Monday, 6 August 2018

Linja-autolla läpi Suomen mäntymetsien

Edessä kuusi tuntia halpisbussissa, jonka penkit tunnetaan muovisuudestaan ja siitä, ettei jalkatilaa juuri ole. Uhka vai mahdollisuus?

Olen aina pitänyt bussimatkoista. Niihin oli pakko tottua lapsena, sillä bussi oli ainoa tapa päästä maalta harrastusten parin. Lukioaikana istuin linja-autossa joka päivä vähintään puolitoistatuntia. Joinain päivinä ajoin matkan jopa pari kertaa edes takaisin. Vain kerran nukuin kotipysäkin ohi.

Kun alkoi näyttää siltä, että kesälomalla on aikaa lähteä lempikaupunkiini Kokkolaan, lunastin itselleni matkalipun, jossa itse lippu maksoi saman verran kuin systeemin varausmaksu. Teki melkein mieli jättää kuskille tippiä, sillä niin vähiin sentteihin tuntipalkka jäi. Kustannustehokasta istumista.
Bussimatka alkaa. Jalkatilaa on niukasti, mutta täynnä tämä ei ole. Lahdesta lähdettiin 10 minuuttia myöhässä, saderaja tulee vastaan Heinolassa. Ensimmäinen tunti suhahtaa ohi yrittäessäni liittää laitteeni bussiyhtiön verkkoon. Päätän onnistua ja onnistunkin, mutta vasta Jyväskylässä.

Torkuista ei tule mitään, sillä kolme ihmistä hölöttää puhelimiinsa eri kielillä. Marjastaminen on kuulemma ollut menestyksekästä ja "I'll be coming back to HELsinki soon".

Muistelen kaiholla joidenkin vuosien takaista Älä kailota -kampanjaa.
Yksi tämän matkustustavan hienouksista ovat maisemat. Suomi on vihreä ja kirkas. Kauan kaivattu sade huuhtoo välillä peltoja ja mäntyjen latvoja. Miten suoria puiden tungot ja rivit ovatkaan. Ja taivasta, sitä on paljon. Kuivasta kesästä huolimatta vihreän eri sävyjä löytyy.

Punaisia tupia, perunamaita, järvenselkiä ja siltoja, jotka vievät pienten jokien yli. Männyt, kuuset ja koivut. Vihreää ja sinistä. Paikalleen unohtuneita latoja ja viljavia peltoja. Suomi on kaunis.

Mutta en ihmettele, että asiat menevät Suomessa niin usein päin mäntyä.

Kun on asennoitunut niin, että tässähän istutaan ja kauan, on puolet matkasta ohi nopeammin kuin huomaankaan.

Inhoan Saksan täpötäysiä autobahnoja, joissa yhden kaistan täyttävät rekat ja vasemmalta viuhuvat ohi kaistapäät. Täällä mietin tien reunoja katsellessani, näkyisikö hirviä, sillä muuta liikennettä ei ole haitaksi asti.

Saarijärvelle jää paljon väkeä. Mietin Paavoa ja eväitä, jotka ovat olennainen osa matkan tekoa. Alkumatkasta päätin, että ensimmäinen välipalatauko on reilu tunti lähdön jälkeen ja salaattiaika pari tuntia ennen perille pääsyä. Salmiakkien syönnille ei ole kellonaikaa.

Jyväskylän luoteispuolella mäet alkavat pikku hiljaa asettua. Kokkola 147 kilometriä ja tiekyltissä lukee Pohjanmaantie. Männyt lisääntyvät, metsät vaikuttavat hyvin hoidetuilta.
Kyyjärvellä poiketaan tieltä kauppakeskuksen luo. Jyväskylästä matkustanut tyttöporukka jää kikattaen pois kyydistä.

Odotan jo lakeuksia, joita edes sade ei peitä, vaikka bussi ajaakin kohti synkkenevää taivasta.

Ikkunan takana vilahtaa paikkakuntia, joiden nimet ovat etäisesti tuttuja mutta joita en osaisi sijoittaa kotimaan kartalle. Kiminki, Perho, Veteli. Kirkko, S-marketti, huoltoasema, metsänhoitoyhdistys ja tilitoimisto. Nyt ei mennä Vääksyn kautta Suomeen.

Kaustisilla pidetään vartin lakisääteinen jaloittelutauko. Täällä sitä kansanmusiikkia siis. Kipaisen viemään roskat huoltoaseman roskikseen. Maaseudun kirpeä haju iskee ulkona vastaan. Lanta haisee. Taidan hiostavan penkin takia tuoksua jo itsekin.

Alle 50 kilometriä jäljellä. Tästä on jo melkein selvitty.
Mäntyjä, mäntyjä, mäntyjä!
Loppumatka tarjoaa paistetta ja aurinkoa, mutta ne odottamani suuret lakeudet taitavat olla muiden reittien varrella. Meitä jatkaa Kokkolaan asti kuusi. Sateenkaari saattelee viimeisten kilometrien menoa.

Perillä odottavat aurinko, märkä asfaltti ja siskon lämmin halaus. Tädin muruset ovat ehdottomasti kaiken istumisen arvoisia. Kyllä lähtisin heti uudestaan linja-auton kyydissä jonnekin Suomeen ja sen metsien keskelle.

Be First to Post Comment !
Post a Comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?