New Haven - idyllinen pikkukaupunki

Aivan alkuun täytyy todeta, että matkani aloituspäivä tullaan muistamaan varsin synkkänä. Olin Düsseldorfin kentällä odottamassa lentoani, kun eräs Germanwingsin kone jäi saapumatta samalle kentälle. Onneksi kuulin asiasta vasta perille päästyäni.

Pelkäsin Atlantin ylitystä etukäteen, mutta lopulta kaikki sujui hyvin eli minulla oli lääkitys kohdillaan, vaikka Hesari taannoin kirjoitti, etteivät alkoholi ja lääkkeet auta lentopelkoon. New York tervehti meitä aurinkoisena, mutta saapuminen oli hienoinen pettymys. Olin odottanut tuntikausien jonotusta tulliin ja tiukkoja kysymyksiä, mutta pääsin varsin vaivattomasti luukulle, jossa minulta ei kysytty mitään vaan toivotettiin ainoastaan hyvää lomaa. Huijausta!

Grand Central Stationilla astuin junaan, joka toi mieleen lähinnä Jali ja Suklaatehtaan maiseman. Kuvitelkaa harmaa asema, josta pääsee punavalkoisella junalla tehtaan sisälle karkkimaahan. Sellainen kuva minulle jäi värikkäänä harmaata asemaa vasten loistaneesta junan perästä. Sen edessä oli vielä kirkkaampi ja värikkäämpi myyntitiski viime hetken snackejä varten. Harmi, etten ottanut näystä kuvaa. Juna piti matkan aikana myös ääniä, jotka muistuttivat lähinnä Linnamäen puista vuoristorataa. Matkapäivä oli pitkä, mutta sen päässä odotti New Haven ja suomalaiset ystävät. Oli varsin rentouttavaa saapua ulkomaille ja puhua ensimmäiset päivät vain suomea.

New Haven on satamakaupunki, joka pitää sisällään Yalen yliopiston. Kampus peittääkin puolet keskustasta. Ilmeisesti kyseessä on varsin perinteinen amerikkalainen kaupunki, mutta yliopiston takia luokkaerot ovat vielä tavallistakin suuremmat. Ystäväni asuvat valkoisten hallitsemalla suloisella puutaloalueella, jonka vastapainona kaupungin toisella puolella avautuu kerrostalolähiöiden ghetto. Minua kiellettiin käyttämästä kaupungin busseja ja menemästä keskustan väärälle puolelle, sillä siellä ei ole valkoisen keskiluokkaisen turvallista liikkua. Keskustassa huomasi selvästi, missä kampus alkoi loppua ja varsinainen valtaväestö ilmestyä kaduille. Sataman vuoksi kaupungilla on kuulemma myös vilkas huume-elämä.

Yliopiston lisäksi pikkukaupungissa on lukuisia museoita. Ainoa turistikokemukseni sijouttui kuitenkin kampukselle, sillä osallistuin yhtenä päivänä opastetulle kierrokselle. Kierros alkoi salista, jossa meille näytettiin opiskelijoiden tekemä musikaali "Why I chose Yale?". Tietysti amerikkalainen yliopisto mainostaa itseään musikaalilla, kuinkas muutenkaan. Sen jälkeen innokas opiskelijatyttö kierrätti meitä ympäri kollegeja ja kirjastoja. Hän oli aika kova selittäjä eikä aina niin oikeassakaan - tyttö sanoi kaupungin asukasluvuksi puoli miljoonaa. Wikipedia 131 000.

Kampus muodostui erilaisista Harry Potterin maailmaa muistuttavista rakennuksista ja kollegekomplekseista. Ne eivät itse asiassa olleet niin vanhoja; hullu arkkitehti rakennutti 1930-luvulla rakennuksia, joiden piti näyttää satoja vuosia vanhemmilta. Opiskelu Yalessa kaikkine lisäaktiviteetteineen vaikutti kyllä mielenkiintoiselta ja mielekkäältä. Sisäänpääsyprosentti on muuten 6. Kierroksemme loppui  suomalaisen arkkitehdin suunnitteleman rakennuksen eteen. Tyttö ei tiennyt arkkitehdin nimeä, mutta google kertoi työn Eero Saarisen käsialaksi.

Muut päivät vietin lähinnä puutaloalueella hengaillen ja ystävälle ja vauvalle seuraa pitäen. Viimeisenä iltana paistoi aurinko ja innoistuin kuvaamaan aluetta. Seuraavana eli lähtöpäivänä satoi lunta, joten silloin se ei olisi enää onnistunutkaan. Syksyt ovat New Havenissa lämpimpimiä ja keväät kylmiä ja sen sain itsekin todeta.

Näyttää olevan täysin sattumanvaraista, millä värillä talot on maalattu. Osa on valkoisia pitsilinnoja, osa räikeitä kuin huvikumpu. East rock on viehättävä asuinalue, mutta kokonaisuudessaan kaupunki on kaksijakoisuuden ja luokkaerojen takia aika järkyttävä.

Ihana Firenze!

Muistan joskus vuosia sitten harmitelleeni, että taisi tulla tehtyä vääränlainen ainevalinta, jos työn tai ammatin puolesta haikailisi ulkomaille. Suomen kieli ei ole vielä ehtinyt maailmankielen asemaan, joten tuskin sillä kauheasti siellä maailmalla tekee. No, eipä olisi juuri tarvinnut harmitella. Terveisiä työmatkalta Firenzestä!

Olen jostain syystä aina ollut enemmän kallellaan Espanjaan päin. Kieli soljuu korvissa, sangria kurkusta alas ja kaikki on leppoisaa. Mutta ne italialaiset! Jalkapalloilijat ovat oscarin arvoisia näyttelijöitä, kieli kuulostaa korvaan kovalta ja aggressiiviselta ja niillä tuntuu käyvän tunteet muutenkin aina kuumana. Miten väärässä olin tässäkin! Olen nyt kolmatta kertaa Italiassa ja poskeni lähinnä kramppaavat, kun minua vain hymyilyttää koko ajan.

Saavuin tiistaina Firenzen museolentokentän ainoalle kiitoradalle ja jatkoin sieltä matkaa taksilla keskustaan. Minulle ei ole vielä selvinnyt, sattuiko minulle joku poikkeustaksi vai onko täällä menossa joku kirjakampanja, sillä taksissa oli tarjolla korkeakirjallista luettavaa ajomatkan ajaksi. Italiankielinen Maupassat tuijotti minua koko matkan ajan samalla, kun kuljettaja puhui hansfreellä poikansa ja vaimonsa kanssa.

Olen käynyt kahtena iltana ulkona syömässä ja molemmilla kerroilla ruoka oli parempaa kun hyvää. Ravintolat aukeavat iltaisin klo 19.30, sillä kukaan ei mene syömään ennen iltakahdeksaa tai -yhdeksää. Toisen illan ruokapaikkana oli entinen työläisravintola. Siltä ajalta olivat peräisin tummat huonekalut ja ruokasysteemit. Nykyään tilassa toimii kasvisravintola, mutta systeemi oli säilytetty samana. Asiakkaat jättävät takit varaamaan istumapaikkaa ja sen jälkeen rynnitään tiskin kulmalle lukemaan liitutaulua, johon on kirjoitetu illan ruokalista.

Sitten jonotetaan kassalle, jota pitää paikan omistaja. Hän istui puisen kirjoituspöydän takana ja kirjoitti lapulle asiakkaan tilauksen ja rahasti sen samalla. Ihmettelin hitaasti liikkuvaa jonoa, kunnes huomasin harmaapartaisen miehen juttelemaan jokaisen asiakkaan kanssa: ensin keskustellaan illan ruokalistasta, sitten kuulumisista. Meiltäkin hän kyseli Suomesta ja alkoi kertoa juttuja Islannista, vaikka takana jono vain piteni. Turinan jälkeen kiikutimme tarjottimet ruokatiskille ja ojensimme tilauksen keittiöön. Lopulta palasimme puisen pöydän luo annoslautasten (pastaa munakoisolla ja ricotta-juustolla sekä toiselle papuja meksikolaisittain), viinikarahvin ja jälkiruokakakun kanssa. Ihmisiä lappasi sisään koko ajan vielä silloinkin, kun me olimme  nautiskelleet viininkin loppuun.

Tänään käytin aamupäivän kävelemällä kaupunkia ristiin rastiin ja kuvaamassa kortteleita. Vanha kaupunki oli täynnä turistiryhmiä ja Duomon jono kierteli kauas kulman taakse. Aurinko paistoi niin, että takin sai heittää olalle keikkumaan. Ensimmäisenä yönä minulle valkeni asia, johon en viime kerralla kiinnittänyt huomiota: Firenze on aika hiljainen kaupunki. Keskustassa ei ole raitiovaunuja ja monet kadut ovat vain jalankulkijoille. Raskasta liikennettä ei vanhaan kaupunkiin muuten mahtuisikaan, sillä kadut ovat kapeita ja jalkakäytävät vielä kapeampia. Tänään tajusin myös sen, että tämä kaupunki on todella keltainen ja roosan, hennon vaaleanpunainen. Hotellihuoneeni seinät ovat keltaiset, niin ovat myös talon ulkoseinät ja naapuritalo. Kaikissa taloissa on vihreät ikkunaluukut.

Ja mitä niihin tunneilmaiseviin italialaisiin tulee, jotenkin olen alkanut pitää näistä avoimista ja ystävällisistä, vaikka kieltään en edelleenkään juuri ymmärrä. Kuten ystäväni ja paikallisoppaani Lena sanoo, italialaiset ovat hyviä keksimään ongelmia mutta vielä parempia ratkaisemaan ne. Kaikkeen löytyy ratkaisu, vaikka se vaatisi puolen päivän neuvottelut ja tulisi lopulta yllättävältä taholta. Kölniä sanotaan Italian pohjoisimmaksi kaupungiksi, sillä siellä asuu paljon italialaisia mutta myös siksi, että Reininmaalaisten luonteenlaatu on lähellä italialaista. Suomalainen kölniläinenkin ilmeisesti sopeutuu eikä joudu täällä ulkomailla niin nopeasti kulttuurisokkiin.

Toki tässä on tullut töitäkin tehtyä. Olen virallisesti suomen kielen laitoksen vieraana ja opetan tällä viikolla suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Täytyy sanoa, että pää hieman höyryää, sillä opetuskielenä on englanti, mutta suurin osa materiaalistani on saksan- ja suomenkielistä. Ja yleisöni äidinkieleltään italian-, unkarin- ja vironkielistä. Eli lapset, jos haluatte turvallisen ja yksikielisen työympäristön, älkää alkako opiskella suomen kieltä.

Arkipäivä Saksassa

Arkea se on elämä Saksassakin. Jos minulla olisi viime aikoina ollut enemmän aikaa, olisin kertonut muun muassa, että

... muuton valmistelu etenee kovaa vauhtia. Saksassahan vuokralaisen pitää hommata itse asuntoon keittiö. Meillä kävi tuuri, sillä uuden asuntomme edelliset asukkaat eivät ota keittiötään mukaan vaan saamme lunastaa sen hyväkuntoisena. Samoin jätän omaan vanhaan asuntooni minun edeltäjäni sinne rakentaman keittiön. Jotenkin hullua. Muuttamisessa on niin paljon tekemistä ilman sitäkin, että pitää hankkia kallis mittatilauskeittiö ja mahdollisesti odottaa sen toimitusta. Olen tehnyt listoja siitä, mitä nykyisestä asunnostani ei tule mukaan, mitä muuta lunastamme uuden asunnon nykyisiltä asukkailta, mitä seiniä pitää maalata ja kuka tulee auttamaan muutossa. Jostain syystä apulaisiksi ei ole ollut tunkua. Johtunee siitä, että tämä on kolmas muuttoni kahden vuoden sisällä eivätkä kirjat ole ainakaan vähentyneet. Eräs ystävä väitti, että hänellä on sitten viime muuttoni ollut lonkan kanssa ongelmia. Ei ehkä ollut helpointa muuttaa hissittömän talon 5. kerrokseen mutta epäilen bluffia.

... sain poikaystävän ylipuhuttua siivoojan palkkaamiseen. Edelliset asukkaat kysyivät, haluammeko jatkaa talon käytäntöä eli jakaa siivojan naapureiden kanssa. Minusta idea on loistava, sillä siivoaminen on se, joka jää ensimmäisenä väliin sellaisina aikoina kuin vaikka nyt, kun pyykinpesuaikakin pitää suunnitella kalenteriin, siillä muuten sitä ei ehdi tai muista tehdä. Asia vaati pientä ylipuhumista, mutta olen varma, että päätös lisää kotirauhaa tai ainakin vähentää omantunnon tuskia, sillä tunnen itseni.

... rakastan saksalaista lääkärisysteemiä. Minulla on mahtava kotilääkäri, joka jaksaa aina kuunnella, suositella muitakin lääkkeitä kuin antibiootteja ja antaa lähetteitä erikoislääkäreille. Käynti on "ilmaista", mitä nyt palkastaan maksaa jokusen prosentin yleiseen kassaan. Kävin viimeksi toissapäivänä vastaanotolla ja sain liikoja kysymättä rauhoittavia tabuja tulevaa lentomatkaa varten. Olenko kertonut, että kärsin lentopelosta ja että olen kolmen viikon päästä ylittämässä Atlantin ensimmäistä kertaa? No, nyt olen. Toivon, etten tule muistamaan lennosta mitään myöhemmin. 

... olen jälleen aliarvioinut työmäärän ja yliarvioinut ajan. Niin käy lähes aina symposiumia tai muuta erikoistilaisuutta valmistellessa. Lähden kahden viikon päästä opetusvierailulle Italiaan, mikä on mahtavaa, varsinkin siinä tapauksessa, että matskut ovat oikeasti valmiina. Luen tällä hetkellä liukuhihnalta suomalaisia lasten- ja nuortenkirjoja, kahlaan lähdeteoksia ja mietin, miten sen kaiken tiivistäisi italialaisille englanniksi. Tuntikausia. Joka päivä. Ajoittain havahdun siihen, että ainiin, tämähän on mun työtä ja tästä saa palkkaa. Tulee mieleen ala-aste, jossa suoritimme bilsat ja historiat projektitöinä. Oli mahtavaa  hakea tietoa kirjoista (nettiä ei vielä silloin ollut) ja uppoutua tutkimaan, etsimään ja yhdistelemään. Paljon ei kahdessakymmenessä vuodessa ole muuttunut. Paitsi ehkä aikakäsitys; päivässä on liian vähän tunteja ja viikossa päiviä.

... Heidelbergissa oli viikonloppuna taas niin kivaa kuin siellä aina on. Ehkä on ihan hyvä katkaista kiire, lähteä hetkeksi pois ja keskittyä johonkin muuhun, kuten nyt vaikka kakkujen syömiseen, shoppailuun, jutteluun ja viiniin. Nukkuminen on tosin hieman yliarvostettua, jos taloudessa on 2-vuotias lapsi, joka haluaa aamusta asti seurustella vieraan kanssa. Toki hyödynsin junamatkat lukemalla Tove Janssonia ja Salla Simukkaa, että jotain tuli tehtyä. Tutkimusmielessä. 

Kamelle! Karkkia!

... kevät on täällä! Vaikka lämpötila ei juuri eroa tammikuisesta, jotain on tapahtunut. Aamuisin on jo niin valoisaa, että silmälaput ja korvatulpat pitää kaivaa esiin, jos ei halua herätä kukon laulun aikaan tai kyyhkyjen kujerrukseen. Kokemukseni mukaan Kölnissä sataa keväisin ja alkukesästä aina kello neljän aikaan iltapäivällä, kuten eilen ja tänään. Tänään myös ukkosti. Ensimmäiset kukat puskevat nurmikosta ja linnut laulavat. Maaliskuusta ei tosin koskaan tiedä. Kaksi vuotta sitten oli vielä puolivälissä kuuta lumimyrskyä, kolme vuotta sitten söimme puistossa t-paidat päällä jäätelöä. Se on kuitenkin varmaa, että talvi on ohi.

... arki, se on kuitenkin parasta. Tällä hetkellä kiireistä, mutta oma moka, kun on niin kiva tehdä kaikkea ja kaikkialla yhtä aikaa. Nostan todella hattua teille ruuhkavuosia elävät lapsiperheelliset, joiden elämä on jatkuvaa aikataulutusta. Kyllä tässä pärjätään, sillä poikaystävä on omatoiminen ja lähinaapurusto täynnä take-away ruokaa. Tiedän myös, että kolmen viikon päästä on lomareissu ja kahden kuukauden päästä uudessa asunnossa ehtii sitten vähän rauhoittua. Ainiin, se tosin pitää ensin sisustaa ja laatikot purkaa. Mutta että sitten pitäisi taas olla helpompaa. Niinhän sitä ainakin kuvittelee.

Sairauspäivä numero 5.

Tein juuri uuden ennäykseni. Olin yhdeksän ja puoli kuukautta ilman flunssia tai muita tautitartuntoja. Olin talvilukukaudella ainoa, joka oli kaikkien kurssieni kaikilla tunneilla paikalla, sillä opiskelijoiden kesken kiersi parikin flunssa-aaltoa. Ennätyksjahtini kuitenkin katkesi viime maanantaina, minkä jälkeen olen viettänyt viisi päivää tässä. En kuitenkaan enää makaa peiton alla vaan istun päiväpeiton päällä. Seuraavassa matkani 35,4:stä 38,8:an ja takaisin.

Kaikki lähti siitä, että Kölnissä juhlittiin karnevaaleja viime viikonloppuna. Kuusipäiväinen hulabaloo on aika kovaa hommaa eikä mitään amatöörien ja ulkomaalaisten touhua. Huomasin sunnuntaina pientä kurkkukipua, mutta se ei estänyt minua lähtemästä kadulle maanantaina. Rosenmontagzug - Ruusumaanantain paraati on vuoden kohokohta, joka kerää kaupunkiin miljoona juhlijaa. Olin viimeksi seuraamassa sitä kolme vuotta sitten, ja silloin jäi harmittamaan, etten onnistunut saamaan kulkueesta kiinni kunnon karkkilaatikoita. Tänä vuonna pääsin tavoitteeseeni ja sain jopa kaksi Toffifee-rasiaa. Sen jälkeen palasin kotiin ja kaaduin sänkyyn.

Ensimmäisen illan vietin kylmässä aallossa, jonka katkaisi vain poikaystävän tervehdyskäynti. Hän oli hieman kiukkuinen, sillä kunnon ihmisenä hän joutui tietysti työskentelemään kaikki karnevaalipäivät, kun eräät taas nauttivat (lukukausi)lomasta ja sen suomista (karnevaali)vapauksista. Ja kaiken jälkeen hän on kuitenkin se, joka joutuu hoitamaan jälkipyykin, kuten lämmittämään sairaalle ruokaa ja kuskaamaan lääkkeitä. Työnsin nenäni peiton alta, ja sanoin, että ottaa keittiöstä kiitokseksi mukaansa FC Köln -suklaalevyn, jonka ystävällisesti poimin hänelle kulkueesta. Nukahdan, kun lämpötila on 38,8 asteessa.

Tiistaina tajua, että tauti ei todennäköisesti taltu kovin pian, joten teen poikaystävälle kauppa- ja lääkelistan. Päivitän tilanteen myös töihin ja lupaan ilmoitella taudin kehityksestä. Katson päivän aikana New Girlin 4. tuotantokauden läpi ja ihmettelen vuokraemännältä tullutta tekstiviesti. Poikaystävä tuo illalla ruuat, mutta jotenkin listan jukurtti ja kaurahiutaleet ovat muuttuneet matkan varrella mysliksi. Vuokraemäntä soittaa onneksi juuri, kun mies on kylässä, sillä itse en kykene puhumaan. Selviää, että seuraavana aamuna tulee joku tyyppi ottamaan legionella-bakteerinäytteitä. Se ei kuitenkaan selviä, että miksi juuri nyt ja mitä varten. Lupaan avata oven, jos pääsen sängystä ylös. Nukahdan klo 19 ja nukun katkonaisesti aamuun asti. Totean jossain vaiheessa yötä, että kuumelääkkeen vaikutusaika on varsin tarkat 8 tuntia.

Käyn keskiviikkoaamuna pesemässä hiukset, vaihdan lakanat ja tuuletan, kun asuntoon kerran on tulossa vieraita miehiä. Tyyppi on ovella, ennen kuin ehdin suihkun jälkeen pukea päälle, mutta meneekin ensin naapuriin. Näytteenotto kestää 2 minuuttia eikä sitä edes oteta keittiöstä, vaikka olin järjestänyt tiskit siisteihin kasoihin altaan reunoille. Puuroa odotellessa tiskaan pari kuppia, ehkä näyttääkseni, että minusta vielä on johonkin, tai ehkä siksi, että kaikki kupit tosiaan ovat siellä tiskissä. Palaan sänkyyn ja valmistaudun seuraavaan kuumeaaltoon.

Iltapäivällä havahdun kummallisiin uniin ja mietin surullisena, etten ehkä enää koskaan osaa tai jaksa kirjoittaa yhtään järkevää ajatusta. Että aivoni ovat varmasti jo kiehuneet. Huomaan ajankulun lähinnä siitä, että puhelimen ja tietokoneen akku loppuvat säännöllisin väliajoin. Otan seuraavan lääkkeen ja painan seuraavan episodin uudesta lempisarjastani Breaking Badistä käyntiin. Aivot, ehkä löydän ne huomenna.

Torstaina havahdun hyvin nukutun yön jälkeen siihen, että lämpötila on vain 37 astetta. Aamupalan jälkeen yllätän itseni ja kirjoitan puoli tuntia työsähköposteja. Sen jälkeen olen niin väsynyt, että otan päiväunet, ja lopun päivää vietän kriminaalin kemianopettajan parissa. Ulkona on aurinkoinen päivä, joten pidän verhot kiinni. Kirkkaus häiritsee läppärin ruudun näkyvyyttä.

Illalla huomaan olevani nälkäinen ja alan haaveilla kunnon ruuasta. Edellisiltoina olen lämmittänyt poikaystävän tuomaa valmispastapataa, mutta jotenkin se ei oikein maistu. Saan yksityisen kotiinkuljetuksen thaimaalaisesta ja hetkeksi seuraa. Tajuan, etten ole puhunut sanaakaan melkein kahteen vuorokauteen.

Nyt on menossa sairauspäivä numero 5, joka on selvästi jo toipilaspäivä. Tämän viikon plussia ja miinuksia miettiessäni täytyy todeta, että tällainen pakkolepo- ja aivot narikkaan -viikko on joskus todella tervetullut. En ole kuunnellut musiikkia enkä juuri puhunut, joten tämähän on kuin hiljaisuuden retriitti. Positiivista on myös kunnollinen palautuminen karnevaaleista ja rauhallinen laskeutuminen paastonaikaan. Miinuspuolia ovat tietysti palelu, heikotus, särky ja väsymys sekä yksi peruuntunut viikonloppumatka Berliiniin.

Tämän kirjoitettuani suunnittelen lähteväni asunnosta ensimmäistä kertaa sitten maanantaiaamupäivän. Vamistelen täsmäiskua postiin ja roskakatokseen, mutta ihmisten näkeminen hieman hirvittää. Voi tosin käydä niin, että avaan ulko-oven, katson hissittömän talon 5. kerroksesta rappukäytävään ja totean, että vuori on vielä tänään liian korkea kiivettäväksi. Lämpötila 35,4.

Päiväretki Aacheniin

Minulla oli syksyllä töissä seuranani harjoittelija Suomesta. Hän kävi viikonloppujen aikana läpi kaikki lähialueen kaupungit ja kylät Hollantia myöten. Mitä minä tein? Siivosin, tapasin ystäviä ja kirjoittelin näitä juttujani. Kun kaikkea voi tehdä vähän myöhemmin ja uudesta on tullut arkea, lakkaa kiinnostamasta, mitä kaikkea tunnin tai kahden junamatkan päässä odottaa. Kuten nyt vaikka Aachen.

Aachen on Hollannin ja Belgian rajalla sijaitseva 260 000 asukkaan pikkukaupunki, joka on kuuluisa tuomiokirkostaan. Viime lauantaina löysin vihdoin tarpeeksi motivaatiota astua paikallisjunaan ja ajella Aacheniin. Hyvällä ystävälläni oli siellä nimittäin ensimmäisen taidenäytelynsä avajaiset ja niitähän ei parannut missata. Tietysti minua kiinnosti myös nähdä kirkko, joka on Saksan ensimmäinen Kulturdenkmal ja maailmanlaajuisesti toinen kohde, joka on päässyt UNESCOn kulttuuriperintölistalle.

Aachenin rautatieasema sjaitsee kukkulalla, josta laskeudutaan alas kaupunkiin. Oikeastaan koko kaupunki tuntuu olevan jatkuvaa ylä- tai alamäkeä. Junalla tullessa tämä tarkoittaa sitä, että kaupunkiin laskeudutaan yläviistosta ja rata kiertää lähes kaupungin päällä. Olimme matkalla googlettaneet ohjeita, joten tiesimme, minne lähteä suunnistamaan. Vanha kaupunki ja tuomiokirkko löytyivätkin pian. Se ei näyttänyt ulkoapäin mitenkään isolta tai ihmeelliseltä pytingiltä mutta oli sisältä yksi koristeellisimmista ja krumeluureimmista kirkoista, joissa olen käynyt. Minulla ei ole sisätiloista kuvia, koska kuvaamisesta olisi pitänyt maksaa enkä uskonut, että siellä turistitungoksessa olisi ollut mahdollisuutta saada aikaan hyviä kuvia.

Kirkon jälkeen kiersimme vielä tovin vanhaa kaupunkia mutta käännyimme ostoskadun alussa takaisin. Katu oli nimittäin mustanaan ihmisiä emmekä olleet tulleet kaupunkiin shoppailemaan vaan viettämään kultturellia lomapäivää. Päätimmekin, että nyt on aika kunnon schnitzelille ja paikalliselle oluelle, ja astuimme tummalla puulla sisustettuun Stubeen. Ruokalistalla oli schnitzel jos toinenkin ja erilaisia rasvaa rasvan kanssa -settejä. Kasvisruokalistalla oli kaksi vaihtoehtoa, mutta arvelin niiden olevan sen verran mauttomia, että otin kalaa, joka näytti tosin ulkoisesti ihan samalta kuin tovereiden schnitzelit. Hyvää oli, mutta kukaan meistä ei jaksanut syödä annostaan loppuun.

Syömisen jälkeen oli illan kulttuuriohjelman vuoron. Olen todella ylpeä ystävästäni, joka uskalsi viimein tuoda kollaasinsa yleisön eteen. Olen jankuttanut hänelle kolme vuotta, että hänen pitäisi saada aikaiseksi jonkinlainen näyttely. Argentiinattaren kotisivuilla on kuvia näyttelyn töistä ja muista projekteista: http://la-loii.com. Muutaman yhteensattuman kautta näyttelypaikaksi valikoitui Aachen, mutta vain viikonlopun yli auki olleen näyttelyn suosiosta kertonee se, että 25 esillä olleesta työstä myytiin 11. Mekin ostimme taidetta uuteen kotiimme! Floridan eläkeläismatkoja mainostavan hippimummon sijoituspaikasta pitää tosin vielä keskustella.

Ilta oli lämminhenkinen ja hauska ja näyttelytila kyseisille töille juuri oikea. Lähdimme kotimatkalle hyväntuulisina kunnon turistilomapäivän jälkeen. Hyvää tuultamme ei lannistanut edes se, että juna jumiutui teknisen vian takia viiden minuutin päähän Kölnistä ja kotimatka vähän venyi. Junassa teimme suunnitelmia tulevien matkojen varalle ja mietimme, minne kaikkialle lähimaastoon tällaisia retkiä voisi toteuttaa. Ensi viikolla juhlitaan taas karnevaaleja, mutta toivon, että tämä ei jäänyt kevään ainoaksi kotiseutumatkaksi.

Näin hankitaan uusi koti

Könistä on vaikea löytää kotia. Näin olen vuosikausia kuullut ja näin olen myös lähipiirissäni havainnut. Kun asuntoja on liian vähän ja halukkaita liikaa, asuntoa tai kimppakämpän huonetta voi joutua etsiskelemään kuukausia. Tilanne on sama monessa muussakin Saksan suurkaupungissa. Kun tiistaina kirjoitimme poikaystävän kanssa nimet vuokrasopimukseen, olimme etsineet asuntoa kokonaiset kaksi viikkoa. Asuntonäyttöjä tarvittiin yksi, sinne unelmakotiin.

Asunnonhankinta etenee näin. Ensin sovitaan, mikä on asunnon budjetti, vaikka tiedetään, että se todennäköisesti ylittyy. Sitten sovitaan, kuka seuraa mitäkin asuntoilmoitussivustoa ja sitten muotoillaan sympaattinen ja persoonalinen teksti, jonka pitäisi vakuuttaa asunnon omistajat. Vaikka että nuori kulttuuria harrastava ja sturm und drang -vaiheen ohittanut akateeminen pari etsii ensimmäistä yhteistä kotia. Nainen viettää vapaa-aikansa kynän ja paperin kanssa, mies räplää polkupyöriä ja tietokoneita. Unelmakoti olisi vanha ja korkeakattoinen huoneisto, koska nainen tulee Suomesta eikä siellä juuri ole sellaisia taloja....

Ensimmäisen viikon ajan minusta tuntui, ettei markkinoilla ole mitään kiinnostavaa. Toiveidemme asunto sijaitsisi tässä samassa kaupunginosassa, jossa nykyään asumme, koska tämä vain on meille hyvä. Ihan vain mielenkiinnosta katsoin asuntoja myös Reinin "väärältä" puolelta ja yllätyksekseni huomasin, etteivät vuokrat ole siellä paljon keskustaa halvemmat. Motivoin itseäni ajattelemalla, että ei meillä ole mikään kiire. Tämä deittailuvaihe on ihan hyvä, kyllä sitä myöhemminkin ehtii tiskeistä tapella, mutta olisihan se kiva, jos kesään mennessä olisi uudet ja yhteiset seinät.

Toisen viikon maanantana löysimme mukavan oloisen uuden talon toisesta kaupunginosasta mutta ympäristöltään ja hinnaltaan muuten sopivan. Keskiviikkoaamuna netissä oli jopa kaksi todella mainiota asuntoa. Samaan aikaan kun saimme kutsun maanantaisen asunnon näyttöön, näimme pohjapiirrustuksen unelmakodistamme. Onnea on se, että poikaystävä ei tajunnut vuokran olevan ilman lämmityskuluja ja luuli siksi sen mahtuvan budjettiimme täydellisesti. Muuten emme ehkä olisi vastanneet ilmoitukseen mutta nyt kirjoitimme sinne varmuuden vuoksi molemmat. Lisäsin tekstiin vielä muutamia sympatiapisteistä Suomea koskien ja aloin odottaa.

Ei tarvinnutkaan muuttaa sillan alle.

Poikaystävä soitti torstai-iltana töihin. Ei tässä muuta, mutta meidät kutsuttiin juuri sen unelmakodin näyttöön. Samana iltana laskimme asunnon realistiset kulut, totesimme sen olevan hieman yläkanttiin mutta muuten niin oikea, että peruimme sen maanantaisen asunnon näytön.

Menimme asunnolle lauantaina klo 12. Yllätykseksemme olimme ensimmäiset paikalla ja saimme ihan rauhassa tutkia asuntoa ja jutella nykyisten vuokralaisten sekä asunnonomistajan pojan kanssa. Kirjoitimme jo hakemusta, kun asuntoon tulvahti muitakin katsojia, mutta asuntoa järjestävä tyyppi jatkoi vain juttuaan meidän kanssamme. Hän pyysi vielä, että laitamme seuraavana päivänä viestin, jos olemme yön jälkeen edelleen kiinnostuneita.

Kadulla poikaystävä totesi meidän molempien mietteet. Tässä se olisi, meidän unelmakoti. Kolme huonetta ja iso keittiö, muualla vanhaa laminaattia mutta keittiössä valkoinen puulattia. Erkkeri, iso kylpyhuone, kaasuliesi. Talon kulmalta alkaa puisto, joka rajautuu Reiniin. Miten voimme katsoa mitään muita asuntoja, kun tiedämme, että tällaisiakin on!

Emme miettineet koko päivänä mitään muuta kuin asuntoa. Illalla poikaystävä ehdotti, että kirjoitetaan nyt jo sähköposti omistajille ja kerrotaan, että olemme niin varmoja, ettei meidän tarvitse nukkua yön yli. Ja minä kun niin pelkäsin, että mies alkaisi pakittaa! Onneksi lauantai-iltana oli sosiaalisia rientoja, joten sai vähän muutakin ajateltavaa kuin kyseinen kämppä.

Sunnuntaina klo 12 poikaystävä soittaa ja kertoo, että meidän on kutsuttu tapaamaan asunnon varsinainen omistaja tänään klo 16. Siinähän se paniikki sitten iski. Mitä laitetaan päälle? Miten ollaan? Ovatkohan nämä eilen turkooseiksi lakatut kynnet liikaa? Millä u-bhnalla ajetaan ettei vain myöhästytä?

Kölnin harmaa talvi.

Klo 16.05 soitimme ovikelloa ja kohtasimme erittäin herttaisen ja avoimen vienosti kölnin murretta puhuvan vanhan rouvan. Keskustelu lähti heti hyville urille eikä suunta  muuttunut seuraavaan tuntiin. Saimme kuulla kaiken rouvan lomamatkoista ja melontaharrastuksesta, josta ikä ja lääkärit ovat nyt tehneet lopun. Keskustelimme vaikka mistä ja jossain vaiheessa hän haki olohuoneesta kirjan, jota parhaillaan lukee, jotta voimme puhua siitä. Lähdimme kotiin vasta sitten, kun seuraava asunnonhakija soitti ovikelloa. Ulkona poikaystävä sanoi, että jos emme tämän jälkeen saa sitä asuntoa, se ei ollut meille tarkoitettu. Kaikki, koko prosessi tuntui menneen niin oikein ja kivuttomasti, että aloin todella pelätä sitä, millaisen vastauksen seuraavana päivänä saamme.

Kumpikaan meistä ei nukkunut yöllä kovin hyvin. Aamulla ajattelin, että nyt on pakko keskittyä töihin ja yrittää unohtaa joskus myöhäisiltapäiväksi luvattu puhelu. Olin juuri selvittänyt jännittävän viikonlopun tapahtumia ja unelma-asuntoa työkaverille, eli en onnistunut tavoitteessani, kun puhelimeni soi. Kello oli 12.10. ja poikaystävä kertoi, että me saimme asunnon. Menen harvoin sanattomaksi mutta niin tapahtui.

Seuravaana iltana istuimme taas ryhdikkäinä vanhan rouvan luona ja tavasimme vuokrasopimusta. Sitten vain nimet alle ja asia oli sillä selvä. Rouva kertoi, että olisi voinut tehdä sopimuksen jo sunnuntaina mutta että piti kuitenkin vielä tavata ne muutkin loppusuoralle selvinneet hakijat. Oli mahtavaa kuulla, että meidän molempien tuntemukset pitivät paikkansa.

Näin. Nyt meillä siis on uusi koti ja vieläpä unelmiemme asunto. Muuttoon on vielä muutama kuukausi aikaa mutta se ei haittaa. En tosin melkein vieläkään meinaa tajuta, mitä tapahtui, sillä kaikki kävi niin äkkiä. Kävimme allekirjoittamisen jälkeen kävelyllä uudella kotikadulla. Siellä poikaystäväni pällistelee ikkunoita ja tuumaa, että wau, tätä en näytössä huomannutkaan, meillä on tosiaan katossa jopa vanhoja kipsikoristeita. Niin, sanon, meidän naapureilla on. Meidän tulevat ikkunat ovat nämä vasemmanpuoleiset.

Niin, että jos joku kaipaa apua asunnonhakemisessa, voin ehkä tarjota vinkkejä tai apua. Tämä oli neljäs asunto, jonka olen Kölnistä saanut, ja tilastojeni mukaan asunnonhaku kestää kaksi viikkoa ja maksimissaan kaksi näyttöä.

Muualla hyvä, kotona paras

Eilisessä Hesarissa oli juttu kollegasta ja Amerikkaan asettuneesta ulkosuomalaisesta. Jutussa Sirpa Tuomainen pohtii sitä, millaista ulkomaille asettuminen on ja millaisia vaiheita siihen kuuluu. Sirpa on aika monta kymmentä vuotta itseäni edellä, mutta kuulosti kovin tutulta lukea tällainen kommentti:

"Jokaisen täytyy valita, missä määrin assimiloituu uuteen kulttuuriin. Useimmat päätyvät kolmanteen tilaan, jossa kahden identiteetin välillä tasapainottelusta muodostuu päivittäinen nuorallatanssi.”

Olen viime aikoina jälleen kerran miettinyt sitä, mikä on kotimaa ja koti ja missä sitä ihmisen pitäisi olla. Minulla oli Suomessa vietetyn kesäloman jälkeen ensimmäistä kertaa oikein kunnon koti- tai Suomi-ikävä. Mutta kaikki sen jälkeinen toiminta onkin sitten tähdännyt siihen, että olen asettumassa tänne ja siis jäämässä. Ainakin nyt joksikin aikaa.

Asettumiseen tähtäävään toimintaan kuuluu muun muassa kirjahyllyn siivous. Löysin nimittäin kirjahyllystäni opetusmateriaaleja, joita käytin työskennellessäni viisi vuotta sitten suomalaisessa lukiossa. Jos joskus palaan, tuskin tarvitsen lehtileikkeitä vuodelta 2009. En edes tiedä, miten ja miksi materiaalit ovat tänne maailmalle kulkeutuneet, mutta nyt ne joka tapauksessa ovat paperinkeräyksessä. 

Toinen pieni mutta minulle iso askel on suomalaisen puhelinliittymän irtisanominen. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vasta neljän vuoden jälkeen tuli hetki, jolloin tajusin, että oikeastaan se on aika tarpeeton. Tämä siis tiedoksi Suomen tutuille: ensi kerralla ollessani Suomessa pommitan teitä prepaid-numerosta!

Kolmas ja ehkä se merkittävin kotiutumisen ja aloilleen asettumisen merkki on se, että etsin tällä hetkellä yhteistä kotia poikaystävän kanssa. Siitä ei sitten enää ihan niin helposti sanotakaan, että moro, mä lähden tästä Suomeen lunta luomaan.

Neljän vuoden jälkeen on siis syytä myöntää, että koti ja elämä ovat täällä. Ja että niin on hyvä. Toki Suomessa on paljon rakkaita ihmisiä, mutta Suomen joululomalla huomasin, että kaipasin
Kölnin ystäviä ja omaa kotia täällä. Allekirjoitankin täysin Sirpa Tuomaisen kommentin:

”En ole amerikkalainen, koska en ole kasvanut täällä, mutta en sovi enää Suomeenkaan, koska olen kokenut jotain uutta, mitä suomalaiset läheiseni eivät ole kokeneet. Sitä ei tunne kuuluvansa täysin minnekään.”

Kahden kielen, maan ja kulttuurin välissä seilaamisessa on etunsa, mutta se vaara, ettei lopulta tunne kuuluvansa mihinkään. Sen välttääkseni olen pikku hiljaa alkanut myöntää itselleni, että kyllä elämä nyt vaan taitaa olla täällä besserwisserien ja karnevaalien luvatussa maassa. Eihän ihminen voi loputtomasti seilata ees ja taas vaan kyllähän se koti jossain pitää olla. Yön pimeinä tunteina lohdutan itseäni myös sillä ajatuksella, että eihän se Suomi mihinkään karkaa ja että kyllähän sinne aina pääsee takaisin, jos haluaa. 

Täytyy siis myöntää, että muualla on hyvä, mutta kotona Kölnissä paras. Jos täältä saisi ruisleipää, kunnon salmiakkia ja Suomessa asuvat ystävät voisi teleportata ajatuksen nopeudella kylään, minulla ei tosiaan olisi mitään valittamista tässä elämässä. Ainakaan tällä hetkellä. Sehän voi olla, että punnus kääntyy pian taas toiseen suuntaan ja iskee ihan mega-Suomi-ikävä. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.