Friday 14 April 2017

Vuosien 2010-2015 tuhottu elämä

On mukava tunne herätä eräänä aamuna ja tajuta tuhonneensa, hävittäneensä ja deletoineensa suurimman osan vuosien 2010-2015 valokuvista. Hämäläisyydestä minussa kertonee se, että tilanteen huomaamiseen ja ymmärtämiseen meni noin vuosi.

Mies tyhjensi vuodesta 2010 käyttämäni läppärin ennen sen myymistä ja kysyi pariinkin kertaan, ovatko kuvat tallessa. No tietysti! Jossain vaiheessa, kuukausia tyhjennyksen jälkeen, aloin miettiä. Kerään reissukuvat omiin kansioihinsa, ja ne olin toki siirtänyt huolellisesti talteen. Mutta miten oli koneen oman kuvaohjelman laita, sen, johon kaikki kuvat latautuvat ja jossa oli useita tuhansia otoksia?

Ollutta ja mennyttä.

Tällä hetkellä käyn läpi vanhoja muistikortteja, facebookin arkistoja ja blogitekstejä ja tutkin, mitä on vielä raavittavissa kasaan. Jotenkin ei kirpaise menettää paloja elämästään, joka liittyi edelliseen parisuhteeseen, mutta miettiessä tippuu mieleen tilanteita, joista olisi kiva olla muistoja. Muutamat mökkireissut, tavallisen arjen kuvat sekä ensimmäiset Saksan vuodet ovat tallella vain verkkokalvoilla. Ja päiväkirjoissa, jotka lienevät digikuvia säilyvämpää materiaalia. Vaikka voivathan nekin palaa tai polttaa.

Nykyisessä kuvavirikkeitä tulvivassa maailmassa tuntuu, että kuvan arvo ja arvostus ovat kokeneet inflaation. Kuvia on mahdollista räpsiä joka hetki, ja kuvia tulvii joka tuutista. Luurin muisti on jatkuvasti tukossa WhatsApp-ryhmien takia. Ulkosuomalaisesta on ihanaa, että puhelimen välityksellä kulkeutuu päivittäisiä kuulumisia maiden välillä. Harvoin niitä kuvia tulee kuitenkaan säilöttyä sen enempää, sillä uutta materiaalia kilahtaa boksiin taas pian.

Joskus syntyy haikeus vanhoja filmikameroita kohtaan. Silloin kuvia otettiin vähemmän mutta niitä muutamia otoksia myös arvosti enemmän, olivat ne onnistuneita tai eivät. Oli aina yhtä jännittävää avata kuvaamon paketti ja nähdä, mitä kuvista on tullut. Paperiset kuvat pysyvät tallessa. Lapsuus- ja nuoruusajan albumien lisäksi laatikoissa makaa muutamia kuvakokoelmia opiskeluvuosilta ja vaihtarivuodesta ihan kunnollinen albumi. 

Mutta sen jälkeen hiljenee. Kuljetin ensimmäistä pinkkiä digikameraa lähinnä matkoilla eikä silloin tullut kuvailtua arkea ja elämää läheskään joka päivä. Ei ehkä edes joka viikko. Enkä muuten tällä hetkellä osaa sanoa, onko kyseinen kuvamateriaali vielä tallella jossain vai joutunut hukkaan jo monta tietokonetta sitten.
Digikuvien säilömisessä on oma hommansa. Olenko se vain minä, vai meneekö muillakin hermot vanhojen kuvien läpikäymisessä ja järjestelemisessä? Nämä pitäisi tehdä heti eikä sitten, kun matkasta on niin kauan, ettei kuvia osaa enää sijoittaa kaupunkeihin tai kartalle. Parin vuoden takaisen Argentiinan reissun kuvat odottavat edelleen lajittelun valmistumista, mutta aloittanut sentään jo olen.

Suunnitelmana oli myös, että kun muutan takaisin Suomeen, teen kuvakirjan Saksan vuosista ja täältä tehdyistä matkoista. Oleskeluni on venynyt odotettua pidemmäksi, ja vaikka joskus palaisinkin, ei niitä kuvia enää ole.

Viimeisen vuoden aikana olen vihdoin alkanut huolehtia kuvista paremmin (paitsi silloin kun deletoin ne vanhat kuvat), ja siihen on syynä tämä blogi. Reissujen jälkeen otokset tulee käytyä tarkemmin läpi, kun valitsee, mitkä kuvat päätyvät blogiin ja siten viimeistelyyn kuvaohjelman avulla. Näin ainakin tänne blogin puolelle jää virtuaalinen kuvapäiväkirja, vaikka kone joskus kaatuisikin ja muut tallenteet häviäisivät.
Minulle on hiljalleen syntynyt kaipuu konkreettisia hypisteltäviä kiiltäväpintaisia kuvia kohtaan. Suunnitelmissa on teettää lempikuvia kollaasiin eteisen seinälle. Kuvakirjatkin ovat hyvä vaihtoehto pitkittää digikuvien ikää. Aion tehdä häistä kuvakirjan ja ehkä tästä tuhotyöstä oppineena järjestellä myös menneisyyden matkakuvat vihdoin kuvakirjoiksi tai ainakin tehdä niistä tallenteet pilvilpalveluun. Miksi tällainen pitää muuten aina oppia kantapään kautta?

Säilyttämisen ja konkretian tarve näkyy myös siinä, että meillä on nykyään polaroid-kamera. Klik vaan ja parissa minuutissa ainutkertainen otos on valmis. Ennen vieraat laittoivat puumerkkinsä vieraskirjaan, nyt sivulle liimataan myös kuva kävijästä. Jos kaikki tekniikka joskus kaatuu, meillä on aina se vieraskirja.
6 comments on "Vuosien 2010-2015 tuhottu elämä"
  1. Kuvakirjat ovat yhä kivoja muistoja

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä, pitäisi vain löytää aikaa ja intoa tehdä niitä :) Mutta tästä tuhotyöstä viisastuneena saan varmaan vihdoin aikaiseksi.

      Delete
  2. Mulla katosi lomalla puhelimen kuvat taivaan tuuleen (poikkis yittää vielä pelastaa puhelimen muistia josko saisin talteen, koska en suostunut automaattisesti kopioimaan sit äpilveen, koska en halunnu että kaikki kuvat on mun kaikissa APPLE laitteessa, koska paljon tulee kuvia esim print screenistä tai ihan vaan nyt otin perheelle kuvan mun uudesta grillistä, ja musta sen kuvan on ihan turha siirtyä samantien tablettiin, kun otin sen vaan perheelle näytiksi. Otin vieläpä aika paljon kuvia puhelimella, joten aika paljon kuvia sai sanoa heihei! Mikäli sitä ei saa pelastettua, mutta vaurioitui aika pahasti, että sen varaan ei kannata laskea.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi ei!! Tietenkin nämä tilanteet tapahtuvat juuri silloin, kun on esimerkiksi ajatellut olla vielä lataamatta kuvia sinne pilveen. Toivottavasti poikkis saa ongittua vielä jotain talteen! Mä tuhosin kerran erään blogitekstini, mutta mies onnistui löytämään sen netin syövereistä ja koodaamaan näkyviin. Periaatteessahan mikään ei ikinä häviä verkkomaailmasta, paitsi sitten kuitenkin joskus.

      Delete
  3. Auts. Tuntui jo pahalta, kun mulla oli sekä kennelin blogi että leivontablogi Vuodatuksessa silloin kun siellä tapahtui se palvelinrikko ja kaikkien käyttäjien kuvat muutamalta vuodelta katosivat sinne kuuluisaan bittiavaruuteen. Valtaosan blogiin laittamistani kuvista olin deletoinut koneelta tilaa viemästä, koska nehän ovat blogissa tallessa. Kakkukuvista nyt viis, mutta paljon koiranpentujen kuvia katosi ikiajoiksi mikä harmittaa. Onneksi oli facebook ja pienempi osa edelleen siellä tallessa.

    Joitain kuvia on tullut tilattua paperikuvina tuosta viisastuneena, mutta kuvakirjoja en ole minäkään saanut aikaiseksi. Ehkä ne eivät olisikaan niin työläitä, kun kerran aloittaisi ja saisi putken pään auki.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi ei, tuollaisesta palvelinrikosta en ole kuullutkaan! Aika hurjaa, että bittiavaruudesta voi kuitenkin saada tuhottua asioita, vaikka usein tuntuu, että kaikesta jää aina johonkin jälki.
      Mä luulen kans, että kuvakirjojen tekemisessä on isompi aloittamiskynnys kuin mitä se lopullinen homma tulisi olemaan. Tavoite on, että meidän hääkirja on valmis vuosipäivään mennessä. Mulla on siis vielä yli viisi kuukautta aikaa mutta aloittanuthan en vielä ole :D

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?