Alamäki alkoi häistä. Nyt ei tarvitse enää yrittää, kun nimet ovat paperissa ja sormukset sormessa. Sain silmälasit reilu kuukausi avioitumisen jälkeen. Ai miksikö?
"Munkkitaikina rinkka jäi muuten molempiin suuntiin matkalle, että tulisin kotiin nyt vasta tiistai-iltana."
"Joko sä olet ylirajalla vai mikä se laskettu aikakaan olikaan?"
"Ilmeisesti nämä pakkaskelit eivät oikeinkin ole hyväksikäyttöä."
"Ei ollut ihan helppo viikko mutta juhla statukseesi selvittiin. Missä mennään lasit taaskaan ovatkaan..."
Tässä esimerkkejä viime kuukausien Whatsapp-keskusteluista. Käytän ennakoivaa tekstinsyöttöä, kuten ylhäältä näkee. Ainakin olen tarjonnut viestin saaneille hyvää viihdettä. Isäni kommentoi, että hyvä kun aloitit ne kirjoittamisen opinnot, jotta opit vihdoin kirjoittamaan, suomen kielen maisteri.
Mutta siis silmälasit. Miksi kukaan ei ole kertonut, miten rasittavaa on, kun näkökulma maailmaan rajautuu. Tilanne ei vielä ole kovin paha, joten oikeastaan tarvitsen lasit lähinnä ruudun tuijotteluun ja lukemiseen. Siksi jätänkin ne välillä (usein) kotona hyllylle ja kirjoittelen viestejä ohimennen. Usein vastaajan ensimmäinen kommentti on, että lasit eivät ilmeisesti ole päässä.
Onhan tämä tietysti aiheuttanut myös pienen identiteettikriisin. Minulla, silmälasit! Vanhuus ei tosiaan tule yksin: Tästä se rapistuminen taitaa alkaa. Älkää menkö naimisiin, ihmiset.
Olen aina naureskellut eräälle ystävälle, joka on jatkuvasti putsaamassa lasejaan. No joo, en naura enää. Miten on mahdollista, että on laskenut silmälasit puhtaina hyllylle, mutta seuraavan kerran kun niitä tarvitsee, ne ovat ihan täynnä töhryjä. Se, joka käy sotkemassa mun lasit, ilmoittautukoon heti!
Puhelin on ehdottomasti kaikista pahin. Miten kukaan on ikinä keksinyt, että on hyvä idea tuijottaa pientä ruutua ja yrittää kirjoittaa siihen jotakin. Kuulostan jo ihan mummolta, mutta olen alkanut viime aikoina kirjoittaa taas enemmän sähköpostia. Lähetinpä jopa ihan oikean kirjeenkin, sillä sen kirjoittaminen tuntui pienemmältä ponnistukselta kuin sähköinen viesti olisi ollut.
Nyt kolmen kuukauden jälkeen olen jo alkanut tottua enkä aina enää edes huomaa, että lasit ovat päässä. Onhan näistä hyötyäkin. Kirjoittaminen on helpompaa eikä tarvitse siristellä. Silmät eivät väsy ja kirjoitusvirheitä tulee vähemmän. Ainakin silloin, kun lasit ovat päässä. Ulkona en kuitenkaan laseja käytä, koska silloin tuntuu, että maisema heiluu.
Ehkä laseista on se ilo, että niiden kanssa näyttää fiksummalta. Näin ainakin vakuuttelen itselleni.
Mies ei oikein innostunut tästä lasimallista, jonka valitsin varsin nopeasti. Hänestä minä näytän vanhalta, mutta niin voi käydä, kun ottaa itseään vanhemman rouvan. Nämä lasit olivat huonoista vaihtoehdoista vähiten huonot, ja myöhemmin selvisi, että itse asiassa miesten mallistoa. Olen luvannut, että kunhan pääsen totuttelujaksosta, menemme valitsemaan rouvalle yhdessä sellaiset lasit, joista mieskin tykkää.
En ole vielä ottanut käyttöön kaikkia opettajattarille sopivia eleitä, kuten lasien yli katsomista, niiden nostelua nenällä tai putsaamista kesken palautekeskustelun. Eräs yläasteaikainen opettajani kaiveli sangoilla nenää, kun luuli, ettei kukaan huomaa. Pitäisiköhän hankkia vielä sellainen kaulahihna, jotta saa lasit roikkumaan kivasti tohon rinnan päälle. Mitä kaikkea lasit mahdollistavatkaan.
Tsemppiä! Mä sain lasit jo 12-vuotiaana, kun en nähnyt takarivistä taululle. Ihmeen pitkään olinkin sinnitellyt ilman, kumma juttu ettei kukaan ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Muistan kun sain oikean vahvuiset lasit päähäni ja kummastelin että näinkö tarkkaan ihmisen on oikeasti tarkoitus nähdä :D Sittemmin hankin piilolinssit, joista en enää luopuisi. Nää on helpot, voi pitää yötä päivää kunhan kerran kuussa muistaa vaihtaa :)
ReplyDeleteJoo, aika hyvin sitä siihenkin tottuu, että ei näe: nyt alkaa pikku hiljaa itsekin huomata, miten paljon parempi on lasit päässä kuin ilman. Mutta wow, en tiennyt, että tuollaisiakin piilolinssejä on olemassa! Hyvä tietää, jos joskus tulee tarve ;)
Delete