Monday 9 January 2017

Aikamatka Suomeen

Valtion ostokortti, Engelin Helsinki, ensimmäisen poikaystäväni lähettämät rakkauskirjeet, isoäitini lapsena saamat onnittelukortit... Lomaviikko talvisessa Suomessa oli tällä kertaa aikamatka vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen taakse. Tämän ikäisenä alkaa jo tajuta, ettei aikaa ole loputtomasti ja että se kiitää kovaa vauhtia. Ajan käsite muuttuu, kun perspektiiviä tulee molempiin suuntiin. Miten se onkaan, elämä.

Yksi ihmiselämä tiivistyy laatikkoon, jota järjestelin äitini kanssa lomapäivän ratoksi. Isoäitini oli kotoisin Laihialta ja erittäin tarkka ihminen. Mitään ei heitetty pois vaikka ei sitten myöskään olisi uusiokäytetty. Waarini asunto tyhjennettiin vauhdilla myynnin alta, ja vanhempani kantoivat laatikoittain tavaraa omiin nurkkiinsa setvimistä varten. Ja sitähän riittää.

Äitini on mapittanut isoäidin koulutodistukset, virkatodistukset ja opiskelupaperit mutta kaikkia mahdollisia vanhoja posteja tai lippulappusia ei voi säästää. Papereista löytyi muun muassa Ouluun tehdyn häämatkan lasku vuodelta 1951: kaksi piimää, kaksi illallista, kaksi hedelmäsalaattia, kaksi limonaadia, kolme yöpymistä.

En tiedä, olenko tirkistelijä, mutta aion jossain vaiheessa lukea isoäitini sota-ajan päiväkirjat. Lottana ja sotapoliisissa työskennellessään hän näki kaikenlaista. Sain kuulla vasta isoäidin kuoleman jälkeen, että waarini oli vasta sulhanen numero 3, sillä kaksi ensimmäistä kihlattua kaatuivat sodassa. Entisten heilojen lähettämät rakkauskirjeet ovat jo päätyneet takkaan mutta isoäidin ja waarin kirjeenvaihtoa on tallella jälkipolvien lukea. 

Olin sanonut, että haluan osallistua arkistoimiseen ja tallentamiseen, joten torstaina istuin ja lajittelin valtion ostokortteja. Niitähän löytyi - juuri mitään ei ole heitetty pois. 

Miten selkeää on elämä, kun se on jaoteltu yhden desilitran maitoannokseen, 25 gramman viljatuote-annokseen, liha-annokseen ja rasva-annokseen. Muutama tupakka- ja alkoholilappu löytyi myös. Säännöstely jatkui yllättävän pitkään, joidenkin tuotteiden osalta aina 50-luvulle asti. Tämän tarkistimme wikipediasta. Joskus historian konkretia on yllättävää.
Iltapäivän isoäidin menneisyyttä pengottuani päätin kohdata omani. Vanhempien vintillä on edelleen laatikoittain omia muistojani ja lapsuusajan juttuja. En ole tuonut niitä Saksaan, koska en tiennyt, palaisinko sittenkin ja milloin. Niinpä päätin, että ennen kuin niitä aletaan siirtää, on syytä tarkistaa sisältö.

Löysin paljon vanhoja päiväkirjoja, kuvia ja posteja mutta myös jonkin verran takkaan heitettävää. Ajattelin, että nyt avioituneena rouvana on lienee aika heittää pois ensimmäisten heilojen lähettämät rakkauskirjeet. Ei niitä säilötä jälkipolville ihmeteltäväksi, vaikka ihan hyvinhän nuo ovat osanneet kirjoittaa. Heitin pois myös muuta paperisälää, joka on joskus ollut tärkeää, mutta jota ilman olen jo vuosia pärjännyt. Eipä minun jälkeeni ole vastassa mitään paperivuorta. Vaikka ei sillä, hauskaa ja mielenkiintoista hommaa se on. 

Harmillisinta kuolleiden ihmisten tavaroiden läpikäymisessä on se, että niistä herääviin kysymyksiin ei löydy vastauksia. Haluaisin kysyä isoäidiltä, miksi hänen ostokorteissaan on sekaisin toisten kortteja - onko laitettu juhlia ja ostettu monella kortilla yhtä aikaa? Tai millainen oli se sulhanen, joka lähetti rintamalta postikortteja? Millaista oli, miksi ja miten. 

Laatikoista nousee esiin myös menneiden vuosikymmenien puhumattomuuden kulttuuri. Miten voi olla, että läheisimmätkään eivät ole tienneet kaikkea vaan arkistot tarjoavat myös yllätyksiä?

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen kokonaisuus eikä kukaan toinen voi tietää, millaisia taakkoja kukin meistä kantaa. Toki aina joskus voi kuvitella ja leikkiä mitä jos - leikkiä. Näin saavat toimia erityisesti kirjailijat. Lomalukemisenani oli Jukka Viikilän Finlandia-palkittu romaani Akvarelleja Engelin kaupungista. Se tarjoaa aikamatkan 1800-luvun alun Helsinkiin ja kotimaansa ulkopuolella asuvan ihmisen mieleen ja ajatuksiin. 

Käytyäni 1820-luvun Helsingissä, 1940-luvun Suomessa ja 2000-luvun Turussa palasin kotiin ja totesin, että tässä on hyvä. 
2 comments on "Aikamatka Suomeen"
  1. Ihana teksti! Omista isovanhemmistani kolme neljästä kuoli kun olin pikkulapsi ja se neljäskin kun täytin 14. Ei silloin kiinnostanut kuulla muinaisia juttuja. Nyt koetan ottaa sitä takaisin jututtamalla vanhempiani heidän menneisyydestään ja heidän tietämiään tarinoita menneistä sukupolvista. Isä on intohimoinen sukututkija, joten häneltä löytyy paljon kiinnostavia faktoja. Päivämäärät ja muut perustiedot ovat jo kansien välissä, mutta monet tarinat laittavat mielikuvituksen liikkeelle, niin että niistä haluaisi kirjoittaa enemmänkin. Yritän tehdä sitä pikkuhiljaa, ennen kuin on liian myöhäistä. Vanhempani on jo varsin iäkkäitä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Päivi :) Ja miten hienoa, että keräät suvun historiaa kokoon. Yhden sukupolven mukana häviää aina pala historiaa ja elämää, joten mahtavaa, jos vielä ehdit saada tarinoita kasaan. Ja sitten vain kirjoittamaan!

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?