Joulu tuli taloon

Joulu meinasi päästä yllättämään! Ensimmäisen adventin aattona tajusin, että kodissa ei ole vielä mitään jouluista. Olen muistanut ajatella joulukortteja ja joulukalenterikin ehti lähes valmiiksi mutta koristelut ovat aivan unohtuneet. Jotenkin tuntuu aikaiselta laittaa koti nyt jo jouluiseksi. Toisaalta jouluhullussa Saksassa kaikki on sallittua, ja jos monet ovat Suomessakin jo leiponeet useita pellillisiä pipareita, niin kyllä meilläkin saadaan jo toivotella hyvää joulua.

Marraskuun pimeys on muuttunut Kölnissä joulukuiseksi pimeydeksi, joten kaikki, mikä piristää ja tuo valoa, on erittäin tervetullutta. Olen viime vuosina alkanut pikku hiljaa kerryttää sisältöä joululaatikkoon, joten koristelutilanne saatiin hyvin nopeasti korjattua. Jos joulukuusta markkeeraavien oksien koristeet lisääntyvät tuttua vauhtia, niitä on ensi vuonna jo viisi!

Meillä ei ole vielä koskaan ollut omaa kuusta, sillä olemme joulupyhät aina jossain muualla kuin kotona. Mutta kuusenhavut tuovat ihanaa tunnelmaa, joten toteutin tänä vuonna saman kuin viime vuonna. Kukkakaupasta hankkimani kuusenoksanippu maksoi 2 euroa ja 50 senttiä ja oli jokaisen pennin arvoinen. Siitä riitti pilkottavaa, ja  nyt on kodissa havuja ja kuusen tuoksua! Isoon lasimaljakkoon tungettuina oksat eivät myöskään varise, vink vink!

Perinteiseksi muodostunut adventtikynttelikkö tuli sekin nopeasti kasaan, mutta kaipaan siihen tänä vuonna jotain uutta. Kunhan ehdin joulutoreille, aion metsästää tarjottimella jotain, vaikka jonkin eläinhahmon.

Hiljattain hankkimani kirjainsetti muuttui hetkessä syntymäpäivätoivotuksesta jouluiseksi viestiksi. Virheostoksena viime vuonna pitämäni valosarja onkin juuri passeli sen kaveriksi. Sen verran pitää kaappeja vielä penkoa, sillä eräät jouluvalot ovat edelleen hukassa. Tähän aikaan vuodesta valoja ei voi olla liikaa.

Minun joulukuinen suosikkini on ehdottomasti keittiön ikkunan paperitähtilamppu. Ripustaminen oli miehen tehtävä, koska minä en yltä korkeaan ikkunaan. Mitä meinaatte, onko lamppu jo paikoillaan? Onneksi tässä on vielä monta adventtia ennen joulun h-hetkeä. Sitä ennen haluan vielä leipoa pipareita ja ehtiä juomaan yhden tai kaksi Glühweinia, ja siihen mennessä mies on jo täysin jouluradion kyllästämä.

ILOISTA JOULUNODOTUSTA KAIKILLE!

Lue myös:

Joulukalenteri alkaa nyt

Jouluinen koti 

Joulukalenteri alkaa NYT

Joulukuun ensimmäinen tarkoittaa, että seuraavat viikot saa avata luukkuja, pussukoita, nyssyköitä, laatikoita ja paperipusseja. Saksassa joulukalenteri ei ole vain lasten juttu, vaan myös aikuiset saavat omansa. Jo kolmannen kerran olemme tehneet miehen kanssa yhteisen joulukalenterin.

Perinne alkoi ensimmäisenä yhdessä asumisen vuonna. Olin aikaisempina vuosina saanut kämppikseltä lahjaksi itse tehdyn joulukalenterin. Koska puolisolle voi olla vaikea keksiä yhtä erityistä ja isoa lahjaa, ehdotin, että lahjotaan toisiamme koko adventin aika. Tänä vuonna minä meinasin jo, että ei ehkä sittenkään jakseta kasata kalenteria, mutta mies tuumasi, että miksi ei.

Onhan siitä paljon iloa. On kiva, kun jompikumpi saa joka päivä jonkin pienen yllätyksen. Kalenterista on menneinä vuosina löytynyt mm. karkkia, meikkejä tai muita hoitotuotteita, lahjakortteja ja ideoita yhteisiin hetkiin. Muistan ikuisesti, miten mies nauroi saadessaan viime vuonna Star Wars -elokuvan taisteluja kuvaavan kirjan, jonka muoviset kuvat liikkuvat sivua liikuttamalla. 

Kalenterin lahjoilla ei ole parasta ennen -päivää. Toteutimme nimittäin kuukausi sitten kylpyläpäivän, jonka lahjoitin miehen joulukalenterissa kaksi vuotta sitten. Ja useita viime vuoden lahjakorttejakin on vielä käyttämättä, kuten viininmaistelu. Kun joskus ehdimme taas treffeille, on takataskussa monta ideaa.

Mies saa myös töistä joululahjaksi paketillisen erilaisia lahjakortteja. Säilytämme niitä puulaatikossa kirjahyllyssä, ja sieltä voi aina välillä käydä hakemassa ideoita. Koko syksyn on pitänyt mennä käyttämään viime vuodelta peräisin oleva leffapaketti, mutta kiireisyydestä kertonee se, että ajatukseksi on jäänyt. Iltatyö vähän häiritsee harrasteita eikä viikonloppuisinkaan muka ole aikaa.

Tänä vuonna hain kalenteriin apua Kölnin belgialaiskorttelien joulutempauksesta. Sain joulukalenterin keräyskortin ystävältäni ja yhtenä iltana pyörin kortteleissa ja keräilin pikkuisia lahjoja. Korttiin oli merkitty 23 putiikkia tai kahvilaa, joista sai käydä hakemassa yllätyksen. Valitettavasti viidestä liikkeestä vastattiin, ettei sinä päivänä enää jaeta lahjoja. Sain kuitenkin mukaani yhteensä kahdeksan yllätystä, jotka on nyt jaettu kalenteriin tasapuolisesti. Tänä vuonna riitti siis, että mietti miehelle kahdeksan lahjaa.

Yllätysten pakkaamista varten olin jo hankkinut aikaisemmin paperipusseja ja hauskan graafisen tarrasarjan, josta sai numerot ja tarran pussin sulkemiseen.

Vielä eilen illalla minun kalenterinpuoliskoni näytti aika tyhjältä. Mutta tonttu oli käynyt tänä aamuna sillä aikaa, kun olin urheilemassa. Tosin näyttää siltä, että loppupäivien pussit ovat vielä tyhjinä, joten tonttu lienee tulossa uudelleen käymään.

Tästä voi joulusesonki alkaa! On siis aika säätää keittiön kaiutin Joulu-radion taajuudelle ja alkaa nauttia. Joulutoreille en ole vielä ehtinyt, mutta onhan tässä vielä tovi jouluun. Joulukortit on tehty, piparien paistoa suunniteltu ja huomenna aion kaivaa jouluvalot esiin.

Miten sinun jouluvalmistelusi ovat alkaneet?

Iloista joulunodotusta kaikille!

Sinua voi kiinnostaa myös:

Jouluinen koti

Joulupiparit

Vuoden 2017 uudet lastenkirjat

Suomessa tehdään kauniita, hassuja, syvällisiä, vauhdikkaita ja monitasoisia lastenkirjoja. Olen tänä vuonna ehtinyt tutustua kuvakirjatarjontaan valitettavan huonosti, mutta sen tiedän, että kotimainen kuvakirja voi hyvin. Rohkeita avauksia tulee erityisesti ruotsinkieliseltä puolelta ja pienistä kustantamoista, kuten Etana Editions ja Mini-kustannus.

Tämä postaus rajoittuu noin 6-10 -vuotiaille tarkoitettuihin sarjakirjoihin. Koska oma esikoiskirjani aloitti lastenkirjasarjan, olen lukenut suurella mielenkiinnolla, millaisia muita sarjoja ja hahmoja lastenkirjamaailmaan on syntynyt. Huomasin juuri, että kaikki tähän valitut kirjat ovat naispuolisten kirjoittamia, mikä on aivan puhdas sattuma. 

Näitä kirjoja suosittelen lämmöllä ja innolla!

Taru Viinikainen: Tiltu ja Lettu. Leikkimökin asukas, WSOY
Kuvitus: Oili Kokkonen

Ihastuttava, lastenkokoinen ja mielikuvitusta kutkuttava tarina! Taru Viinikaisen esikoislastenkirja kertoo Tiltusta ja Letusta, joiden isä on rakentanut pihaan hienon uuden leikkimökin. Äitiä stressaa, sillä puutarhasta puuttuu feng shui, ja tytöt päättävät leipoa äidille piristykseksi hiekkakakun. Leikkimökin uunista löytyy yllättäen ihan oikea suklaakakku ja pian sen omistajakin, nimittäin pertinjuntti, saapuu paikalle.

Alkaa muutaman tunnin kestävä vauhdikas seikkailu, jossa lukijalle selviää, millaista elämää pertinjuntit viettävät ja millaisin keinoin Tiltu ja Lettu muuttuvat taas takaisin tavallisiksi tytöiksi. Suklaakakku on nimittäin kasvattanut Tiltulle siivet ja Letulle hännän, mikä on ihan hauskaa mutta ei kuitenkaan toivottavaa.

Viinikaisen teksti on värikästä ja monitasoista. Tarinassa on herttainen kertojaääni, joka tuo siihen lämpimän sävyn. Tekstissä on hauskoja sanoja, kuten pertinjuntti ja kurttunakka,  ja sopivasti silmäniskuja myös aikuiselle lukijalle. Oili Kokkosen värilliset kuvat ovat kuin karkkeja ja kruunaavat kokonaisuuden, enkä ihmettele, että kirja on saanut huomiota. 

Elisa Nieminen: Lotta Torvinen ja salaperäisen käärön arvoitus, Myllylahti
kuvitus Harri István Mäki

Kesäloma alkaa ja perhe Torvinen sulloo itsensä matkailuauto-Salamaan ja suuntaa leirintäalueelle. Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain erilaista. Vaari on karannut hoitokodista ja liittyy lomailijoiden seuraan. Isä keskittyy viikon lopulla koittavaan grillimestarikilpailuun, jossa on luvassa huima rahapalkinto, eikä huomaa, miten epäilyttäviä henkilöitä muut leirintäalueen asukkaat ovat. Lotta ja hänen veljensä Leevi saavat mielekästä puuhaa alkaessaan selvittää, liittyykö joku leirintäalueen asukas poliisin etsimiin vankikarkureihin. Entä mikä on salaperäinen käärö? Selvitys johtaa lapset öiselle saarelle ja kiperiin tilanteisiin, mutta lopussa arvoitukset ratkeavat.

Elisa Niemisen esikoiskirja aloittaa kirjasarjan. Tilannekomiikkaa ja jännittäviä hetkiä sisältävä teos on kuin dekkari, jossa tapahtumat etenevät väärinkäsitysten mutta myös yöllisten hiippailujen kautta. Lapsilukijan kommentti oli, että tarinassa hauskinta on alku, jossa sullotaan eli pakataan tavaroita mutta isä ottaa mukaansa vain makkarapaketin ja radion, jotta voi kuunnella lomalla pesäpalloa. Kirjan piirrokset ovat Harri István Mäen käsialaa.

Kirja sopii kaikille huumorista, salapoliisisarjoista ja kesäisistä seikkailuista kiinnostuneille.


Vuokko Hurme: Kiepaus, S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Vuokko Hurmeen Kiepaus on erikoisin, omalaatuisin ja jännittävin lastenkirja, jonka olen hetkeen lukenut. Lenna on 8-vuotias tyttö, joka on kotoisin Kardumista. Kardum on kaupunki, joka jäi jäljelle, kun maailma joitain vuosikymmeniä sitten, silloin kun äiti ja isä olivat vielä lapsia, kääntyi nurinpäin. Jalkojen alla on taivas ja yläpuolella maa, josta repeilee silloin tällöin rakennuksia ja puita, jotka tippuvat taivaalle.

Lennan maailma on kotitalo, sillä hän ei ole vielä saanut lähteä vaijereille ja niiden avulla muihin taloihin ja paikkoihin. Siksi Lenna ja hänen pikkusiskonsa Rousku eivät ole elämänsä aikana nähneet montaakaan ihmistä. Mutta 8-vuotissyntymäpäivänä Lenna saa lähteä isän kanssa vaijereille ja kauppaan. Sinä samana kesänä tapahtuu paljon kaikenlaista hyvin pelottavaa. Kardumista alkaa loppua vesi, ja aikuisten on keksittävä asiaan ratkaisu. Lopulta Lennan koko perhe päätyy seikkailuun, jolla on onneksi onnellinen loppu. Ilmeisesti tarina saa vielä jatkoa, sillä teos on Huimaa-sarjan ensimmäinen osa. 

Kiepaus on lasten dystopia, joka esittelee maailman sellaisena, kuin se voisi joskus vielä olla. En tarkoita, että maailma koskaan kääntyisi, mutta puhdas juomavesi on häilyvä luonnonvara ja jos öljy loppuu, ei muoviakaan ole. Ravinnonkin kasvattaminen vaikeutuu, jos ilmasto lämpeää. Hurme on vienyt ajatusleikkinsä aivan loppuun asti; miten peseydytään, jos vettä ei ole? Millaisia ovat asunnot, joiden lattia on katto? Miltä keittiö näyttää, kun se on väärinpäin? Kaikki maallinen on lopulta kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, mitä perhe ja välittäminen merkitsevät.

En suosittele kirjaa, sen jännityksen vuoksi, aivan perheen pienimmille, mutta 7-10 -vuotiaat se imaisee mukaansa ja pitää varmasti otteessaan. Tämän teoksen olisin mielelläni nähnyt Junior-Finlandia-ehdokkaana. 

Jo viime vuonna aloitetut suosikkisarjat ovat saaneet tänä vuonna jatkoa.

Paula Noronen: Tagli ja Telle. Tehtävä kauppakeskuksessa, Tammi 
kuvitus: Oili Kokkonen

Tiedän yhden 8-vuotiaan pojan, joka odotti tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä sarjan ensimmäinen osa oli kuulemma aivan tosi hyvä. Tagli ja Telle ovat kaksi kekseliästä lasta, jotka asuvat kauppakeskuksen yläkerrassa. Äiti ja isä matkustavat ympäri maapalloa auttamassa uhanalaisia eläimiä ja vanhempien poissaollessa lapsista huolehtii kauppakeskuksen vartija Keimo. 

Sarjan ensimmäisessä osassa Tagli ja Telle perustivat etsivätoimiston, ja tässä toisessa osassa sille on taas käyttöä. Kauppakeskuksessa liikuskelee voro, jonka mukaan tarttuu kummallisia asioita, kuten nakkeja ja kuumavesipulloja. Tagli ja Telle löytävät pian johtolangan ja tukun epäiltyjä, mutta kuka heistä oikein on salaperäinen varas? Erilaisia käänteitä ja moninaisia kikkailuja sisältävä teos päättyy yhteisiin kakkukesteihin.

Norosen teos on kuin vauhdikas elokuva tai tv-sarja. Kohtaukset leikkautuvat nopeasti toisiin, ja Oili Kokkosen värikuvitus on niin hauska ja ilmeikäs, että lukija voisi kuvitella olevansa sisällä tarinassa. Tämän teossarjan uskoisi iskevän myös poikiin, jotka eivät muuten lue. Telle on kylmähermoinen hurjastelija ja Tagli taas keksijänero, jolta löytyy ratkaisu tai laite tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Kaiken yllä häärää puhuva papukaija Seppo. Uskon, että seuraavallekin osalle on jo kova tilaus. 

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikin talvi 
kuvitus:Ninka Reittu

"Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa, ja jos sinä et usko, että voi olla kiltti ja tuhma yhtä aikaa, niin uskopa vain huviksesi kuitenkin - ei se ole ollenkaan vaikeaa. Pikkiriikille käy varsin usein niin, että kun hän yrittää olla kiltti ja noudattaa aikuisten keksimiä määräyksiä, hän menee sekaisin, ja onkin vahingossa tuhma."

Viime vuoden vekkuleimpia lastenkirjauutuuksia oli Hannele Lampelan esikoislastenkirja Prinsessa Pikkiriikki, joka esitteli omapäisen pikkutytön, joka uskoo mielikuvituksen voimaan. Yhdessä Makkara-koiran ja prinsessa Pöjöläisen kanssa tapahtuu pieniä suuria seikkailuja.

Jälleen kolmesta erillisestä tarinasta koostuvassa Pikkiriikin talvessa harmia aiheuttaa pikkuveli, joka sotkee leikit ja jonka Pikkiriikki haluaisi myydä kirpputorilla. Keskimmäsessä tarinassa nautitaan ensilumesta ja lasketaan lumiautolla hurjaa mäkeä. Kolmas kertomus käsittelee joulua. Pikkiriikki toivoo, että tuhmatkin saisivat lahjoja, ja lähtee Pöjöläisen kanssa jakamaan pikkulahjoja naapurustoon joulutontuiksi naamioituneina. 

Pikkiriikin ensimmäiset seikkailut olivat yllätyksellisemmät ja käänteissään huvittavammat kuin nämä talviset seikkailut, mutta molemmat kirjat ovat erittäin viihdyttäviä ja haluan jatkossakin kuulla Pikkiriikistä. Lampelan kieli on omanlaistaan, rytmiltään puhekielistä ja erityisesti ääneen lukuun sopivaa. Ninka Reitun värikuvitus on  ilmeikäs, tarkkalinjainen ja suloinen. Kuka voisi olla rakastamatta Prinsessa Pikkiriikkiä ja Makkara-koiraa!

Mitkä ovat omat suosikkisi vuodelta 2017?

***Kirjat saatu kustantamoista paitsi Kiepaus, jonka luin BookBeatissa.

Lue myös

Lasten- ja nuortenkirjasuosikit 2016

Helpot itse tehdyt joulukortit

Tällä viikolla on monenlaisissa fiideissä näkynyt kuvia ensimmäisistä joulupipareista, ja joulutoritkin on täällä Kölnissä jo rakennettu valmiiksi. Ovet aukeavat huomenna eli pian on taas lupa juoda glühweinia. Vuoden tauon jälkeen se maistuukin jo.

Kuten ehkä olette huomanneetkin, minä pidän perinteistä. Olen jo joidenkin vuosien ajan pitänyt yllä tapaa tehdä joulukortit itse. Viime vuonna joulukortin korvasivat häiden kiitoskortit, mutta kaksi vuotta sitten vietin yhden iltapäivän väkertäen joulukuusia ja maisemia värikkäillä wasiteipeillä ja kolme vuotta sitten käytin kortin pohjana valokuvaa. Tänä vuonna tarvittiin taas jotain uutta. 

Joulukorttiperinteeseen kuuluu nimittäin tärkeänä sääntönä uuden tekniikan tai materiaalin käytön opettelu. Olen jo jonkin aikaa ollut innoissani tekstaamisesta tai miten se englannin sana "lettering" nyt suomeksi taipuukaan. Minut tuntevat tietävät, miten huono käsiala minulla on. Jopa kummityttöni on valitellut, ettei matkalta lähetetyn kortin tekstistä meinannut saada selvää. Ehkä tekstaamisen harjoittelu toisi vihdoin apua tähän pulmaan. Toistaiseksi malleista tekemäni yritelmät ovat vielä aika kaukana mallien kauniista linjoista, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Joskus mietin, miksi vain lapset saavat tehdä kaikkea hauskaa: ostin torstaina uudet vesivärit. En edes muista, milloin viimeksi olen sellaisiin koskenut, mutta nyt on uudet ja hienot. Jotenkin olin ymmärtänyt, että pakkaus olisi sisältänyt myös siveltimen mutta näin ei ollutkaan.  Kauhea takaisku, kun koko viikon on odottanut sunnuntaita ja askartelupäivää. Onneksi löysin miehen työkalupakista pieniä, vähän karheita mutta muuten toimivia siveltimiä, ja homma pääsi käyntiin.

Voin muuten kertoa, ettei mikään ole rentouttavampaa kuin korttipohjien maalaaminen vesiväreillä. harmaana sunnuntai-iltapäivänä. Olisin voinut jatkaa sitä vaikka kuinka kauan. Valitettavasti kortteihin varaamani paksu kunnollinen paperi loppui jossain vaiheessa ja siihen myös maalaaminen.

Hitaasti hyvä tulee piti paikkaansa tälläkin kertaa. Korttipohjien piti kuivua muutama tunti ennen seuraavaa vaihetta. Koska joulukorteissa on kyse myös opettelusta, itseään kohtaan ei se saa olla liian vaativaa. Siksi korttiin ei tullut mitään monimutkaista tekstiä vain ihan vaan hyvän joulun toivotus. 

Tekstaamiseen ostamani ystävän suosittelemat akryylikynät eivät täysin vastanneet sitä, mitä olisin halunnut tai odottanut, sillä huokoinen paperi olisi tarvinnut jotain paksumpaa väriainetta. Sen enempää kilpavarusteluun lähtemättä päätin, että tämä on nyt tässä. Hieman harkitsen vielä, lisäisinkö kortteihin jotain kimaltavaa, mutta ehkä niistä tulisi sen myötä jo liian kitchiä, sillä pohjavärit eivät muutenkaan ole kovin jouluiset.

Sen verran tekniikasta kuitenkin innostuin, että taidan askarrella itse ensi vuoden seinäkalenterin käyttämällä kuukausien nimiin samaa. Vesivärit, nuo lapsuuteen unohdetut aarteet, eivät tämän jälkeen tule unohtumaan kaapin perälle.

Vuoden paras (syntymä)päivä

Tarjoilut ovat valmiina. Kattauskin on. Lasit on kaivettu esille. Viimeiset murut on siivottu lattialta, ja ensimmäisen skumpan voisi ehkä jo avata valmiiksi. Vieraat on kutsuttu kylään kello 15, ja kaikki tulee siihen mennessä valmiiksi. Vieraat tekevät juhlan, joten odotus alkaa.

Ensimmäinen vieras soittaa ovikelloa klo 15.22 ja puolessa tunnissa tupa on täynnä. Saksalainen on mieluummin vähän myöhässä kuin ensimmäisenä paikalla. 

Viime vuosi meni häähulinoissa, joten jätin syntymäpäivät kokonaan juhlimatta, mutta tänä vuonna tuntui taas kivalta tehdä jotakin. Saksassa on tavallista kutsua vieraat ravintolaan tai baariin eli kodin ulkopuolelle, mutta meillä on niin kiva koti, että miksi ei juhlisi täällä. Kekkerit laitettiin lopulta aika nopeasti kasaan, koska viikkoa aikaisemmin en edes tiennyt, olenko juhlapäivänä kotona. Yllättävän moni vieras kuitenkin vastasi myöntävästi kutsuun, jossa luvattiin aikuisten oikeesti juhlintaa sunnuntai-iltapäivänä kahvin, kakun ja skumpan voimin.

Niinhän se on, että vaikka asunnossa on kuinka monta huonetta, paras meno on aina keittiössä. Tässä asunnossa on tosin parasta juuri keittiö, johon mahtuu iso ruokapöytä, ja jossa voi näemmä hengailla yli kymmenen ihmistä erinäisinä ryppäinä ympäri huonetta. Keittiön viehätystä lisää valkoinen puulattia, jota yksi vieras ei lakannut ihastelemasta. Tilaisuuden pienimmät vieraat valloittivat sentään olohuoneen, vaikka emännällä olikin aika heikko lelu- ja muu viihdytystarjonta.

Tarjoilut onnistuivat! Olin pyytänyt miestä tekemään cookieseja ja hän leipoikin kahta sorttia: suklaa-suola-cookieseja ja inkivääri-sitruuna-kookos-keksejä. Itse väänsin paprika-oliivi-sarvia ja tein mustikkapiirakan, ja saksalainen ystäväni teki syntymäpäivälahjaksi perinteisen saksalaisen juustokakun. Se oli niin tuhtia, että sitä jäi yli niin pakastettavaksi kuin töihinkin vietäväksi.

Oikeastaan järjestin juhlat vain siksi, että lahjoja on kiva saada. Ja niitähän tuli, vaikka kutsussa olin sanonut, että eivät ne ole mitenkään välttämättömiä. Sain lahjakortteja ja kukkia, korvikset sekä vihreät pippuri- ja suolamyllyt keittiön vihreään keitaaseen. Kyllä ystävät minut hyvin tuntevat.

Sunnuntai-iltapäivä oli oikein kiva aika juhlia. Myöhään ei voinut mennä, sillä kaikilla oli vastassa työaamu. Viisi skumppapulloa ja 12 olutta myöhemmin juhlat oli juhlittu ja vieraat lähtivät kotiin. Ehkä ensi vuonna taas, mutta sitä ennen on muiden vuoro.

Lue myös:

Milloin ihminen on aikuinen?

Hyvää syntymäpäivää minulle

Milloin ihminen on aikuinen?

Minulla on tänään syntymäpäivä. Täällä Saksassa se on vuoden paras päivä, koska syntymäpäivähullun kansan keskuudessa satelee onnitteluja, huomiota juhlallisuuksia. Mutta päivä aiheuttaa myös ajattelemisen aihetta. Tänään pärähtää mittariin sellainen luku, joka siirtää minut urheilussa ikänaissarjaan (jos siis harrastaisin jotain lajia, jossa tarvitaan sarjoja). Jos olisin kuvataiteilija, tästä päivästä eteenpäin en voisi enää saada nuori taiteilija -palkintoa.

Mutta enhän minä vielä ole vanha tai ainakaan kovin aikuinen. Herääkin kysymys, milloin ihminen on aikuinen? Mikä on aikuisuuden mitta?

Viime vuosikymmeninä aikuisuuden mitta on Suomessa ollut 18 vuotta. Siinä iässä saa laillisesti astua auton rattiin ja ovet avautuvat myös alkoholin maailmaan. Näitä kahta ei tietenkään kannata yhdistää. Vanhin kummityttöni pääsi tänä kesänä ripille ja saattaa ajaa autoa kolmen vuoden päästä. Kolme vuotta on aikuisen elämässä yksi hujaus ja menee niin äkkiä että huhhahhei. Hän tosin on hyvin pitkä ja näyttää jo ihan aikuiselta, joten siinä mielessä jo edessä häämöttävä aikuisuus on ihan uskottavaa.

Tästä tuli mieleeni tapaus lukiovuosilta. Tätini oli hetken perhepäivähoitaja ja piipahdin joskus koulun jälkeen kylässä. Eräs viisivuotias oli erittäin kiinnostunut siitä, millainen auto minulla on. Kun kerroin, ettei minulla vielä ole ajokorttia, hän pyysi minua seisomaan. Arvioivan katseen jälkeen sain tuomion.

- Joo-o. Et ole vielä tarpeeksi pitkä.
En ole kasvanut tapauksen jälkeen milliäkään, mutta sain ajokortin silti.

Pituus ei siis riitä aikuisuuden määrittelijäksi. Mitenkäs on painon kanssa? Ihmisen ruuansulatus hidastuu joka vuosi, minkä pitäisi aiheuttaa 0,5 kilon lisää elopainoon. Olisiko painoindeksistä sen määrittäjäksi, milloin aikuisuus on saavutettu? Kun vuosirenkaita on vyötäröllä tarpeeksi, ihminen on kasvanut aikuisuuden mittaan.

Rypyistä ei tässä varmaan tarvitse puhua, sillä ne ovat (valitettavasti) itsestäänselvyys. 

Sitten on tietysti maallinen mammona. Mitä isommat lainat sitä aikuisempi ihminen. Nuorena ajattelin, että omakotitalo tai muu lainaa vaativa asumismuoto, auto, vakituinen työpaikka, rivi crocseja eteisessä sekä tämän kaiken mukanaan tuomat huolet, murheet ja stressi ovat yleinen tavoite tässä elämässä. Kai minä olen aikuinen, vaikka minulla ei ole tuosta listasta kuin yhdet crocsit (työpaikan sisäkenkinä ja pidän niitä vain salaa). Stressi, huolet ja murheet kuuluvat tietysti elämään yrittämättäkin.

Perheen perustaminen on selvä aikuisuuden merkki. Muistan kun pikkusiskostani tuli äiti. Silloin ajattelin, että nyt hän on kasvanut minusta ohi ja osat ovat vaihtuneet. Toisaalta en kai ole yhtään vähemmän aikuisempi kuin hän, vaikka minulla ei vielä lapsia olekaan. Lisäksi on monia, jotka eivät halua lapsia ja ovat aikuisia silti. Ei tämäkään määrittely toimi.

Entä aikuisuus suhteessa omiin vanhempiin? Silloin ihminen on aikuinen, kun hän ymmärtää, että omat vanhemmatkin ovat vain ihmisiä virheineen ja omine elämineen. Toisaalta hyvin aikuiseksi voi kokea itsensä silloin, kun huomaa, että vanhemmat alkavat vanhentua ja tarvita apua fyysissä töissä. Mies vaihtoi kesällä isänsä autoon uudet renkaat ja tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä pyysi häntä tekemään jotain, koska ei itse fyysisesti jaksanut.

Joskus ajattelin, että sitten aikuisena minun pitää kulkea jakkupuvuissa, olla vakava ja tosissani ja kaikesta kauhean huolissani. Mutta nyt minulla on kaapissa kolmet tennarit (yhdet hopeiset) ja kasa mekkoja. Pukeutuminen ei siis ainakaan ole avainasemassa tässä.

Tämän vuoden aikana olen saanut olemiselleni jonkinlaisen selkeän synninpäästön: Lastenkirjailijana saan leikkiä ja hassutella ihan työkseni eikä siinä ole mitään kummallista tai lapsellista ollenkaan. Oikeastaan kirjoittamiseni kannalta on hyvä, että sisälläni asuu pieni lapsi, joka ihmettelee maailmaa ja katselee asioita eri vinkkelistä.

Olen myös tajunnut, ettei aikuisuutta voi tai kannata määritellä kuin ehkä sitä kautta, mitä laki sanoo. Tietyt asiat eivät ihmisessä muutu, oli hän sitten 18, 35, 50 tai 70. Omaa äijääni katsellessani näen joskus edelleen sen pienen pojan, joka hän joskus oli. Mihinkäs se olisi kadonnut, jollei itse sitä häädä pois.

Lisäksi pitää sanoa, että vaikka elämässä vauhti kiihtyy ja vuosirenkaat lisääntyvät niin kierrokset  vain paranevat. Kaikille nuoremmille tiedoksi: elämäni parhaat vuodet ovat olleet nämä vuodet kolmenkympin jälkeen. Ja kuulemma se tästä vain paranee.

Kevät on luovuuden aikaa

Vuodenkiertoni on muuttunut. Ennen syksy oli minulle innokasta uuden aloittamista ja kevät väsynyttä kesäloman odottelua ja kouluvuoden viimeistelyä. Opettajavuosista mieleen tarttunut vuodenkierto elää edelleen vahvana, mutta viime vuonna tajusin, että vuodenkiertoni on uusi. Entinen lempivuodenaikani syksy on syrjäytetty, sillä nyt on kevään aika.

Kaikki on lähtenyt luovuudesta. Olen kirjoittanut kaksi kirjaa ja molempien kirjoitus- ja hiomisajankohdat ovat sijoittuneet vuoden valoisalle puoliskolle. Entinen lempivuodenaikani syksy ei nimittäin lainkaan sovellu luovaan työhön. Tänäkin vuonna syksy on täyttynyt yliopistosta, erilaisista työtilanteista, urheilusta, lukemisesta ja illoista kielikoululla. Kirjoittaminen vaatii aikaa ja hiljaisuutta eikä onnistu, jos viikosta voi irrottaa sille yhden aamupäivän. Myöskään pimeys ei minua inspiroi.

Sen sijaan helmi-maaliskuussa, kun valo lisääntyy, on ihana nousta kevätaamuun ja työpöydän ääreen. Kevätauringon valo heijastuu vastapäisen talon ikkunoista ja toimii kuin luonnon kirkasvalolamppu. Ideat alkavat kukkia kuin läheisen puiston kirsikkapuut. Olen aikaisemmin kuullut kevätenergiasta ja innosta aloittaa keväällä jotain uutta, mutta koskaan aikaisemmin en ole kokenut sitä näin konkreettisesti.  

Esikoisteokseni jatko-osa kirjoittui tämän vuoden helmikuusta heinäkuuhun. Tällä hetkellä on menossa tekstin lopullinen hiominen ja viimeistely, mikä on yhtä hiuksien halkomista mutta samalla kevyempää kuin kokonaan uuden luominen. Tällä hetkellä päästäni ei nimittäin löydy muita luovia ajatuksia, kuin miten opettaa passiivin imperfekti tai olisiko taas syytä kerrata objektin sijat ja mitä joulurunoja luetaan joulujuhlassa. Jotain uutta ruokareseptiä voisi ehkä kokeilla mutta uuden kirjoittamisen aika ei ole nyt.

Olen jutellut tästä myös muutaman kirjailijakollegan kanssa. Useampi totesi, että nimenomaan syksy on se aika, jolloin on ihana uppoutua tekstin maailmaan, naputella menemään ja nauttia talviunille käyvän luonnon tarjoamasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Yksi sanoi kirjoittavansa aamulla innokkaasti kirkasvalolampun alla. Toisen aamu alkaa siten, että ensin laitetaan takkaan tulet ja sitten istutaan liekkien ääreen sohvalle ja nostetaan läppäri syliin.

Kateuden pisto käy mielessä, koska itse en nyt ehdi kirjoittaa mitään uutta. Mutta sitten lohduttaudun sillä, että vuodenvaihteen jälkeen alkaa taas vuoden rauhallisempi jakso, mikä tarkoittaa uuden kirjan aloittamista.

En tiedä, miten pitkään tämä uusi vuodenkierto tulee jatkumaan, mutta nyt näyttää siltä, että näin on hyvä. Kaksi ensimmäistä lastenkirjaani on syntynyt kevään vauhdilla, ja tällä hetkellä luonnosvihkoon tallentuu ideoita helmikuussa alkavaa kolmatta Hilja-kirjaa varten. En tiedä, miten kauan tällaista tahtia jaksaa, mutta nyt sujuu näin.

Nälkä tosin kasvaa syödessä, ja jossain vaiheessa kirjoittamisaikaa täytyy varmasti löytyä lisää ja vuoden ympäri. Silti tiedän olevani etuoikeutettu, kun pystyn edes osan vuodesta uppoutumaan tekstin tuottamiseen erittäin intensiivisesti. Nostan hattua kaikille kirjanikkareille, jotka joutuvat käyttämään tekstin tekemiseen myöhäisillat ja viikonloput tai joiden kirjoittamisaika on irrotettu perheen yhteisestä ajasta. Minun luovuuteni mahdollistaa mies, joka pelaa X-boxia eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.

Tekstin tuottamisen pakko ja into on kuitenkin sellainen voima, että siihen löytyy varmasti aikaa, oli tilanne ympärillä mikä tahansa.

Kuvat kesäkuiselta mökkiviikolta Kihniöstä.

Lue myös: 

Kukkia ja skumppaa eli kirjanjulkkarit

Mitä Eppu Nuotio teki meidän olkkarissa?

Syksyn mainioin lastenkirja