Kielipuoli maailmalla

Terkkuja täältä kirjoituspöydän äärestä! Olen tällä viikolla astunut uuteen tarinaan: kirjoittamani lastenromaani tulee saamaan heti jatkoa. Olen jo monta kuukautta odottanut sormet syyhyten, milloin ehdin aloittaa kirjoitttamisen. Ja alku, se on nyt tässä.

"Edessä oli pitkä urakka,

mutta päätös oli tehty.

Ja sehän on aina hyvä juttu."

Jansson: Taikatalvi

Tiesin, että kustannusprosessissa menee kauan, mutta sen pituus huvittaa silti. Olen itse menossa pitkällä toisessa kirjassa siinä vaiheessa, kun ensimmäinen kirja vasta pääsee kauppojen hyllyille ja lukijoiden silmien alle.

Kirjoittaminen on ihanaa ja tuskaisaa ja sitten on vielä tämä kaunis suomen kieli. 

Suomen kieli on hurjan rikas ja monipuolinen kieli. Kannan ainaista huolta siitä, mitä ulkosuomalaisuus minulle tekee. Kielitaju ja sanasto ovat jatkuvan tarkkailun alla. Voin rehellisesti myöntää, että minulla on nykyään ongelmia yhdyssanojen kanssa. En enää kuule, mikä kuuluu kirjoittaa yhteen ja mikä erikseen. Sori siis kaikki kirjoitusvirheet täällä blogissa. Onneksi niitä ei tule usein, sillä isosiskoni toimii oikolukijana ja ilmoittaa varsin pian, jos teksteissä on virheitä.

En lakkaa ihmettelemästä suomen kielen ilmaisuvoimaa. Eräs toistuvia kommenttejani Saksassa on, miten "köyhä"* kieli saksa onkaan. Ajatelkaa nyt. Saksan kielen verbi 'spielen' saa suomeksi ainakin neljä varianttia. Ne ovat pelata, soittaa instrumenttia, leikkiä, näytellä... Entä sitten verbi 'können'. Verbien voida ja osata lisäksi suomeksi ulotutaan ja yletytään, jaksetaan, ehditään ja tarjetaan. Ehkä kielitaitoni vielä joskus riittää näkemään joustavuutta myös saksan kielessä.

Suomen sanasto on loputon. Se on kirjoittajalle sekä apu että hirvitys. Viime vuosina on ollut paljon puhetta siitä, miten sanavaranto kapenee, ja että romaaneissa käytetään vähemmän sanoja kuin ennen. Olen kuullut tämäntyyppisiä lausuntoja ainakin englanninkielisestä kirjallisuudesta. 

Ulkosuomalaisena ongelma on vielä konkreettisempi. Kun kieliympäristössä käytetään muuta kuin äidinkieltä, voivat oman kielen ilmaukset pikku hiljaa unohtua ja aktiivinen sanavarasto kaventua. Toisaalta suomen kieli tarjoaa loistavia mahdollisuuksia kokonaan uusien ilmausten keksimiseen - jos tarkoituksella vääntelen saksan sanoja hassummiksi, tulee ympäristöstä heti huomautuksia, että väärin. Kielessä on säännöt ja ne pysyvät. Suomen kielellä saa leikitellä.

Tätä mietin erityisesti lastenkirjoja kirjoittaessani. Etsin sanoja, jotka ovat ilmaisuvoimaisia ja värikkäitä ja poikkeavat arkisesta kielenkäytöstä: haituva vai höytyvä? Kipristellä vai käpristellä?  Helkkyä vai välkkyä? Sanoja on loputtomasti ja aina voi valita tilalle toisen.

Paras tapa pitää kieltä yllä on tietysti käyttää sitä joka päivä; puhua, lukea, kuunnella, kirjoittaa. Itse en pelkää kielen katoamista niin kauan kuin ymmärrän Hesarissa käytetyt sanat ja koen, että löydän toimittajien pikaisesti kirjoittamista teksteistä kielivirheitä tai lauseita, joihin opettajana saisi laittaa punakynää.

Lopuksi täytyy sanoa, että on saksassakin jotain hyvää, paljonkin. Esimerkiksi konsepti 'Feierabendbier' eli työpäivän päätteeksi ja vapaaillan aluksi nautittu olut. Täytyy tässä vielä tovi ahkeroida, ennen kuin saa sulkea kirjoitustiedostot viikonlopuksi ja sihauttaa viikonlopun alkaneeksi.

Tehdäänpä lopuksi pieni gallup: Mikä on sinun lempisanasi suomen kielessä?

Saksassa ovat kivoja myös nämä tällaiset talot.

*Tämä on sellaista suomen kielen opettajien halpaa huumoria.

Aikuisten ystäväkirja - HAASTE

Isoäitini lapsuudessa täyteltiin värssykirjoja, omassa lapsuudessani ystäväkirjoja.

Kirjoihin tallentuu niin hauskoja muistoja, että kierrätin omilla 30-vuotissynttäreilläni vieraiden kesken ystäväkirjaa. Mies taas sai omillaan lahjaksi valmiiksi täytetyn ja valokuvin koristellun ystäväkirjan.

Eilen vietettiin ystävänpäivää, minkä kunniaksi Eau de Cologne -blogin Johanna heitti ilmaan blogihaasteen. Ota koppi! Voit jättää vastauksesi kommenttiboxiin, toteuttaa haasteen omassa blogissasi tai ottaa kysymykset käyttöösi muuten vaan.

Tässä tulee:

1. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla
positiivinen, analyyttinen, ulospäinsuuntautunut, visuaalinen, huumorintajuinen

2. Kolme asiaa joita ilman et voi elää (perheenjäseniä ei saa mainita)
vihreä tee, villasukat, kirjallisuus

3. Lapsuutesi paras muisto
Tämä on vaikea, koska minulla oli aika kiva lapsuus.

Vietin 5-17 -vuotiaana joka kesä vähintään viikon kesätyttönä serkkujen luona Rantasalmella. Siellä oli tilaa touhuta ja temmeltää pitkin metsiä ja peltoja, mahdollisuus rakentaa majoja ja silitellä lehmiä, ja illalla juostiin lämmittämään rantasauna. Jos näen unia kesästä, tapahtumat sijoittuvat yleensä aina Rantasalmelle.

4. Takana on kauhea päivä, miten rentoudut?
Juomalla ison lasillisen punaviiniä ja katsomalla tv-sarjaa, jonka aikana ei tarvitse ajatella mitään. Komediat ja lasten animaatioelokuvat käyvät myös.

5. Jos saisit syödä vain yhtä herkkua koko loppuelämäsi, mitä se olisi?
SALMIAKKIA

6. Mitä et missään nimessä voi sietää?
Röyhkeyttä ja itsekkyyttä

7. Kuinka monessa paikassa/kodissa olet asunut?
Aikuisiän aikana yhdessätoista asunnossa, viidessä kaupungissa ja kolmessa maassa.

8. Haaveita, joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?
Niin moni haave on juuri toteutunut tai toteutumaisillaan, etten oikein tiedä, mitä kehtaan enää haaveilla :D

9. Salaiset paheesi
Salainen paheeni oli pitkään tv-sarja Bauer sucht Frau eli saksalainen Maanviljelijälle morsian, mutta nykyään osaan saksaa enkä ole enää seurannut sitä. Haribon karkit eivät kuitenkaan kuulosta niin villiltä kuin maanviljelijöiden rakkauselämä.

Ystävyyttä tähänkin päivään!

Esittelyssä uusi kamera

Olen jo pitkään miettinyt, pitäisikö hankkia uusi kamera ja olisiko se järkkäri vai ei. Olen aina ajatellut, että en lähde mihinkään kilpavarusteluun, mutta nälkä kasvaa syödessä ja mitä enemmän kuvaan, sitä korkeammalle vaatimukset kuvanlaadun ja lopputuloksen suhteen ovat nousseet.

Ostin edellisen kamerani muutamia vuosia sitten. Se oli Olympus PEN Mini E-PM2. Ei paljon digikameraa isompi mutta ominaisuuksiltaan järkkäriä muistuttava kamera oli helppo ottaa mukaan ja sillä sai ihan hyvää jälkeä. Hyvin pian kuitenkin selvisi, että silläkin on rajoitteensa. En pitänyt kameran tarjoamista joko hyvin puna- tai sinisävyisistä kuvista ja vähänkin haastavampi valo tuotti ongelmia.

Ei sillä, ettenkö olisi vielä kyseisen laitteen kanssa pärjännyt. Mutta. Tutuistuin joulukuussa muihin lähialueen suomalaisbloggareihin. Heillä kaikilla oli mahtavat kamerat. Kyllä sen vaan näkee lopputuloksesta, minkälaisella masiinalla kuvat on otettu.

Kyseisen viikonlopun jälkeen muistin, että siskoni oli joskus tarjoutunut ostamaan kamerani, jos hankin itselleni uuden. Kysyin häneltä, oliko hän tosissaan - ja kaupat oli saman tien tehty. Kaikki kävi nopeammin kuin ajattelin, ja sitten tulikin paniikki etsiä se nykyisiä tarpeita vastaava kamera. 

Onneksi on Ajatuksia Saksasta -blogin Oili. Kuvailin Oilille, mitä haluan kuvata, millaisia kuvia olen tähän mennessä ottanut ja millaista jälkeä haluan saada aikaan. Koska minulla ei koskaan ole ollut järkkäriä, halusin hankkia perinteisen eikä mitään uusia sovelluksia.

Eipä mennyt kauaakaan, kun sain ehdotuksen uudesta kamerasta ja sen lisävarustuksesta. Mies sanoi, että et sinä nyt voi vain mennä ostamaan kameraa, jota joku sinulle ehdottaa, ja käytti yhden illan googlailemalla ja lukemalla testejä. Ja päätyi samaan lopputulokseen kuin minulle jo ehdotettu.

Uusi kamerani on Nikonin D5500. Lisäksi ostin siihen Nikkorin kittiobjektiivin lähikuvausta varten. 

Tämä on hienoin laite, joka minulla on koskaan ollut. Ja vähän pelottava.

Latasin jo netistä käyttöohjeet, mutta niitä en ole vielä lukenut. Ei siis auta, vaikka olisi kuinka hieno vehje, jos sitä ei osaa käyttää. Sain kehotuksen harjoitella kuvaamalla asetelmaa eri kuvakulmista ja eri aukoilla, mutta keskittyminen ei ole vielä riittänyt omien säätöjen etsimiseen. Edellisen kameran kanssa meni tovi, ennen kuin tajusin sen kikat, joten annan tällekin aikaa. Minun pitää osata jotain viimeistään Portugalissa.

Kuvaaminen on todellinen taitolaji mutta on ihan hyvä osata tehdä kuvillekin jotain. Uuden kameran lisäksi olen viime aikoina opetellut Adoben Lightroomia. En tiedä, miten ennen tulin toimeen ilman. Seuraavana hankintalistalla on kameralle kunnon jalka. Myös asia, jota en koskaan luullut tarvitsevani ja jota olen viime aikoina alkanut kaivata.

Pahoitteluni siis, jos kuvan jälki on viime aikoina ollut epätasaista. Tekemällä oppii.

Mikä sinulle on kuvaamisessa tärkeintä? Millaisella kameralla kuvaat?

Mennäänkö treffeille?

Facebook kertoi, että tänään olen ollut mieheni facebook-kaveri jo neljä vuotta. Jej!

Kirjoitin romanssin alkuvaiheista täällä. Nyt olemme aviopari, joista toinen kuluttaa iltansa mielellään x-boxin ääressä, toinen iltatöissä tai sohvalla läppärin takana. Kun puoliso asuu samoja nurkkia ja sohvassa on magneetti, ei aina muista, että yhdessä voisi tehdä jotain myös kodin ulkopuolella.

Välillä muistuu mieleen, että ei näin! Ja sitten lähdetään treffeille.

Koska arki. Huomaan aina, miten erilaista keskustelu on, kun se käydään ravintolapöydän yli eikä rättiväsyneenä juuri ennen nukahtamista. Toisen näkee eri tavalla, kun ollaan kodin seinien ulkopuolella ja toisessa ympäristössä. Sitä paitsi ravintolapöydässä on pakko kohdata ja puhua, kun ei voi piiloutua minkään laitteen tai kirjan taakse. Joskus mietin, että jos meillä olisi sauna, kävisimme nämä keskustelut varmaan löylyjen lämmössä. 

Treffailu on ehdottoman kannattavaa. Nyt joku varmaan ajattelee, että helppoahan teidän on, kun asutte kaupungissa ja teillä ei ole lapsia. Olen sitä mieltä, että treffit ovat järjestelykysymys. 

Mieleen tulee pariskunta, joka jätti perjantaina viisi lastaan kotiin ja ajoi peräkkäin omilla autoilla treffeille lähikaupunkiin. Saman ilmiön olen huomannut siskoni perheessä: isommat lapset voivat jo huolehtia pienemmistä sen aikaa, että vanhemmat käyvät parantamassa maailmaa ja parisuhdettaan.

Ja miksei silloin tällöin voisi palkata myös lapsenvahtia?

Aina ei jaksaisi puhua mutta yhdessä olisi kiva viettää aikaa. Eräs pari kävi kahvilassa pelaamassa shakkia. Nainen kertoi, että pelin aikana ei ole pakko puhua mutta tulee kuitenkin tehtyä jotain yhdessä. Meillä on aina menossa joku tv-sarja, jota katsomme yhdessä. Toisen kainalossa on kiva kyhjöttää mutta ei tarvitse jaksaa puhua. Paitsi sitten katsomisen jälkeen, kun mies joutuu selittämään minulle, mitä siinä ja tässä kohdassa tapahtui. Tätä selitän kielimuurilla: katsomme sarjat yleensä ilman tekstitystä.

Alkuaikoina lanseerasimme miehen kanssa termin torstaitreffit. Ristiin menneiden aikataulujen takia emme ehtineet nähdä maanantain ja torstain välillä ja siksi päätimme tehdä torstaisin jotain erityistä. Kävimme kokeilemassa uusia ravintoloita, elokuvissa, konserteissa...

Nykyään treffailu on paljon epäsäännöllisempää. Joillain pareilla on yhteisiä harrastuksia, joiden puitteissa aika kuluu yhdessä. Meillä ei ole, koska en ole vielä onnistunut ylipuhumaan miestä tanssikurssille.

Viime syksynä kävimme jonkun kerran yhdessä spinningissä, talven aikana muutamissa konserteissa mutta muuten on valitettavaa todeta, että ihminen on mukavuudenhaluinen ja kotonakin on kiva olla. Laittaa vaan kotihaalarin päälle ja möllöttää menemään.

Mutta kyllä ei pitäisi! On vaarana, että toinen muuttuu tavalliseksi ja arkiseksi, ja sehän ei tiedä millekään suhteelle hyvää. Kyseessä on elämän tärkein ihminen, joten hieman panostusta ei lienee kovin paljon vaadittu.

Tällä viikolla olen ollut joka ilta menossa, joten aviolliset keskustelumme ovat koostuneet lähinnä sanoista Huomenta ja mukavaa päivää - Millainen päivä sulla oli? Hyvää yötä.

Siksi menemme tänään treffeille. Mekko ja huulipuna ovat jo valittuna. Osasyynä iltaan ovat vanhempani, jotka antoivat meille joululahjaksi illallisen. Saamme mennä syömään pitkän kaavan mukaan ja lähettää laskun eteenpäin. Ihan paras lahjakonsepti! Alkuvuoden kiireistä kertonee se, että ehdimme käyttää lahjan vasta nyt.

Mites te treffailette tai mitä teette pariskuntana yhdessä?
Rakkautta viikonloppuun tyypit! <3

Miksi mennä naimisiin

Erotilastojen valossa naimisiin menossa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Pitkä, kestävä parisuhde on ideaali, jota juuri kukaan ei nykymaailmassa enää saavuta. Koska elämä. Suljetaan tästä nyt pois historiaan pohjautuva keskustelu siitä, onko ihmistä edes tarkoitettu yksiavioiseksi.

Kun aloimme suunnitella häitä, en joutunut perustelemaan avioitumista, sillä kaikki tiesivät, että se on minulle tärkeää. Tulemme molemmat kodeista, joissa mennään naimisiin ja pysytään naimisissa. Omat vanhempani ovat olleet aviossa kohta 38 vuotta ja miehenkin ehtivät olla lähes 30 vuotta. Isovanhempani olivat aviossa yli 50 vuotta eli aina puolison kuolemaan asti. Miehen isovanhemmat ehtivät viettää jopa timanttihääpäivää. Mummo tosin kommentoi, että ei hän nykyaikana menisi niin nuorena (21 vuotta) naimisiin mutta siihen maailmanaikaan se oli pakko. 

Olemme molemmat saaneet nähdä, ettei naimisissa oleminen aina ole hauskaa, sillä tilanteet muuttuvat ja eteen voi tulla kaikenlaista. Mutta on kuitenkin mahdollista jakaa koko elämä saman ihmisen kanssa ja löytää siitä onni. Joidenkin parien kohdalla näyttää jopa siltä, että mitä pitempi parisuhde, sitä paremmaksi se vain muuttuu. 

Miehellä ei ollut vahvoja ajatuksia naimisiinmenosta. Hänen mukaansa se ei vaikuta hänen sitoutumiseensa, kommentti, jota monet naimattomat parit muuten käyttävät. Mutta mies ajatteli, että hän haluaa olla minun kanssani ja jos se tarkoittaa sitä, että mennään naimisiin niin sitten mennään. Näin hän asian ainakin esittää, mutta ymmärtääkseni hänestä on ihana mukavaa, kun kotona asustelee oma vaimo.

Ennen häitä tuli tietysti puhuttua aiheesta jo naimisissa olevien ystävien ja tuttavien kanssa. Kommentteja tuli laidasta laitaan. Parhaiten mieleen jäivät kahden, noin 10 vuotta rouvana olleen naisen kommentit. Toinen sanoi, että hänestä tuntuu, ettei hänen koskaan olisi pitänyt mennä naimisiin, sillä tämä ei taida sopia hänelle, koska hän ei jaksa tavallista arkea. Toinen taas tuumasi, että naimisissa oleminen on todella hauskaa eikä hän vaihtaisi päivääkään pois.

Miksi siis mennä naimisiin, jos suhteen onnistumisprosentti ei nykymaailmassa ylipäänsä ole kovin korkea? Minulle naimisissa oleminen tarkoittaa päätöstä, sitoumusta ja luottamusta.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, joten mistä sen tietää, tulisiko joku vielä parempi tai olisiko jotain muuta tarjolla. Aina on. Minusta vain tuntuu, että tämän ihmisen kanssa palikat ovat sellaiset, että ne voisivat sopia toisiinsa myös viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Eihän mies täydellinen ole, mutta enpä ole minäkään. Mitä täydellisyys edes on? Naimisiinmeno on tietoinen päätös.

Sormus on myös sitoumus. Vaikka suhteen arjessa ei juuri mikään ole muuttunut, tuntuu silti siltä, että kaikki on muuttunut. Tuossa on henkilö, joka on vakuuttanut tahtovansa olla siinä, minun vieressäni, sekä hyvinä että huonoina päivinä. Ihan mieletön juttu! Toki elämme vielä honeymoonia, joten silmien edessä on ruusuiset lasit, mutta silti.

Uskoisin, että erityisesti kahden maan ja kulttuurin välisessä liitossa sitoumus on entistä tärkeämpi, koska mukana on niin paljon muutakin. Tässä ei pohdita vain sitä, muutetaanko seuraavaksi kerrostaloon vai omakotitaloon, vaan sitä, missä maassa ja millä kielellä yhteinen elämämme tulevaisuudessa kulkee. Saksassa on muuten verotuksellisestikin kannattavaa olla naimisissa, varsinkin jos toinen tienaa paljon vähemmän.

Meidät muuten vihittiin Suomen lakien mukaan, joten eroaminen on kuulemma nopeampi prosessi kuin mitä se Saksan lain mukaan olisi. Tämähän on tässä vaiheessa erittäin piristävä tieto.

Kolmanneksi naimisissa oleminen on luottamusta. Tietysti kaikkien suhteiden tulisi perustua luottamukseen, mutta sitoutumisen jälkeen siihen täytyy voida myös luottaa. En ole koskaan ollut hyvä riitelijä. Aviovaimoksi tulon jälkeen olen alkanut argumentoida enemmän ja jopa nauttia siitä. Mies on sitoutunut olemaan siinä, joten riitelykin on muuttunut turvalliseksi.  En tosin tiedä, miten tyytyväinen mies on tällaiseen kehitykseen.

Eräässä tv-sarjassa opettaja kuvaili oppilaille naimisissa olemista sekä psyykkiseksi että fyysiseksi läheisyydeksi. Minusta se oli hyvin sanottu. 

Olen tosin hieman huolestunut avioliittomme aikaan saamasta kehityksestä. Mies osti meille juuri kotihaalarit. Tiedättekö, sellaiset yksiosaiset one piece -kotiasut ja vielä tiimiväreissä. Neljä kuukautta naimisissa ja me pyörimme jo ihan teletappeina täällä. Millainen tulevaisuus meitä odottaakaan.

Haalarin vetoketjun saa kokonaan kiinni eli myös hupun voi sulkea. Tämä on jatkoa ajatellen hyvä tieto. 

Perjantain parhaat

Tänään ei oikeastaan pitänyt kirjoittaa blogia, koska ei tässä nyt oikein ole mitään kerrottavaa. Viikko on ollut täynnä lukukauden lopun kiireitä, tekstien korjaamista, uusia opetustöitä kielikoulussa, maailman uutisten seuraamista ja ahdistumista. Keittiö on niin sotkuinen, että vedin juuri oven kiinni ja päätin, että myöhemmin.

Mutta ajattelin, että kyllä voi kirjoittaa vaikka ihan perjantain parhaista.

Tästä piti tulla päivä, jolloin istun nenä kiinni ruudussa ja oikoluen pian luovutettavaa käsikirjoitusta. Tämä on työn kamalin vaihe. Kaikki on oikeastaan jo tehty, mitään kovin isoja muutoksia tai korjauksia ei tarvita tai ei ehkä enää kannatakaan tehdä. Mutta mitä jos kuitenkin. 

Kustannussopimuksen synnystä seurannut euforinen onnentila on alkanut muuttua paniikiksi. Tämä siis oikeasti tapahtuu. Joku oikeasti saattaa syksyllä ostaa ja lukea mun kirjan ja tykätä siitä tai sitten ei. Kukaan ei kertonut, että prosessiin kuuluu paljon epävarmuutta ja moninainen tunteiden kirjo, vielä kustantamoon pääsyn jälkeenkin. Saa nähdä, pitääkö vaihtaa identiteettiä, ennen kuin julkaisu on kaupan hyllyllä. 

Onneksi tekstin tuijottelun katkaisi iloinen viesti. Kaksi bloggaajakollegaa, London and Beyondin Lena ja Lempipaikkojani-blogin Jonna tekivät pienen päiväretken Kölniin ja tapasimme lounaalla. Belgisches Viertel on ihana korttelisto täynnä pieniä putiikkeja ja kahviloita, joten polkaisin sinne. Sadekin lakkasi juuri sopivasti. 

Olimme niin aikaisin paikalla, ettei kahvilassa ollut vielä muita asiakkaita. Vuohenjuusto-avokado-salaatti oli parhautta, kuten tietysti myös näiden naisten suomenkielinen seura. Päivitimme kuulumiset ja ideoimme seuraavia bloggaritapaamisia. Bloggaamisessa parasta antia ehdottomasti nämä uudet tuttavuudet!

Harmaa päivää kirkastui vielä entisestään, sillä lounaan jälkeen piipahdin pikaisesti shoppailemassa. Käyn ydinkeskustassa niin harvoin, että meillä on vielä käyttämättä joitain häälahjaksi saatuja lahjakortteja. Flying Fawn on kaikkea ihanaa sisustus- ja lahjatavaraa myyvä pikkuliike, josta lähtee joka kerta jotain mukaan. Ostin lahjakortilla pari pientä tanskalaista maljakkoa keittiön ikkunalaudalle. Todellinen perjantain piristys!

Nyt pitäisi taas tuijotella ruutua ja sen jälkeen mennä purkamaan keittiön kaaosta. Kunnon kotirouvana lupasin miehelle, että siivoan ennen viikonloppua. Huomenna on edessä seuraavien ystävien muutto, Kölnin sisällä ja tällä kertaa onneksi ilman keittiötä.

Hyvää viikonloppua just sulle!

Silmälasien plussat ja miinukset

Alamäki alkoi häistä. Nyt ei tarvitse enää yrittää, kun nimet ovat paperissa ja sormukset sormessa. Sain silmälasit reilu kuukausi avioitumisen jälkeen. Ai miksikö?

"Munkkitaikina rinkka jäi muuten molempiin suuntiin matkalle, että tulisin kotiin nyt vasta tiistai-iltana."
"Joko sä olet ylirajalla vai mikä se laskettu aikakaan olikaan?"
"Ilmeisesti nämä pakkaskelit eivät oikeinkin ole hyväksikäyttöä."
"Ei ollut ihan helppo viikko mutta juhla statukseesi selvittiin. Missä mennään lasit taaskaan ovatkaan..."

Tässä esimerkkejä viime kuukausien Whatsapp-keskusteluista. Käytän ennakoivaa tekstinsyöttöä, kuten ylhäältä näkee. Ainakin olen tarjonnut viestin saaneille hyvää viihdettä. Isäni kommentoi, että hyvä kun aloitit ne kirjoittamisen opinnot, jotta opit vihdoin kirjoittamaan, suomen kielen maisteri.

Mutta siis silmälasit. Miksi kukaan ei ole kertonut, miten rasittavaa on, kun näkökulma maailmaan rajautuu. Tilanne ei vielä ole kovin paha, joten oikeastaan tarvitsen lasit lähinnä ruudun tuijotteluun  ja lukemiseen. Siksi jätänkin ne välillä (usein) kotona hyllylle ja kirjoittelen viestejä ohimennen. Usein vastaajan ensimmäinen kommentti on, että lasit eivät ilmeisesti ole päässä.

Onhan tämä tietysti aiheuttanut myös pienen identiteettikriisin. Minulla, silmälasit! Vanhuus ei tosiaan tule yksin: Tästä se rapistuminen taitaa alkaa. Älkää menkö naimisiin, ihmiset.

Olen aina naureskellut eräälle ystävälle, joka on jatkuvasti putsaamassa lasejaan. No joo, en naura enää. Miten on mahdollista, että on laskenut silmälasit puhtaina hyllylle, mutta seuraavan kerran kun niitä tarvitsee, ne ovat ihan täynnä töhryjä. Se, joka käy sotkemassa mun lasit, ilmoittautukoon heti!

Puhelin on ehdottomasti kaikista pahin. Miten kukaan on ikinä keksinyt, että on hyvä idea tuijottaa pientä ruutua ja yrittää kirjoittaa siihen jotakin. Kuulostan jo ihan mummolta, mutta olen alkanut viime aikoina kirjoittaa taas enemmän sähköpostia. Lähetinpä jopa ihan oikean kirjeenkin, sillä sen kirjoittaminen tuntui pienemmältä ponnistukselta kuin sähköinen viesti olisi ollut. 

Nyt kolmen kuukauden jälkeen olen jo alkanut tottua enkä aina enää edes huomaa, että lasit ovat päässä. Onhan näistä hyötyäkin. Kirjoittaminen on helpompaa eikä tarvitse siristellä. Silmät eivät väsy ja kirjoitusvirheitä tulee vähemmän. Ainakin silloin, kun lasit ovat päässä. Ulkona en kuitenkaan laseja käytä, koska silloin tuntuu, että maisema heiluu. 

Ehkä laseista on se ilo, että niiden kanssa näyttää fiksummalta. Näin ainakin vakuuttelen itselleni.

Mies ei oikein innostunut tästä lasimallista, jonka valitsin varsin nopeasti. Hänestä minä näytän vanhalta, mutta niin voi käydä, kun ottaa itseään vanhemman rouvan. Nämä lasit olivat huonoista vaihtoehdoista vähiten huonot, ja myöhemmin selvisi, että itse asiassa miesten mallistoa. Olen luvannut, että kunhan pääsen totuttelujaksosta, menemme valitsemaan rouvalle yhdessä sellaiset lasit, joista mieskin tykkää.

En ole vielä ottanut käyttöön kaikkia opettajattarille sopivia eleitä, kuten lasien yli katsomista, niiden nostelua nenällä tai putsaamista kesken palautekeskustelun. Eräs yläasteaikainen opettajani kaiveli sangoilla nenää, kun luuli, ettei kukaan huomaa. Pitäisiköhän hankkia vielä sellainen kaulahihna, jotta saa lasit roikkumaan kivasti tohon rinnan päälle. Mitä kaikkea lasit mahdollistavatkaan.