Milloin viimeksi

Minusta on mahtava listata asioita. On ostoslistaa, to do -listaa, joululahjalista, katsottavien elokuvien lista, muistettavien asioiden lista... Se ei tarkoita, että asiat tulisivat nopeammin tehdyiksi tai että listaa muistaisi aina katsoa, mutta lista on lista.

Siksipä tartuin innolla milloin viimeksi -blogihaasteeseen, jonka löysin Oman katon alla -blogista. Aloitetaanpa.

Milloin viimeksi

ilahduin kun hyvä ystävä kysyi, olisiko minulla tulevana viikonloppuna aikaa ja kiinnostusta, jos hän vaikka kokkaisi jotakin. No totta ihmeessä! Olisin kyllä suostunut ilman lupausta ruuastakin.

nauroin kyyneleet silmissä uuden vuoden yönä, jonka vietimme pienellä ystäväporukalla. Söimme mahat ratki ja nauroimme.

itkin viime vuosi oli kyynelten sävyttämä mutta tänä vuonna en ole tainnut itkeä vielä kertaakaan. Täytyy sanoa, että en muista.

suutuin en ole kova suuttumaan mutta ärsyyntymään kyllä. Suutun lukiessani Suomen sisäpoliittisista lakiehdotuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta maailmassa. Eilen suutahdin kuultuani, miten huonoa palvelua ystäväni oli erään ruotsalaisen huonekalufirman taholta saanut.

harmistuin kun selvisi, että uuden vuoden yönä hajonnut pyöränlukko on varasturvallinen. Avain murtui pakkasyönä lukkoon ja eilen selvisi, että ketju on liian paksua sahattavaksi. On tietysti mukavaa huomata, ettei pyörääni ole helppo varastaa. Mutta jotain lukolle nyt pitäisi keksiä, että pääsen jatkamaan ajelua. Sitä odotellessa kerään kävelyaskelia.

häkellyin siitä, miten ajattelevainen mies on. Hän oli tilannut minulle uuteen kameraani uuden muistikortin, ihan vain lahjaksi.

kokeilin jotain uutta en vielä mutta kohta. Sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi tankotanssikurssin, jonne suuntaan sitten, kun olen ensin käynyt hakemassa hauista salilta. Tästä voi tulla todella hauskaa tai sitten ei.

urheilin eilen! Viime vuosi oli todellista urheilun välttelyä ja vasta joulukuussa sain itseni takaisin salille. Miehelläkin alkoi uudesta vuodesta kuntokuuri, joten eilen menimme salille yhdessä. Treeni tuntui yllättävän hyvältä. Viime viikolla kerätyt kävelyaskeleet ovat herättäneet talviunesta. Täytynee mennä toisenkin kerran.

luin tähän täytyy vastata, että joka päivä. Eilen luin uutisia, blogeja ja illalla vielä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Siinä kirja, joka pitää ottaa haltuun hitaasti ja lauseista nauttien.

söin tai pikemminkin join miehen aamulla sekoittaman smoothien, jonka löydän herättyäni jääkaapista. Marjoja, banaania, pähkinöitä, soijajukurttia ja uusimpana lisänä puhtikauraa suoraan Suomesta.

herkuttelin en juuri koskaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tykkään makeasta. Meillä jää usein suklaalevyt kaappiin, sillä mies ei muista syödä niitä ja minä en niin välitä suklaasta. Viime päivien herkkuja ovat olleet turkinpippurit ja Suomesta tuodut Lumi-Pantterit.

ostin meinasin jo kirjoittaa, että en joulun jälkeen mitään, kunnes muistin, että tein ihan loistohankinnan. Ostin itselleni elämäni ensimmäisen järkkärikameran. Käytössä on vielä opettelua mutta täältä blogista näette, miten homma etenee. Kyllä kameralla ja kameralla on eroa.

tapasin Suomen lomalla kustannustoimittajani. Kirjaprojekti konkretisoituu koko ajan enemmän ja enemmän. Jännää!

päätin oikeasti taas palata säännöllisen liikunnan pariin. Jostain kuulin, että on hyvin tavallista, että ihmiset pyöristyvät ensimmäisen avioliittovuoden aikana. On siis syytä alkaa tehdä jotakin.

inspiroiduin silmäillessäni tyylikkäitä koteja instagramissa ja blogimaailmassa. Tämän vuoden tavoitteena on vihdoin saattaa tämä asuntovalmiiksi. Muutin menneinä vuosina niin usein, että huomaan suhtautuvani tähänkin kotiin väliaikaisena ratkaisuna, vaikka tänne saisi oikeasti asettua taloksi. Siksi muutama sisustusprojekti on vieläkin kesken. Työhuoneen laittaminen alkoi nyt!

Haastan kaikki, jotka haluavat haasteeseen tarttua. Iloista viikkoa just sulle!

Meillä kotona

Wikipedian mukaan "Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat." Mutta kun kodin jakaa kaksi aikuista, kummalla on enemmän sananvaltaa sisustuksessa? Kuka määrää, missä kaappi seisoo? Kenellä on enemmän tilaa, kenen mieltymykset otetaan huomioon? 

Kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen käymme miehen kanssa edelleen hidasta kamppailua tilasta. Minä haluisin, että tavaroilla on oma paikkansa, johon ne järjestetään pois silmistä ja lojumasta. Vietän enemmän aikaa kotona kuin mies, sillä teen töitä kotoa, enkä pysty keskittymään, jos tavarat ovat hujan hajan. Haluaisin, että kotimme on kaunis, sen sisustus on hauska ja se on viihtyisä. Minulle viihtyisyys on muun muassa sitä, että sohvalla ei loju kuulokkeita tai lattioilla sukkia.

Mies taas tekee pitkiä toimistotyöpäiviä ja hänestä olisi mukavaa, että hänen illalla jonnekin lojumaan jättämänsä tavara löytyisi seuraavana iltana sieltä, minne hän sen jätti lojumaan. Että koti on paikka, jonne tullaan rentoutumaan eikä poseeraamaan sisustuskuvissa. Paikka, jossa meidän kahden on hyvä elää.

Piuha- ja vaatekasataistelussa on tällä hetkellä välirauha. Piuhojen ja kuulokkeiden paikaksi on sovittu piironki. Jos mies ei löydä etsimäänsä, voi aina katsoa sieltä, missä niiden paikka on. Toisekseen makuuhuoneen oven takana on tuoli, johon saa jättää vaatteet lojumaan ilman, että minä olen niitä koko ajan järjestelemässä. Se ei näy sieltä mihinkään eikä siten häiritse.

Miehen mielestä on epäreilua, että omassa kodissa pitää noudattaa jotain sääntöjä ja että pelkkä eläminen voisi olla häiritsevää. Asunto on yhtä lailla hänen kuin minun, mutta hänestä tuntuu, että vain hänen tavaroitaan siirrellään ja että vain hänen juttunsa ovat tiellä. Että minä hallitsen tiloja, joita hän käyttää ja joissa hän yhtä lailla elää.

Kodin pitäisi olla paikka, jossa on hyvä hengittää, omaa tilaa ja rauhaa, mahdollisuus elää niin kuin haluaa. Sellainen yksityisyyden saareke, jossa kukaan ei hengitä niskaan tai ole koko ajan vaatimassa jotain.

Kysymys kuuluukin, kumman tahto on tärkeämpi, sen joka haluaa sisustaa ja järjestellä, vai sen, jolle koti on ennen muuta paikka olla oma itsensä ja rentoutua. Entä jos molemmilla on vahva tahto ja sisustusmaku, mutta ne ovat täysin erilaiset. Kuka määrää, missä kaappi seisoo?

Mitä koti on? Onko se neljän seinän rajaamaa yksityistä tilaa vai paikka, josta voisi milloin vain räpsäistä hienon kuvan sosiaaliseen mediaan. Pitääkö nurkkien kiiltää vai saako siellä näkyä elämän jälkiä? 

En tarkoita, etteikö miehellä olisi hyvä maku tai intoa sisustaa. Hän on tehnyt meille mahtavia huonekaluja ja keksinyt tyylikkäitä ratkaisuja. Ihmisillä vain on erilaisia ajatuksia kodista ja sen järjestyksestä, niin se on. Miehelle riittäisi juliste seinällä, jolle minä haluaisin kuvagallerian.

Puhun tässä tätä kirjoittaessani siis läpiä päähäni, koska tällaiset keskustelut toistuvat meillä säännöllisin väliajoin. Minä valitan, ettei mies osallistu sisustamiseen, mutta jään kiinni siitä, etten ole kuunnellut hänen mielipidettään tai edes ollut kiinnostunut vastauksesta. Toisaalta kysyttäessä vastaus on useimmiten joo, sopii. Paitsi silloin, kun olisin halunnut ostaa keittiöön ihania design tuoleja, jotka olivat vähän hintavia.

Joskus hienoja sisustuskoteja katsoessani mietin, minne kumppani on niissä piilotettu. Tosiasia kun on, että me naiset olemme yleensä se sisustaja ja siivooja. Totuus on myös se, että miehiä kiinnostaa usein vähemmän, miltä koti näyttää ja onko se aivan siisti. Sisustaminen ja tavaroiden asettelu on useimmiten naisen homma.

Minua kiinnostaisi kuulla, miten sisustusbloggarien miehet kokevat olonsa kodeissaan? Onko heillä sananvaltaa valkoisessa maailmassa? 

Kyseessä on kahden kauppa, mutta kumpi joutuu tekemään kompromissin?

Uskoisin, että useimmissa tapauksissa vastaus on mies. 

Olen jo luvannut, että sitten joskus kuin meillä on enemmän tilaa kuin tässä kolmiossa, mies saa oman man caven, eli tilan, johon minä en kajoa ja jota minä en siivoa. Sitä ennen koitamme löytää keskitien: mies yrittää olla jättämättä tavaroitaan niin levälleen kuin ehkä haluaisi, minä yritän muistaa, että tämä on toisenkin ihmisen koti. 

Häämatkasuunnitelmat

Häistä on kohta neljä kuukautta ja vihdoin saa aloittaa häämatkan suunnittelun, jej!

Syksyllä kävi nimittäin niin, että miehellä oli jo sovittuna toinen reissu häiden jälkeiseen aikaan. Sanoin, että mene vaan ja lähdetään sitten myöhemmin, vaikka keväällä yhdessä reissuun. Minua kiellettiin suunnittelemasta matkaa kesken loppuvuoden kiireiden, mutta nyt lennot on buukattu ja päivämäärät lyöty lukkoon. Minne siis lähdemme?

Miksi Portugaliin?

Olemme molemmat tehneet viime vuosina kaukomatkoja. Olimme yhdessä Argentiinassa ja lisäksi minä olen reissannut Pohjois-Amerikassa, mies Australiassa. Pitkät lennot ja matkat ovat rasittavia ja halusimme lomalle helposti ja kivuttomasti, joten matkakohteeksi valittiin Eurooppa.

Toisekseen mies ei ole kovin innokas rantalomailija. Alkukesästä tehty Fuerteventuran rantaloma ei ollut siippani mieleen. Tämä saattoi tosin johtua siitä, että siellä oli pelkkiä saksalaisia turisteja eikä paikallisista turistibaareista saanut hyviä gin toniceja. Mies viihtyy kaupungin sykkeessä, kahvikuppien ääressä ja ihmisvilinän seassa ehkä vielä paremmin kuin minä.

Olen aikaisemmin käynyt Etelä-Portugalissa mutta häämatkaan halusimme yhdistää kaupunkia ja rannikkoa. Lissaboniin siis. Portugalissa houkuttelee myös sen visuaalisuus. Seuraan muutamia paikallisia instagramaajia ja kyllä esteetikon silmä lepää. Lisäksi portugalilaiset ruuat ja juomat ovat suosikkieni listalla - suunnittelen aloittavani päivän Vino Verdellä ja jatkavani sitten portviiniin... 

Milloin ja minne?

Lähdemme häämatkalle maalis-huhtikuun vaihteessa, ennen pääsiäisruuhkaa. Matkan pituudeksi muodostui 12 päivää lentojen edullisuuden mukaan. Kölnistä pääsee suoralla lennolla Lissaboniin, mikä oli kiva yllätys. Olin varma, että meidän pitäisi lähteä Düsseldorfista.

Aiomme vuokrata Lissabonista asunnon ja tutustua kaupunkiin kiireettömästi, kuten häämatkaan sopii. Loppupäiviksi voisi sitten vuokrata auton ja ajella rannikkoa pohjoiseen. Porto on toivelistalla myös, mutta se on kauempana kuin ajattelin enkä tiedä, miten paljon haluamme ajella. Toisaalta Argentiinan yöbussimatkojen jälkeen kaikki on Portugalissa aika lähellä.

Matkainspiraatio

Pyysimme häälahjaksi rahaa muun muassa tätä matkaa varten. Hyvät ystävämme innostuivat ja kasasivat meille lisäksi laatikollisen matkainspiraatiota. Laatikossa on matkaopas ja maan tiekartasto, pullo portviiniä, DVD Yöjuna Lissaboniin ja cd:llinen Fado-musiikkia. Lisäksi saimme nipullisen matkavinkkejä, ruokaohjeita ja kuvia ystäviemme omilta reissuilta. Näistä riittää materiaalia moneen matkaan.

Matkavinkit

Suunnittelu on siinä vaiheessa, että kaikenlaiset matkavinkit ovat tervetulleita. Onko sinulla suositella joku paikka, josta kukaan ei tiedä mutta jonne meidän pitäisi ehdottomasti mennä? Missä päin Lissabonia kannattaa majoittua? Mikä museo on käymisen arvoinen? Minne sen sijaan ei kannata mennä?

Heitä vinkki Lissaboniin ja sen lähistölle ja minä sanon KIITOS!

Meidän häät: mustavalkoiset kuvat

Vihdoin näyttää siltä, että kaikki kiitoskortit ovat päässeet perille, joten voin julkaista nämä meidän mustavalkoiset hääkuvat. Käytimme osan niitä kiitoskortissa ja päätin julkaista ne vasta korttien löydettyä perille. Yhdessäkin kirjeessä oli Kölnin postileima 29.11. ja se saapui perille tämän viikon maanantaina eli 9.1. Hyvä Suomen posti! 

Eräs ystävä sanoi joululomalla, että rouvaelämä taitaa sopia minulle, sillä näytän kuulemma nykyään kaikissa kuvissa niin onnelliselta. On tietysti mukava kuulla, että hääpäivän taikaa on vieläkin ilmassa. Ja miksei olisi! Mies on ihana ja koen olevani etuoikeutettu saadessani kutsua itseäni hänen aviovaimokseen. Kun ylämäki seuraavan kerran tulee vastaan, täytyy kaivaa esiin nämä hääkuvat ja tunnelmat ja muistaa olla kiitollinen.

Tässä siis vielä muutamia tunnelmapaloja meidän syyskuisista häistä, olkaa hyvät. Värillisiä otoksia samasta päivästä löytyy täältä. Kaikkien kuvien takana ystävämme ja luottokuvaajamme Florian Jung.

Häävuosi takana, uudet kujeet edessä. Niitä voit seurata vaikka blogin omalla Facebook-sivulla. Olethan käynyt jo tykkäämässä? 

Aikamatka Suomeen

Valtion ostokortti, Engelin Helsinki, ensimmäisen poikaystäväni lähettämät rakkauskirjeet, isoäitini lapsena saamat onnittelukortit... Lomaviikko talvisessa Suomessa oli tällä kertaa aikamatka vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen taakse. Tämän ikäisenä alkaa jo tajuta, ettei aikaa ole loputtomasti ja että se kiitää kovaa vauhtia. Ajan käsite muuttuu, kun perspektiiviä tulee molempiin suuntiin. Miten se onkaan, elämä.

Yksi ihmiselämä tiivistyy laatikkoon, jota järjestelin äitini kanssa lomapäivän ratoksi. Isoäitini oli kotoisin Laihialta ja erittäin tarkka ihminen. Mitään ei heitetty pois vaikka ei sitten myöskään olisi uusiokäytetty. Waarini asunto tyhjennettiin vauhdilla myynnin alta, ja vanhempani kantoivat laatikoittain tavaraa omiin nurkkiinsa setvimistä varten. Ja sitähän riittää.

Äitini on mapittanut isoäidin koulutodistukset, virkatodistukset ja opiskelupaperit mutta kaikkia mahdollisia vanhoja posteja tai lippulappusia ei voi säästää. Papereista löytyi muun muassa Ouluun tehdyn häämatkan lasku vuodelta 1951: kaksi piimää, kaksi illallista, kaksi hedelmäsalaattia, kaksi limonaadia, kolme yöpymistä.

En tiedä, olenko tirkistelijä, mutta aion jossain vaiheessa lukea isoäitini sota-ajan päiväkirjat. Lottana ja sotapoliisissa työskennellessään hän näki kaikenlaista. Sain kuulla vasta isoäidin kuoleman jälkeen, että waarini oli vasta sulhanen numero 3, sillä kaksi ensimmäistä kihlattua kaatuivat sodassa. Entisten heilojen lähettämät rakkauskirjeet ovat jo päätyneet takkaan mutta isoäidin ja waarin kirjeenvaihtoa on tallella jälkipolvien lukea. 

Olin sanonut, että haluan osallistua arkistoimiseen ja tallentamiseen, joten torstaina istuin ja lajittelin valtion ostokortteja. Niitähän löytyi - juuri mitään ei ole heitetty pois. 

Miten selkeää on elämä, kun se on jaoteltu yhden desilitran maitoannokseen, 25 gramman viljatuote-annokseen, liha-annokseen ja rasva-annokseen. Muutama tupakka- ja alkoholilappu löytyi myös. Säännöstely jatkui yllättävän pitkään, joidenkin tuotteiden osalta aina 50-luvulle asti. Tämän tarkistimme wikipediasta. Joskus historian konkretia on yllättävää.

Iltapäivän isoäidin menneisyyttä pengottuani päätin kohdata omani. Vanhempien vintillä on edelleen laatikoittain omia muistojani ja lapsuusajan juttuja. En ole tuonut niitä Saksaan, koska en tiennyt, palaisinko sittenkin ja milloin. Niinpä päätin, että ennen kuin niitä aletaan siirtää, on syytä tarkistaa sisältö.

Löysin paljon vanhoja päiväkirjoja, kuvia ja posteja mutta myös jonkin verran takkaan heitettävää. Ajattelin, että nyt avioituneena rouvana on lienee aika heittää pois ensimmäisten heilojen lähettämät rakkauskirjeet. Ei niitä säilötä jälkipolville ihmeteltäväksi, vaikka ihan hyvinhän nuo ovat osanneet kirjoittaa. Heitin pois myös muuta paperisälää, joka on joskus ollut tärkeää, mutta jota ilman olen jo vuosia pärjännyt. Eipä minun jälkeeni ole vastassa mitään paperivuorta. Vaikka ei sillä, hauskaa ja mielenkiintoista hommaa se on. 

Harmillisinta kuolleiden ihmisten tavaroiden läpikäymisessä on se, että niistä herääviin kysymyksiin ei löydy vastauksia. Haluaisin kysyä isoäidiltä, miksi hänen ostokorteissaan on sekaisin toisten kortteja - onko laitettu juhlia ja ostettu monella kortilla yhtä aikaa? Tai millainen oli se sulhanen, joka lähetti rintamalta postikortteja? Millaista oli, miksi ja miten. 

Laatikoista nousee esiin myös menneiden vuosikymmenien puhumattomuuden kulttuuri. Miten voi olla, että läheisimmätkään eivät ole tienneet kaikkea vaan arkistot tarjoavat myös yllätyksiä?

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen kokonaisuus eikä kukaan toinen voi tietää, millaisia taakkoja kukin meistä kantaa. Toki aina joskus voi kuvitella ja leikkiä mitä jos - leikkiä. Näin saavat toimia erityisesti kirjailijat. Lomalukemisenani oli Jukka Viikilän Finlandia-palkittu romaani Akvarelleja Engelin kaupungista. Se tarjoaa aikamatkan 1800-luvun alun Helsinkiin ja kotimaansa ulkopuolella asuvan ihmisen mieleen ja ajatuksiin. 

Käytyäni 1820-luvun Helsingissä, 1940-luvun Suomessa ja 2000-luvun Turussa palasin kotiin ja totesin, että tässä on hyvä. 

Matkatavaroilla ja ilman

Aina joskus pitää vähän nillittää. Uuden vuoden lupaukseni olla lempeä ja armollinen ympäristöäni kohtaan joutui kovalle koetukselle jo vuoden päivinä nro 2. ja 3. Saavuin Suomeen maanantaina mutta sain matkatavarani vasta 47 tuntia myöhemmin. Matkahuollon suunnitelman mukaan ne olisi toimitettu 51 tuntia tuloni jälkeen. Kiitos huomaavaisuudesta, Matkahuolto.

Aloitetaan siitä, että Kölnissä oli satanut maanantain vastaisena yönä lunta ja vielä aamullakin tuiskutti. Kone lastattiin normaalisti ja kapteeni kuulutti, että enää jäänesto päälle ja pian lähdetään. Helpommin sanottu kuin tehty. Seurasin ikkunasta, miten jäänestokoneen kuljettaja puhui ensin yhteen puhelimeen, sitten radiopuhelimeen, tutki valkoista A4-paperia ja soitti taas jonnekin. Lopulta hän alkoi suihkuttaa siipeä. Siinä meni tovi ja sitten taas odotettiin. Ja kapteeni kuuluttaa, että ei tämä nyt ihan suju niin kuin olisi toivottavaa. Lopulta joku kiersi tutkimassa konetta ulkokautta ja jäänestoa suihkutettiin vielä sinne ja tänne. 

Lähdimme lentoon tunnin myöhässä. Berliini Tegeliä tuntevat tietävät, miten epäkäytännöllinen kenttä se on. Lennon vaihdosta tuli ripeä. Jouduin juoksemaan terminaalista toiseen, ulkokautta, ja päädyin uuteen turvatarkastukseen. Helsingin koneeseen noustiin jo, joten onneksi virkailijat päästivät minut jonon ohi. Kävelin suoraan koneeseen aika varmana siitä, ettei laukkuni ole mukana.

Helsingissä selvisi, että matkatavarat jäivät Berliiniin. Air Berlinin tiskillä virkailija otti tiedot ja osoitteet ja kyseli matkareittiä eli sitä, mihin laukku toimitetaan. Todennäköisesti se tulee illan koneella ja toimitetaan huomenna. Ahaa, kiitos. Mutta jos matkaa on yli 80 kilometriä, toimituksen hoitaa Matkahuolto. No, mitäs sinne Hämeenlinnaan täältä on? Jaa, emmävaantiedä, en ole koskaan käynyt, paukautti virkailija.

Tässä vaiheessa olin jo missannut jatkobussin ja jäin kentälle nauttimaan kahvia ja rauhoittumaan. Hammasharjan ja dödön hain kaupasta mutta onneksi olin matkalla siskon luo, josta löytyy varavaatetta ja talvivaatetta Suomen pakkasiin. Varusteeni olivat lopulta seuraavanlaiset: siskon tytön kollegehousut, toisen siskonlapset villasukat, siskon alusvaatteet ja neuletakki sekä ulkoilua varten toppapuku. Ja yöpuvuksi lankomiehen t-paita. Onneksi maalla ei ole niin väliä, millaisissa releissä tai minkä näköisenä mennään.

Jos olisin ollut tulossa työmatkalle tai edustustehtäviin, olisi varusteiden hankinnasta voinut paukahtaa aika kiva lasku, jota en olisi lähettänyt lentofirmalle vaan Matkahuollolle. Koska.

Yöllä sain tekstiviestin, jossa kerrottiin, että matkatavarat ovat Suomessa ja ne luovutetaan aamulla Matkahuollolle. Mukana tuli seurantakoodi. Aamupäivällä tarkistin netistä, että rinkka on saapunut Matkahuoltoon klo 10.46 ja lähtenyt Helsingistä eteenpäin klo 11.35. Sieltähän tulee pikavuoroja kerran tunnissa, totesi sisko, joten kyllä sen kohta pitäisi tulla. 

Iltapäivän kuluessa alkoi epäilyttää. Olin seuraavana päivänä vaihtamassa majapaikkaa ja aloin miettiä, että on mahdollista, että laukku tuodaan vasta seuraavana päivänä ja ehkä vasta sen jälkeen, kun olen jo muualla. 

Siskoni soitti Matkahuoltoon klo 17 ja selvisi, miten oikeassa olin kauhuskenaarioni kanssa. Rinkkani ei ollut edelleenkään saapunut Hämeenlinnaan, joten se ei ehtinyt illan jakokierrokselle. Matkatavarani pakattaisiin keskiviikkoaamuna kuljetusautoon, jossa ne kiertäisivät koko päivän. Rinkka tuotaisiin vihdoin klo 16 jälkeen, jolloin yksityisasiakkaiden paketteja aletaan toimittaa. Siskoni sai neuvoteltua virkailijan kanssa, että rinkka jätetään Hämeenlinnan Matkahuoltoon, josta haemme sen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun lähden bussilla kohti seuraavaa kyläpaikkaa.

Illan aikana alkoi suoraan sanottuna v**ttaa koko tilanne. Miten voi olla mahdollista, että toiminta on näin joustamatonta! On ihan ok, että Matkahuollon toimittamat paketit ovat matkalla kaksi päivää, mutta eikö matkatavaroiden toimittamiseen voisi olla vaihtoehtoista toimintasuunnitelmaa tai vaihtoehtoista toimitustapaa? Rinkka olisi voitu heittää esimekiksi jonkun pikavuoron kyytiin ja olisin ollut valmis hakemaan sen itse Matkahuollosta, jos kotiin asti toimittaminen kerran on näin hankalaa. Yritän ymmärtää, mutta kahden vuorokauden mittainen toimitusmatka ei mene kaaliini.

Lentokentällä Air Berlinin virkailija vähätteli lentofirman hidasta toimintaa matkatavaroiden kanssa mutta kyllä tämä meni Matkahuollon piikkiin.

Keskiviikkoaamuna pulssini alkoi nousta. Mitä jos aamun virkailija ei olekaan löytänyt viestiä vaan on lastannut matkatavarani aamun kuljetukseen ja nyt ne ajelevat jossain päin Hämettä. Siinä tapauksessa olisin vaatinut Matkahuoltoa toimittamaan tavarat minulle taksikyydillä. Näin ei onneksi ollut vaan koin iloisen jälleennäkemisen rinkkani kanssa 47 tuntia maahantuloni jälkeen. Omat vaatteet! Pipo! Hajuvesi! Tuliaispaketit! Mekko!

Matkahuollon onneksi ensimmäiset matkapäivät olivat iloisista pakkaspäivistä nauttimista siskon lasten kanssa maalla, jossa toppapuku ja verkkarit olivat aivan riittävä edustusasu. Jäipä lapsillekin hauskat muistot päivistä, jolloin kaikkien kaapeista etsittiin tädille sopivia varusteita. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Minun vuoteni 2016

Tämä oli se vuosi, josta piti tulla hieman edellistä rauhallisempi. Ei muuttoja, ei muutoksia, ihan vain tavallista elämää. Asunnon sisustamista, miehen pussailua, kirjoitusprojektien rauhallista kypsentelyä, opetustöitä. Tulikin vuosi täynnä ihmeellisiä mutta myös kipeitä asioita.

En ole ikinä aikuisiälläni itkenyt niin paljon kuin tämän vuoden aikana. Kaikki kyyneleet eivät onneksi ole olleet surunkyyneliä, vaan ilon, liikutuksen, yllättyneisyyden, rakkauden ja ihanien ystävien takia vuodatettuja.

Elämän tasapaino: kauneimpien asioiden tapahtuessa niitä varjostavat ne kaikista surullisimmat.

Tänä vuonna hyvästelin rakkaan waarini hänen viimeiselle matkalleen.

Kaikki isovanhempani ovat olleet minulle tärkeitä, mutta waari oli erityinen. Lapsena waari sai minusta saunaseuraa, aikuisiällä vietimme iltapäiviä ja iltoja juoden kahvia ja likööriä ja jutellen kaikesta mahdollisesta. Waari oli perheestämme ensimmäinen, joka sai kuulla ihastuksestani mieheen. Waarin kanssa oli hyvä nauraa. Waarille kirjoittamani muistokirjoistus löytyy täältä. En edelleenkään kykene lukemaan sitä kuivin silmin.

Kesäkuu oli aikamoista tunteiden vuoristorataa, sillä monena lauantaina oli isoja kekkereitä ja hautajaisviikonloppunakin vielä hyvän ystävän 40-vuotiset. Ilo ja suru samassa hetkessä.

Tänä vuonna minusta tuli myös aviovaimo.

Maaliskuussa, mukavan perjantaitreffi-illan jälkeen mies kaappasi minut kainaloonsa kotisohvalla ja kysyi, menenkö naimisiin hänen kanssaan. Vastasin niin nopeasti, että vasta vastattuani tajusin, mitä hän oikeastaan oli kysynyt. Alkoi puolen vuoden ihana mutta myös hieman stressaava hääprojekti, joka sujui niin hyvin, että en edelleenkään tekisi mitään toisin. 

Mahtavinta häissä oli niiden sosiaalisuus. Kuukausien valmistelut yhdessä perheen ja ystävien kanssa, polttarit kahdessa maassa, joiden aikana sai tutustuttaa hyviä tyyppejä toisiinsa ja viettää hauskoja hetkiä. Ja iloita siitä, millaisia ihmisiä elämä on polun varteen heittänyt. Kiitollisuus on sana, joka nousee mieleen, kun mietin miestä ja häitämme.

Hääjuhlat vietettiin kauniin syksyisenä viikonloppuna Suomessa. Kaikki häihin liittyvät tekstit löytyvät  meidän häät -hakusanan alta. Häämme olivat pienehköt, koska halusimme intiimin tunnelman ja ehtiä itsekin olla kaikkien vieraiden kanssa. Noin kahdenkymmen hengen bileporukka jaksoi tanssia sukkasillaan aamun pikkutunneille asti. Parhautta.

Myös häitä varjostivat haikeat tunteet. Miehen äiti kuoli vähän ennen seurustelumme alkua enkä koskaan ehtinyt tutustua häneen. Mies suri sitä, ettei äiti päässyt jakamaan tätä onnea hänen kanssaan. Appiukko piti hääjuhlassa niin koskettavan puheen, että lähes kaikki kyynelehtivät. On ollut onni päästä mukaan tähän perheeseen, vaikka seurustelumme alkoikin aika dramaattisissa tunnelmissa.

Vuoden teemana saattaisi tosiaan olla itkun eri muodot. Itkin kihlajaisissa, waarin kuolinuutisen tultua (sillon vasta itkinkin), molemmissa polttareissa, häissä, häiden jälkeisellä mökkilomalla, hautajaisissa, siskonpojan ristiäisissä mutta myös silloin, kun Saara Aalto esiintyi X-Factorissa, joka oli syksyn henkireikä. Ja erityisesti itkin ja tärisin silloin, kun minulle ilmoitettiin, että lastenromaanini käsikirjoitus on hyväksytty erään kustantamon kustannusohjelmaan.

Toivon tältä vuodelta tasaisia ja tavallisia päiviä, joiden aikana voi pysähtyä ja todeta, että elämä on tässä ja se on hyvää. Odotan rauhallisia kirjoituspäiviä ja inspiraatiota, uusia seikkailuja miehen ja ystävien kanssa, enemmän aikaa liikunnalle ja itsestä huolehtimiseen. Ihan vain arkista elämää.

Maailma muuttuu koko ajan hullummaksi ja tämän päivän uutistulvan alle voi helposti lyyhistyä ja tuupertua. Pelkäämään ei kuitenkaan voi ruveta. Onneksi jokainen voi vaikuttaa omaan elinympäristöönsä ja niihin pieniin asioihin, joista päivät ja hetket koostuvat. Uuden vuoden lupaukseni on olla armollinen itseä kohtaan ja lempeä ja ymmärtäväinen ympäristöä kohtaan. Se riittänee.

Iloa, valoa ja rakkautta vuoteen 2017 ja kiitos että olette ja luette <3