Rakas päiväkirja ja muut elämän tallenteet

1.7.1989

TÄNÄÄN KÄVIN LAHDESSA.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa sinä kesänä, ennen kuin menin kouluun. Kaikkien aikojen ensimmäinen merkintä toteaa päivän tai ehkä jopa viikon tärkeimmän virstapylvään, kaupunkikäynnin. Ensimmäinen päiväkirjani oli minipieni kirjanen, josta on tallella vain sivuja, sillä kannet ja muut kirjan sivut on joko sensuroitu tai otettu myöhemmin muuhun käyttöön. Sivujen viimeiset merkinnät ovat talvelta 1990.

Toisella luokalla aloin kirjoittaa sellaiseen oikeaan päiväkirjaan, jossa on lukko. Kirjan avain taitaa olla tällä hetkellä hukassa, joten siellähän pysyvät tallessa, salaiset merkinnät.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani sivut esiin, koska ajattelin löytäväni siitä inspiraatiota seuraavaan
Hilja-kirjaan. En tosin tiedä, millaista ajatuksen lentoa voi tarjota näinkin konkreettinen teksti kuin tämä:

1990

HEI TAAS PÄIVÄKIRJA. ON 

VIÄLÄ AIVA AAMU YÖ. EILEN OLI 

LAUANNTAI.

JA TÄÄN ON SUNNUN-

TAI.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Sen jälkeen, kun kirjoittamisesta on tullut työtä, päiväkirja toimii hyvänä lämmittelynä päivän kirjoitusurakkaa varten. Kirjoitan yleensä siitä, mitä on tapahtunut ja miltä tuntuu, eli kovin korkealentoisia ajatuksia en jälkipolville jätä. Sivut auttavat elämän tapahtumien järjestämisessä ja läpi käymisesssä ja ovat itselleni tärkeitä tallenteita, joita on kiva lukea joskus myöhemmin mutta jotka eivät ole muiden silmille.

Ehkä teen joskus niin, kuten äitini omille päiväkirjoilleen suunnittelee, ja poltan kaiken sitten joskus. Äiti on kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä lapsuudesta asti, joten kirjoja alkaa olla jo aika hyvä pino. 

En ole kovin hyvä tallettamaan elämääni muuten kuin tekstinä. Kuvia tulee ja menee mutta kuinka moni tallettaa nykymaailmassa kuvia albumeihin? Digikuvia on valtavat määrät, jossain. Jokunen lukija ehkä muistaa viime vuoden kriisini, kun tajusin tuhonneeni ajattelemattomuuksissani edellisvuosien kuvatiedostot. Onneksi on päiväkirjamerkintöjä, koska muuten voisi harmittaa vielä enemmän. Eräs ystävä harmitteli tapausta kovasti. Tuumasin, että jos minusta joskus elämäkerta kirjoitetaan, saadaan sen kuvat muilta, koska eihän minulla juuri ole kuvia itsestäni. Tiedätte sitten.

6.10.1989

KOU-LUSA ON KIVAA. KIUS-SAM POIKIA 

OSAAN JO KIRJOITAA SU-SI AA-SI

SII-LI SI-SU

Onneksi vanhemmat ovat lapsuudessani täyttäneet kirjoja ja albumeita ja säilyttäneet todistukset ja sen sellaiset. Liian paljon kaikkea ei kuitenkaan voi tallettaa, koska jokainen piirustus ja rääpäisy ei ole ollut sen arvoinen. Muutamankin kuolinpesän tyhjennystä sivusta seuranneena ei voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea ihmiset säilyttävät. Mitä sille kaikelle sitten tehdään, kun ihmistä ei enää ole... Polttaminen osoittautui näissäkin hyväksi ratkaisuksi.

Tallennuskeinotkin muuttuvat tekniikan kehittyessä. Kynästä, paperista ja paperikuvista on edetty kaikenlaisiin pilvipalveluihin. Löysin juuri vanhasta laatikosta cd-romppuja, joissa on noin kymmenen vuoden takaisia kuvia. Täytyy katsoa, jos ne saa sieltä vielä muuhun muotoon ja mihin.

Kaiken katoavaisuudessa olen siis päätynyt tallettamaan elämääni kahteen kirjaan. Toinen on päiväkirja ja toinen meidän kodin vieraskirja. Jokainen vieras jättää sinne merkinnän, jonka oheen liimataan joko polaroid-kuva tai vierailun aikana otettu muu kuva. Näin eletystä elämästä jää edes pieniä konkreettisia hippusia myöhemmin muisteltaviksi.

7.10.1989

RAKAS PÄIV

Ä KIRJA ETT

EDÄKÄÄN MIKÄ MELU OLI MEIL-LÄ 

KUN ISÄ OLI POIS KOTOA. 

ETHÄN KERO TÄTÄ

Kysymys kuuluu: Kirjoitatko päiväkirjaa vai miten sinä tallennat elämääsi?

Lue myös:

Vuosien 2010-2015 tuhottu elämä

Sysmässä on säpinää

Mitä tulee mieleen Sysmästä? Aivan. Ei minullekaan.

Sysmä sijaitsee vajaan 200 kilometrin ja noin kolmen tunnin bussimatkan päässä Helsingistä. Sinne voi saapua etelästä Pulkkilanharjua pitkin ja sieltä on jotakuinkin yhtä pitkä matka Lahteen kuin Jyväskyläänkin. Vakituisia asukkaita on vajaat 4000, mutta kesäasukkaat vilkastavat kuntaa niin, että siellä on väkilukuunsa suhteutettuna eniten vapaa-ajan asukkaita koko Suomessa (kertoo Wikipedia).

Sysmässä sijaitsee Nuoren voiman kirjailijatalo, Villa Sarkia, jossa sain viettää koko maaliskuun seuraavaa kirjaani kirjoittaen. Kuukauden aikana opin, että pitäjä on yllättävän vireä, vaikka keskipäivällä raitilla vastaan tuleekin lähinnä rollaattoreita ja pieniä koululaisia.

Kuukauden aikana pääsin Rotary clubin illanviettoon, avantoon ja elokuvateatteriin katsomaan juuri ensi-iltansa saanutta kotimaista elokuvaa, nautin kirjaston palveluista ja kannatin paikallista yrittäjäelämää käymällä hieronnassa ja jalkahoidossa. Niitä kuuluisia sysmiä en käsiini saanut enkä niitä varsinaisesti etsinytkään, mutta en ihmettele, että ne on saatu aikaan juuri tässä pitäjässä.

Tällä hetkellä haaveilen uudesta Sysmän ajasta, sillä raitti tarjosi riittävät palvelut mutta myös auvoisen kirjoitusrauhan.

Jos et tunne kuntaa, tässä muutama syy siihen, miksi Sysmässä on säpinää.

Kahvila Lintan kammari 

Lintan kammari sijaitsee vaaleassa puutalossa Sysmän keskuskadun varrella ja vanhan meijerin kyljessä. Kyseessä on sekoitus kahvilaa ja käsityö/sisustuskauppaa, jossa lähes kaikki taitaa olla kaupan. Kesäaikaan kahvilassa tarjotaan myös keittolounas, mutta näin talvella kahvilaan tullaan parantamaan maailmaa. 

Puutalossa on monia huoneita ja mukavia soppia, joihin vetäytyä herkuttelemaan. Itse leivotut kahvitarjoilut olivat erittäin maukkaita. Voin lämpimästi suositella rahkapiirakkaa, josta ehdin kuukauden aikana syödä useita variaatioita. 

On mahtavaa, että näinkin pienessä pitäjässä on tällainen kahvila, ja sinne kannattaa piipahtaa, jos  Sysmä sattuu matkan varrelle.

Lintan kammarin, Sysmäntie 16, kotisivut täällä.

Sysmän kirjakauppa

Sysmän kirjakaupan tunnelma kutsuu viihtymään. Kaikki siellä on puuta: lattia, seinähirret ja katto. Kirjahyllyinä toimivat vanhat pukkipöydät ja seinänviertä kiertävät pitkät ja korkeat hyllyt. Jopa Suomen kauneimmaksi kirjakaupaksi valittu Sysmän kirjakauppa vaihtoi viime vuonna omistajaa. Kirjakauppaa on nyt pienennetty ja sen takahuoneessa toimii sekä ompelimo että atk-palveluja tarjoava pieni yritys, mutta kirjakaupan valikoima on silti erinomainen.

Tilan pienenemisestä ja omistajuusmuutoksesta johtuva vanhan varaston poistomyynti jatkuu muuten edelleen. Vanha varasto myydään pois 70 prosentin alennuksella ja ale jatkuu kuulemma niin kauan kun myytävää riittää. Jos muutaman vuoden takaiset laatukirjat innostavat, mene äkkiä hakemaan omasi!

Alakerran hyllyjen lisäksi kannattaa piipahtaa myös yläkerrassa, jossa tulijaa tervehtii hyvin järjestetty divari sekä muutama paikkakunnalla asuvan Marjatta Tapolan työ.

Ketjuuntuvassa ja verkkoon siirtyvässä kirjakauppamaailmassa tällaisen kirjakaupan pyörittäminen on lähes kulttuuriteko.

Sysmän kirjakaupan facebook-sivu täällä.

Kirjakaupan yhteydessä täytyy mainita myös Sysmän Kirjakyläyhdistys, jonka järjestämiä kirjapäiviä vietetään aina heinäkuun alussa ja Kirjojen yötä elokuussa. Lisätietoja täällä.

Jos viihdyin näin hyvin Sysmässä kevättalvella, voin vain arvailla, miten mukavaa siellä on kesällä, kun vapaa-ajan asukkaat valtaavat kunnan. Täytynee joskus palata katsomaan.

Ulkosuomalaisten kirjallinen salonki

Missäs sitä kirjailija parhaiten viihtyisi kuin kotikentällään? Olen asunut Kölnissä seitsemän vuotta ja täytyy sanoa, että alan olla kuuluisampi täällä kuin entisissä kotimaisemissa Lahden seudulla. Jos maineesta ja kunniasta ylipäänsä voi puhua. Maaliskuinen vierailu Lahden Suomalaisessa kirjakaupassa ei juuri kerännyt kuulijoita, mutta eilinen kirjallinen salonki keräsi Kölnin Suomalaiselle seurakunnalle parisenkymmentä kuuntelijaa. 

Ulkosuomalaisyhteisöt ovat ulkosuomalaiselle paras tuki, turva, kannustus ja koti.

Syksyllä vietimme seurakunnalla esikoiskirjani julkkareita, ja koska tilaisuus oli niin mukava ja onnistunut, päätimme järjestää juhlan myös sarjan seuraavan kirjan, helmikuussa ilmestyneen Seikkailu kutsuu Hilja - lastenromaanin kunniaksi. Kirjallisen salongin ohjelma koostui keskustelusta, kirjan lukemisesta ja musiikista.

Kirjailijan oli helppoa olla framilla, sillä haastattelija oli valmistellut illan hyvin. Puhuimme kirjan teemoista ja kohdeyleisöstä, kuvituksesta ja siitä, miltä kirjailijan uran alku on tuntunut ja mitä jatkossa seuraa. Juttelimme myös kirjan vastaanotosta, ja yleisökin sai esittää kysymyksiä. Jouduinpa vastaamaan siihenkin, onko Kölnin karnevaalikulttuuri vaikuttanut kirjaan. Vastasin, että voipi olla.

Seurakunnan tilasta sukeutui oikea kulttuurisalonki, sillä keskustelun lomassa kuultiin laulua ja pianomusiikkia. Koska paikalla oli aikuisyleisö, musiikkikappaleiksi valikoitui Jenni Vartiaista ja Apulantaa. Täytyy sanoa, vaikka itse sen sanonkin, että illan kulttuurinen anti oli hieno.

Eilinen ilta nousee samaan sarjaan onnistuneiden kouluvierailujen kanssa. Lopputulemani onkin, että Hilja-kirjat sopivat lapsille ja erinomaisesti myös näiden isovanhemmille sekä ulkosuomalaisille. Kuulin nimittäin tällä viikolla tarinan siitä, miten Seikkailu kutsuu Hiljan lukeminen iltasatuna oli jouduttu keskeyttämään nauruhepulin takia. Eräs 6-vuotias oli nauranut niin paljon, että oli itse toivonut kirjan vaihtoa, jotta yöunille rauhoittumisesta tulisi jotain.

Näillä saatesanoilla luin eilen samaisen katkelman aikuisyleisölle. Voi sitä naurun ja hörötyksen määrää! Eipä meinannut lukijallakaan tulla lukemisesta mitään, kun oli lähes pakko yhtyä yleisön reaktioihin. 

Moni tuntuu pystyvän samaistumaan joko tarinan lasten tai mummojen maailmaan ja tällaiset hetket suljen muistojen rasiaan ja kaivan huonona päivänä esiin.

Lyhyitä ja ohimeneviä onnenhetkiä ovat kirjailijan kohtaamiset lukijoiden kanssa. Tänään istun kukkakimpun ääressä ja jatkan seuraavan käsikirjoituksen parissa. Minulta kysyttiin eilen, nousevatko paineet, kun kirjasarja on saanut hyvän alun. Vastasin että kyllä ja ei, sillä minusta tuntuu, että olen näiden ensimmäisten kirjojen aikana oppinut kirjoittamisesta ja kehittynyt, joten lopputulema on, että jokainen kirja on omasta mielestäni edellistä parempi. Ainakin näin toivon, ja senhän aika näyttää. 

Kiitos Suomalaiselle seurakunnalle tilasta ja skumpasta, Tuulialle haastattelusta, Sarille musiikista ja aviomiehelle ja Ullalle kuvista.

Ikääntyvien naisten paratiisi

Istun kylänraitin ainoassa kahvilassa. Ajattelin, että ympäristön vaihdos voisi inspiroida vinttihuoneessa takkuillutta tekstin tekoa. Saankin työskenneltyä, vaikka oikeasti salakuuntelen viereisen huoneen puheita. Sinne on pelmahtanut kaksi reipasta keski-ikäistä rouvaa, jotka jo tulleessaan kysyvät tiskiltä äänieristettyä huonetta, koska nyt on tultu purkamaan paineita. Sellaista ei ole tarjolla, mutta eipä kahvilassa juuri muita asiakkaita ole. 

Jatkan kirjoittamista, mutta kuulen puolella korvalla, miten ensin puidaan työasiat ja sitten perheasiat ja kaikki tämä kevyesti sorahtavien kirosanojen säestämänä. Jossain vaiheessa kahvilan ovi käy taas ja sisään astuu puhisten rouva, joka vaatii piristystä huonosti sujuvaan päivään. Ryhmä yhdistyy ja kuin yhdestä suusta todetaan, miten joskus on pakko vähän kiroilla, koska sen jälkeen päivää ja elämää on taas helpompi jatkaa. Minua hymyilyttää.

Kerään tavarani ja lähden kohti ulko-ovea. Naisporukka kääntyy katsomaan minua ja pahoittelee käyttämäänsä kieltä ja toivoo, etteivät häirinneet tai saaneet korviani punoittamaan, koska ihan kunnollisia kansalaisia tässä kuitenkin ollaan. Totean, että ei mitään ja toivotan parempaa päivänjatkoa.

Jostain syystä en voi kuvitella, että törmäisin vastaavaan tilanteeseen Saksassa. 

Pari päivää myöhemmin espanjalainen kämppis toteaa, että Suomi on ikääntyville naisille hyvä maa. Kolmen viikon jälkeen hän on tullut siihen tulokseen, että Suomessa nainen saa vanheta luonnollisesti ja kantaa vuosirenkaansa arvokkaasti. Hän painottaa, että Latinalaisessa-Amerikassa kulttuuri pyörii nuoruuden ja erityisesti nuorten naisten ympärillä, ja machokulttuurissa naisen suurin hyve on säilyttää ulkonäkönsä ja taistella vanhenemisen jälkiä vastaan. 

Espanjalainen sanoo, että jos hän törmäisi espanjalaisella rannalla kylpytakit päällä hilluviin naisiin, jotka viipottavat laiturille, heittäytyvät reippaasti nakuiksi ja hyppäävät hyiseen veteen, hän ajattelisi kyseisten hahmojen karanneen hullujenhuoneelta. Hän osoittaa suomalaisen naistenlehden mainoksia, joissa tavallisen näköiset naiset esittelevät tuotteita, ja artikkeleja, jotka kertovat tavallisten ihmisten elämästä ja kodeista, joissa kuvattavat poseeraavat rennosti. Hän toteaa, että espanjalaisessa lehdistössä tällaiset jutut kertoisivat ekstroverteistä ihmisistä tai taiteilijoista. 

Omankin ajatukseni on jo jonkin aikaa ollut se, että Suomea pyörittävät reippaat keski-ikäiset naiset, joten en voinut muuta kuin myötäillä. Suomea voisi kutsua ikääntyvien naisten paratiisiksi. Suomessa vanhenevilla naisilla on vähemmän ulkonäköpaineita kuin monissa muissa maissa ja kulttuureissa. Kauneusleikkauksiin suhtaudutaan humpuukina, onhan kielessä lukuisia sanontoja tyyliin "moni kakku päältä kaunis mutta silkoa sisältä" tai "rumat ne vaatteilla koreilee".

Suomessa keneltäkään ei jää työpaikka saamatta ulkonäön takia, kuten muualla maailmassa saattaa tapahtua. Argentiinalaisella ystävälläni on kouluaikaisia tuttuja, jotka ovat jo käyneet leikkauksissa, mutta itse en tunne Suomessa (enkä kyllä Saksassakaan) yhtäkään ulkonäköään veitsellä parannellutta. 

Suomalainen nainen saa olla marttakerhoon kuuluva emäntä, jolla on vuosirenkaita ja elämän tuomia arpia. Jos jossain haluaa kokea rehellisen maailman, kannattaa mennä uimahallin saunaan. Siellä elämää synnyttäneet ja kuolevia hoitaneet mammat puivat elämää ulokkeet rennosti roikkuen ja suonikohjut saunan hämärässä loistaen. Siellä jos missä saattaa nuorempia alkaa punastuttaa.

Nämä naiset ovat kuin Juha Seppälän Suomen historian novellista, jossa ensin kuvataan perheen voimakasta isoäitiä ja sitten todetaan, miten Venäjä ei voinut mitenkään aavistaa, millainen kansa sitä vastaan asettuu. Suomessahan vallitsee myytti emännästä, joka lähtee suoraan lypsyltä synnyttämään ja palaa sinne seuraavana päivänä. Liioittelen vähän, mutta suomalaisen pariskunnan tunnistaa siitä, että nainen kulkee metrin miehen edellä ja mies seuraa kiltisti perässä.

En väitä, ettei Suomessa olisi lasikattoja, tytöttelyä tai sukupuolten välillä vallitsevia palkkaeroja sekä #metoo-ongelmia. Suomihan on valitettavasti myös perheväkivallan johtavia maita. Haluaisin kuitenkin uskoa, että Suomi on vanhenevalle naiselle parempi maa kuin moni muu. Keski-ikäinen nainen saa päräyttää muutaman kirosanan ja jatkaa sitten eteenpäin kuin mummo hangessa.

Lue myös:

Avantoon!

Ja sitten hän oli Suomessa

Tuleeko minusta taas puolikielinen

Olen jälleen kotona. Tuoksu on tuttu mutta jotenkin paikka näyttää vieraalta. Ovatko keittiön pöytä ja työtasot aina olleet näin matalalla? Miestä naurattaa, kun kahden kotona viettämäni päivän jälkeen avaudun uusista sisustussuunnitelmista. Työhuoneeseen on poissaollessani ilmestynyt vitriini, joka kaipaa ympärilleen muutakin uutta. Muitakin nurkkia katsoo tuorein silmin pitkän poissaolon jälkeen. Myös ulkona kirkkaasti paistava kevätaurinko saa aikaan tunteen, että jotain pitää uudistaa.

Aika Suomessa oli erittäin hyvää ja sitä erityisesti kielellisesti. Parin viikon jälkeen tajusin ajattelevani taas suomeksi, mikä oli mahtavaa. Unethan ovat minulla aina olleet kielettömiä. En ainakaan tietoisesti ajattele, mitä kieltä niissä on enkä muista koskaan yrittäneeni puhua vieraita kieliä unessani. Ehkä suomi hallitsee alitajuntaani vankasti, vaikka muuten olen aina kovin huolissani siitä, mitä äidinkielelle tapahtuu monien ulkomaanvuosien aikana ja jälkeen.

Viikon kotoilun jälkeen olen joutunut myöntämään, että saksan kielen taitoni on kärsinyt Suomen ajasta. Ensimmäisinä Kölnin päivinä hukassa eivät ole olleet ainoastaan saksan sanat vaan myös opiskelijoiden nimet, työkoneen salasana, jemmaan laitetut saksalaiset bonuskortit ja sch-äänteet.

Kielten välillä tasapainoilu on enemmän kuin ärsyttävää. Aina kun yhden tilan saa kuntoon, keikahtaa toinen miinukselle. Sain tuoreutettua suomeni Suomessa kuten olin etukäteen toivonutkin, mutta laskun maksaa nyt saksa. Puhuin Sysmässä myös paljon englantia intialaisen kämppiksen kanssa, joten sekin sekoitti vieraiden kielten kiintiötä aivojeni sopukoissa. Minulle vaikuttaa olevan lähes mahdotonta hallita yhtä aikaa kolmea kieltä.

Ehkä on vain myönnettävä, että en ole sellainen kielinero, joka kykenee käyttämään sujuvasti lukuisia kieliä ilman, että ne jossain alitajunnassa syövät tilaa toisiltaan. Nyt kun suomeni on taas kunnossa, en enää muista, miten saksaa kirjoitetaan. Pahoitteluni kaikille, jotka ovat saaneet minulta  tällä viikolla kummallisia saksankielisiä viestejä. Muistan sanojen lausunta-asun mutta ortografia on vähän hukassa.

Aviomiehen kanssa jutellessani huomaan haeskelevani sanoja ja äänteitä. Ehkä siitä pitäisi olla iloinen, että suomeksi kyseistä hakemista ei tällä hetkellä tarvitse tehdä. Mutta onhan tämä rasittavaa, että aina on jossain määrin puolikielinen ja joku kieli kärsii toisen kustannuksella. Kunhan arki taas alkaa, palautuu saksa varmasti kuin huomaamatta ja jossain vaiheessa ennen seuraavaa Suomen reissua alan varmasti taas miettiä, mitä tämä tai tuo asia onkaan suomeksi.

Sen verran tosissani olen saksan kielen tilan ottanut, että tilasin seuraaviksi viikoiksi viikonlopun sanomalehden. Samalla takaraivossa kumisee, miten suomen käy, kun arki ottaa vallan. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että niin kauan kuin olen tietoinen kielistä, niiden tilasta ja alitajuisesta vaikutuksesta toisiinsa, tilanne ei voi olla kovin paha.

Silti haluaisin niin kovin mielelläni sulkeutua omaan suomi-kuplaani ja estää vieraiden vaikutteiden (lue: saksan) ilmaantumisen kielitajuun. Onneksi huomenna pääsen suomityttöjen saunailtaan ja voin hetken kuvitella olevani sittenkin vielä Suomessa.

P.S. Parasta kotiinpaluussa on ollut hyppy Keski-Euroopan kevään kuiville kaduille kukkien ja lämpimien ilmojen keskelle. Kuvat työmatkan varrella olevasta magnoliapuusta.

Mitä jos kukaan ei tule

Kirjallisuuden on vaikea saada lukijat ja lähes mahdotonta innostaa muu väki liikkeelle. Olen kuullut tarinoita, joissa tunnettu kirjailija matkustaa bussilla maakuntaan paikallisen kirjaston järjestämään tilaisuuteen. Reissu vie ainakin puoli päivää ja henkiset valmistautumiset päälle, ja tilaisuuteen saapuu lopulta viisi ihmistä, joista kaksi on kirjaston työntekijöitä.

Pääkaupunkiseutu ei ole tässä kuulemma yhtään parempi, vaan joskus muualla saattaa jopa saada isomman yleisön kuin siellä, missä ohjelmatarjontaa on muutenkin enemmän.

Alkaneen kirjailijanurani jokaista tähänastista kirjallista tilaisuutta on edeltänyt pelko, mitä jos kukaan ei tule.

Monet eivät ehkä tiedä, mutta kirjallisuustilaisuudet ovat usein hyvin mielenkiintoisia, monipuolisia, hauskoja ja viihdyttäviä, jopa opettavaisia hetkiä. Niiden plussaa on myös se, että tilaisuudet ovat lähes aina maksuttomia. Kirjastojen luentatilaisuudet ovat ilmaisia eikä kirjakaupoissakaan ole pääsymaksuja. Voisi jopa puhua halvoista huveista, jos sanaparilla ei olisi muita kaikuja.

Pienten paikkakuntien kohdalla olen aina miettinyt, miten kivaa on, kun kerrankin tapahtuu ja järjestetään. Ainakin kotikentällään toivoo, että tilaisuuteen saapuisi ihmisiä niiden pakotettujen sukulaisten lisäksi. Mutta yleensä tilaisuuksissa voisi olla enemmänkin väkeä. Jos tututkaan eivät tule, miten voisi odottaa tuntemattomien ilmestyvän paikalle?

Kyseessä ei ole katkeransävyinen avautuminen. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että elämässä on paljon muutakin kuin kirjallisuus, vaikka me kirjailijat sen ehkä joskus unohdammekin. On perhe ja kiireitä, urheiluharrastuksia ja reissuja, oravanpyörä, sählyturnaus ja mahatauti. Lisäksi ihmisiä on vaikea houkutella kirjallisuuden äärelle, koska muitakin houkuttimia on niin paljon. Eikä voi olettaa, että kaikki olisivat kiinnostuneita samoista asioista.

Vierailut koululuokissa ovat olleet julkkarien lisäksi tähänastisen urani parhaita hetkiä. Yleisö on tavallaan paikalle pakotettua, mutta erittäin kiinnostunutta ja innostunutta ja jopa runsaslukuista. Kirjallisuus kuten muukin taide pitäisi ilmeisesti viedä sinne, missä on sitä arvostava yleisö: kouluihin, päiväkoteihin, palvelutaloihin eli paikkoihin, joissa vietetään paljon aikaa ja arkea ja joissa asiaan on aikaa keskittyä.

Joskus yksikin kiinnostunut kuuntelija pelastaa tilanteen. Viime syksynä Helsingin kirjamessujen lastenalue oli sekava ja esiintyjälle sen lavaympäristö lähes kaoottinen. Oli vaikea luoda luentaan intiimiä tunnelmaa, kun lukijan ohi velloo ihmisiä oikealta ja vasemmalta, sillä tila on 180 astetta auki. Kauempaa saatetaan seurata, mutta ei sitä nyt lähelle voi mennä. Onneksi eturivissä istui yksi vanhempi naisihminen, joka kuunteli esiintyjää hymyillen. Hänelle minä luin. Niin kuin lauantainakin Lahden Suomalaisessa kirjakaupassa puhuin sinulle, kiinnostuneelta vaikuttanut isäihminen, joka ainoana uskalsit pysähtyä kuuntelemaan ja seuraamaan haastattelua. Kiitos siitä!

Seuraavan kerran miettiessäsi, pitäisikö tilaisuuteen lähteä vai ei, mene, koska tulosi merkitsee esiintyjälle enemmän kuin ehkä arvaatkaan. 

Avantoon!

Ulkosuomalaisen onni on saada Suomen jaksolle kämppis, joka tulee Suomeen to do -listan kanssa. Murtomaasuksilla on hiihdetty nyt koko kuukausi, mämmiäkin on syöty ja sauna testattu useaan otteeseen. Ulkosuomalainenkin huomaa taas pohjoisen eksotiikan, kun toinen sen osoittaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pilkkiminen jää kokeilematta mutta eilen avautui mahdollisuus päästä avantoon, koska kämppis oli tietysti onnistunut sosialisoimaan ja löytämään kylästä ihmisen, jolla on avain pukukoppiin.

Residenssin aamupalapöydässä siis ilmoitettiin, että illalla tulee kyyti ja sitten mennään. En olisi ikinä uskonut, että löytäisin itseni värjöttelemästä +4 asteisen veden ääreltä pimeänä ja lumisateisena kevättalven iltana, mutta näin kävi.

Pakkasin tietysti uintikamat mukaan, mutta en ollut mitenkään varma, menisinkö veteen vai en. Sysmän avantouintipaikka sijaitsee Camping Sysmän alueella eli leirintäalueella kiven heiton päässä keskustasta. Sen vieressä on muuten kirjailija Yrjö Kokon kotitalo, sekin kaunis vihreä puurakennus. En kyllästy ihmettelemään Sysmää ja sen yhteyksiä joka paikkaan. Leirintäalueen saunan pukuhuone toimittaa talvella uimarien pukuhuoneen virkaa, ja sitä varten saa lunastaa avaimen kunnanviraston neuvonnasta.

Koko rakennus oli yhtä idylliä niin sisältä kuin ulkoa. Pieni mökki nökötti rannassa ja sen luota pääsi helposti laskeutumaan kohti pitkää laituria ja sen päässä mustana kimmeltävää avantoa. Pukutilassa näkyi muistoja menneiltä ajoilta. Aktiivisten avannossa kävijöiden kylpytakit roikkuivat rivissä naulakossa. Uimakengät oli aseteltu riviin huoneen pidemmälle seinälle. Seinään oli kiinnitetty ruutupaperi, johon kävijät merkkaavat lyijykynällä rasteja käynneistään. 

Eikä minulle jätetty valinnanvaraa. Kun mukana on yksi innokas espanjalainen ja päättäväinen kantasuomalainen avantouimari, joutuu ulkosuomalainenkin hyppäämään kylmään veteen. Jätimme vaatteet pukuhuoneeseen, laitoimme uintikengät jalkaan, pipot päähän ja kääriydyimme pyyhkeisiin. Päiväsaikaan avannossa käydään uikkareissa, mutta näin illalla suositaan naku-uintia, koska kukas siellä olisi kattelemassa. 

Kantasuomalainen näytti ensin mallia ja pulahti veteen. Hän ui pari vetoa avannon jäiselle reunalle ja rikkoi siitä muutamia paloja, kunnes ui takaisin. Minä halusin mennä toisena, koska muuten en olisi mennyt. Voi olla, että mennessä pääsi pari ärräpäätä pimeään Sysmän iltaan mutta kyllä minä ihan muutaman uintiliikkeenkin tein. Huh! Uinnista ei ole kuvaa, koska kuvaaja ja kamera eivät ehtineet tarkentaa liikkeitäni.

Laiturilla tuntui muuten hyvältä, paitsi varpaat olivat aivan jäässä, joten lähdin kohti pukutilaa, mutta kuulin kyllä, miten espanjatar suoritti oman uintinsa ja erittäin kunnollisesti vielä. Myöhemmin kantasuomalainen sanoi, että minun olisi pitänyt vain jäädä seisomaan laiturilla olevan lämpimän maton päälle, niin olivat varpaatkin lämmenneet.

Tällä hetkellä käydään neuvotteluja siitä, milloin mennään uudestaan. Ymmärrän täysin, miksi tähän lajiin koukuttuu. En tiedä, miten seuraavalla kerralla käy, mutta tällä hetkellä tilanne on Heidi vastaan avanto 1-0.