Besserwisserien maassa

Joskus tuntuu siltä, että Seppo Räty taisi sittenkin olla oikeassa. Lausahduksen ehtii unohtaa, kunnes todellisuus taas iskee vasten kasvoja. Näin.

Saksalaisethan ovat tunnetusti besserwissereitä. He tietävät kaiken paremmin ja ovat avuliaita sen myös kanssaihmisilleen kertomaan. Saksalainen on aina valmis ohjeistamaan ja neuvomaan tai ainakin osoittamaan sinulle oletetut virheesi. Näiden parin vuoden aikana on kertynyt jo oikein hyviä esimerkkejä huomauttelijoista kadunkulmissa ja liikennevälineissä. Milloin huudellaan pyöränlampun perään, milloin neuvotaan vauvanhoidossa. Jälkimmäisessä neuvojana oli eläkeiän kynnyksellä oleva mies. Suomalaiset menevät ehkä ennemmin huutelemaan internetin ihmemaahan kuin jaksavat mainita asioista, jotka eivät heille kuuluisi.

Tällaista taustaa vasten onkin yllättävää, että kun saksalainen pääsisi vihdoin kertomaan oman mielipiteensä, ihan sitä kysyttäessä, ei sellaista meinaa löytyä. Olen näiden vuosien aikana oppinut, että saksalainen säntillisyys on joustamattomuutta ja vastuun pakoilua. Kun virkaintoinen saksalainen lopulta saisi luvan kanssa näyttää tietojaan, tämä ei sujukaan vaan jätetään vastaamasta, jotta sanoistaan ei vain joutuisi vastuuseen. Monet asiakaspalvelijat ovat ammattilaisia pyörittämään asiakkaita - heillä ei ole tietoa mutta ei myöskään halua selvittää asiaa muualta.

Tämä tuli taas hyvin ilmi viime viikolla tehdessäni tai yrittäessäni tehdä haastattelua erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yliopiston palkkalistoilla oleva henkilö kertoi minulle viidessä minuutissa asiat, jotka olin jo voinut lukea netistä. Keskustelun johdattelu tai materiaalin pöytään tuominen ei tuottanut minkäänlaista tulosta eli lisätietoja tai mielipiteitä. Toisaalta hän sentään suostui haastatteluun. Erääseen toiseen haastattelupyyntööni vastattiin kohteliaasti, että ehkä minun tulisi lähestyä asiassani NRW:n pääpaikkaa Düsseldorfissa tai kysellä suoraan Brüsselistä. Halusin siis vain muutamia ruohonjuuritason tietoja, en sen enempää. 

Onhan Suomen Kelassakin omat ongelmansa, mutta täällä tuntuu, että useimmillat työpaikoilla ihmiset keskittyvät vain omaan pieneen tonttiinsa eivätkä näe muualle. Näin heitä ei toisaalta voi syyttää virkavirheestä, koska he eivät jousta tai sovella tai tee mitään yli valtuuksiensa. Eivät siis yhtään mitään. Saksalaisiin tapoihin kuuluu kuitenkin olla myymättä en tiedä-vastausta. Parempi on neuvoa jotain ja lähettää henkilö sitten seuraavalle ovelle, koska kyseinen asia ei kuulu heidän velvollisuuksiensa piiriin.

Joskus tällaiset johtavat todella turhauttaviin tilanteisiin. Olin viime vuonna ilmoittautumassa Kansalaisopistossa saksan kurssini jatko-osaan, samalle opettajalle, samaan kellonaikaan ja paikkaan. Netissä luki, että kaikkien saksaa vieraana kielenä opiskelevien tulee käydä ennen kurssia neuvottelemassa toimistolla työntekijän kanssa. Ajattelin, että mitä suotta, tietoni ovat jo systeemissä, ja niistä näkyy, että tämä henkilö on suorittanut A-osan samalla opettajalla ja haluaa nyt B-osaan. Vaan ei. Seuraavana päivänä soi puhelin. Virkailija kertoi minulle, että kaikkien on tultava toimistolle, että näihin kursseihin ei voi ilmoittautua netissä. Niinpä sitten pyöräilin paikalle, selitin asiani ja sain saman tien ilmoittautumislapun käteeni. Suomessa tällaisessa asiassa olisi ehkä voitu joustaa, koska se olisi säästänyt kaikkien aikaa ja vaivaa. Vai alkaako aika jo kullata muistoja?

Tervetuloa Helsinki-Vantaalle

"Aina on jossain siipien alla

   Helsinki Vantaa"

Näin lauloi eräs menneiden aikojen yhtye. Viisu soi päässäni, kun lennähdin Suomeen viime viikolla. Lensin pitkästä aikaa suomalaisen lentoyhtiön alaisuudessa. Oli niin mukava pyydellä toista kahvimaitoa suomeksi. Kapteenin englanninkieliset kuulutukset vähän jopa hihityttivät. Ihanaa tankeroenglantia!

Helsinki-Vantaan lentokentälle on mukava laskeutua. Jos käy tuuri, sinne kaarretaan läheltä Helsinkiä tai jopa melkein Helsingin yli. Koneesta voi tunnistaa satamaa ja kaupunkia. Niiden takana näkyykin sitten vain metsää. Ja peltoa. Metsää. Peltoa. Missä ovat kaikki jäljet asutuksesta? Maan alla? Vai asuuko täällä ketään? Myös kentältä lähtiessä valtaa kummastus jo viiden minuutin lennon jälkeen. Länteen vievä autotie erottuu, samoin teollisuutta rannan tuntumassa. Kaikki muu ihmisasutukseen liittyvä hukkuu peltojen keskelle. Tai metsään.

http://www.ahjos.net/matka/day0/day0.htm

Toista se on, kun saavutaan Düsseldorfiin. Laskeutumisaika kulkee sujuvasti Ruhrin alueen yli. Maisemassa ei ole mitään luonnollista vaan kaikki on rakennettua ja istutettua. Puut ovat säntillisesti. Pellot ojentuvat riveihin, ja pian ne häviävät kokonaan asutuksen tieltä. Rein-Ruhrin alueella asuu arvioiden mukaan ainakin 10 miljoonaa ihmistä.  Suuret ja aina tukossa olevat Autobahnat näkee jo koneesta. Tasaista maata kansoittavat voimalat, tehtaat, loppumattomat asuinalueet. Kylässä käynyt kummityttöni oli ihmetellyt koneestä näkyneitä jalkapallokenttiä. Joka kaupungissa on ainakin yksi, ja kaupungit ovat vieri vieressä. 

Hetkinen, tuollahan kimmeltää vettä! Onko alueella sittenkin jotain luonnollista, kuten järviä? Sitten muistan, että alueen luonnollisimmat järvet ovat kaivostoiminnasta jäljelle jääneitä vesialtaita. Joissa ei periaatteessa saisi uida.

Mitä alemmas laskeudutaan, sitä ahtaammalta kaikki alkaa vaikuttaa. Tekee mieli huutaa kapteenille, että seis! Pysähdy! Käännytään takaisin ja mennään metsään! Sieniäkin on vielä. Mutta on varottava poimimasta kärpässieniä. Saksalaiset jättävät korvasienetkin rauhaan. Ne ovat kuulemma läpimyrkyllisiä. Onneksi Ruhrin alueen ilmassa ei ole lainkaan myrkkyjä tai epäterveellisyyksiä. Kyllä minä teille sienet näytän, kunhan te vain päästätte minut metsään.

"Minä jään jälleen yksin ilmaan

Kierrän monta odotuskiekkaa

Kun täältä lähden tänne palaan

Ja siipien päissä ilmaa virtaa"

FC Kölnin pelissä

Saksassa kun ollaan, on yksi asia, jota on vaikea välttää. Nimittäin jalkapallo. Bundesliigan kausi on pyörähtänyt käyntiin, mikä tarkoittaa, että naapurustossa huudetaan pari kertaa viikossa. Asun aivan hallitsevan mestarin, Borussia Dortmunin, fanipubin vieressä eikä minun tarvitse seurata pelin etenemistä netistä. Huudon voimakkuudesta ja sävystä kuulee, missä mennään. Bundesliigan lisäksi pelataan Mestareiden liigaa ja DFB-pokaali -pelejä ja vaikka miten montaa sarjaa, eli pallon potkinta ei rajoitu vain viikonloppuihin.

Saksan Bundesliigaa on pelattu kaudesta 1963-64 lähtien, mitä ennen oli toki pelattu alueellisia sarjoja. Wikipedia tietää kertoa myös, että vaikka Bundesliiga ei ole Euroopan rikkain sarja, sillä on eniten katsojia ja siellä tehdään enemmän maaleja kuin Euroopan muissa pääliigoissa. Ykkösbundesliigan ottelua seuraa paikan päällä keskimäärin 40 000 katsojaa. Toki stadionien koko vaihtelee suuresti, Hampurin Millentorille mahtuu 23 000 katsojaa, kun taas Borussia Dortmundin kotistadionilla voi olla  jopa 81 000 katsojaa. Se onkin Bundesliigan suurin Stadion.

RheinEnergieStadion, Köln

Se niistä luvuista, nyt asiaan. Olin pari viikkoa sitten itsekin stadionilla, tällä kertaa täällä Kölnissä. Fc Köln putosi viime kauden jälkeen 2. Bundesliigaan, jossa jatkaa myös Fc St Pauli jäätyään keväällä neljän maalin päähän sarjanoususta. Aina ei voi voittaa. Ystäväni oli hankkinut meille liput maanantai-iltana pelattuun otteluun. Myyjä oli erityisesti vielä varmistanut, haluammeko varmasti istua St Paulin kannattajien läheisyydessä. No todellakin!

Äänekkäin katsomonosa: Vieraskatsomo.

Olihan meininki, sano! Stadionille mahtuu 45 200 katsojaa ja se oli täynnä. Pelipaikka sijaitsee urheilupuistossa keskustasta länteen ja jo kilometrejä ennen olivat kadunvarret täynnä paikalle vaeltavia, autotiet tukossa ja liikenteen jakajassa ratsupoliiseja. Köln on siitä hieno seura, että heillä on jopa omat chearleederit ja mitkäs muut ennen peliä raikuivatkaan kun tutut karnevaaliviisut. Tällä kertaa kentälle e lentänyt ylimääräisiä esineitä ja muutenkin katsomot olivat aika asiallisesti. Vieraskatsomo vaikutti äänekkäimmältä, mutta eivät punapaidat paljoa jälkeen jääneet.

Itse peli jäi lopulta aika keskinkertaiseksi ja päättyi 0-0. Täytyy myöntää, Köln oli parempi mutta St Paulin maalivahti oli mies paikallaan. Stadionilla harmittaa vain se, ettei tilanteita näe hidastettuna uudestaan vaan kaikki etenee kovin nopeasti. Toisaalta siten riittää puitavaa vielä pitkälle viikkoon, kun kaikki ovat pelin tapahtumista eri mieltä.  Olenkin keskustellut jalkapallosta kaupan kassalla, U-bahnassa, rakennusmiehen kanssa yliopiston hississä ja tietysti armas kämppikseni joutuu kestämään analyysini aina pelipäivän jälkeen.

Maanantai-iltaan toi erityistä kutinaa se, että vuosikausia Pauleja valmentanut mies aloitti tänä kesänä Kölnin valmentajana. Ongelmissa paininut seura odottaa pelastajaa kaljupäästä, joka nosti Paulit pari vuotta sitten 1. liigaan. Historia kertoo myös, ettei Köln ole pitkään aikaan onnistunut voittamaan St Paulia. Tällaiset seurojen väliset omituisuudet tuppaavat olemaan yleisiä, lienee psykologista peliä.

Nyt on meneillään 1. Bundesliigan kuudes ja 2. liigan kahdeksas peli viikonloppu. Pauli otti takkiin eilen, Köln taas sinnitteli kauden toisen voittonsa. Lotta-baarissa pelien samanaikaisuuteen oli keksitty ratkaisu: Baarin takaosan screenillä pyöri St Paulin peli ja etuosan telkkareissa Kölnin. Äänten sekamelska oli hurmaava. Toiset juhlivat maaleja ja toiset karjuivat pettymystään. (St Pauli  hävisi 3-0, mutta olut oli sentään hyvää.) Hetken hengähdystauon jälkeen näytettiin vielä illan 1. Bundesliigan peli.

Olipa kerran mies ja pallo ja siitä se sitten lähtikin. Eikä lopu ennen sarjojen jäämistä kesälomalle toukokuussa. Huoh.

Verenluovutus Saksassa

Nonni! Nyt se on tehty! Elämäni ensimmäinen verenluovutusretki. Ja vielä täällä Saksassa! Olen jo pitkään halunnut luovuttaa vertani hyötykäyttöön ja nyt lähdin vihdoin kaverin mukaan Yliopiston klinikalle. Olin valmistautunut tilaisuuteen syömällä viikon kalaa Norjassa, joten arvot olivat kohdallaan. Epäilin ensin, mahtaako ulkomaalainen vereni kelvata mutta ilmeisesti veripula on sellainen, että kaikki käy. 

Marssimme siis Klinikalle. Ensimmäisenä käteeni lyötiin Cocacola-pullo ja nippu papereita täytettäväksi.  Osa kysymyksista tuntui hyvinkin intiimeiltä, mutta kai se kuuluu asiaan. Kysymyksillä seulotaan muun muassa homoseksuaalit pois luovuttajien joukosta. En tiedä, saavatko he Suomessa luovuttaa verta, mutta täällä eivät ainakaan. Siinä sitten hörpittiin Colaa, lueteltiin viimeaikaisia ulkomaanmatkoja ja kasvateltiin verenpainetta. Tarjoilupöydältä sai käydä hakemassa brezeleitä, sämpylöitä, hedelmiä ja suklaamuffinsseja. Seuraavaksi tiskillä otettiin pikanäyte hemoglobiinista ja  mitattiin ruumiinlämpö. Olin ehkä sen verran hermostunut, että käteeni työnnettiin jo seuraava kolikko Cola-automaattiin. Kiitos.

Ennen kuin pääsin piuhojen päähän, edessä oli vielä lääkärin konsultaatio. Ensimmäisenä naistohtori  tavasi nimeäni ja kysyi, olenko suomalainen. Sen jälkeen hän totesi, että sepä mainiota. Poikani on nimittäin juuri rakastunut suomalaiseen tyttöön, joten voi olla, että minulla on joskus suomalaisia sukulaisia. Joskus sinne ainakin pitää matkustaa. Ja minä siinä sitten jakamaan vinkkejä matkan varalle ja kertomaan, että suomen kieli on tosiaan hieman erikoinen mutta silti ihan mahdollinen oppia. Jossain vaiheessa siinä jutustelun ohessa tehtiin sitä tarkastustakin, mutta se kesti puolet kauemmin kuin viereisen huoneen lääkärillä vierailleella ystävälläni.

Minut todettiin tai sitten puhuin itseni kelpo luovuttajaksi, joten ei muuta kuin kohti luovutushuonetta. Jännitystä ei mitenkään helpottanut käytävällä minua vastaan kävellyt mies, jonka valkoinen paita oli täynnä veritahroja. Minut ohjattiin isoon huoneeseen, joka oli täynnä vekottimia ja ihmisiä kiinni letkuissa. Kämppikseni oli jo melkein valmis, mutta jäi paikalle pitämään minulle seuraa. Taisin puhua tauotta, etten huomaisi, missä vaiheessa pistetään. Siinä sitä sitten höpöteltiin ja katsoltiin seiniä ja yritettiin olla ajattelematta vasemman käden ympärillä olevia letkuja. Ensimmäiset pari minuuttia olisi tehnyt mieli vetää koko hökötys irti. En kuitenkaan tehnyt sitä. Mutta sen sanon, että ihmisestä poistuva veri on aika lämmintä.

Kuuden minuutin kuluttua kone piippasi ja toimenpide oli valmis. En kuollutkaan, puhahdin minua irrottamaan tulleelle sairaanhoitajalle. Hän työnsi huvittuneena käteeni uuden Cola-kolikon. Sen lahjoitin kyllä jo pois, koska rajansa kaikella. Suklaamuffinsit kyllä maistuivat lepohuoneessa. Toimenpiteen jälkeen koitti palkinto, eli 10 euron lahjakortti elokuvateatteriin tai pariin isoon tavarataloon. Seuraavasta luovutuskerrasta tipahtaa sitten jo 25 euroa puhtaana käteen.

Saimme lähteä, kun olimme vakaasti luvanneet, että emme pyöräile kotiin tai seiso U-bahnassa kotimatkalla. Lupaus oli sinänsä tärkeä, koska mukana ollut ystäväni oli kaatunut pyörällään erään luovutuskertansa jälkeen. Lopputulos oli se, että hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan tarkkailuun. Tuohon matkaan kuluivat hänen juuri luovutuksesta saamansa rahat. Rautatabletit annettiin sentään ilmaiseksi.

K-80 kahvila

Norjassa taannoin viettämäni viikon aikana yksi asia ei lakannut ihmetyttämästä minua: Asutusta ja teitä on rakennettu mitä kummallisimpii ja kaukana kaikesta -oleviin paikkoihin. Toisinaan sivukylätkin tuntuivat aktiivisen asutuilta, toisinaan taas kaupunkimaisetkin tilat tuntuivat typötyhjiltä. Näin kävi Skudeneshavnissa. 

Laivamatka Stavangeriin kestää 75 minuuttia.

Itse asiassa kyseessä on jossain määrin kuuluisa ja palkittu pikkukaupunki. Wikipedian mukaan se on yksi Norjan pienimmistä kaupungeista ja valittu vuonna 1990 toiseksi parhaaksi norjalaiseksi kesäkaupungiksi. Kaunishan se kyllä oli, mutta samalla tunnelma oli jotenkin aavemainen. Olimme ryhmämme kanssa liikkeellä perjantai-alkuillasta ja meidän lisäksemme kohtasimme kaupungissa vain neljä vanhaa pappaa ja muutaman varjon ikkunassa. Autojakaan ei juuri näkynyt. Talojen valkoisuus jotenkin vielä lisäsi ghost city -tunnelmaa.

Kyltti varoittaa leikkivistä lapsista.

Olimme jo luopuneet toivosta löytää hiljaisten katujen varrelta kahvilaa, kun törmäsimme Kafé -kylttiin ja puuväreillä väritettyyn vohvelimainokseen.

Oven avattuamme meitä odotti täydellinen yllätys. Kahvila näytti mummolalta. Seinät olivat täynnä tauluja, pöydillä oli pitsiliinat ja kaikkialla oli sellaista tavaraa, jollaista vanhojen ihmisten nurkista löytyy. Paikkassa vallitsi rauha ja unelias myöhäisiltapäivän tunnelma. Kaappikello tikitti taustalla. Mutta mummojen sijaan kahvilaa vartioi neljä pappaa. Yksi oli paikan omistaja ja kolme muuta selkeästi kantiksia.

Kun olimme ensi hämmästyksestämme selvinneet - papat näyttivät olevan asiakaspölähdyksestä yhtä hämmennyksissä kuin mekin - laitettiin kahvipannu porisemaan ja vohvelipannu kuumaksi. Olimme päivän asiakkaat numerot 3-10. Tiskin takana olleeseen maailmankarttaan oli merkattu paikalla käyneiden kansallisuudet, ja aikalailla siellä näkyi maailma olevan edustettuna. 

Papoilla on pappojen salaisuudet.

Vohvelia, namskis!

Pöydällä oli tietysti pitsiliinat.

Kahvia odotellessamme kirjoittelimme kunnon turisteina postikortteja, kunnes äkkäsin hyllyn päältä valokuva-albumit. Oli jotenkin omituista katsella vieraiden ihmisten perhe- ja lomakuvia, vaikka jollain tavalla ne ovatkin universaaleja. Poseeraukset, huvituksenaiheet ja lomailot ovat hyvin samalaisia kotimaasta riippumatta.

Hehheh!

Koska aluksi näytti siltä, ettei meillä tule olemaan typötyhjässä kaupungissa juuri tekemistä, olimme harmillisesti aikaistaneet bussimme lähtöaikaa. Olisin hyvin mielelläni jäänyt kahvittelemaan pappojen ja valokuva-albumien seuraan, käpertynyt vielä virkatun viltin alle päiväunille ja jatkanut matkaa myöhemmin.

Ilmaistapahtumien ihmemaa

Kesälomat on lusittu ja on taas aika palata arjen pariin. Mutta hetkinen! Jokainen viikonloppu ja vapaailta näyttää täyttyvän erilasista tapahtumista, kahvikutsuista ja elokuvailloista. Suomen rauhallisen suven jälkeen Kölnin tarjonta vyöryy päälle. Elokuviin tulee joka viikko pätkiä, jotka eivät koskaan rantaudu Suomeen. On kirjallisuusiltoja, puistokekkereitä ja urheilutapahtumia. Koska ihmisiä on paljon, löytyy sekä järjestäjiä että osallistujia vaikka minkälaisiin kissanristiäisiin.

Katu poikki ja lava pystyyn.

Huonojen kesäkelien jälkeen lokoiltiin loppuelokuu varsin helteisissä tunnelmissa. Siitä innostuneina syntyi puistojuhlia kuin sieniä sateella. Eräänä torstaina istuin Park Paraattien kemuissa tuossa lähipuistossa. Dj-laitteet oli rakennettu ostoskärryihin, ja soittolupa oli kymmeneen asti illalla. Paikalla oli useita seurueita, mutta ilta sujui leppoisan häiriöttä.

Kutsu oli kiertänyt myös Facebookissa, mutta paikalla ei silti ollut mitään teinihelvettiä tai kaaosta kuten Turussa muinoin. Kaikki siivosivat jälkensä ja pullonsa kotiin eikä paikalle tarvittu virkavaltaa. Näin on ollut myös sunnuntaisin järjestetyllä SolarSound-musiikkipiknikillä. Tapahtuma alkaa joogalla ja jatkuu letkeänä musiikki-iltapäivänä. Ilmoituksessa pyydetään, että osallistujat siivoavat jälkensä ja erityisesti tupakantumpit, koska paikalla on myös lapsia. Näin tapahtuu. Joko saksalaiset ovat kuuliaisempia kuin suomalaiset, tai sitten täällä on vain totuttu siihen, että julkisista tiloista, kuten puistoista, on pidettävä huolta, jotta kaikilla on kivaa. 

Loppukesästä tarjolla on ollut myös ilmaisia katufestareita. Eräs liittyi Gamescom -pelitapahtumaan. Keskustan pääringi oli suljettu viikonlopuksi ja sinne oli rakennettu lava ja muut härpäkkeet. Pelimaailmassa liikkuu rahaa, mikä näkyi siinä, että esiintyjinä oli saksalaisten omia isoja tähtiä, kuten Kettcar. 

Viikkoa myöhemmin osallistuin sympaattisemmalle ja jo lähtökohdiltaan kiinnostavammalle katufestarille. Heliosfest oli järjestetty kansalaisaloitteen jatkoksi. Ehrenfeld, jossa asun, on osittain vanhaa teollisuusaluetta. Osa rakennuksista on remontoitu taiteen ja kulttuurin ja muun muassa mainostoimistojen tiloiksi. Osa tönöistä ränsistyy sympaattisina ja tunnettuina illanviettopaikkoina. Tällainen on muun muassa Underground. Sen vieressä on kuitenkin tyhjää joutomaata, ja sehän ei kaupungin päättäjille käy.

Muutama vuosi sitten alueelle kaavoitettiin ostoskeskusta, joka olisi jättänyt alleen koko Undergroundin. Ihmiset suuttuivat, nousi kansalaisaloite ja hanke meni jäihin. Nyt kaupunki on valinnut uuden lähestymistavan. Paikallisia taiteen, kulttuurin ja arkkitehtuurin parissa työskenteleviä ihmisiä on pyydetty suunnittelemaan alueelle jotain uutta ja toimivaa. Helios-festin aikaan suunnitelmat asetettiin kaikkien nähtäväksi ja kommentoitavaksi esille. Undergound oli säilytetty lähes kaikissa malleissa.

Aikoinaan alueella on ollut Helios-niminen sähköntuotantolaitos.

Jotta aiheelle saataisiin tarpeeksi näkyvyyttä, oli siis järjestetty festarit. Katu poikki, lava tilalle, pari olutkojua, turkkilaista ruokaa, kansalaisliikkeiden ständejä, putiikkikojuja. Kaikki esiintyjät olivat lupautuneet paikalle ilmaiseksi, siis tukemaan tapahtumaa. Lauantai-illalla kadulla oli niin paljon väkeä, että portit jouduttiin jossain vaiheessa sulkemaan. Paikalla oli lapsia ja vanhuksia, keski-ikäisiä pareja ja nuorisojoukkoja. Sunnuntai-iltana tuli vettä niskaan, mutta se ei haitannut. Toivon, että kaupunki päätyy hyvään lopputulokseen, ja ilmeisesti hyvään suuntaan ollaankin jo menossa. Lisää tällaista ja kansalaisaloitteita!

Kaikenlaista siis, vaikka joskus suurkaupungin meno meinaa aivan uuvuttaa. Silloin täytyy kaivaa esiin kuvia kunnon suomalaisesta metsästä ja hengittää syvään. (Vaikka samalla sisäänhengityksellä keuhkoihin tunkeutuukin raikasta Ruhrin alueen pölyä.)

Bussista sai suolaista pikkunälkään, kuten hodareita.

Yhden hitin ihme

Olin kesälomalla useita viikkoja Suomessa. Suomen kesä tarjosi parastaan enkä puhunut saksaa kertakaan koko loman aikana. Mikä oli ihanaa. Näin Björkin livenä Flow-festareilla, juhlin ystävän syntymäpäiviä Metro-baarin terassilla Lahdessa, leikin hyljettä Ahvenanmaan kallioilla ja tuoreutin suomen kieleltäni ystävien avustuksella. Parhautta.

Noiden viikkojen aikana minulla oli kuitenkin yksi kummastelun aihe. Tiesin, että Angry Birds on Suomessa suosittu, pelaahan kyseistä peliä jo koko läntinen maailma. En kuitenkaan tiennyt, miten tuotteistettu se on. Joka paikassa tuli vastaan linnun kuvilla päällystettyjä limsapulloja, karkkipusseja, hattuja, kuppeja. Tietenkin on hyvä ottaa ilmiöstä kaikki irti, jos se vaikka jääkin vain lyhyeksi huumaksi, vaan onko se tarpeellista.

Suomi on pieni maa, ja joskus tuntuu siltä, että täällä on erityisen helppoa lyödä yhdellä idealla läpi. Uusi ilmiö tulee, ja pian kaikki ovat mukana, on sitten kyseessä teinien pakko saada Jopo-merkkinen polkupyörä, varttuneempien tarve päästä golfkentälle tai viime talvena jopa voipulaan johtanut karppausinto.  Hipsterien muotivillityksistä puhumattakaan. Kun kaikki noudattavat samanlaisia tapoja ja omistavat samat tuotteet, ei naapurikateutta synny.

En väitä, että Saksassa asiat olisivat paljonkaan paremmin, vaikka sinänsä vaihtoehtoja on enemmän, koska porukkaakin on 17-kertaisesti Suomeen verrattuna. Parasta täällä on juuri se, että aina on tarjolla vaihtoehto tai kriittinen ääni, joka muistuttaa, että on muitakin totuuksia. Joskus tosin jatkuva diskuteeraaminen rasittaa ja suomalaisten hyväksytään purematta niellen -kulttuuri tuntuu oikein viehättävältä.

Saksassa viimeaikaisin hitti on ollut Bubble tee. Se on lämpimänä tai kylmänä tarjoiltu pirtelömäinen teejuoma, jossa on lisänä karkkipallomaisia kuplia. Kulttijuoma on peräisin Aasiasta, ja sitä myyviä kioskeja on auennut tämän vuoden aikana joka kadunkulmaan. Kyseessä on terveellisempi trendi kuin nuorten suosimat energiajuomat, mutta en usko menekin alkuinnostuksen jälkeen pysyvän kovin korkeana. Maistoin juu, mutta en usko, että tuotetta tarvitsee toista kertaa ostaa. 

Kilpailu on kovaa ja tuottajat hakevat koko ajan sitä seuraavaa hittiä, joka nousisi kuluttajien suosioon. Olen varma, että joidenkin vuosien päästä varastoissa lojuu pölyyntymässä Angry birds -lippalakkeja ja vanhentuneita teekuplia. Tärkeintähän on se, että markkinat pyörivät ja kuluttajat pysyvät tyytyväisinä. Vai onko? Joskus voisi olla hyvä kaivaa esille vanha Afrikan tähti -peli, keittää äidin tekemää punaherukkamehua ja sanoutua irti turhista muotihömpötyksistä. Itsehän en ole vihaisia lintuja vielä pelannut - enkä pelaa.