Koululiikunnan tulevaisuus

Tuttavapariskunta tuli kylään. Pariskunnan mies sai syksyllä lukion englannin- ja liikunnanopettajan viran. (Saksassa pitää olla kaksi opetettavaa ainetta eikä yhdistelmässä ole juuri rajoituksia. Eräs toinen ystävä auskultoi juuri historian- ja ranskanopettajaksi).

Kesken ruokailun tuli puhetta oppilasryhmistä.
- Sä olet siis poikien liikunnanopettaja.
- Ei kun myös tyttöjen. Meillä on sekaryhmät.
- Mutta siis ylemmillä luokilla tytöillä on varmaan eri opettaja?
- Ei, kun liikuntaa opetetaan aina sekaryhmissä.
- Siis myös teini-ikäisille? 
- Myös teini-ikäisille. 
- Ei mutta eihän tytöt tee mitään, jos pojat ovat liian lähellä.
- Joo-o, kyllä tekevät. Omanluokkalaisten kanssa ei ole ongelmia.
- Mutta meillä Suomessa on kyllä yleensä erilliset liikuntatunnit yläasteelta eteenpäin.
- Miksi?  

Niin, hyvä kysymys. Siihen en oikein osannut vastata mitään. Myöhemmin aloin miettiä omaa koululiikuntahistoriaani. Yläasteella tytöt ja pojat alkoivat liikkua eri ryhmissä. Meidän luokalle sattui kaksikin liikunnanopettajaa. Toisen tunnilla käytiin pakolliset lajit läpi ja arvosanan sai katsoa pistetaulukosta tuloksen mukaan. Esimerkiksi kuulan kaari korreloi suoraan arvosanaan. Toisen tunnilla lähdettiin lenkille ja unohdettiin suorittaminen. En olisi voinut silti kuvitella, että pojat olisivat olleet samoilla tunneilla, koska A. pojat ovat yleisesti parempia liikunnassa ja fyysisesti vahvempia, joten monessa lajissa voi jäädä jalkoihin B. murrosiän muutosten aikana ei kaivannut lähikontaktia poikien kanssa. Lajivalikoimakin oli hieman eri ja sitten oli näitä muita "tyttöjen juttuja".

Entisen työpaikkani liikunnanopettajia tarkkailtuani olen saanut todeta, että koululiikunta vaikuttaa nykyään paljon hauskemmalta kuin 90-luvulla. Lajeja on enemmän ja suorituskeskeisyyden on korvannut liikunnan ja tekemisen ilo. Uudet opetussuunnitelmat tulevat voimaan tänä vuonna ja vahvistavat tällaista kehitystä entisestään. Liikunnasta pyritään tekemään "täysverinen hyvinvointioppiaine" (HS 27.9. 2014). Tekstissä todetaan, että "Uudessa opetussuunnitelmassa opetuksen painopiste siirretään lajien opettamisesta liikunnallisten perustaitojen monipuoliseen kehittämiseen. - - Motorisia tasapainoon liittyviä perustaitoja ovat muun muassa kieriminen, väistäminen, heiluminen ja asennot pää alaspäin."

Mutta entä liikuntatuntien uudistaminen niin, että tytöt ja pojat liikkuisivat läpi kouluajan samoilla tunneilla? Tästäkin löytyy kirjoituksia ja nettikeskustelua juurikin vuodelta 2014. Ainakin Helsingin opetuslautakunta on päättänyt, että tytöillä ja pojilla voisi olla yhteiset liikuntatunnit. Monessa koulussa valinnaiskurssit ovatkin jo yhteisiä. Googlaamalla törmään jopa sivuun, jossa tunnetut liikunta-alan vaikuttajat perustelevat kantojaan puolesta ja vastaan - sekaryhmien kannalla on selkeä enemmistö. 

Nyt vedän mutkat suoriksi, mutta voisiko olla, että sekaryhmissä tapahtunut koululiikunta poistaa tiettyä häveliäisyyttä, joka omaan kehoon ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyy? Joo-o, Saksa on nudistien luvattu maa, mutta ei sekään pelkästään selitä sitä, miksi täällä on ihan normaalia, että kaikki julkiset saunat ovat sekasaunoja eikä se tuota mitään ongelmia. Suomessahan on jo vuosikymmeniä saunottu erikseen ja kaikki uimapukusekasaunakokeilut ovat päättyneet varsin lyhyeen.

Alun tuttavapariskuntaan palatakseni täytyy vielä kertoa, että he saivat häälahjaksi muun muassa 11 saunakertaa yhteen Kölnin mukavimmista kylpylöistä. Ongelmana on se, että nainen on argentiinalainen ja käynyt koulunsa yksityisessä katolisessa tyttökoulussa. Saunaan tuntemattomien alastomien ihmisten kanssa joutuminen vastaa lähinnä painajaista Elm Streetillä. 

Mitä Suomessa oikein tapahtuu?

Luen joka päivä suomalaisia uutissivuja. Vanhasta tottumuksesta kaivan edelleen ensin esiin Helsingin Sanomat enkä näitä saksankielisiä vastaavia, vaikka niitäkin toki selailen. Syksyn uutistulvan aikana uudeksi harrastuksekseni on muodostunut erityisesti kommenttiosioiden lukeminen. Sieltä nousee kansan syvien rivien ääni.

Välillä kommentit huvittavat, välillä itkettävät ja ihmetyttävät. Ymmärrän kuitenkin, että kyseessä ovat yksittäiset kansalaiset omine pelkoineen ja ennakkoluuloineen. Enemmän minua on alkanut huolestuttaa se, mitä päättäjien taholla tapahtuu. Kansalle syötetään huonosti valmisteltuja pakkolakeja ja epämääräistä propagandaa ja kun jäädään kiinni, asia kuitataan kevyesti toteamalla, että sori siitä. Ei kai mitään maata voida näin johtaa?

Kansa tuntuu myös olevan kahtiajakautuneempi kuin koskaan. Tähän ajaa toki myös hallituksen politiikka, jonka myötä tuloerot kasvavat entisestään. Taloudellisten erojen ohella myös henkinen ilmapiiri on muuttunut. Positiivisesti ajattelevat tai mielipiteitään järkevästi perustelevat saavat meuhkaajilta nopeasti punavihreän leiman otsaansa. En tiedä, joskus sitä miettii, miksi pitää aina mennä niin nopeasti nollasta sataan - missä on keskustelu?

Ja sitten viimeisimpänä nämä katupartiot. Mitä ihmettä? Historia tuntuu toistavan itseään ikävällä tavalla, mutta jotenkin olin ajatellut, että näiden suojeluskuntien aika on jo ohi. Pelon ja pelottelun määrä lisääntyi myös 30-luvulla, ja tiedämmehän kaikki, mihin se johti.

Kansalaisten yleinen medianlukutaito on heikentynyt. Virallisilta lehdiltä näyttävissä nettijulkaisuihin menee läpi mikä tahansa, ja sitten näitä mitä hurjimpia väitteitä luetaan ja ihmetellään. Suurin osa kyseisten julkaisujen jutuista ei pidä paikkaansa vaan ovat perättömiä huhuja. Valitettavasti näitä perättömiä juttuja päätyy valtalehdistöönkin mutta onneksi niitä myös oiotaan (Tapaninpäivän raiskaus).

Koko syksyn seurasin vastaanottokeskuksen perustamista entiseen kotikuntaani Asikkalaan. Kunnanjohtaja näytti kuntalaisille sellaista mallia, että ei ihme, että tihutöitä  alkoi tapahtua jo ennen kuin yksikään asukas sinne keskukseen ehti. Saksalaisesta perspektiivistä tuntuu kummalliselta, että virallisessa asemassa oleva henkilö voi postata sosiaaliseen mediaan viittauksia kansallissosialismiin ja kuitata asian vitsinä. Ikävä kyllä tällaista toimintaa on myös Suomen valtapuolueiden poliittisten piirien joukossa.

En sano, etteikö Saksassakin tapahtuisi. Useita vastaanottokeskuksia on täälläkin sytytetty palamaan, mielenosoituksia marssittu ja nyt viimeisimpänä nämä kotikaupunkini uuden vuoden tapahtumat. Niitä pidin ensin jonkinlaisena propagandistisena hölynpölynä, kunnes asian laajuus todella lävähti auki. Toivottavasti asia saadaan selvitettyä eikä vastaavaa koeta muualla.

Syksyllä mielessäni pyöri kaksi kysymystä. Ensinnäkin pohdin sitä, mihin tämä maailma oikein on menossa. Pariisit ja pakolaisvirrat, ennätyslämpimät talvikuukaudet ja polittiinen uhittelu tuovat mukanaan monenlaista epävarmuutta.

Toisekseen ihmettelin, mitä siellä Suomessa oikein tapahtuu. Jälkimmäinen kysymys nousi mieleeni myös tällä viikolla, kun seurasin nuorten jääkiekon MM-turnausta. Maailma ei todellakaan ole niin kuin ennen, kun Suomesta tulee tuollaista nuorta porukkaa, joka taistelee lähes joka pelissä tappioasemasta voittoon eikä anna periksi edes finaalin käänteissä vaan painaa itsensä joka kerta rinnalle ja lopulta ohikin. Ihailtavaa sitkeyttä, positiivista energiaa ja yhteishenkeä. Ikuisen valittamisen ja toisten morkkaamisen sijaan moni voisi ottaa tästä mallia. 

Ehkä olen itsekin punavihreässä kuplassa, kun toivon ja ajattelen, että maailmasta voisi  tehdä paremman paikan yhdessä - keskustellen ja toisia arvostaen ja auttaen. 

Nordische Filmtage - jälkihöyryt

Valitettava tosiasia on se, että syksyn odotetuin viikonloppu on takanapäin ja seuraavaa kertaa saa odottaa melkein vuoden. Viikonloppuna vietettiin Lyypekissä Nordische Filmtage, pohjoismaiset elokuvafestarit, jo 57. kerran. Itse olin mukana kolmatta kertaa. Yleisesti voi sanoa, että tänä vuonna taso oli tasaisen hyvä ja parempi kuin viime vuonna mutta hävisi silti parin vuoden takaiselle huippuvuodelle. 

Moni elokuva liikkui hyvin samanlaisissa tunnelmissa ja aihepiireissä ja jossain vaiheessa ajattelin, etten kestä enää yhtään lähikuvaa jonkun naamasta. Kai niitä tunteita voisi esittää jollain muullakin tavalla. Toinen monissa elokuvissa vastaan tullut keino oli auto-kohtaus, jossa kamera on joko konepellillä tai auton sisällä.

Oikein ajoitetun tankkauksen ja riittävän kofeiinin avulla onnistuin perjantaina katsomaan viisi elokuvaa. Jos joku nyt kysyisi, mitä ne olivat, en muistaisi, mutta onneksi ohjelma on tallessa. Tänä vuonna yksi elokuvien kantava teema oli sodan jälkeinen aika ja sodasta palaaminen (II. ms ja Afganistan). Jätin tämän teeman suosiolla väliin ja keskityin ihmissuhteisiin, mikä johti siihen, että näin paljon elokuvia vanhuksista, nuorten ongelmista ja erilaisista rakkaustarinoista. Kokonaisuudessaan ehdin reilun kahden vuorokauden aikana katsoa 9 elokuvaa, 2 dokumenttia ja 8 lyhytelokuvaa. 

Uudet suomalaiset elokuvat olivat tänä vuonna hieman kummallisesti edustettuina, sillä joko niissä ei puhuttu suomea (Kaksi yötä aamuun, Tyttökuningas) tai ne eivät sijoittuneet Suomeen (Miekkailija). Oli mukana myös nuortenelokuva Toiset tytöt, joka palkittiin lopulta lasten- ja nuortenelokuvapalkinnolla mutta jota en aikataulusyistä onnistunut näkemään. Yhden suomalaisen lyhytelokuvan sentään näin, Tiina Lymin Naisen nimi (traileri täällä) oli hauska pieni anekdootti teemaan naimisiinmeno ja sukunimen valinta.

Toisin kuin toissavuonna tänä vuonna olin aika samaa mieltä festivaalilla palkittujen elokuvien suhteen. Yleisön suosikiksi nousi pieni islantilainen draana Fúsi / Virgin Mountain. Se kertoo tarinan 40-vuotiaasta vielä äitinsä kanssa asuvasta ja seksuaalisesti kokemattomasta ja ylipainoisesta Fúsista. Tarina oli hiljainen ja kaunis ja se loppuu kuvaan, jossa Fúsin suupielessä on tyytyväinen virne. Toki mietin, että elokuvan idea olisi riittänyt ihan vain lyhytelokuvaksi, mutta sen maisemassa viihtyi mielellään pidempäänkin. Traileri täällä.

Myös tuomariston pääpalkinto meni pienelle elokuvalle Islantiin. Odotin komediallista otetta mutta sainkin tragedian, jonka loppu jätti aika hiljaiseksi. Sture Böcke kertoo kahdesta veljeksestä, jotka kasvattavat lampaitaan vierekkäisissä taloissa mutta eivät ole puhuneet toisilleen 40-vuoteen. Toinen veli on sympaattinen erakko, toinen alkoholisti. Lammasfarmeja kohdanneen onnettomuuden jälkeen veljien on syytä lähestyä toisiaan, mutta elokuvan loppuu kysymysmerkkiin, mikä on tyylikäs ratkaisu sinänsä.

Omiksi suosikeiksini nousivat tanskalaiset elokuvat Silent heart ja Rosita.

Ensimmäinen oli ehkä vähän turhan tunnepitoista katsottavaa lauantai-aamuna kello 10, mutta itsepä valitsin. Bille Augustin taidokas draama kertoo erään perheen viimeisestä viikonlopusta. Vakavasti sairas äiti/isoäiti haluaa päättää päivänsä ennen kuin sairaus leviää liian pitkälle. Hän on kutsunut tyttärensä viettämään viimeistä viikonloppua ja samalla viimeistä yhteistä joulua. Elokuva oli yhtä itkemistä alusta loppuun mutta samalla ihan uskomattoman hyvä. Kuulemma sen maailmanensi-illassa aplodit olivat kestäneet 20 minuuttia. 

Jotta viikonloppu ei olisi mennyt ihan nyyhkimiseksi, valitsin viimeiseksi elokuvaksi vähän kevyemmän draaman. Lauantaina oli tarkoitus katsoa yksi komedia, mutta jätin Here ist Haroldin katsottavaksi myöhemmin DVD:ltä. Sunnuntain päätöselokuva oli kuitenkin ihan riittävän kevyt jättämään hyväntuuliset jälkihöyryt. Rosita kertoo filippiiniläisestä naisesta, joka tulee pieneen tanskalaiseen kalastajakylään ja päätyy kahden miehen, isän ja pojan, väliin. Tanskalaisen elokuvan suurtähdet saivat siten työkaveriksi filippiiniläisen näyttelijän, joka tunnetaan ohjaajan mukaan myös paikallisesta Playboysta.

Elokuva oli hauska ja uskottava ja sen loppu ei ollut liian yksinkertainen. Kokonaisuutena se oli viikonlopun elokuvista viihdyttävin kokonaisuus, sillä kukaan ei sairastunut, kuollut tai joutunut väkivallan uhriksi. Mitä nyt yksi sydän särkyi. Valitettavasti löysin elokuvan trailerin vain tanskaksi mutta siinä on dialogia myös englanniksi.

Loppukaneetiksi vielä täytyy todeta, miten suunnaton ylivalta tanskalaisilla elokuvantekijöillä tällä hetkellä on. Myös Islannista tulee asukasmäärään suhteutettuna hurjan paljon laadukkaita elokuvia. Ehkäpä ensi vuonna on taas Suomen ja Ruotsin vuoro.

Kotoilua ja kuolleita tätejä

Pitäisi hidastaa elämää ja alkaa kotoilla. Mutta kun on projekti jos toinenkin ja vielä vähän muuta.

Sitten viimeisen minusta on tullut julkaiseva lastenkirjailija - yhden antologian ja digitaalisen julkaisun jälkeen termi tuntuu ehkä vielä hieman liioitellulta, mutta maistelen sitä, kuulostelen välillä sen kaikua ja toivon, että se joskus tulevaisuudessa realisoituu. Vielä reilu vuosi sitten en ollut kirjoittanut lapsille mitään. Nyt kolme satua on jo päätynyt lukijoiden silmien alle. Seuraavaa tarinaa jo hauduttelen, mutta yritän välttää vauhtisokeutta.

Viimeaikaisiin työtehtäviin on kuulunut myös esiintyminen dada-taiteilijoiden kanssa yliopiston juhlasalin näyttämöllä ja tulevan suomen kieltä saksalaisille -oppikirjan viimeistelytyöt. Osaltani se on tarkoittanut muun muassa pienen studion rakentamista keittiöön kuvamateriaalia varten. Tässä esimerkki  prepositioista.

Laukku on tuolin edessä. Lamppu on tuolin päällä.

Aina välillä ihmettelen, mitä kaikkea elämässä tapahtuu, kun sanoo tarpeeksi usein kyllä. Mottoni on jo pitkään ollut, että itse pitää sykähdellä ja mennä, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan. Siten päätyy kummallisiin tilanteisiin, kuten vetämään jumppaa ruotsiksi tai antamaan saksalaiselle radiokanavalle haastattelua kaunokirjoituksen opettamisesta suomalaisissa koulussa. Enpä varmaan asuisi ulkomailla ja tekisi töitä vieraalla kielellä, jos haluaisin asioiden olevan yksinkertaisia.

Schleswig-Holstein

Myöntäviin vastauksiin kuuluu myös viikonloppu Schleswig-Holsteinissa. Vietin viikonlopun Pohjanmeren rannalla lähellä Husumia. Poikaystävän suku on lähtöisin Pohjois-Saksasta, lähes Tanskan rajalta. Schleswig-Holsteinin osavaltio käy minulle tutuksi pala palalta. Kävimme lauantaina pienellä saarella, niin sanotulla Halligilla, joka ei oikeastaan ole saari vaan maaläntti, jota nousu- ja laskuvedet hiovat.

wikipedia.de.

Hallig

Wattenmeerissä sijaitsevalla saarella asuu yhdeksän ihmistä ja siellä on kioski, kirkko ja hautausmaa. Laivamatka kestää noin tunnin ja on mahdollinen vain nousuveden aikaan eli silloin, kun vesi on korkeimmillaan. Vallit ympäröivät saarta ja suojaavat, että vesi ei nouse liian korkealle ja uhkaa taloja. Ruohokentällä veden ja asutuksen välissä ei  kasva juuri mitään, sillä vesi nousee välillä sinne asti.

Saaren ainoa kyltti.

Halligin talot ovat vieri vieressä, niiden ympärillä on vain vettä. Talojen suojassa kasvaa sentään muutama puu ja pensas. Turisteja varten pidetään kioskia, josta saa itse leivottuja keksejä ja käsitöitä sekä kahvia ja virvokkeita.




Mietin asukkaita ja talviolosuhteita, kaupassa käymistä ja saaren ainoan lapsiasukkaan kohtaloa ja koulunkäyntiä. Tunnin kiertelyn jälkeen laiva kuljetti meidät aaltojen läpi takaisin mantereelle.   Pikku-laivan kahviosta sai paikallisten suosikkijuomia eli Fariseusta ja Kuollutta tätiä. Ensimmäinen on rommilla terästettyä kahvia ja jälkimmäinen, Tote Tante on kaakaota, kermavaahtoa ja rommia.  Fariseus-nimi on tullut siitä, että kyläläiset jemmasivat kirkkokahviin rommia, mutta laittoivat päälle niin paksun kerroksen kermavaahtoa, ettei pastori olisi haistanut alkoholia sen läpi.
Kotona söimme illalliseksi katkarapuja, kuinkas muutenkaan Pohjanmerellä.

Kotoilu

Juuri tällä hetkellä opettelen sanomaan ehkä. Tai ihan kohta. Ja katsotaan. Jos asuisin yksinäisellä saarella, oppisin varmasti olemaan hötkyilemättä. Vuosi on ollut valoisa, luova, tapahtumista ja matkoista täysi. Eilen ajoimme kahdeksan tuntia Deutsche Bahnin kanssa läpi Saksan rautatieverkon ja päätin, että nyt riitti tämä jatkuva matkan päällä oleminen.

Ehkä minustakin tulee vielä kotoilija. Olen yrittänyt viime aikoina panostaa erityisesti viherkasveihin. Vasta yksi niistä tekee kuolemaa. Juttelen sille mukavia ja yritän piristää sen elinympäristöä. Ehkä se vielä muuttaa mielensä. Kuten minäkin tulen tämän kotona ja rauhassa olemisen suhteen tekemään. Ensi viikolla odottaa seuraava junamatka Saksan läpi. Sitä ennen opetan vähän suomea ja ihmettelen syksyn värejä. Saksassa ei ole omaa sanaa ruskalle mutta se on. Voi kyllä!

Viikonloppu Kööpenhaminassa

Aina se on ollut lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Suurin osa työkavereista kehuu Kööpenhaminaa, puoli sukua on käynyt Kööpenhaminassa ja viimeisin matkakuume on hankittu seuraamalla tanskalaista laatutelevisiota. Viime jouluna otin härkää sarvista ja lahjoitin tanskaa sujuvasti puhuvalle poikaystävälle viikonloppumatkan Tanskaan. 

Viime viikonloppuna pääsimme vihdoin matkaan. Suuri vaikutus oli sillä, että Ryanair alkoi kesällä lentää Kölnistä Kööpenhaminaan. Junallakin pääsisi, mutta matka kestäisi liian kauan suhteessa viikonlopun pituuteen.

En tehnyt minkäänlaisia matkavalmisteluja ennen lähtöä. Olisi kai voinut selvittää, mitä kaupungissa tapahtuu tai museoissa menee, mutta meillä oli lopulta vain vajaat kaksi päivää aikaa, joten päätimme lähteä fiilispohjalta ja katsoa, mitä vastaan tulee. Olin vuokrannut Airbn´b:n kautta Vestebrosta todella idyllisen pienen kaksion. Saimme avaimet perjantaina mukavalta emännältä ja totesimme, että kämpän sijainti on ideaali, mutta vessa ihan mini ja suihkuna vain käsisuihku. Emäntä piirteli karttaan rasteja, ympyröi hyviä ruokapaikkoja ja antoi viime hetken vinkkejä viikonloppua varten.

Olimme perjantaina hieman väsyksissä työviikosta ja edellisillan juhlallisuuksista. Poikaystävä oli täyttänyt täytti 30, niinpä emme ottaneet perjantaille suuria tavoitteita. Kävelimme keskustan ostoskaduilla ja seurasimme perjantai-illan hulinaa. Illallisen söimme Meatpacking districtillä, joka sijaitsi keskustan ja asuntomme välissä. Se on entinen teurastamoalue, josta on sittemmin tullut erilaisten ravintoloiden, terassien ja viikonloppuhäppeninkien värittämä hip-kortteli. Söimme meksikolaisessa, jonka seinät olivat valkoista kaakelia, lattia betonia ja jossa taustamuusiikkina soi vanha jazz.

Heräsimme lauantaihin virkeinä. Aurinkoinen kaupunki tervehti meitä. Aloitimme päivän etsimällä emännän suosittelemaan brunssipaikkaa, jota emme sitten lopulta löytäneet. Myöhemmin selvisi, että olimme kävelleet sen ohi ja että se oli aukion toisella puolella siitä paikasta, jonne päädyimme. Löysimme siis pienen ja idyllisen kahvilabaarin, jossa tarjoiltiin kotitekoista leipää itse tehdyllä hillolla ja juustolla höystettynä sekä hyvää kahvia ja jälkkäriksi pullaa.

Istuimme ikkunalla ja kyyläsimme ohikulkijoita. Trendinä tuntuu olevan, että koko perhe pakkautuu yhteen pyörään. Isukki ajaa ja äiti ja lapsi ahtautuvat pieneen kuljetuslaatikkoon. Miekkonen ei oikein innostunut, kun ehdotin, että meillekin tuollainen. Kölnin olemattomilla pyöräteillä se voisikin olla hieman hankalaa.

Syönnin jälkeen hyppäsimme pieneen design-kauppaan, jonka olin bongannut edellispäivänä ja jossa sattui olemaan varaston loppuunmyynti. Valitettavasti monet ihanista jutskista eivät olisi päässeet mukaan lentokoneeseen, joten tyydyin yhteen kynttilänjalkaan - joka sekin tosin sai paluumatkalla erikoiskohtelun turvatarkastuksessa. Sitten menimme kinastelemaan siitä, mitä muuta tanskalaista designia meille ostetaan. Lähinnä minä neuvottelin itseni kanssa siitä, mitä haluan kaikista eniten ja mihin on varaa. Vierailu Illums Bolighusissa oli pitkä, mutta lopulta pääsimme lähtemään yhtä maljakkoa ja rasiaa rikkaampina ja kruunuista köyhtyneinä.

Iltapäivällä suuntasimme Christianshavniin ja Christianiaan. Ensimmäinen oli kaunis kaupunginosa, jälkimmäinen ei juuri tehnyt vaikutusta. Olimme varmaan liian aikaisin liikenteessä emmekä tarvinneet pilveä. Kööpenhaminassa asuva tuttava vinkkasi, että kannattaa käydä Street Foodissa. Ja mehän mentiin. Kyllä kannatti! Vanhaan satamamakasiiniin pystytetty ruokatori oli täynnä erilaisia ruoka- ja juomakojuja sekä leppoisia tanskalaisia, jotka olivat jo nautiskelemassa vapaapäivän oluesta. Siispä mekin. Lisää tätä ja isommat lusikat!

Päivä jatkui vesibussiajelulla ja kiipeämisellä parlamenttitalon torniin, josta näki Juutinrauman sillan mutta jonka hississä melkein hyperventiloin. Illansuussa palloilimme täpötäydellä turistikadulla satamassa ja sitten Tivolin läheisyydessä. Lopulta päädyimme oluttupaan, jossa oli 20 hanaolutta. 20! Emme illalla enää jaksaneet mihinkään syömään, vaan vaelsimme takaisin kämpille. Aamulla oli edessä aikainen lähtö kentälle, sillä kuten usein käy, lentoaikaa muutetaan viime hetkellä. Yhden päivän aikana ehtii kuitenkin yllättävän paljon. Sunnuntaina ajoimme lentokentälle junalla, joka jatkoi Juutinrauman sillan yli Ruotsiin, ja minun oli pakko ajatella Sagaa ja Martinia.

Kööpenhamina täytti kaikki sille asetetut odotukset ja olen varma, ettei tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun kohtaamme. Tanskalaiset olivat niin leppoisia ja vaaleita ja tyylikkäitä ja oli hauskaa kuunnella vierestä, kun miekkonen mongersi kieltä. Heti kotiin tultua aloimme katsoa Silta-sarjan 2. tuotantokautta, josta yritän nyt bongata tuttuja paikkoja. Jos et siis vielä ole käynyt tässä Skandinavian helmessä, mene ihmeessä.

Maahanmuuttaja?

Minä olen maahanmuuttaja. Kun viisi vuotta sitten lähdin kohti uutta elämää, en juuri osannut tulevan kotimaani kieltä, minulla ei ollut siellä vakituista työpaikkaa eikä tietoa siitä, miten pitkään oleskeluni maassa kestää. Viisi vuotta myöhemmin voin todeta, että Saksa on ottanut minut hyvin vastaan. Näiden vuosien aikana olen oppinut kielen, asettunut aloilleni ja siirtynyt uuden kotimaani verojärjestelmään. Tietysti on eri asia muuttaa koulutettuna valkoisena nuorena työikäisenä Euroopan maasta toiseen. Saksa ja Suomi jakavat saman kulttuuripiiriin ja vielä Euroopan Unioninkin, joten suunnatonta kulttuurisokkia ei täällä ole joutunut kokemaan.

Helsingin Sanomissa oli eilen Suomen tunnetuimman saksalaisen (no okei, ehkä tunnetuin on Roman Schatz, mutta se siitä seuraava) Stefan Mosterin juttu siitä, miten Saksassa suhtaudutaan Eurooppaa tällä hetkellä kuormittavaan pakolaistilanteeseen. Edelleen historiansa kanssa kilvoittelevalla maalla ei ole varaa tai ehkä tarvettakaan sulkea oviaan ja kieltää apuaan. Toisaalta tilanteessa ei ole mitään uutta: Toisen maailmansodan jälkeen Saksa on nähnyt jo monta siirtolaisaaltoa. 1960-luvulla tulivat turkkilaiset, ja sittemmin moniin kaupunkeihin on muodostunut erilaisia vähemmistöjä, esimerkiksi Düsseldorfissa on pikku-Japani ja Mannheimissa vahva turkkilaisyhteisö.

Kölnin kaupunki on sekin värikäs ja monikulttuurinen. Alakerrassamme on eritrealainen ravintola, vastapäinen kioski kuuluu turkkilaiselle perheelle (kuten lähes kaikki kioskit täällä päin), ja kulman takana on turkkilaisten kulttuurikeskus. Lähistöllä on myös italialaisravintoloiden keskittymä, jonka liepeillä kuulee enemmän italiaa kuin saksaa, ja sitten niiden vieressä on rivillinen kebab-paikkoja ja pari thairavintolaa. Parhaat ystäväni ovat kotoisin Norjasta ja Argentiinasta ja suurin osa työkavereistani Pohjoismaista.

Moster antaa jutussa ehkä kuitenkin turhan ruusuisen kuvan siitä, miten saksalaiset suhtautuvat maahanmuuttajiin ja vieraiden kulttuurien edustajiin. Aina on joukossa niitä, joilla on asian kanssa ongelmia. Kölnissäkin on nähty vuoden aikana useita erilaisia kansanilmauksia liittyen rakenteilla olevaan, ilmeisesti Euroopan suurimpaan, moskeijaan ja muslimeihin. Vuosi sitten syksyllä, tarkalleen 26.10. järjestettiin kaupungissa mielenosoitus nimellä Hooligans gegen Salafisten. Jo nimestä voi päätellä, että se ei päättynyt hyvin vaan erittäin väkivaltaisesti. Paikalla oli 5000 mielenosoittajaa ja 1000 poliisia. Tilanteen päätytttyä sairaalaan päätyi 49 poliisia ja 1 mielenosoittaja.

Viime talvena Suomen uutisissakin mainittu Pegida-liike järjesti alkuvuodesta Kölnissä mielenosoituksia. Niistä ei tosin tullut juuri mitään, sillä kaupunkilaiset nousivat vastarintaan. Ensimmäinen Kögida-mielenosoitus järjestettiin tammikuussa mutta se ei päässyt edes alkuunsa. 7500 vastamielenosoittajaa tukki kaikki kulkueen kävelyreitit, joten he eivät päässeet etenemään alkupisteestään minnekään. Mielenosoitusta yritettiin sinnikkäästi useita viikkoja, kunnes lopulta paikalle saapui enää 15 mielenosoittajaa ja 300 vastamielenosoittajaa ja poliisi sanoi, että nyt riittää.

Että sinänsä sanoisin, että Saksa on maahanmuuttajalle hyvä maa. Täällä tiedetään, että työvoimaa tarvitaan ja tilaakin on. Toki olen saanut maahanmuuttovirastossa huomata, että vastaanotossa on eroja. Minut ohjataan jonon ohi ja toivotetaan tervetulleeksi mutta Lähi-Idästä tulleet siirretään toisiin odotustiloihin täyttämään lisää papereita ja vastaamaan lisäkysymyksiin. Nolotti kävellä näiden ihmisten ohi virastosta ulos, koska ihmisinä olemme varmasti aivan samalla viivalla.

Luulen, että suomalaistenkin enemmistö on tätä mieltä, vaikka mediaa hallitsevatkin ne kriittisimmät äänet.

Saksan babyboomi - totta vai tarua?

Olen tullut siihen ikään, jossa kavereiden näkeminen tarkoittaa raskauksien ja uusimpien tulokkaiden päivittämistä ja päivittelyä. Ulkomailla asuva ei pääse usein kylään, joten vierailujen tahti voidaan laskea syntyneiden lasten mukaan, että siis viimeksi nähtiin, kun toista odotettiin ja nyt tuli sitten jo kolmas.

Kolmeviikkoinen Suomen loma todisti minulle, että Suomessa syntyy lapsia. Parhaimman päivän saldo oli 11 lasta kolmessa perheessä, ja jossain leikkimisen ja syömäpuuhien välissä onnistuin vaihtamaan kuulumiset myös lasten vanhempien kanssa. Lapsimäärän laskusta puhutaan koko ajan, mutta kyllä minun empiiriset tutkimukseni kertovat ihan muuta. Suomeen syntyy lapsia, ja se on hyvä se.

Kyllä Saksaankin syntyy lapsia, mutta maan väestömäärä on laskenut jo vuosia. Viime vuonna lapsia syntyi ihan ennätysmäärä eli yhteensä 714 966. Helsingin Sanomien mukaan tämä on 4,6% enemmän kuin toissa vuonna ja korkein lukema sitten vuoden 2002. Tieto on mielestäni hieman yllättävä, varsinkin kun muistaa, että Saksaan lanseerattiin nykyaikainen äitiys- ja vanhempainlomakäytäntö vuonna 2007. Tätä ennen äitiysloma oli minimaalinen ja sen jälkeen naisen odotettiin jäävän hausfrauksi miehensä palkalla. Luulinkin, että vauvabuumi olisi alkanut jo vuosikymmenen lopussa.

Viime vuosien empiiriset tutkimukseni  ovat käsitelleet myös avioitumisikää. Saksassa mennään selvästi myöhemmin naimisiin kuin Suomessa ja myös ensisynnyttäjien ikä on korkeampi. Yhteiskuntia vertaillessa naurattaa joskus se, että saksalaisella yliopisto-opiskelijalla on oikeus lapsilisään 26- vaiolikose 28-vuotiaaksi. Mietin, miten moni suomalainen on tuon ikäisenä jo naimisissa ja miten monella omalla opiskelukaverillani oli tuolloin jo perhettäkin. Saksassa ei odoteta nuorilta suuria ratkaisuja ennen 30 vuoden ikää. Ja senkin jälkeen on parempi tehdä ensin ura ja sitten vasta lapsi(a). Kun katselen leikkipuistoissa hengailevia perheitä, ajattelen usein, että siinä ovat isovanhemmat vieneet lapsenlapsensa ulos - mutta sitten kuulen, että lapsi huutaa äitiään.

Maan henkinenkään ilmapiiri ei kannusta lastenhankkimiseen. Hiljattain Helsingin Sanomissa esiteltiin Saksassa mutta osin suomalaisvoimin tehtyä tutkimusta otsikolla Onnellisuuden heikkeneminen esikoisen syntymän jälkeen voi estää vanhempia hankkimasta toista lasta.  Samasta aiheesta löytyy juttua myös eräästä Saksan suurimmasta päivälehdestä. Vapaasti suomennettuna teksti alkaa näin:

"Vuonna 2014 syntyi noin 715 000 vauvaa. Kahden tutkijan tutkimustulosten perusteella tämä tarkoittaa: 1 430 000 vanhemmasta tuli hieman onnettomampia (Süddeutsche Zeitung Magazin 26.8.) 

Mainittakoon vielä, että Kölnin yliopiston kampus sijaitsee asuinalueella, joka on yksi Saksan lapsirikkaimmista. Hoito- tai päiväkotipaikan saaminen tarkoittaa lähinnä lottovoittoa. Eräs tuttavani suunnitteli päiväkotipaikan hakemista, vaikka laskettuun aikaan oli vielä muutama kuukausi. Naiset halutaan kodeista töihin, mutta rakennemuutos laahaa perässä, eli hoitopaikkoja ei riitä kaikille.

Nostan hattua suomalaiselle yhteiskunnalle, jossa lastensaamista tuetaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin ja jossa lapset kuuluvat normaalielämään. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kaikilla parhailla ystävilläni on jo lapsia eli Suomen lomani tarkoittavat au pair -toimintaa lapsiperheissä. Poikaystäväni ystävä- ja lähipiiriin on tähän mennessä syntynyt tasan yksi lapsi.