alkanut tulvia. Tulvat kuuluvat toki jokaiseen vuoteen, mutta ehkä enemmän sinne kevätpuolelle kuitenkin. 

Kuva täältä.

Eilen töissä kuulin, että Baijerissa joulunsa viettäneet olivat saaneet nauttia ihan vallan t-paitakeleistä.  Lämpöä oli paikoittain ollut +20, ja ihmiset olivat grillanneet parvekkeilla. Ei kyllä se sellainen mitään joulumieltä tuo, sanon minä.

Köln on edelleen harmaa ja ruskea ja äänekäs ja kiireinen, mutta yksi asia täällä kuitenkin miellyttää. Nimittäin valo. Kipaisin eilen työhuoneelta toiseen rakennukseen pitämään tuntia ja matkalla tajusin, että kello on neljä ja vielä on ihan valoisaa. Pitäkää te siis lumenne ja talven ihmemaanne, meillä on täällä pidempi päivä. Ainakin toistaiseksi.

Jouluhulluus vol. 2012

Niinpä se taas saapui, adventinaika ja samalla joulunodotus. Saksalaiset lienevät jouluhulluimpia heti amerikkalaisten jälkeen. Ja sen kyllä huomaa. Joulutoreja alettiin rakentaa jo lokakuun lopussa, ja portit aukenivat viimein marraskuun lopussa. Koska kirjoitin viime vuonna pikaesittelyn Kölnin suurimmista toreista (teksti täällä), keskityn tällä kertaa enemmän sisällön analyysiin.

Ehdottomasti suosituinta on mennä joulutorille syömään ja juomaan, oli sitten kyseessä lounasaika tai illallinen. Lihavartaat, makkarat, rasvaiset röstiperunat, crepesit ja loimulohi odottavat nauttijaansa. Onhan se jotenkin hassu konsepti hypähdellä kylmässä illassa sormet kohmeessa ja yrittää syödä grillattua lohipalaa sämpylän välistä niin, että vaatteet eivät sotkeennu. Ehkä siihen homman viehätys juuri perustuu. Eihän seisten naposteltu pikkusuolainen voi lihottaa, koska se napsitaan lennosta seisten. Toisaalta kuulin kulissien takaa, että ruoka-annoksista tehdään tarkoituksella sen verran pieniä, että annoksen jälkeen haluaa syödä vielä muutakin. Jälkiruuaksi ainakin suklaakuorutteisia banaaneja, konvehteja, paahdettuja ja sokeroituja manteleita tai pikkuleipiä...

Saisiko olla keksejä tai tikkunekku?

Tänä vuonna olen löytänyt vaalean glühweinin. Se on jotenkin pehmeämpää ja mehuisampaa kuin perinteinen punaviinipohjainen. Täällä joskus vitsaillaan siitä, että glühweiniin työnnetään kaikki jämäalkoholi ja loppu täytetään vielä lasinpesunesteellä. Juoman jämäkkyydestä kertoo sekin, että pari vuotta sitten sattui eräällä joulutorilla onnettomuus. Satalitrainen glühweintynnyri räjähti kesken kaiken, mutta kukaan ei onneksi loukkaantunut, ainakaan pahasti. 

GLÜHWEINIA!

Mahan täyttämisen ohessa voi toki tehdä myös ostoksia. Torit ovatkin käsityöläisten vuoden pelastus. Sukkia, pipoja, huovutustöitä, koruja, nahka-asioita, tuotteita puusta ja paperista, mukeja, veitsiä, suklaakastikkeita ja luomuhilloja. Siinä vain muutama mainitakseni. Luultavasti monet tekevät suuren osan vuoden tuloistaan neljän viikon aikana ennen joulua. Toki kilpailu on kovaa, kojun vuokrahinta korkea ja paikat varsin varattuja, elleivät jopa tiskin alta liikkuvia. En ole aivan varma, kuka mökkikylät rakentaa ja vuokraa, mutta pidän ehdottomasti siitä, että yksittäiset torit noudattavat samaa teemaa ja ovat siten kokonaisuuksia.

Suomalainen ystäväni oli hiljattain käymässä toiveenaan tietysti joulutorien käyminen. Laskujeni mukaan kiersimme ainakin kuusi toria kahdessa päivässä. Voi tosin olla, että glühwein haittasi laskutoimitusta. Ihmisten juomista kyllä rajoitetaan sulkemalla joulutorit sekä arkena että viikonloppuna jo klo 22. Toisaalta siihen mennessä varpaista on jo tunto kadonnut ja kotiinlähtö tuntuu ihan hyvältä ajatukselta.

Tuomikirkon joulutorin kuusi.

P.S. Tänä vuonna olen käynyt hakemassa joulumieltä myös joulukonsertista. Lähellä sijaitsevassa kirkossa oli kahden kuoron yhteinen joulukonsertti, jonka lopuksi laulatettiin vielä yleisöäkin. Kirkko oli täpötäynnä ja mekin istuimme lattialla, eturivissä muiden lasten kanssa. (Meillä kun on kämppiksen kanssa tämä tapa, että eturiviin, oli konsertti mikä tahansa). Kuulostihan se Händel tosi komealta ja muutenkin laulujen sovitukset olivat onnistuneita. Lopuksi kaikki saivat vielä glühweinia ja pikkuleipiä. Poistuimme sateiseen ja loskaiseen iltaan hyvin valaistuneina.

Solingen, Langenfeld

Hypähdin tässä taannoin uudelle vuosikymmenelle. Siitä saisi aikaan paljonkin pohdintaa, mutta sulattelu vaatii vielä hieman aikaa. Sillä välin kun odottaa ajatusten selkeytymistä, voi tehdä kaikenlaista hauskaa, kuten lähteä ystävien kanssa retkelle. Koska alamäkeen tässä nyt jo mennään ja mummoiksi joskus tullaan, antoivat eräät rakkaat minulle lahjaksi sunnuntairetken mummotyyliin.

Kahville!

Köln, Bonn ja Düsseldorf makoilevat kaikki alavassa jokilaaksossa. Siksi täältä käsin unohtaa, että pienen ajomatkan päässä sjaitsee kukkuloita ja mäkiä. Alueen nimi onkin Bergischen (Berg = vuori), ja sinne me suuntasimme. Automatkalla takapenkille tarjoiltiin riisisuklaita ja viimeaikaisia kuulumisia. Tovin ajettuamme koitti yllätys: LUNTA! Ja meillä oli tietysti kesärenkaat. 

Kyllä, lunta se oli.

Lumisia peltoja ihmetellen saavuimme matkakohteeseen, joka oli Solingenissa sijaitseva Schloss Burg. Emme olleet ainoita adventtiajelijoita vaan parkkipaikka oli aivan täynnä. Linnan pihoille oli rakennettu jouluisia kojuja ja monenlaista ruokamyyntiä. Joulupukki kierteli kilkuttamassa kelloa, ja siellä täällä   kulki keskiaikaisiin releisiin pukeutuneita työntekijöitä. Ulkona oli aika kalseaa, ja kun vettäkin alkoi sataa, siirryimme pian sisätiloihin nauttimaan brunssia paikalliseen tapaan.

ENNEN - JÄLKEEN

Kuljettajamme on kotoisin alueelta ja tiesi siksi kertoa, että menneinä aikoina seutu oli varsin köyhää. Siksi parasta, mitä vieraille on voitu tarjota, oli riisipuuro - riisi kun piti ostaa. Aikamoinen sokeripommi se kyllä oli, riisivanukasta vohvelilla. Lisäksi kattaukseen kuului kunnon maalaisleipiä, rusinaleipää luumuhillon kanssa, sitruunakakkua ja makeita korppuja. Ja tietysti kahvia! Se tarjoiltiin näinkin päheästi:

Ja vieressä tietysti kermaa.

Kyseinen brunssi vaikutti erittäin suositulta, koska useisiin pöytiin kanniskeltiin riisivanukasta ja sitruunakakkua. Pöydässä keksimme, että ajetaankin kotimatka autobahnan sijasta pikkukylien läpi. Saimme samalla turistikierroksen ja tietää, että Solingenissa ajavat sähköbussit. Langenfeldissä poikkesimme joulutorille ja siitähän se sitten lähtikin. Karuselliin oli valitettavasti ikäraja, mutta tonttutanssit ehdimme vetäistä. Glühweinit päissämme päätimme tehdä vielä shoppailukierroksen paikallisessa kauppakeskuksessa. Langenfeld sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä sekä Kölnistä että Düsseldorfista ja on erityisesti rikkaiden eläkeläisten suosiossa. Kuvan jumppamummo tervehti meitä kauppakeskuksen aulassa.

Sitten olikin jo ilta ja niin pimeää, että kannatti ajella isointa mahdollista väylää takaisin suurkaupunkiin. Onnistuneen päivän päätteeksi tehtiin monia suunnitelmia seuraavien maakuntamatkojen varalle. Ehkä kuitenkin odotamme, että tulee kesä ja lämmintä ja valoisaa ja menemme vasta sitten vesihiihtämään.

Loppukevennykseksi possu

Kölnin karnevaalit

Johan näitä ehtikin olla ikävä. Kadunkulmia täynnä paperisilppua, glitteristä kimaltelevia U-bahnoja ja kaupassa arkipäivänä vastaan käveleviä zombeja. Kölnin karnevaalikausi juhlittiin alkuun sunnuntaina 11.11. ja pimenevistä illoista tuli heti paljon jännittävämpiä. Karnevaalit huipentuvat helmikuisiin katukarnevaaleihin, joiden jälkeen laskeudutaan paaston aikaan. Mutta sitä ennen juhlitaan.

Luku 11 liittyy snapseihin ja on siksi valikoitunut myös karnevaalikauden avaushetkeksi. Heumarktille vanhaan kaupunkiin on rakennettu suuri lava, jonka ympäristöön kokoontui tuhansia ihmisiä jo heti aamusta. Me olimme hieman laiskoja ja katselimme tilaisuutta suorana lähetyksenä televisiosta, skumppa-aamupalan ääreltä. Klo 11.11. julisti kaupungin pormestari kauden avatuksi, ja sen jälkeen kansalle esiteltiin tämän vuoden edustajat karnevaaleja johtaviksi prinssiksi, maanviljelijäksi ja neidoksi.

Puoliltapäivin lähdimme kuitenkin liikkeelle. Minä olin pikku-Heidi, kämppikseni oli mummoni ja eräs hänen ystävänsä oli sivari, joka huolehti mummosta. Suuntasimme Zülpicherplatzille. Se on yksi karnevaalien pääpaikkoja ja sinne kokoontuvat lähinnä nuoret ja opiskelijat. Kello oli 12.30. Poliisi oli sulkenut kadun, joten edes U-bahnat eivät ajaneet siitä läpi. Juomat piti kaataa lasipulloista muovimukeihin ja poliisien maijat oli parkkeerattu kirkon taakse. (Katsoin jo, että onpa siinä koko porukka pukeutunut aika aidonnäköisiin naamiaisasuihin - kunnes tajusin, että ne ovatkin ihan oikeita poliiseja).

Katu oli aivan täynnä juhlijoita eikä kenelläkään ollut päällään tavallisia vaatteita. Baareihin oli jo jonoa, mutta sinnehän sitä kuitenkin päädyttiin. Jotenkin absurdi olo istua aurinkoisena alkuiltapäivänä olutlasi kädessä ikkunalaudalla ja seurata, kuinka karhut, urheilijat ja merirosvot vaeltavat kadulla. Vieressä mummo joraa ja päätyy lopulta juttusiin jättimäisen pääsiäispupun kanssa. Tervetuloa Kölniin.

Iltapäivä oli hauska ja liikkeellä oli paljon tuttuja. Osaa oli tosin vaikea tunnistaa maskien takaa. Huomasin myös, että yhtä asiaa en ole ehdinyt karnevaaleista ikävöidä, ja se on musiikki. Kaikki biisit ovat kauheaa teknohumppaa tai sitten Kölnin kaupunkia ylistäviä balladeja, joiden soidessa kaikkien tulee muodostaa rivit ja keinua kädet toisten olkapäillä. Hirvittävää. Neljä tuntia olikin oikein sopiva siedätyshoito, ja palasimme kotiin vielä hyvän sään ja olon vallitessa. Jo samana iltana alkoi ideointi siitä, miten helmikuun katukarnevaaleihin voisi pukeutua. Kölnin tuomiokirkoksi? Sammakoksi? Mäkihyppääjäksi? Aika näyttää.

Karkkia, karkkia!

Saksalaiset lapset ovat sokerin kyllästämiä. Vaikka maassa ei ole samanlaisia irtokarkkikauppoja kuin Suomessa, se ei tarkoita, etteikö sokerin kulutus olisi korkea. Vuodenkierto on nimittäin täynnä erilaisia juhlia, joissa saadaan tai kerätään karkkia. Irtokarkkikaupoille ei ole tarvetta, koska makeaa tulee muutenkin ovista ja ikkunoista. Aloitetaan syksystä.

Koulunsa aloittavat on tapana lahjoa koulutielle Schultütellä - koulutötteröllä. Vanhemmat ja isovanhemmat täyttävät tötterön pienillä lahjoilla ja makeisilla, jotka mukanaan lapsi lähtee iloisena koulutielle. Kun näin tötteröitä kaupoissa elokuussa, ajattelin niiden olevan varaston ylijäämiä karnevaaleista - tai taikurinhattuja. Karkkia syödään kuulemma myös kouluissa - esimerkiksi viikonlopun alkua juhlistetaan luokassa pienillä karkkipötköillä.

Koululainen 50-luvulta (kuva täältä)

Mitä Amerikassa ensin, sitä Eurooppa perässä. Uusin tulokas syksyn juhliin on Halloween, jota juhlitaan Saksassa jo aika suureellisesti. Kouluissa ja muuallakin pidetään naamiaisia ja jaellaan tietysti karkkia. Innokkaimmat kiertävät vanhemmat perässään ovelta ovelle - keräämässä karkkia. Karnevaalihullut kölniläiset rakastavat naamiaisasuja, joten Halloween tarjoaa taas yhden hyvän syyn lisää pukeutua hassusti ja juhlia. Ja syödä karkkia.

Kun syksyn karkkisateesta on selvitty, siis marraskuussa myöhemmin, on jo seuraavan herkuttelupäivän aika. St Martinia, pyhää Marttia, juhlitaan katolisilla alueille 11.11. Käytännössä pyhimyksen päivä näkyy  koko viikon. Pyhän Martin päivän juhlintaan kuuluvat lyhtykulkueet ja laulut, tuohan hän valoa syksyn pimeyteen. Illan pimeydessä koululaiset ja päiväkotilaiset marssivat vanhempiensa ja soittokunnan kanssa kulkueena - ja saavat tietysti karkkia. Kulkueita on juhlaviikolla lähes joka ilta. 11.11. juhlitaan myös karnevaalikauden avajaisia, mutta niissä (aikuisten)juhlissa keskitytään karkin sijasta mallastuotteisiin.

Kulkue ikkunani alla.

Suomessa kaipaillaan joskus lisää juhlaleivonnaisia, mutta tällä St Martinilla on ilmeisesti jo omansa. Se on kuin suomalaisesta pullataikinasta muotoiltu miekkonen. Piippua ei sovi unohtaa. Kölnissä ukkoa kutsutaan Weckmanniksi, mutta nimi vaihtelee alueittain. Keskiaikaisia perinteitä noudattava ukkeli saapui kauppoihin tällä viikolla ja on saatavilla koko adventtiajan. Tai kunnes se on syöty, hah.

Weckmänner (kuva täältä)

No niin, Pyhän Martin päivä on jo hyvä alkusoitto saksalaisten rakastamalle adventinajalle. Joulutoreja rakennetaan nyt vauhdilla, koska kausi alkaa parin viikon kuluttua. Seuraava ekstraherkuttelupäivä on Pyhä Nikolaus, joka on sama päivä kuin Suomessa itsenäisyyspäivä. Vanhan katolisen perinteen mukaan Nikolaus tuo joululahjat jo 6.12. Tai oikeastaan hän saapuu jo marraskuussa ja jättää lahjat lähtiessään.

Hollantilaisen perinteen mukaan Nikolaus saapuu 6.12. apulaisensa, mustan pikkupojan kanssa, mutta nykyään tätä ei pidetä poliittisesti korrektina. Vaikka lahjoja ei vielä Nikolauksen päivänä jaettaisikaan, kuuluu siihen paljon suklaata ja muita herkkuja, joista osa on sujahtanut yön aikana lapsen kenkään. 

Sitten onkin jo joulu. Se tarkoittaa Saksassa kilokaupalla pikkuleipiä, suklaata, paahdettuja pähkinöitä ja karkkia. Konvehteja, paistettuja vaahtokarkkeja ja lisää pikkuleipiä. Joulutoreilta löytyy herkku jos toinenkin, vaikka glühweinistakin on olemassa lasten versio, Kinderpunch. 

Joulun jälkeen luulisi ähkyn jo koittavan, mutta siitähän meno vasta kiihtyy kohti karnevaalien huipentumaa helmikuun alkupuolella. Karnevaaleja juhlitaan kouluissa ja perhepiireissä, mutta varsinainen karkkitaivas koittaa katukarnevaalien 5. ja 6. päivänä. Ruusumaanantaina kaupungin läpi kulkee massiivinen kulkue, jonka tehtävänä on jakaa almuja köyhille eli karkkia ja ruusuja katsojille. Kun huuta kamelle, kamelle! voi syliin tupsahtaa kaikenlaista konvehtirasioista pieniin karkkipusseihin. Ja katsojathan huutavat. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kiloa karkkia miljoonayleisön päälle päivän aikana satelee. Tiistaisin on sitten kaupunginosien omien kulkueiden vuoro. Siellä marssivat koululaiset ja paikalliset karnevaaliseurat. Ja jakelevat, noh, mitäs muutakaan kuin karkkia.

Kamelle!

Huh, tässähän päätyy ihan sokerihumalaan tai herkkuähkyyn vain tätä kirjoittaessaan. Näin ovat todenneet monet muutkin, sillä karnevaalien ja pääsiäisen välissä sijaitsevaa paastonaikaa kunnioitetaan täällä katolisilla alueilla ihan todella. Karnevaaliherkut nostetaan kaappiin eivätkä lapset syö karkkia seitsemään viikkoon. Ainakin teoriassa tämä kuulostaa hyvältä, mutta en  tiedä, kuinka moni tätä oikeasti noudattaa. Mutta näin olen kuullut.

Pääsiäisenä on tietysti tarjolla suklaata ja herkkua vaikka kuinka paljon ja siitä voikin sujuvasti siirtyä kesän jäätelökauteen.

Juhlia piisaa joka makuun, mutta silti ihan tavalliseenkin sunnuntaikahvipöytään kuuluu toki kakku. Eikä pidä unohtaa syntymäpäiviä, joita Saksassa juhlitaan aina suurin menoin. Niihin kuuluu herkku jos toinenkin ja tietysti karkkia. Saksalaiset leipomot ovat ihania ja niitä on joka kulmassa, joten oikeastaan arkeakin on helppo piristää pienellä kakkusiivulla.

Saksassa hammaslääkäreillä piisaa töitä: Vakuutus nimittäin vaatii, että aikuisten pitää käydä kaksi kertaa vuodessa hammaslääkärissä. Ihan kannattava tapa tällaisessa herkkulassa.