To do -lista ajalle, jota ei koskaan ole

Palautin toisen kirjani käsikirjoituksen kustannustoimittajalle tällä viikolla, juhuu, jipii ja hipheijaa!

Nyt on vähän sellainen fiilis, että mihin alkais, mitä tehtäis, mitäs nyt. Kesä alkaa kääntyä syksyksi, mutta yliopistolla on vielä hiljaista eivätkä syksyn muutkaan opetustyöt ole vielä ehtineet käynnistyä. Melkein nolottaa tunnustaa, että kalenterissa on seuraavan kahden viikon ajalle vain vähän merkintöjä.

Hei minulla on aikaa, voisin vaikka kirjoittaa kirjan, ei kun teinkin sen just. Kaksi kertaa. Nyt jotain muuta, kiitos.

Tällaisia hetkiä varten pitäisi olla to do -lista. Sen voisi nimetä vaikka to do -listaksi ajalle, jota ei koskaan ole. Aikoinaan gradua vääntäessäni minulla oli selkeä tavoite: Kun gradu on valmis, luen vihdoin kaikki Harry Potterit. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut. Lyhyen kesätauon jälkeen alkoivat työt ja niiden myötä piti lukea kaikenlaista, mitä nyt lukiolaisten kirjalistoissa on.

Istuin siis alas ja mietin, millähän kirjoittamiselta jääneen ajan voisi täyttää. Mitä silloin tehdään, kun oikeasti voi tehdä kaikkea rästissä olevaa. Meillä ei ole Netflixiä eli sarjojen tuijotus ei ole optio, ja villavaatteetkin pesin jo heinäkuussa. Nyt lienee syytä viedä hääpuvun alaosa vihdoin pesulaan. Häistä alkaa kohta olla jo vuosi. Samaten olen ottanut tavoitteeksi tehdä häistä kuvakirjan ennen yksivuotisia, vielä ehtii!

Urheilla pitää ja paljon. Selkä sanoo niks naks ja joku on suurentanut farkkukokoani sillä aikaa, kun minä vain kirjoitin kirjaa. On muuten sellainenkin tosiasia, että olen joutunut hankkimaan silmälasit sen jälkeen, kun kirjoittamisesta tuli jokapäiväistä, ja toisen kirjan jälkeen menee näköjään vaatevarastokin uusiksi. Kirjallisuus pilasi silmäni - todellista lööppikamaa.

Kässärin valmistuttua olen saanut vihdoin aikaiseksi mennä kampaajalle, nauttinut kesän viimeisistä helteistä puistossa, jotta tältäkin kesältä tulisi edes vähän väriä poskiin, ja lukenut kaikenlaista nopeaa ja viihdyttävää kirjallisuutta. Ne Harry Potterit voisi ottaa käsittelyyn seuraavaksi. Olen käynyt lounas- ja kahvitreffeillä, ommellut kaikki viime kuukausina irronneet napit ja suunnitellut kaappien siivoamista. Kaapissa odottaa parikin kassillista villalankoja, että jos seuraavaksi alkaisi tehdä käsitöitä. Tässä välissä voisi olla hyvä hetki metsästää parit kaikille taloudessa pyöriville parittomille sukille.

To do -listallani on myös letittämään opettelu, alkuvuodesta hankitun järkkärin manuaalisäätöjen harjoittelu, lahjaksi saadun tankotanssikurssin kokeilu ja tiedon keräileminen tulevia kirjoittamisprojekteja varten.

Sillä mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Uskon, että tätä helpottunutta chillailua jatkuu pienen tovin, mutta eiköhän joku pakko ala pian taas vetää tekstin ääreen. Olen luvannut itselleni taukoa Hiljasta, ja ajatellut, että kolmannen osan saa aloittaa vasta kevättalvella. Nyt voisi kirjoittaa jotain  ihan muuta.

Mitä sinun to do -listallasi on tai mitä siihen tulisi, jos aikaa olisi kaiken sen toteuttamiseen, mitä haluaisit tehdä?

          Sinua voisi kiinnostaa myös nämä:

Syksyn mainioin lastenkirja

Näin saat kustannussopimuksen

Mitä kirjoittaminen on?

Siksi kirjoitan

Päivä Tankarin majakkasaarella

Olen kotoisin sisä-Suomesta mutta olen aina rakastanut merta. Aavasta ulapasta, kallioisista rannoista ja raikkaasta meri-ilmasta ei voi saada kyllikseen. En tiedä, olisiko minusta viettämään kesää pikkuruisella saarella, kuten Tove Jansson, mutta joka kesään on syytä mahtua ainakin yksi meriretki. 

Tämänkesäinen retki suuntautui Tankarin majakkasaarelle Kokkolassa. Pikkuruinen saari on kuin suoraan Muumipappa ja meri -kirjasta, mutta ei hypätä saarelle vielä, sillä ensin täytyy taittaa merimatka.

Tankarille voi tehdä päiväretken M/S Jenny-laivalla. Kesäisin viisi kertaa viikossa kulkeva laiva puksuttaa tasaisesti Kokkolan rantoja pitkin kohti majakkasaarta. Avomerta risteilyllä on vain vähän. Laivan sisätiloissa on kahvio, ja kannella tuulisia paikkoja maisemien ihailuun. Laivan peräkannella oli muuten lämpimintä, vink vink. 

Noin tunnin päästä edessä alkaa hiljalleen välkkyä punainen majakka, mutta matka Kokkolan satamasta Tankariin kestää 90 minuuttia. Puuskaisen merituulen jälkeen saaren suojaisa satama laitureineen ja mökkeineen näyttää erittäin kutsuvalta.

Tankar on 500 metriä leveä ja 900 metriä pitkä eli varsin pieni saari. Sen läpi risteilee puisia laiturimaisia kulkuväyliä ja metsäpolkuja, ja ympärillä on tilaa. Puustoa on vain vähän ja niin on rakennuskantaakin. Kaikki on rakennettu puusta, joten saarella on tulentekokielto.

Sataman viereisissä mökeissä ovat wc:t ja ravintolarakennus, niiden jälkeen vierasmaja ja punainen kirkko. Sen lattiahirret natisevat ja penkit ovat vanhat ja täynnä merimiesten kaiverruksia.

Satamasta oikealle päin lähdettäessä seisovat hylkeenpyyntimuseon rakennukset. Ne ovat auki silloin, kun M/S Jenny on satamassa. Museossa on näytillä erilaista pyyntivälineistöä ja täytettyjä hylkeitä ja yhdessä rakennuksessa vanha puinen hylkeenpyyntialus. Sen oviaukossa kannattaa muistaa varoa päätään.

Tankarilla on pitkä historia tärkeänä ja edelleen käytössä olevana luotsiasemana, mutta tunnetuin se on vuodelta 1889 peräisin olevasta majakastaan. Punainen, 27,5 metriä korkea lyhtytorni on näkyvä maamerkki. Sen hoitamisessa on ollut aikamoinen homma, kunnes majakka sähköistettiin vuonna 1961.

Punaista tornia ympäröivät valkoiset majakanhoitajan ja majakkamiesten asuinrakennukset. Monista taloista on sittemmin järjestetty majoituspaikkoja yöpymiseen, mikä siis on Tankarilla myös mahdollista. Majakan takaa aukeaa laakea suo, joten kenkiään kannattaa vähän varoa.

Parituntisen saarella olon aikana ehtii kiertää kaikki sen tärkeimmät kulmat ja kuulla opastuksia, mutta aikaa on myös lounaaseen. Cafe Tankarissa tarjoillaan lounaaksi herkullista lohikeittoa. Jälkiruokakahvin lisäksi ateriaan kuului myös omenapiirakka. Nam!

Tankar on ihastuttava. Siellä voi haistella niin raikasta meri-ilmaa kuin vanhan saaristoyhteisön tunnelmaa. Tuntui siltä, kuin olisi matkannut Ahvenanmaalle, sillä saaren luonto ja mökit olivat niin samanoloisia kuin siellä. Tankarin talvet ovat mahtaneet olla karuja, vaikka majakkasaarelta Kokkolaan ei olekaan kuin 15 kilometriä. 

Paluumatkalla katselin raukein mielin aurinkoista merimaisemaa ja tuumasin, että tämä taisi olla yksi kesän parhaista päivistä.

Risteily M/S Jennyllä maksoi 20 euroa ja lounas 15 euroa.

Lisätietoja Kokkolan matkailusta.

Lue myös:

Esi-isien jalanjäljillä Kokkolassa

Opintomatka Suomeen

Pelottava Keski-Eurooppa

En uskonut, että koskaan tulisin kirjoittamaan tekstiä tällaisesta teemasta. Asia on kuitenkin vaivannut minua jo jonkin aikaa, ja kirjoittaminen on hyvä keino selventää ajatuksia.

En ollut koskaan ajatellut, että Saksa olisi pelottava maa tai asuinpaikka, kunnes tällainen kommentti heitettiin kesällä vasten kasvojani.

Olin Saksassa ensimmäisen kerran ollessani 10-vuotias. Siihen asti olin yhdistänyt saksan kielen ainoastaan lauantai-iltaan ja poliisisarjoihin. Saunan jälkeen sai lasin cokista, ja sen jälkeen koko perhe seurasi yhdessä Derrickiä, Kettua tai mitä tv:stä sinä iltana sattuikin tulemaan. Saksan kielen kuuleminen Saksassa livenä toi mukanaan epäilyksen siitä, ovatko kaikki täällä kriminaaleja. Serkut esittelivät isoja sateenvarjojaan, joita voi kuulemma käyttää ratikassa itsepuolustukseen. (Tämä oli aikaa ennen kännyköitä.) Minä ajattelin, että onneksi asumme maalla, jossa on syksyllä niin pimeää, ettei näe eteensä, joten pahiskaan ei voi hyökätä puskista, kun kukaan ei katuvalojen puuttuessa näe yhtään mitään.

Sittemmin olen luopunut monista lapsuuteni ajatusketjuista ja peloista enkä pidä Saksaa sen pelottavampana paikkana tai maana kuin Suomeakaan. Iän kertyessä paranevat myös suhteellisuudentaju ja ymmärrys maailmaa kohtaan.

Jotkut kuitenkin pitävät Keski-Eurooppaa pelottavana. Miksi?

En ole kokenut Keski-Euroopassa turvattomuutta. Toki viime vuosien uutiset Euroopan avoimista rajoista ja Saksaan tulvineista maahanmuuttajista laittavat mietteliääksi. Pitkän matkan junissa voi  joskus nähdä ja haistaa ihmisiä, jotka ovat taittamassa pidempää matkaa, ja Kölnin kaduille on ilmestynyt enemmän kerjäläisiä. Muuten en ole arjessani tai elämässäni muuttoaaltoa huomannut. En koe, että se olisi lisännyt elämääni pelkoja tai pelottavia asioita, asuisin sitten Suomessa tai Saksassa.

Minulle perusteltiin kesällä, että Keski-Euroopassa on terroristeja ja rasisteja ja vaikka mitä, joten kuka nyt sinne lähtisi.

Mutta on meitäkin, jotka asuvat täällä vapaaehtoisesti.

Vietin heinäkuussa todella mukavan viikonlopun Brysselissä, joka on noussut otsikoihin terrori-iskujen ja pahamaineisen maahanmuuttajalähiön takia. Kävin jopa siinä pahamaineisimmassa lähiössä. Uutisotsikot nostivat epäilykset mieleen, mutta matkakumppani halusi päästä katsomaan kuuluisaa kirkkoa alueen ytimessä. Hautasin pelon ja menin ja päädyin keskelle riemullista jumalanpalvelusta ja skumppahetkeä. Päiväsaikaan alue oli kuin mikä muu tahansa, ehkä jopa vähän hiljaisempi.

En ole koskaan pelännyt Saksassa. Eräs ystäväni asuu Berliinissä erittäin pimeässä kulmassa,  sillä talo on pitkän kadun viimeisiä ja sen jälkeen alkaa pimeä puisto. Jos palaan yksin kämpille myöhään illan pimeydessä, kaivan avaimet ja puhelimen takin taskuun valmiiksi, koska hieman hirvittää. Ystävää tilanne ei haittaa, ja kyse taitaakin olla oman mielikuvitukseni tempusta. Samanlaisia kulmia löytyy varmasti myös entisistä kotikaupungeistani Turusta ja Lahdesta, joten tämäkään pelko ei johdu Saksasta vaan on naisellista itsesuojeluvaistoa.

Pidän Saksaa yleisesti erittäin turvallisena maana.

En ole alkanut vältellä Kölnin rautatieasemaa siellä sattuneiden ahdistelutapausten johdosta. Sitähän yrittäjät juuri haluavat; luoda pelkoa ja kaaosta kaduille. Eikä siihen tarvita edes maahanmuuttajia. Muutamakin saksalaisten Kölnissä järjestämä mielenosoitus tai mielenilmaus on kärjistynyt kaaokseksi ihan kotimaisin voimin.

Ukrainan kriisin alkaessa minulla kävi muuten mielessä, että onneksi asun täällä enkä enää Suomessa, jolla on pitkä itäraja. Tänne se uhittelija ei koskaan tulisi, mutta Suomella on historiansa. Ei kauhean järkevää pelkoa, mutta kaikkea sitä tulee ajateltua.

Joskus mietin myös sitä, että naisena eläminen Suomessa on lähestulkoon vaarallisempaa kuin täällä, sillä Suomi keikkuu korkealla listoissa, joissa puhutaan väkivallasta parisuhteessa. Suomalaisen naisen pahin uhka on suomalainen mies, ei ulkomaalaistaustainen maahanmuuttaja. Täysin sinisilmäinen ei kuitenkaan sovi olla.

Ei voi kieltää, että levottomuus on lisäntynyt Euroopassa viime vuosina, eikä kukaan voi aivan tarkkaan ennustaa, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Toisaalta olen miettinyt menneitä vuosikymmeniä. Kylmän sodan päättymisestä ja muurin murtumisesta ei lopulta ole kovin pitkä aika. Miten monia erilaisia terroristijärjestöjä ja pommiattentaatteja esim. 70-luku piti sisällään? Mikä vuosikymmen se olikaan, kun lentokonekaappaukset olivat "arkipäivää"?  Ihmisellä on lyhyt muisti.

Uskoisin, etteivät pelkääminen ja vetäytyminen omaan poteroon ole ikinä olleet parhaita tapoja kohdata maailma. Jos alkaa pelätä, saa pelätä aina ja kaikkialla eikä loppua näy. Koskaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua, kun astuu ovesta ulos. Mutta on edelleen huomattavasti paljon epätodennäköisempää menehtyä terrori-iskussa kuin kuolla autokolarissa, oli sitten Suomessa, Saksassa tai muissa länsimaissa.

Vähän aikaa sitten Turun kadut valtasi kaaos, ja pääsin ikävä kyllä toteamaan, että mitä vain voi tapahtua missä vain eikä yksi Euroopan paikka ole toista kummempi.

Kuvat toukokuisesta Pariisista, jolla silläkin on omat ongelmansa.

Lue myös:

Brysseli, vastakohtien kaupunki

Lapsiystävällinen Saksa

Tämän kesän kirjasatoa

Lopetin alkuvuodesta kirja-arvostelujen tekemisen, koska aika ei enää riitä kaikkeen mahdolliseen lukemiseen ja siitä kirjoittamiseen. Keväällä pidin lukutaukoa, mutta nyt kesän aikana olen silmäillyt kaikenlaista kiinnostavaa. Tätä suosituslistaa kasatessani yllätyin siitä, miten moni näistä kirjoista käsittelee luovuutta tai kirjoittamista vähintään sen kautta, että teoksen päähenkilö on kirjoittavassa ammatissa.

Tässä siis poimintoja tämän kesän kirjasadosta eli pieniä kirjavinkkejä.

Selja Ahava: Kunnes mieheni katoaa

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -teos on mielestäni yksi parhaita Suomessa viime vuosina julkaistuja teoksia. Monipuolinen, monitahoinen, osittain satumainen ja kuitenkin myös realistinen tarina elämän tarjoamista yllätyksistä saa tavallaan jatkoa tässä uusimmassa. Kunnes mieheni katoaa on naisen dokumentti hänen menettäessään aviomiehensä sukupuolenkorjausleikkaukselle. Kirjailijan oman elämän tapahtumiin pohjautuva teos ei tarjoa tirkistelykirjallisuutta vaan pohdintaa identiteetistä ja sukupuolesta sekä omista rajoista ja kriisistä eteenpäin menemisestä. Kolumbus luuli löytäneensä Amerikan, nainen miehen.

Taivaalta tippuvat asiat on käännetty myös saksaksi, ja todistin juuri viikonloppuna syntymäpäivillä hämmentävää tapausta, kun sekä suomalainen että saksalainen vieras olivat ostaneet saksalaiselle sankarille täysin saman kirjan. Elämä on täynnä sattumia.

Mhairi McFairlane: Sinuun minä jäin

Tunnustetaan, en ole hömppäkirjallisuuden ja chicklitin ystävä. Romanttisen kirjallisuuden tuntemukseni perustuu lähinnä Jane Austenin tuotantoon ja Bridget Jones -elokuviin. Tarinat nokkelista sankarittarista shoppailun ja aviomiesmarkkinoiden tiimellyksessä eivät tunnu omilta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tartuin haasteeseen ja lupasin tutustua minulle tarjottuun #hömppäkirjalistaan. 

Sinuun minä jäin oli kirja, jota en olisi halunnut laskea käsistäni, ennen kuin kaikki 400 sivua on luettu. Toki tarinan sankaritar on näpsäkkä ja nätti ja sankari komea ja hieno ihminen, eikä rikkaista kavereista ole haittaa ja drinkkejä riittää, vaikka opiskeluelämä on jäänyt taakse jo aikoja sitten. Tarinassa vetosi sen toimiva rakenne. Lukijalle paljastetaan menneisyyttä pikkupaloina ja samalla reaaliajassa tapahtuu kaikenlaista mielenkiintoista ja ihan hauskaakin. Täydellinen aivot narikkaan ja lukunautinto -kirja viimeisiin lämpimiin kesäpäiviin.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Pirkko Saisio on yksi lempikirjailijoistani, joten pitihän tähänkin tarttua. Kirja on kokoelma isovanhemman facebook-päivityksiä ja niiden pohjalta hiottua tekstiä. Lyhyehköihin tarinoihin on merkitty päivämäärä, ja ne kattavat pari vuotta lapsenlapsen ja hänen isovanhempiensa elämästä. Hellyttävissä tapauksissa ja lapsen kielellisissä nokkeluuksissa on jotain humaania, johon kaikki voivat samaistua. Tekstinä teos on yhtä soljuvaa ja ilmavaa kuin Saision muukin tuotanto. Tykkäsin!

Tove Jansson: Bulevardi

Bulevardi sisältää kokoelman aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa. Janssonin varhaisvuosien novellit kertovat Pariisin matkoista, myöhemmät esseet saaressa asumisesta ja lastenkirjailijuudesta. Tekstien välissä on Janssonin kuvituksia joululehtiin sekä muiden teksteihin. Teos ei ole kovin yhtenäinen, mutta sen kautta on mielenkiintoista nähdä kirjailijan kehitys ensimmäisistä novelleista kohti muumeja ja myöhemmällä iällä kirjoitettuja romaaneja. Teos on suositeltavaa luettavaa kaikille Jansson-faneille mutta myös kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Rakkaudenhirviö sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015, mutta tartuin tähän silti hieman varauksella, kun aikaa kerran oli. Teos on kasvukertomus lapsuudesta sinne tänne poukkoilevaan aikuisuuteen. Sen parasta antia oli erityisesti menneisyyden kuvaus, minäkertojan isovanhempien ja vanhempien historia sekä kertojaääni. Jossain vaiheessa matkaa alkoi tuntua siltä, että teosta olisi voinut lyhentää, sillä tarinassa on myöhemmin myös toisteisuutta. 

Pidin kerronnan kielestä ja tyylistä, asioiden sekoittumisesta toisiinsa, lapsen logiikasta ja luovuuden ja kirjoittamisen esiintuomisesta. Taideyliopiston kasvattina kirjailija varmasti tietää, mistä puhuu. Lukujen nimet paljastavat katkelman teeman, kuten Äiti tai Valkotiilinen talo. Kirjassa näkyy vahvasti myös sukupolvien paino. Miten menneisyyden päätökset johtavat nykyisyyteen, miten sodasta selvinneiden lapsenlapsista tulee sinne tänne seilaavia globaaleja kansalaisia, joiden on vaikea saada elämästä selkeää otetta. Rakkaudenhirviö on eräänlainen sukupolviromaani, meidän 80-luvulla kasvaneiden ääni.

Steven Rowley: Lily ja mustekala

Lily ja mustekala ei kuulu teoksiin, joita yleensä luen. Olin kesäkuussa viikon mökillä, ulkona satoi monena päivänä ja latasin tämän tabletille. En ole koiraihmisiä tai kaipaa lemmikkiä, mutta tarina onnistui silti olemaan hauska ja koskettava. Symppiksen oloinen mutta sosiaalisesti hieman rajoittunut käsikirjoittajamies jakaa elämänsä villakoiransa Lilyn kanssa ja vatvoo edellistä pitkää suhdettaan. Kunnes Lilyn päästä löytyy eräänä päivänä mustekala. Siitä alkaa mielikuvituksekas mutta  myös surullinen taistelu syöpää vastaan. Onneksi loppu voi olla kaunis ja onnellinen ja teksti myös hauskaa, vaikka kirjan teema ei sitä olekaan.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kirkkaus on teos, johon tulen varmasti palaamaan uudestaan vielä monta kertaa. En syttynyt sille heti, mutta lopussa en olisi halunnut, että se päättyy koskaan. Uusseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta kertovat kirja on matka luovan ihmisen sielunmaisemaan. Perheen tragedioista, luovuudesta, kirjoittamisen pakosta, vääristä diagnooseista ja herkkyydestä, josta kasvaa vahvuus, kertovat teos inspiroi ja ihastutti.

Jalosen teksti on herkkää, kaunista ja soljuvaa, ja tarinassa sekoittuvat yhteen muistot, unet, traumat, haaveet, sisarusten kohtalo, elämän arki ja kirjailijuus. Euroopan matkan kuvaus antaa mielenkiintoisia näkymiä menneiden aikojen elämään ja turismiin, mutta mielisairaalassa väärän diagnoosin takia vietetyt ajat ovat karmivia. Teos on kuitenkin tasapainoinen sekoitus kaikkea, ja hyvin kirkas.

Ihastuin Jalosen kykyyn päästä toisen ihon alle, vaikka kyseessä on tietysti aina tulkinta.

Nyt täytyy ainoastaan etsiä käsiinsä oikean Janet Framen omia teoksia. Uskoisin, että niissä on sama tunnelma ja henki kuin Jalosen tulkinnassa. 

Lukulistallani on tällä hetkellä kaikenlaista Miki Liukkosen O:sta John Williamsin Stoneriin ja Elena Ferranteen. Tämä kesä on kuitenkin ollut varsin intensiivinen ja tuntuu, että aivoni tarvitsevat  nyt jotain kevyttä. Seuraavana aionkin tarttua seuraaviin teoksiin, jotka ystävä lainasi rentoutumista varten

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala, Jan-Philipp Sendker: Sydämen lyönneistä ikuisuus ja Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi.

Kaikki kirjasuositukset otetaan vastaan, mutta erityisesti kelpaavat ne, jotka johtavat mukaansatempaavien, mielenkiintoisten mutta ei liian raskaiden tarinoiden äärelle. Sellaisten aika koittaa taas sitten, kun syksyn pimeys laskeutuu ja talvi saa.

 Lue myös:

Parasta lomalukemista

Esi-isien jalanjäljillä Kokkolassa

Meidän perheessä on paikkakuntia, jotka tupsahtavat esiin eri sukupolvissa ja sukuhaaroissa.

Asuimme aikoinaan lyhyen aikaa Leppävirralla, mutta satuimme muuttamaan pois juuri, kun siskon tulevan aviomiehen lapsuudenperhe muutti sinne. Äitini vanhempien juuret ovat Karjalassa, mutta lapsuudenperhe asettui Hämeeseen. En tiedä, olisiko äiti lapsena arvannut, että hänen omatkin lapsensa viettävät lapsuutensa samaa pellonreunaa ihmetellen.

Ja sitten on Kokkola.

Waarini vanhemmat muuttivat Kannuksesta Kokkolaan, jotta perheen vanhimmat lapset pääsivät oppikouluun. En muista, syntyikö waari jo Kannuksessa vai vasta Kokkolassa, mutta Kokkola oli hänelle tärkeä lapsuuden kotikaupunki. Sitä myötä se oli myös isäni lapsuuden kesien kaupunki, kun pääkaupungissa asuvat pojat pääsivät viettämään kesää isoäidin ja tädin luokse.

Vuosikymmeniä myöhemmin meidän perheessä reissataan taas Kokkolaan, vaikka kaikki senaikaiset sukulaiset ovat jo kuolleet. 

Toinen siskoni muutti nimittäin Kokkolaan täysin sattumalta, sillä hänen miehensä sattui saamaan sieltä töitä. Heidän ensimmäinen osoitteensa oli samalla kadulla, jolla waarini kotitalo oli ollut. Waarini vanhemmat lepäävät Kokkolan hautausmaalla. Isotätini entisen talon paikalla on nykyään verotoimiston parkkipaikka, mutta vanha Maxim-elokuvateatteri on edelleen olemassa vaikkakin jo suljettu.

Siellä isovanhempani kävivät nuorina rakastavaisina ja salakihloissa ollessaan. Sormuksia oli turvallista pitää salin pimeydessä, mutta ne piti muistaa ottaa pois ennen lopputekstejä. Erään kerran tuleva waarini ei tätä muistanut, vaan istui penkillä vasen käsi reilusti näkyvillä. Muu yleisö sai pian mielenkiintoista ajateltavaa, kun tuleva isoäitini parkaisi elokuvan lopuksi "Missä sun kätes on!" Olen kuullut tämän sukutarinan aika monta kertaa ja aina se jaksaa huvittaa.

En tiedä, voiko paikoista pitää tai niihin syntyä kiintymys juuri sen takia, että oman suvun haamut kuluttavat paikkakunnan katuja, mutta minusta Kokkola on ihana kaupunki. Tämänkesäinen vierailu vahvisti tuntemukset.

Suomessa jaksetaan aina ylistää Vanhaa Raumaa, mutta oletteko käyneet Kokkolan vanhassa kaupungissa, Neristanissa?

Neristan levittäytyy monen korttelin matkalle. Pitkät, suorat ja tasaiset kadut halkovat idyllistä ja rauhallista puutaloaluetta, jonka pohjakaava on peräisin 1600-luvulta. Alueen laitamille rakennetut uudet talot myötäilevät samaa tunnelmaa ja tyyliä, ja turha varmaan sanoakaan, että Neristanin alue  on nykyään suojeltu.

Värikkäät puutalot henkivät vanhaa aikaa, ja voisin kuljeskella kaduilla ja tutkia talojen ja pihojen yksityiskohtia loputtomiin. Niin inspiroivaa. Siskoni on onnekas, kun saa kulkea alueella joka päivä, sillä koti ja työhuone sijaitsevat molemmat Neristanin laitamilla. 

Toisella puolella Neristan rajautuu pieneen puroseen nimeltään Sunti, joka levenee, kunnes laskeutuu myöhemmin mereen. Suntia myötäilee kevyenliikenteenväylä, ja se johtaa vanhojen punaisten venevajojen luo ja ohi.  Niitäkin kunnostetaan, jotta vanha perinnemaisema ei rapistuisi. 

Nyt jo edesmennyt waarini kävi kerran kylässä siskoni luona verestämässä vanhoja muistoja. Suntin varren kauniissa puistossa hän oli todennut, että onpa täällä nättiä. Silloin ennen vanhaan tässä oli pöheikkö ja siellä itsensäpaljastelijoita. 

Minulla näytettiin tänä kesänä myös talo, jossa waarin ensimmäinen tyttöystävä oli asunut. 

Muuttaisin Kokkolaan heti, jos se olisi vähän lähempänä Etelä-Suomea ja jos joskus ylipäänsä vielä asuisin Suomessa.

Ettehän te vaan tiedä, kuka olen

Lentokone toi minut keskiviikkona töyssyisen Itämeren yli takaisin Saksaan. Istuin rinkkani kanssa Kölnin U-bahnassa ja katselin kaupunkimaisemaa. Se tuntuu Suomen luonnon ja vihreän ympäristön jälkeen aina hieman kovalta. Ihmisiä on monenlaisia, ja asemien nurkissa pyörii myös niitä yhteiskunnasta pudonneita. Kuitenkin kotiin on aina kiva palata. Mietin miksi.

Silloin se napsahti. Anonymiteetti. En ollut koskaan aikaisemmin tajunnut, mutta yksi syy asua ulkomailla ja suurkaupungissa on tietynlainen tuntemattomuus ja vieraus.

Lapsuus maalaispitäjässä pastorin ja opettajan lapsena oli näkyvällä paikalla olemista. Kaikki tiesivät, kenen tyttö olet, tai ainakin he tiesivät, kenestä puhut, kun puhuit vanhemmistasi. Tässä oli sekä hyviä että huonoja puolia. Olin yläasteaikana lapsiavustajana Lahden kaupunginteatterissa, ja poissaoloihini suhtauduttiin hyvin rennosti. Toimitin opettajainhuoneen seinälle listan näytöspäivistä ja siihen luotettiin. Olin pois yhtä paljon kuin pahin lintsari, mutta se ei koskaan ollut ongelma.

Yksi syy valita lukio suuremmalta paikkakunnalta oli halu pärjätä omillaan ja olla kuten muutkin, anonyymi. 

Aluksi koitti ongelmia. Kun olin tanssijuttujen takia poissa, niistä alettiin yhtäkkiä nipottaa. Tajusin, että täällä ei voi mennä taustansa turvin, vaan uudessa ympäristössä minun on itse voitettava opettajien luottamus. Sillä, kenen tyttöjä olen, ei ollut mitään merkitystä. Abiluokalla myhäilin tyytyväisenä, kun sain arvostusta sen perusteella, kuka ja mitä olen, eikä siksi, mistä tulen.

Tarpeeksi suuressa kaupungissa pyörii niin paljon ihmisiä, ettei kukaan ehdi huomata, kuka sinä olet ja mitä siellä teet. Kölnissä on noin miljoona ihmistä, ja varmaan toinen miljoona menee päivittäin junalla kaupungin läpi tai kuluttaa turistina Tuomiokirkon kivisiä lattioita. Yliopistolla kulkee tuhansia opiskelijoita, joten samat naamat tulevat kampuksella harvoin vastaan.

Se on ihanaa, mutta toki myös kylmää.

Muistelen lämmöllä lapsuuden kyläyhteisöä, jossa pelkkä postilaatikolla käyminen saattoi olla sosiaalinen kokemus. Samat naapurit vuosikymmenestä toiseen ovat sekä uhka että mahdollisuus. Pihoilta kaikuu kaikenlaista tai ainakin ikkunasta näkee, että jaahas, taas on uusi auto tai nainen tai koira. Ja juttuja kulkee.

Suomessa minua nauratti kovasti, kun kuulin maaseudun kotiäitien harrastuksesta. Illan hämärässä he googlettavat kylän taloja ja tutkivat, onko joku tullut myyntiin. Jos tuttuja taloja tulee vastaan, alkaa spekulointi. Onkohan siellä ero vai muutto uuteen tai suurempaan? Puhelimet käyvät kuumana ja taas kulkee juttuja.

Täällä kaupungissa en tiedä naapuritaloistamme mitään, joten hyvinkin lähellä voi olla suuria draamoja, joista minulla ei ole käsitystä. Spekuloida voi tosin aina. Mutta juttuja ei juuri kulje, ainakaan naapureista. Toki vilkaisen päivittäin, onko vastapäisen talon pariskunta kotona tai ovatko verhot alhaalla vai ylhäällä, mutta katu pitää meidät toisillemme vieraina.

Suureen kaupunkiin ja tuntemattomuuteen voi hukkua, mutta niistä on myös paljon apua. Olen tässä vieraskielisessä ympäristössä joka tapauksessa aina ulkopuolinen. Siitä on kirjoittajalle hyötyä, sillä voin käpertyä oman kieleni suojaan ja kulkea omassa kuplassani. Erityisesti kirjoittamispäivinä koen sen tarpeelliseksi.

Joku suomalainen kirjailija (Pirkko Saisio?) totesi joskus, että kirjoittaa parhaiten ulkomailla tai ainakin poissa Helsingistä. Allekirjoitan tämän täysin. Nyt kahden iloisen ja ylisosiaalisen Suomi-viikon jälkeen olen taas valmis hiljentymään kirjoittamisen äärelle ja sukeltamaan kaupungin antaman anonymiteetin suojaan.

**Kuvat Turusta Wäinö Aaltosen museon Jacob Hashimoto -näyttelystä

Maailman paras rooli

- Olet rakas.
- Niin sinäkin höpötintti.

Tädin sydän pakahtuu. Kyseinen dialogi on käyty pienen ihmisen kanssa, joka voi laskea nelivuotisen elämänsä ajalta reilun yhden käden sormilla ne päivät, jolloin on tätinsä nähnyt. Nämä harvat päivät ovat sisältäneet leikkiä serkkujen ja muiden sukulaisten kanssa, joten aktiivista yhdessä olemista on ollut erittäin vähän.

Silti herään ensimmäisenä kyläilyaamuna lempeään silitykseen ja kysymykseen, voitko lukea. Tyttö kiipeää peittoni alle, ja me luemme ja höpötämme niin, että aamupalakin melkein unohtuu. Minkäänlaista lämmittelyaikaa ei tarvita, täti on nyt tässä.

Tädin ja kummitädin rooli on ehdottomasti paras nakki, joka minulle on koskaan napsahtanut.

Lasten kanssa vietetty aika ja leikkimielisyys ovat varmasti myös alkavan lastenkirjailijuuteni takana. Pikkutyypit ovat ihan maailman parhaita ja hassuja olentoja, ja heissä on tulevaisuus.

Ulkomaille muuttaessani huolestuin siitä, mitä se tekee ystävyyssuhteille mutta erityisesti täteilylle. Aikuisten kanssa suhteet säilyvät aktiivisen viesteilyn kautta, ja monesti saa myös huomata, ettei pieni tauko ole muuttanut ystävyydessä mitään. Mutta lasten kanssa täytyy olla läsnä ja touhuta, jotta he alkavat luottaa ja suhde syntyy.

Seitsemän vuoden jälkeen olen saanut huomata, ettei Heidi-täti ole vaipunut unholaan. Suhde myös pienimpään kummilapseen on syntynyt ja muodostumassa, vaikka kummi ei ole koskaan asunut samassa maassa. Synttärilahjaksi saadut mekot ovat olleet tämän kesän lempivaatteita, ja kerhoon on pakattu mukaan kummitädin antama eväsrasia. Ihanaa tietää olevansa pieninä palasina lapsen arjessa, vaikka onkin fyysisesti kaukana.

Minulla on myös tapana lähettää kaikista pidemmistä reissuista postikortit kummilapsille. Oman postin saaminen on kuulemma jännää, mutta keväällä sain noottia siitä, että käsialani on lähes lukukelvotonta. Että voisitko kummitäti olla huolellisempi.

Usein tuntuu siltä, että lapsiin on helpompi muodostaa suhde kuin aikuisiin: aika nopeasti he muistavat, että ainiin, tämä oli se täti, jonka kanssa oli viimeksikin kiva leikkiä. Silloin sisällä läikähtää lämmin olo, vaikka maha olisikin jo aivan täynnä hiekkalaatikolla tarjottuja herkkuja.

Jotkut kysyvät, miksi jaksan edelleen, vielä näin monen vuoden jälkeenkin rampata Suomessa säännöllisesti ja tehdä lapsiperheissä pitkiä kyläilyrundeja. Yleensä vastaan, että syynä ovat kieli ja lapset. Minun pitää huolehtia siitä, että suomen kieleni pysyy hyvänä, ja toisaalta haluan olla mukana lasten kasvussa, vaikka kaukana asunkin. Ne pyrähtävät niin nopeasti isoiksi nuo tädin pikku muruset. 

Onneksi poissaolevakin voi olla läsnä.

Kaksi asiaa helpottavat tädin ikävää ja huolta siitä, että joutuu unohduksen suohon. Nimittäin vanhemmat ja internet. Jos vanhemmat puhuvat kaukana asuvasta, näyttävät kuvia ja aktiivisesti pitävät ihmisen pienessä mielessä, tämä ei unohdu. On siis hyvin paljon kiinni vanhemmista, että kaukana oleva pysyy mukana lapsen elämässä. 

Ja mahtavaa, että nykyään on internet! Isompien kummilasten ja sisaruslasten kanssa voi jo vaihdella whatsapp-viestejä ja joskus skypettää vaikka koko perheen kesken. Aika kauas on menty niistä ajoista, kun omassa lapsuudessani äänitimme juttuja c-kasetille, joka lähti tädin luo kaukomaille. 

Tänäkin vuonna Suomen kesäloma sisälsi paljon leikkiä ja täteilyä. Yhden kummilapsen kanssa kävimme taidenäyttelyssä ja shoppailemassa, toisen kanssa elokuvissa ja kolmas teki tädille kilokaupalla hiekkakakkuja ja keitti hepulikahveja. Nämä hetket ovat niin tärkeitä, että olen valmis istumaan pitkiä bussimatkoja ja viettämään lomapäiviä muiden nurkissa, vaikka se tarkoittaisikin aikaisia aamuherätyksiä, myöhään yöhön venyviä keskusteluja vanhempien kanssa ja surumieltä siitä, kun täti taas lähtee.

Kolmivuotias oli itkenyt katkerasti ja pitkään sen jälkeen, kun kummitädin oli pitänyt lähteä lentokentälle. Toivottavasti hän pian oppii ymmärtämään, että kummitäti tulee aina takaisin ja yhteisiä hetkiä on myös tulevaisuudessa <3

Lue myös:

Lapsilla vai ilman

Saksan babyboomi - totta vai tarua

Lasten aika on erilaista kuin aikuisten