Tänä äitienpäivänä olen oman äitiyteni kynnyksellä. Tunnen sen hyvin konkreettisesti, sillä lapseni yrittää juuri tällä hetkellä puskea kantapäätään napani läpi, siinä onneksi onnistumatta. Muutaman päivän kasvukipuja on seurannut aktiivinen viikonloppu, jossa lapsi tuntuu kokeilevan ääriään - ja samalla minun.
Luulen, että juuri siinä on äitiyden ydin muutenkin kuin vain fyysisessä mielessä. Minun pitää asettaa lapselleni turvalliset rajat ja raamit, joissa kasvaa, mutta uskon, että tulevina vuosina hän tulee opettamaan minulle paljon myös itsestäni ja venyttämään minua äärilaidasta toiseen. Ehkä jopa näyttämään minulle taitoja ja voimavaroja, joita en tiennyt omaavanikaan.
Vielä en voi tietää, millainen äiti minusta tulee, kuten en sitäkään, kuka mahassani puljaa. Ensialkuun elämme symbioosissa, mutta sitten alamme hioa toistemme rajoja ja toisiimme rajoja. Uskon, että minun kasvuni äidiksi etenee samaa vauhtia lapsen fyysisen kasvun kanssa. Eikä tässä projektissa ole koskaan lopputulosta tai maaliviivaa vaan äidin rooli on elämänmittainen.
Oman tulevan äitiytensä äärellä tulee pohtineeksi myös menneitä sukupolvia ja esiäitejä. Miten heitä valmennettiin tehtävään, johon ei voi valmistautua? Miltä heistä tuntui tulla äidiksi saunan lauteilla ja muissa synnytyspaikoissa? Kokivatko he epävarmuutta tulevan tehtävän edessä? Äitiys on naisen elämän tavallisimpia rooleja ja silti täysin käsittämätön asia. Ainakin minulle vielä.
Olen viime aikoina lukenut Helmi Kekkosen kirjaa Olipa kerran äiti (Siltals). Se on kaunis, raadollinen, rehellinen, kiinnostava ja koskettava kertomus yhden naisen äitiyskokemuksista. Kekkonen päästää lukijan lähelle. Hän avaa oman epävarmuutensa, synnytyskipunsa ja arjessa jaksamisensa rajat mutta näyttää myös ne pienet hetket, jolloin lapsen hymyn mukanaan tuoma onni ylittää kaiken muun.
Lohdullisinta kirjassa on sen korostaminen, että äitiys ei ole mustavalkoista vaan harmaata, ei koskaan selkeää ja yhtä oikeanlaista vaan jatkuvasti muuttuvaa ja jokaiselle äidille erilaista. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla äiti, vaikka äitimyytit ja media sellaisen kuvan antavatkin. Suoritusyhteiskunnassa myös äitiydestä on valitettavasti tullut kilpajuoksu, mutta ei se tarvitsisi olla niin.
Itse toivon eniten juuri armollisuutta ja sitä, etteivät äidit syyllistäisi toisiaan vaan antaisivat jokaisen olla äiti sellaisella tavalla kuin haluaa, ja toimia, niin kuin omalle perheelle parhaiten sopii. Toiset haluavat palata pian töihin ja jättävät lapsen enemmän isän hoitoon, toiset viihtyvät kotona eivätkä kaipaa vauvakuplaan muuta. Mutta myös kaikki siltä väliltä on yhtä oikein.
Äitien ja lapsiperheiden maailma tuntuu edelleen vieraalta enkä tiedä, onko minusta hiekkalaatikon reunalla viihtyväksi mammaksi, jonka elämän lapsi täyttää niin kokonaan, ettei muuta kaipaa. Onneksi niin ei tarvitse olla. Olemalla oma itseni tulen olemaan omalle lapselleni juuri se ainoa oikea ja paras äiti.
P.S. Lahjominen on jo alkanut: miehen työkaverit muistivat tulevaa äitiä raskausajan hoitoöljyllä ja tuleva kummitäti toimitti taloon itse kootun äitiyspakkauksen.
Muita raskausjuttuja:
Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes
Be First to Post Comment !
Post a Comment
Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?