Kesä talven keskelle

Olen aina ajatellut, että laulun sanoilla kesä talven keskelle tarkoitetaan enemmänkin symbolista tasoa. Että joulumieli täyttää sydämet, ja vaikka pakkaset paukkuvat, on tuvassa kuusen alla kesä. Näinhän se usein Suomessa on, ja niin se oli tänäkin vuonna. Oli mainiota laskeutua Keski-Euroopan venyneestä lokakuusta Suomen hangille ja tuntea pakkanen nenänpäässään. Kävin tekemässä enkelin hankeen joulusaunasta ja olin vaan, että ihanaa.

Minulla on vanhempieni pihapiiristä ja alla olevasta peltomaisemasta satoja kuvia (klikkaa videota). Silloin, kun siellä vielä asui, ei maisemassa ollut mitään jännää. Nyt, kun asuu suurkaupungissa ja tulee vierailulle, sitä vain tuijottaa. Ja tuijottaa. Ja tuijottaa.

Saksassa sen sijaan oli ollut hyvinkin konreettinen kesä talven keskellä. Joulukuussa oli yksi luminen viikonloppu, mikä oli sekin toki enemmän kuin koko viime talvena yhteensä. Kölnin ympäristössä oli ollut joulun tienoilla +15 astetta ja satanut niin paljon vettä, että Rein oli alkanut tulvia. Tulvat kuuluvat toki jokaiseen vuoteen, mutta ehkä enemmän sinne kevätpuolelle kuitenkin. 

Kuva täältä.

Eilen töissä kuulin, että Baijerissa joulunsa viettäneet olivat saaneet nauttia ihan vallan t-paitakeleistä.  Lämpöä oli paikoittain ollut +20, ja ihmiset olivat grillanneet parvekkeilla. Ei kyllä se sellainen mitään joulumieltä tuo, sanon minä.

Köln on edelleen harmaa ja ruskea ja äänekäs ja kiireinen, mutta yksi asia täällä kuitenkin miellyttää. Nimittäin valo. Kipaisin eilen työhuoneelta toiseen rakennukseen pitämään tuntia ja matkalla tajusin, että kello on neljä ja vielä on ihan valoisaa. Pitäkää te siis lumenne ja talven ihmemaanne, meillä on täällä pidempi päivä. Ainakin toistaiseksi.

Jouluhulluus vol. 2012

Niinpä se taas saapui, adventinaika ja samalla joulunodotus. Saksalaiset lienevät jouluhulluimpia heti amerikkalaisten jälkeen. Ja sen kyllä huomaa. Joulutoreja alettiin rakentaa jo lokakuun lopussa, ja portit aukenivat viimein marraskuun lopussa. Koska kirjoitin viime vuonna pikaesittelyn Kölnin suurimmista toreista (teksti täällä), keskityn tällä kertaa enemmän sisällön analyysiin.

Ehdottomasti suosituinta on mennä joulutorille syömään ja juomaan, oli sitten kyseessä lounasaika tai illallinen. Lihavartaat, makkarat, rasvaiset röstiperunat, crepesit ja loimulohi odottavat nauttijaansa. Onhan se jotenkin hassu konsepti hypähdellä kylmässä illassa sormet kohmeessa ja yrittää syödä grillattua lohipalaa sämpylän välistä niin, että vaatteet eivät sotkeennu. Ehkä siihen homman viehätys juuri perustuu. Eihän seisten naposteltu pikkusuolainen voi lihottaa, koska se napsitaan lennosta seisten. Toisaalta kuulin kulissien takaa, että ruoka-annoksista tehdään tarkoituksella sen verran pieniä, että annoksen jälkeen haluaa syödä vielä muutakin. Jälkiruuaksi ainakin suklaakuorutteisia banaaneja, konvehteja, paahdettuja ja sokeroituja manteleita tai pikkuleipiä...

Saisiko olla keksejä tai tikkunekku?

Tänä vuonna olen löytänyt vaalean glühweinin. Se on jotenkin pehmeämpää ja mehuisampaa kuin perinteinen punaviinipohjainen. Täällä joskus vitsaillaan siitä, että glühweiniin työnnetään kaikki jämäalkoholi ja loppu täytetään vielä lasinpesunesteellä. Juoman jämäkkyydestä kertoo sekin, että pari vuotta sitten sattui eräällä joulutorilla onnettomuus. Satalitrainen glühweintynnyri räjähti kesken kaiken, mutta kukaan ei onneksi loukkaantunut, ainakaan pahasti. 

GLÜHWEINIA!

Mahan täyttämisen ohessa voi toki tehdä myös ostoksia. Torit ovatkin käsityöläisten vuoden pelastus. Sukkia, pipoja, huovutustöitä, koruja, nahka-asioita, tuotteita puusta ja paperista, mukeja, veitsiä, suklaakastikkeita ja luomuhilloja. Siinä vain muutama mainitakseni. Luultavasti monet tekevät suuren osan vuoden tuloistaan neljän viikon aikana ennen joulua. Toki kilpailu on kovaa, kojun vuokrahinta korkea ja paikat varsin varattuja, elleivät jopa tiskin alta liikkuvia. En ole aivan varma, kuka mökkikylät rakentaa ja vuokraa, mutta pidän ehdottomasti siitä, että yksittäiset torit noudattavat samaa teemaa ja ovat siten kokonaisuuksia.

Suomalainen ystäväni oli hiljattain käymässä toiveenaan tietysti joulutorien käyminen. Laskujeni mukaan kiersimme ainakin kuusi toria kahdessa päivässä. Voi tosin olla, että glühwein haittasi laskutoimitusta. Ihmisten juomista kyllä rajoitetaan sulkemalla joulutorit sekä arkena että viikonloppuna jo klo 22. Toisaalta siihen mennessä varpaista on jo tunto kadonnut ja kotiinlähtö tuntuu ihan hyvältä ajatukselta.

Tuomikirkon joulutorin kuusi.

P.S. Tänä vuonna olen käynyt hakemassa joulumieltä myös joulukonsertista. Lähellä sijaitsevassa kirkossa oli kahden kuoron yhteinen joulukonsertti, jonka lopuksi laulatettiin vielä yleisöäkin. Kirkko oli täpötäynnä ja mekin istuimme lattialla, eturivissä muiden lasten kanssa. (Meillä kun on kämppiksen kanssa tämä tapa, että eturiviin, oli konsertti mikä tahansa). Kuulostihan se Händel tosi komealta ja muutenkin laulujen sovitukset olivat onnistuneita. Lopuksi kaikki saivat vielä glühweinia ja pikkuleipiä. Poistuimme sateiseen ja loskaiseen iltaan hyvin valaistuneina.

Solingen, Langenfeld

Hypähdin tässä taannoin uudelle vuosikymmenelle. Siitä saisi aikaan paljonkin pohdintaa, mutta sulattelu vaatii vielä hieman aikaa. Sillä välin kun odottaa ajatusten selkeytymistä, voi tehdä kaikenlaista hauskaa, kuten lähteä ystävien kanssa retkelle. Koska alamäkeen tässä nyt jo mennään ja mummoiksi joskus tullaan, antoivat eräät rakkaat minulle lahjaksi sunnuntairetken mummotyyliin.

Kahville!

Köln, Bonn ja Düsseldorf makoilevat kaikki alavassa jokilaaksossa. Siksi täältä käsin unohtaa, että pienen ajomatkan päässä sjaitsee kukkuloita ja mäkiä. Alueen nimi onkin Bergischen (Berg = vuori), ja sinne me suuntasimme. Automatkalla takapenkille tarjoiltiin riisisuklaita ja viimeaikaisia kuulumisia. Tovin ajettuamme koitti yllätys: LUNTA! Ja meillä oli tietysti kesärenkaat. 

Kyllä, lunta se oli.

Lumisia peltoja ihmetellen saavuimme matkakohteeseen, joka oli Solingenissa sijaitseva Schloss Burg. Emme olleet ainoita adventtiajelijoita vaan parkkipaikka oli aivan täynnä. Linnan pihoille oli rakennettu jouluisia kojuja ja monenlaista ruokamyyntiä. Joulupukki kierteli kilkuttamassa kelloa, ja siellä täällä   kulki keskiaikaisiin releisiin pukeutuneita työntekijöitä. Ulkona oli aika kalseaa, ja kun vettäkin alkoi sataa, siirryimme pian sisätiloihin nauttimaan brunssia paikalliseen tapaan.

ENNEN - JÄLKEEN

Kuljettajamme on kotoisin alueelta ja tiesi siksi kertoa, että menneinä aikoina seutu oli varsin köyhää. Siksi parasta, mitä vieraille on voitu tarjota, oli riisipuuro - riisi kun piti ostaa. Aikamoinen sokeripommi se kyllä oli, riisivanukasta vohvelilla. Lisäksi kattaukseen kuului kunnon maalaisleipiä, rusinaleipää luumuhillon kanssa, sitruunakakkua ja makeita korppuja. Ja tietysti kahvia! Se tarjoiltiin näinkin päheästi:

Ja vieressä tietysti kermaa.

Kyseinen brunssi vaikutti erittäin suositulta, koska useisiin pöytiin kanniskeltiin riisivanukasta ja sitruunakakkua. Pöydässä keksimme, että ajetaankin kotimatka autobahnan sijasta pikkukylien läpi. Saimme samalla turistikierroksen ja tietää, että Solingenissa ajavat sähköbussit. Langenfeldissä poikkesimme joulutorille ja siitähän se sitten lähtikin. Karuselliin oli valitettavasti ikäraja, mutta tonttutanssit ehdimme vetäistä. Glühweinit päissämme päätimme tehdä vielä shoppailukierroksen paikallisessa kauppakeskuksessa. Langenfeld sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä sekä Kölnistä että Düsseldorfista ja on erityisesti rikkaiden eläkeläisten suosiossa. Kuvan jumppamummo tervehti meitä kauppakeskuksen aulassa.

Sitten olikin jo ilta ja niin pimeää, että kannatti ajella isointa mahdollista väylää takaisin suurkaupunkiin. Onnistuneen päivän päätteeksi tehtiin monia suunnitelmia seuraavien maakuntamatkojen varalle. Ehkä kuitenkin odotamme, että tulee kesä ja lämmintä ja valoisaa ja menemme vasta sitten vesihiihtämään.

Loppukevennykseksi possu

Kölnin karnevaalit

Johan näitä ehtikin olla ikävä. Kadunkulmia täynnä paperisilppua, glitteristä kimaltelevia U-bahnoja ja kaupassa arkipäivänä vastaan käveleviä zombeja. Kölnin karnevaalikausi juhlittiin alkuun sunnuntaina 11.11. ja pimenevistä illoista tuli heti paljon jännittävämpiä. Karnevaalit huipentuvat helmikuisiin katukarnevaaleihin, joiden jälkeen laskeudutaan paaston aikaan. Mutta sitä ennen juhlitaan.

Luku 11 liittyy snapseihin ja on siksi valikoitunut myös karnevaalikauden avaushetkeksi. Heumarktille vanhaan kaupunkiin on rakennettu suuri lava, jonka ympäristöön kokoontui tuhansia ihmisiä jo heti aamusta. Me olimme hieman laiskoja ja katselimme tilaisuutta suorana lähetyksenä televisiosta, skumppa-aamupalan ääreltä. Klo 11.11. julisti kaupungin pormestari kauden avatuksi, ja sen jälkeen kansalle esiteltiin tämän vuoden edustajat karnevaaleja johtaviksi prinssiksi, maanviljelijäksi ja neidoksi.

Puoliltapäivin lähdimme kuitenkin liikkeelle. Minä olin pikku-Heidi, kämppikseni oli mummoni ja eräs hänen ystävänsä oli sivari, joka huolehti mummosta. Suuntasimme Zülpicherplatzille. Se on yksi karnevaalien pääpaikkoja ja sinne kokoontuvat lähinnä nuoret ja opiskelijat. Kello oli 12.30. Poliisi oli sulkenut kadun, joten edes U-bahnat eivät ajaneet siitä läpi. Juomat piti kaataa lasipulloista muovimukeihin ja poliisien maijat oli parkkeerattu kirkon taakse. (Katsoin jo, että onpa siinä koko porukka pukeutunut aika aidonnäköisiin naamiaisasuihin - kunnes tajusin, että ne ovatkin ihan oikeita poliiseja).

Katu oli aivan täynnä juhlijoita eikä kenelläkään ollut päällään tavallisia vaatteita. Baareihin oli jo jonoa, mutta sinnehän sitä kuitenkin päädyttiin. Jotenkin absurdi olo istua aurinkoisena alkuiltapäivänä olutlasi kädessä ikkunalaudalla ja seurata, kuinka karhut, urheilijat ja merirosvot vaeltavat kadulla. Vieressä mummo joraa ja päätyy lopulta juttusiin jättimäisen pääsiäispupun kanssa. Tervetuloa Kölniin.

Iltapäivä oli hauska ja liikkeellä oli paljon tuttuja. Osaa oli tosin vaikea tunnistaa maskien takaa. Huomasin myös, että yhtä asiaa en ole ehdinyt karnevaaleista ikävöidä, ja se on musiikki. Kaikki biisit ovat kauheaa teknohumppaa tai sitten Kölnin kaupunkia ylistäviä balladeja, joiden soidessa kaikkien tulee muodostaa rivit ja keinua kädet toisten olkapäillä. Hirvittävää. Neljä tuntia olikin oikein sopiva siedätyshoito, ja palasimme kotiin vielä hyvän sään ja olon vallitessa. Jo samana iltana alkoi ideointi siitä, miten helmikuun katukarnevaaleihin voisi pukeutua. Kölnin tuomiokirkoksi? Sammakoksi? Mäkihyppääjäksi? Aika näyttää.

Karkkia, karkkia!

Saksalaiset lapset ovat sokerin kyllästämiä. Vaikka maassa ei ole samanlaisia irtokarkkikauppoja kuin Suomessa, se ei tarkoita, etteikö sokerin kulutus olisi korkea. Vuodenkierto on nimittäin täynnä erilaisia juhlia, joissa saadaan tai kerätään karkkia. Irtokarkkikaupoille ei ole tarvetta, koska makeaa tulee muutenkin ovista ja ikkunoista. Aloitetaan syksystä.

Koulunsa aloittavat on tapana lahjoa koulutielle Schultütellä - koulutötteröllä. Vanhemmat ja isovanhemmat täyttävät tötterön pienillä lahjoilla ja makeisilla, jotka mukanaan lapsi lähtee iloisena koulutielle. Kun näin tötteröitä kaupoissa elokuussa, ajattelin niiden olevan varaston ylijäämiä karnevaaleista - tai taikurinhattuja. Karkkia syödään kuulemma myös kouluissa - esimerkiksi viikonlopun alkua juhlistetaan luokassa pienillä karkkipötköillä.

Koululainen 50-luvulta (kuva täältä)

Mitä Amerikassa ensin, sitä Eurooppa perässä. Uusin tulokas syksyn juhliin on Halloween, jota juhlitaan Saksassa jo aika suureellisesti. Kouluissa ja muuallakin pidetään naamiaisia ja jaellaan tietysti karkkia. Innokkaimmat kiertävät vanhemmat perässään ovelta ovelle - keräämässä karkkia. Karnevaalihullut kölniläiset rakastavat naamiaisasuja, joten Halloween tarjoaa taas yhden hyvän syyn lisää pukeutua hassusti ja juhlia. Ja syödä karkkia.

Kun syksyn karkkisateesta on selvitty, siis marraskuussa myöhemmin, on jo seuraavan herkuttelupäivän aika. St Martinia, pyhää Marttia, juhlitaan katolisilla alueille 11.11. Käytännössä pyhimyksen päivä näkyy  koko viikon. Pyhän Martin päivän juhlintaan kuuluvat lyhtykulkueet ja laulut, tuohan hän valoa syksyn pimeyteen. Illan pimeydessä koululaiset ja päiväkotilaiset marssivat vanhempiensa ja soittokunnan kanssa kulkueena - ja saavat tietysti karkkia. Kulkueita on juhlaviikolla lähes joka ilta. 11.11. juhlitaan myös karnevaalikauden avajaisia, mutta niissä (aikuisten)juhlissa keskitytään karkin sijasta mallastuotteisiin.

Kulkue ikkunani alla.

Suomessa kaipaillaan joskus lisää juhlaleivonnaisia, mutta tällä St Martinilla on ilmeisesti jo omansa. Se on kuin suomalaisesta pullataikinasta muotoiltu miekkonen. Piippua ei sovi unohtaa. Kölnissä ukkoa kutsutaan Weckmanniksi, mutta nimi vaihtelee alueittain. Keskiaikaisia perinteitä noudattava ukkeli saapui kauppoihin tällä viikolla ja on saatavilla koko adventtiajan. Tai kunnes se on syöty, hah.

Weckmänner (kuva täältä)

No niin, Pyhän Martin päivä on jo hyvä alkusoitto saksalaisten rakastamalle adventinajalle. Joulutoreja rakennetaan nyt vauhdilla, koska kausi alkaa parin viikon kuluttua. Seuraava ekstraherkuttelupäivä on Pyhä Nikolaus, joka on sama päivä kuin Suomessa itsenäisyyspäivä. Vanhan katolisen perinteen mukaan Nikolaus tuo joululahjat jo 6.12. Tai oikeastaan hän saapuu jo marraskuussa ja jättää lahjat lähtiessään.

Hollantilaisen perinteen mukaan Nikolaus saapuu 6.12. apulaisensa, mustan pikkupojan kanssa, mutta nykyään tätä ei pidetä poliittisesti korrektina. Vaikka lahjoja ei vielä Nikolauksen päivänä jaettaisikaan, kuuluu siihen paljon suklaata ja muita herkkuja, joista osa on sujahtanut yön aikana lapsen kenkään. 

Sitten onkin jo joulu. Se tarkoittaa Saksassa kilokaupalla pikkuleipiä, suklaata, paahdettuja pähkinöitä ja karkkia. Konvehteja, paistettuja vaahtokarkkeja ja lisää pikkuleipiä. Joulutoreilta löytyy herkku jos toinenkin, vaikka glühweinistakin on olemassa lasten versio, Kinderpunch. 

Joulun jälkeen luulisi ähkyn jo koittavan, mutta siitähän meno vasta kiihtyy kohti karnevaalien huipentumaa helmikuun alkupuolella. Karnevaaleja juhlitaan kouluissa ja perhepiireissä, mutta varsinainen karkkitaivas koittaa katukarnevaalien 5. ja 6. päivänä. Ruusumaanantaina kaupungin läpi kulkee massiivinen kulkue, jonka tehtävänä on jakaa almuja köyhille eli karkkia ja ruusuja katsojille. Kun huuta kamelle, kamelle! voi syliin tupsahtaa kaikenlaista konvehtirasioista pieniin karkkipusseihin. Ja katsojathan huutavat. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kiloa karkkia miljoonayleisön päälle päivän aikana satelee. Tiistaisin on sitten kaupunginosien omien kulkueiden vuoro. Siellä marssivat koululaiset ja paikalliset karnevaaliseurat. Ja jakelevat, noh, mitäs muutakaan kuin karkkia.

Kamelle!

Huh, tässähän päätyy ihan sokerihumalaan tai herkkuähkyyn vain tätä kirjoittaessaan. Näin ovat todenneet monet muutkin, sillä karnevaalien ja pääsiäisen välissä sijaitsevaa paastonaikaa kunnioitetaan täällä katolisilla alueilla ihan todella. Karnevaaliherkut nostetaan kaappiin eivätkä lapset syö karkkia seitsemään viikkoon. Ainakin teoriassa tämä kuulostaa hyvältä, mutta en  tiedä, kuinka moni tätä oikeasti noudattaa. Mutta näin olen kuullut.

Pääsiäisenä on tietysti tarjolla suklaata ja herkkua vaikka kuinka paljon ja siitä voikin sujuvasti siirtyä kesän jäätelökauteen.

Juhlia piisaa joka makuun, mutta silti ihan tavalliseenkin sunnuntaikahvipöytään kuuluu toki kakku. Eikä pidä unohtaa syntymäpäiviä, joita Saksassa juhlitaan aina suurin menoin. Niihin kuuluu herkku jos toinenkin ja tietysti karkkia. Saksalaiset leipomot ovat ihania ja niitä on joka kulmassa, joten oikeastaan arkeakin on helppo piristää pienellä kakkusiivulla.

Saksassa hammaslääkäreillä piisaa töitä: Vakuutus nimittäin vaatii, että aikuisten pitää käydä kaksi kertaa vuodessa hammaslääkärissä. Ihan kannattava tapa tällaisessa herkkulassa.

Aamupalalla

Jos poistuu kotoaan kadulle viikonloppuaamuna oikeaan aikaan, sanotaanko siinä yhdeksän ja kymmenen välimaastossa, törmää paperipussikansaan. Kadulla on muuten rauhallista, mutta joka suunnassa kävelee yksittäisiä ihmisiä vielä silmät puoliunessa. He ovat kuitenkin päämäärätietoisia. Kun kulkijoita katsoo tarkemmin, huomaa käsissä  leipomojen paperipusseja. Toinen yhdistävä tekijä on taskusta pilkottava sanomalehti. On meneillään saksalaisen viikon kohokohta: viikonloppuaamupala. 

Tuoreiden sämpylöiden lisäksi aamupalapöydässä pitää olla sen seitsemää sorttia päällysteitä. Juustoja, tuoresoosseja, leikkeleitä, tuoretavaraa ja marmelaadeja. Nutellaa ei missään tapauksessa sovi unohtaa. Saksalainen lapsi nyt ylipäänsä käy koulunsakin Nutella-sämpylän voimin. Aamupalassa tärkeää on myös, että sitä ei syödä yksin. Eräs syömisen tärkeimpiä aspekteja on juuri sen sosiaalisuus. Perheet piipahtavat viikonloppuaamuina naapuriin aamupalalle, nuoret kokoontuvat brunsseille. Jaettu sämpylä on aina parempi sämpylä.

Kulttuuriin tottumattomalle voi tällainen sosiaalisuus heti aamusta tuottaa vaikeuksia. Argentiinalainen ystäväni oli aluksi perin kiusaantunut viikonlopun aamupalakyläilykutsuista, koska hänen aamuissaan tärkeintä on laiskottelu eikä säntääminen aamupalalle toiseen kaupunginosaan. Saksalaiseen ulkoilmakulttuuriin säntäily sopii. Onhan heti aamusta syytä olla reipas ja lähteä raikkaaseen ilmaan.

Saksalainen leipä ja leipomot ovat maan ylpeydenaihe. Leipävalikoima on laaja, ja tärkeintä on, että kaikki on tuoretta. Luin taannoin, että Suomessa on markkinoilla paahtoleipiä, jotka säilyvät pilaantumatta jopa kuukausia. Lisäaineilla kyllästetty leipä olisi täällä kauhistus. Miksi leipää tulisikaan säilöä, kun seuraavana päivänä voi kulman takaa hakea vastapaistettua. Toki perusmarketista löytää valkoisia paahtoleipiä, mutta ne ovat no go.

Kämppikseni oli viime talvena kaukomailla ja joutui usein vastaamaan kysymykseen, mitä hän kotimaastaan kaipaa. Ennen kuin hän ehti vastata, tokaisi kysyjä, että toivottavasti vastauksesi on jotain muuta kuin se tyypillinen saksalainen, leipää. Niin hänkin olisi kyllä vastannut, jos olisi ehtinyt. 

Saksalainen leipomokulttuuri on kyllä hieno asia. Asun aika rauhallisessa kulmassa, mutta korttelissamme on silti kolme leipomoa. Jos aamulla ei jaksa kipaista sämpylöitä, voi tilanteen korjata iltapäivällä hakemalla kakkupalat päiväkahville. Sunnuntai-iltapäivään kuuluu pala kakkua. Sämpylöiden lisäksi Saksa on kakkujen ja kahviloiden luvattu maa. Suomalainen pulla korvautuu täällä nopeasti käpykakulla tai juustokirsikkatortulla. Sen takia onkin syytä sopeutua myös saksalaiseen ulkoilmareippailuun, koska muuten alkavat kakut pian somistaa vyötäröä.  

Alussa oli sämpylä. Ja siitä se sitten lähtikin.

Besserwisserien maassa

Joskus tuntuu siltä, että Seppo Räty taisi sittenkin olla oikeassa. Lausahduksen ehtii unohtaa, kunnes todellisuus taas iskee vasten kasvoja. Näin.

Saksalaisethan ovat tunnetusti besserwissereitä. He tietävät kaiken paremmin ja ovat avuliaita sen myös kanssaihmisilleen kertomaan. Saksalainen on aina valmis ohjeistamaan ja neuvomaan tai ainakin osoittamaan sinulle oletetut virheesi. Näiden parin vuoden aikana on kertynyt jo oikein hyviä esimerkkejä huomauttelijoista kadunkulmissa ja liikennevälineissä. Milloin huudellaan pyöränlampun perään, milloin neuvotaan vauvanhoidossa. Jälkimmäisessä neuvojana oli eläkeiän kynnyksellä oleva mies. Suomalaiset menevät ehkä ennemmin huutelemaan internetin ihmemaahan kuin jaksavat mainita asioista, jotka eivät heille kuuluisi.

Tällaista taustaa vasten onkin yllättävää, että kun saksalainen pääsisi vihdoin kertomaan oman mielipiteensä, ihan sitä kysyttäessä, ei sellaista meinaa löytyä. Olen näiden vuosien aikana oppinut, että saksalainen säntillisyys on joustamattomuutta ja vastuun pakoilua. Kun virkaintoinen saksalainen lopulta saisi luvan kanssa näyttää tietojaan, tämä ei sujukaan vaan jätetään vastaamasta, jotta sanoistaan ei vain joutuisi vastuuseen. Monet asiakaspalvelijat ovat ammattilaisia pyörittämään asiakkaita - heillä ei ole tietoa mutta ei myöskään halua selvittää asiaa muualta.

Tämä tuli taas hyvin ilmi viime viikolla tehdessäni tai yrittäessäni tehdä haastattelua erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yliopiston palkkalistoilla oleva henkilö kertoi minulle viidessä minuutissa asiat, jotka olin jo voinut lukea netistä. Keskustelun johdattelu tai materiaalin pöytään tuominen ei tuottanut minkäänlaista tulosta eli lisätietoja tai mielipiteitä. Toisaalta hän sentään suostui haastatteluun. Erääseen toiseen haastattelupyyntööni vastattiin kohteliaasti, että ehkä minun tulisi lähestyä asiassani NRW:n pääpaikkaa Düsseldorfissa tai kysellä suoraan Brüsselistä. Halusin siis vain muutamia ruohonjuuritason tietoja, en sen enempää. 

Onhan Suomen Kelassakin omat ongelmansa, mutta täällä tuntuu, että useimmillat työpaikoilla ihmiset keskittyvät vain omaan pieneen tonttiinsa eivätkä näe muualle. Näin heitä ei toisaalta voi syyttää virkavirheestä, koska he eivät jousta tai sovella tai tee mitään yli valtuuksiensa. Eivät siis yhtään mitään. Saksalaisiin tapoihin kuuluu kuitenkin olla myymättä en tiedä-vastausta. Parempi on neuvoa jotain ja lähettää henkilö sitten seuraavalle ovelle, koska kyseinen asia ei kuulu heidän velvollisuuksiensa piiriin.

Joskus tällaiset johtavat todella turhauttaviin tilanteisiin. Olin viime vuonna ilmoittautumassa Kansalaisopistossa saksan kurssini jatko-osaan, samalle opettajalle, samaan kellonaikaan ja paikkaan. Netissä luki, että kaikkien saksaa vieraana kielenä opiskelevien tulee käydä ennen kurssia neuvottelemassa toimistolla työntekijän kanssa. Ajattelin, että mitä suotta, tietoni ovat jo systeemissä, ja niistä näkyy, että tämä henkilö on suorittanut A-osan samalla opettajalla ja haluaa nyt B-osaan. Vaan ei. Seuraavana päivänä soi puhelin. Virkailija kertoi minulle, että kaikkien on tultava toimistolle, että näihin kursseihin ei voi ilmoittautua netissä. Niinpä sitten pyöräilin paikalle, selitin asiani ja sain saman tien ilmoittautumislapun käteeni. Suomessa tällaisessa asiassa olisi ehkä voitu joustaa, koska se olisi säästänyt kaikkien aikaa ja vaivaa. Vai alkaako aika jo kullata muistoja?