Minusta tulee äiti. Vaikka raskaus on edennyt jo lähelle puoltaväliä, tuntuvat nuo sanat edelleen hyvin abstrakteilta, jopa absurdeilta. Meillä on jo joitain vauvatavaroita ja vaatteitakin, mutta tuntuu oudolta ajatella, että niille on tulossa käyttäjä. Että niitä pestään ja puunataan ja napitetaan ja auotaan sen mukaan, mikä tilanne on. Emmekä me vielä yhtään tiedä, millainen niiden käyttäjästä tulee.
Raskauden konkretisoi onneksi se, kun maha alkaa näkyä ja kohdun kasvu ja lapsen liikkeet hiljalleen tuntua. Vasta silloin huomaan, että en ole päästänyt itseäni nauttimaan tästä raskaudesta. Olen edelleen enemmän varautunut siihen, ettei tämä toimi kuin että tällä kertaa joku tulisi syliin asti. Yhtenä yönä näen jopa painajaisia keskenmenosta.
Touhotan ja täytän päiväni kaikella ja nautin hyvästä olosta, mutta en ajattele syntymätöntä vielä kovin paljon. Vasta kun vatsakumpua ei enää voi olla huomaamatta, tajuan, että tämä taitaa ihan oikeasti tapahtua.
Sitten iskee pelko. Mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Miten kaikki sujuu raskausajan loppuun, miten sen jälkeen? Vanhemmaksi tuleminen on elämän suurin ja mullistavin asia. Miten valmistautua johonkin, josta ei etukäteen ole mitään käsitystä? Ylitsevuotavan ilon ja kaiken kattavan pelon raja on hiuksenhieno.
Kätilö tuli eilen kotikäynnille. Keskustelimme niitä näitä ja hän teki samalla samoja tutkimuksia kuin lääkärikin, paitsi että kätilö on ainoa, joka mittaa vyötärön ja kohdun koon. Lopuksi asettaudumme mukavasti sängylle ja alamme kuunnella sydänääniä. Kätilö varoittaa, etteivät ne välttämättä löydy, mutta minua huvittaa jo lähinnä se, kun hän painelee mahaani ja tutkii, missä kohdassa lapseni seilaa. Siis minun lapseni!
Dobblerista kuuluu ensin omia ääniäni, sitten kauittimesta alkaa kuulua tiheä jumputus. Minua alkaa naurattaa, mutta tajuan, ettei se sovi, koska muuten äänet eivät kuulu. Silmistäni valuvat kyyneleet, kun sydänsuhinan keskeyttävät välillä häiriöäänet. "Lapsesi potkaisi tätä juuri", kätilö sanoo ja siirtää dobblerin eri kohtaan. "Ja nyt se lähti liikkumaan".
Mikään ei ole koskaan kuulostanut yhtä ihanalta kuin tämä suhinan ja tuminan tasainen ja rauhoittava sekoitus.
Myöhemmin harmittaa, etten tajunnut äänittää sitä puhelimeeni. Aikaa olisi ollut, sillä kuuntelimme sydämen sykettä kaikessa rauhassa. Se näissä saksalaisen kätilön kotikäynneissä onkin niin mukavaa, että on aikaa kohdata ja tuumailla tilannetta kiireettömästi.
Sydänsuhina soi loppupäivän korvissani. Vaikka hän on vielä niin pieni, ettei pärjäisi tässä maailmassa, hän on silti jo vahvasti ja tukevasti olemassa. Uteliaisuuteni on todellakin herännyt. Millainenkohan tyyppi sieltä tulee? Periikö hän minun iloisuuteni ja eläväisyyteni vai miehen järkevän loogisuuden? Minun nenäni ja miehen kulmakarvat? Miehen pitkät isovarpaat vai minun luonnonkiharani?
Tuleva lapsi pitää vielä salaisuutensa, joihin pääsemme onneksemme tutustumaan sitten, kun hän tekee meistä äidin ja papan.
Be First to Post Comment !
Post a Comment
Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?