Ulkosuomalaiset kirjailijat 12: Enni Vanhatapio

Ulkosuomalaiskirjailijoita esittelevä sarja jatkuu esikoiskirjailijalla ja Lontoolla. Jos sarjan lopuksi tekisin koonnin kirjailijoiden asuinmaista, Iso-Britannia nousisi korkealle sijalle.

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Enni Vanhatapio, kirjailija. Esikoisteokseni Absentia (Gummerus) julkaistiin keväällä 2018. Nyt kirjoitan uutta romaanikäsikirjoitusta ja työskentelen osa-aikaisesti lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten tukijärjestössä. Asun Lontoossa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Olen kotoisin Pohjois-Suomesta, Haukiputaalta. Kaipasin kuumeisesti suurkaupunkiin. Valmistuttuani ylioppilaaksi 2010 tulin Lontooseen opiskelemaan sosiaaliantropologiaa ja hindiä. Vuoden 2012-13 asuin Intian Jaipurissa, opin hindiä ja työskentelin väkivaltaa kokeneiden naisten neuvontajärjestössä. Intian jälkeen palasin Lontooseen, valmistuin yliopistosta ja menin töihin. Olen työskennellyt asunnottomien nuorten tukipalveluissa ja naisten turvakodeissa. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Lontoon ulkopuolisesta Britanniasta minulla on vain vähän kokemusta. Pidän Lontoossa maiseman kurittomuudesta, siitä että kaikkialla näkyy sekaisin erilaisten aikojen ja kulttuurien kerroksia. On limittäin kaikenlaisia kohtia, rumia ja kauniita. Pidän siitä että täällä on vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin minulle paljon tuntematonta ja yllättävää.

Työssäni olen toisaalta nähnyt läheltä myös kasvavan eriarvoisuuden. Lontoossa on nyt enemmän asunnottomia kuin koskaan ennen, ja konservatiivihallitus leikkaa turvakotien ja muiden tukipalveluiden rahoitusta jatkuvasti. 

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kirjoittanut aina. Olen huomannut, että kirjoittamalla pystyn keskittämään kaoottisen mielen johonkin, hetkeksi tarttumaan havaintoihin ja ajatuksiin. Vuonna 2016 osallistuin Gummeruksen ja Imagen kirjailijakouluun. Koulu tarjosi hyvän ensisysäyksen, ja aloin kirjoittaa pidempää tekstiä ilman käsitystä siitä, mistä se kertoi ja mihin se oli matkalla. Käsikirjoitus oli pitkään hyvin sirpaleinen ja jäsentymätön, mutta lopulta siitä syntyi esikoisromaanini Absentia (Gummerus 2018). 

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan proosaa. Maailma kaikessa outoudessaan ja hämmentävyydessään kiinnostaa minua, ja kirjoittamalla yritän tarkastella ihmisenä olemisen sekavia sävyjä. Absentiaa on kuvattu dialogivetoiseksi nykyromaaniksi.

Tavoittelen tarkkaa, väkevää kieltä. Lukijana pidän yllättävästä, vähän vaarallisen tuntuisesta kirjallisuudesta, ja samaa riskintuntua ja hengittävyyttä etsin omassa kirjoittamisessani. 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Lontoo on Absentiassa keskeinen tapahtumapaikka ja tunnelma. Ehkä kirjoittamiseeni heijastuu myös jokin vierauden tuntu ja hämmennys asioiden äärellä. Erilaisiin paikkoihin hakeutuminen saattaa altistaa sellaiselle.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Aloitan kirjoittamisen jostakin minua vaivaavasta ajatuksesta, kuvasta tai epämääräisestä tunteesta. Käsitys siitä mitä olen tekemässä kirkastuu vasta kirjoittaessani. Haluan aluksi olla mahdollisimman vapaa enkä tee juonikaavioita tai muita suunnitelma.

Yritän (vaihtelevalla menestyksellä) karistaa itsekritiikin ja perfektionismin asettamalla itselleni päivittäisiä sivutavoitteita. Saan kirjoittaa mitä vain, kunhan sivumäärä tulee täyteen. Näin tavoitan parhaiten vapautuneen kirjoitusvireen, vaikka suurimman osan syntyvästä tekstistä leikkaankin myöhemmissä vaiheissa pois.

Kirjoitusputkien välillä pidän muutamien viikkojen tai kuukausien hengitystaukoja. Palaan käsikirjoituksen luo, kun olen alkanut unohtaa sen.  Juonen ja rakenteen asiat hahmottuvat vasta aivan kirjoitusprosessin loppupuolella. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Kirjoitan suomeksi, ja luen paljon suomenkielistä kirjallisuutta. Suomeksi kirjoittaminen vieraskielisessä ympäristössä saa äidinkielen tuntumaan intiimiltä ja erityiseltä. Etäisyys suomenkielisestä maailmasta tarjoaa myös vapauden kuvitella, että kieli on yksin minun ja voin tehdä sillä mitä haluan. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?
Pullaa.

Kuvat: Enni Vanhatapio

Sarjan aikaisemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

Meidän kodin uudet asukkaat

                                                                                                      ***Yhteistyössä Mayn kanssa***

Meille on kesän aikana muuttanut pari uutta asukasta. Kodin uudet asukkaat ovat hiljaisia tyyppejä, jotka eivät itsestään juuri ääntä pidä mutta joista on tullut osa jokapäiväistä arkea ja elämää. 

Kuten blogini lukijat ehkä tietävät, olen kotimaisuudesta ja luonnosta tykkäävä kasvissyöjä, joka haluaa parantaa maailmaa pienin teoin. Olen Saksassa asuessani tutustunut moniin edullisiin luonnonkosmetiikkasarjoihin, joita täältä löytää lähes joka marketista. Jotenkin Suomi-ikävä on kuitenkin saanut etsimään niille suomalaisia vastineita. Support your local - on hyvä lause, vaikka etsintäni ovatkin johtaneet minut täältä Saksasta Suomen Turkuun.

Meille kesäkuussa muuttaneet arjen piristäjät kuuluvat suomalaisen Mayn kokoelmiin. Mayn tunnetaan mustasta ja ajattomasta designistaan, kuten tyylikkäästä tiskiharjasta, jota ei tarvitse piilottaa tiskikaappiin vaan se voi hyvin olla esillä sisustuksellisena elementtinä.

Kotimme vallanneet tuotteet ovat nekin mustia ja kuuluvat Mayn kosmetiikkasarjaan. Kylpyhuoneeseen muuttaneet minttu-kookos- käsisaippua ja hunaja-kookos -suihkusaippua on valmistettu luonnon raaka-aineista Suomessa. Mies tykästyi erityisesti mustaan kynsiharjaan, joka on tyylikkäin näkemäni vastaava.

Jos tykkää Fazermint-suklaasta, pitää varmasti käsisaippuan raikkaasta mutta makeasta tuoksusta. Joillekin enemmän suklaahimoisille tuoksu saattaa tosin olla ongelma, hih. Suihkusaippua taas on ihanan pehmeä vastapari kovalle saksalaiselle kalkkivedelle. 

Kyllä, nämä purkit ovat saaneet tulla meille jäädäkseen ja niiden designkin on tosi kiva.

Kolmas kotimme uusi asukas muutti makuuhuoneeseen. Jokailtainen rasvaussessio helpottui, kun yhdestä rasvasta riittää joka paikkaan. Miedosti hunajalle ja kookokselle tuoksuvaa vartalovoidetta sopii levittää niin jalkoihin kuin käsiinkin. Tuoksuyhdistelmä kuulostaa makealta mutta on varsin mieto.

Tämä monikäyttöinen voide kuuluu myös sarjaan "jos sinun pitäisi valita vain yksi tuote mukaan mökille, mikä se olisi". Purkki olikin tänä kesänä hyvää seuraa kesälomalla ja viikon mökkikeikalla. Pakkaaminenkin helppottui, kun mukaan ei tarvinnut kantaa montaa putelia.

Vielä täydellisempää tietysti olisi, jos näihin purkkeihin voisi ostaa täyttöpakkaukset. Muovittomaan maailmaan pyrkiessä ei tarvita aina uusia hienoja pulloja vaan vanhojen täyttäminen on päivän sana. Vink vink sinne tuotekehittelyosastolle.

Valitettavasti Mayn ei postita ulkomaille, mutta näitä tuotteita saa niin verkkokaupasta kuin jälleenmyyjiltä ympäri Suomen.

P.S. Sisustuspostauksia on tiedossa lisää tänä syksynä, sillä olohuoneeseen tuli juuri uudet kirjahyllyt  ja työhuoneenkin laitto on vihdoin edennyt.

Ajatuksia ulkosuomalaisen mökkipäiväkirjasta

Tämän kesäinen mökkiloma oli täyskymppi. Aurinko paistoi, järvivesi oli lämmintä mutta virkistävää, lukemista riitti ja mieskin tuntui oikein kivalta. Ei siellä laiturinnokassa juuri ajatuksia liikkunut, mutta tällaisia kirjasin ylös viikon aikana.

Kun selvisimme rasittavasta markettimatkasta (miten kaikki on vieraassa marketissa väärissä paikoissa), keitimme mökillä kahvit, joiden aikana miehelle tuli vielä yksi työpuhelu. Lopultakin puhelin kiinni ja laiturille. Ehdin lokoilla aloillani 15 minuuttia, kun alkoi sataa. Myöhemmin kuulin, ettei sadetta ollut näkynyt muualla eli kyseessä taisi olla vain meidän laiturimme kastellut kuuro. Kiitos herra Murphy!

Onneksi voi aina vetäytyä terassille ja ottaa iltapäivän toiset oluet, lohdutukseksi.

Illalla ihmettelen hiljaisuutta. On niin rauhallista, että kuulee, kun metsä metelöi: se surisee, inisee ja humisee. 

Entisistä reissuista oppineena olemme huomanneet, että kahdestaan on kivaa, mutta välillä tarvitaan ulkopuolista virikettä. Mökki sijaitsee kotiseudullani, joten kauppareissun yhteydessä voi tavata sukulaisia ja sinne pääsee helposti kylään, mutta pääasiassa olemme metsän keskellä kahden.

Neljäntenä päivänä saamme sorsaperheen kylään. Laiturimme on valittu päivän taukopaikaksi, vaikka mies istuu rannassa ja minä seikkailen uimapatjan kanssa järvellä. Taitavat odottaa ruokintaa, kun niin rohkeasti lähestyvät. Sitä emme kuitenkaan tee, ja seuraavana aamuna laiturimme on kakittu. Sabotaasia!

Nukun vasta sitten hyvin, kun laitamme mökin oven yöksi lukkoon, vaikka taidamme olla mökkijärven ainoat asukkaat. Eihän sitä tiedä, kuka tulee kesäyössä suon yli.

En tiedä, pitäisikö iloita vai olla huolissaan, sillä hyttysiä ja ötököitä on vain vähän, ja vain yhtenä iltana hyttyset ajavat meidät kuistilta sisälle.

Pian muodostuvat aamurutiinit. Mies nukkuu pari tuntia pidempään, joten minä juon teetä kuistilla, käyn aamulenkillä ja tuon sieltä mukanani aamupalamarjat. Tämä on sitä parasta, ja tuo mieleen lapsuuden, kun keräsimme aamulla serkun kanssa marjoja lippalakkiin ja söimme ne sitten aamupuuron päällä.

Viidentenä iltana emme jaksa enää ihmetellä auringonlaskua vaan vetäydymme mökkiin katsomaan netflixiä. 

Mökin juomavesi haetaan metsän keskeltä luonnonlähteestä. Niin hyvää ja raikasta vettä en ole koskaan ikinä juonut.

Viikon ehdottomasti paras ratkaisu oli olla ottamatta nettiä mukaan mökille. Puhelimen akku kestää koko viikon ja some saa juosta tahollaan, miten haluaa. Minun täytyy seurata, miten kalat liikkuvat pinnan alla ja pilvet taivaalla ja missä päin järveä kuikkapari tänään viihtyy.

Aivotoimintani riittää vuoden vanhan naistenlehden lukemiseen, mutta jo ristikko on liikaa.

Melkein jätämme yhtenä iltana saunomatta, mutta menemme kuitenkin, koska mies haluaa.

Viisi vuotta sitten Thaimaasta ostetut rantaläpsyt eivät kestä suomalaisen metsäpolun haasteita. RIP.

Anoppi tulee onkimaan vävypojan kanssa ja opastamaan kalanperkuussa, sillä omat kokemukseni alalta ovat yli 20 vuoden takaa, kun ongimme mummon kanssa laiturilla. Silloin kalat vietiin usein kissoille, joita ei enää ole. Ei mummoakaan.

On pelottavaa huomata, miten nopeasti päivien rytmiin tottuu, kun ne soljuvat toistensa ohi. En haluaisi tämän loppuvan!

Makaan auringon lämmittämällä kalliolla ja seuraan, miten tuuli kisailee järven pinnalla. 

Käymme joka päivä soutelemassa. Erikoisen mallisessa järvessä on paljon tutkittavaa. Tuntuu siltä, että minun soutaessani olemme myötäisessä ja mies saa soutaa vastatuulessa takaisin.

Viikon pahin takaisku on punkki, joka hiipii kallion yli ja iskee kiinni. Onneksi huomaan sen heti ja mies saa sen pois. Kaikki kesät Ahvenanmaalla ilman punkkeja ja nyt sitten Hämeessä. Toinen ongelma koittaa, kun olut loppuu jääkaapista.

Seitsemäntenä päivänä nousevat ukkospilvet. Satoivat muualle, me selvisimme jyrinällä.

Viimeisenä yönä näen unta Sauli Niinistöstä. On aika palata naistenlehtimaailmasta maanpinnalle ja mökkimetsästä kaupunkiin.

Kiitos Maijalle mökin lainasta ja äidille autosta <3

Ulkosuomalaiset kirjailijat 11: Helena Väisänen

Ulkosuomalaisia dekkarikirjailijoita tuntuu nousevan tällä hetkellä kuin sieniä sateella. Yöpöydälläni odottaa Helena Väisäsen esikoiskirja, Vera Valan dekkarit on ladattu e-kirjoina ja toivon, että Anu Patrakka kirjoittaa jatkoa lempimaahani Portugaliin sijoittuville rikoskirjoilleen. Ja minä kun en ole aikaisemmin niin välittänyt tästä kirjallisuudenlajista, hah.

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Helena Väisänen. Koulutukseltani olen fysio- ja kraniosakraaliterapeutti, ja toimin yksityisyrittäjänä viiden muun terapeutin kanssa. 

Työn ohella liikun paljon. Ehkä se kuvaa minua enemmän kuin varsinainen työni. Olen liikkunut koko elämäni ajan: juossut – jopa yhden maratonin, melonut, kiipeillyt, vaeltanut Suomen Lapissa, Sveitsin Alpeilla ja myös Etelä-Amerikassa. Suomessa pelasin pitkään sulkapalloa kilpaa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Kun valmistuin fysioterapeutiksi, päätin lähteä kahdeksi vuodeksi Englantiin, Saksaan tai Sveitsiin. Tarkoitukseni oli tutustua terveydenhuoltoon ulkomailla. Asuin ensin puoli vuotta Saksassa ja olin italialaisen fysioterapeutin yrityksessä töissä. Hain Sveitsistä töitä, koska tämä maa on pienempi ja siinä mielessä helpompi hahmottaa. Nyt olen asunut täällä 24 vuotta. Se niistä kahdesta vuodesta.

Toki jäämiseeni vaikutti se, että tutustuin nykyiseen mieheeni. Hän ei ole opetellut suomea, joten muutto Suomeen olisi hankalaa.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Sveitsi on kaunis ja puhdas maa. Täällä on neljä virallista kieltä: saksa, italia, ranska ja retoromania.  Sveitsissä on 26 kantonia. Sanoisiko niitä maakunniksi? Suomalaisena hämmästelen sitä, että ne toimivat kovin itsenäisesti. Esimerkiksi naiset saivat äänioikeuden kaikissa muissa kantoneissa 1971, mutta Appenzellin kantonissa vasta 1990.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen aina kirjoittanut mielelläni. Kirjoittelin satuja huvikseni jo Suomessa asuessani. Pidän yhteyttä ystäviini mieluummin kirjoittamalla kuin soittamalla. 

Kirjailijaksi päädyin vahingossa. Veljeni innosti minua opiskelemaan Suomen kirjallisuutta.  Perusopinnot oli mahdollista suorittaa avoimen yliopiston nettikurssina. Kun ryhdyin etsimään jatkokurssia, törmäsin Jyväskylän kirjoittamisen opintoihin, jotka toimivat nekin näppärästi netin kautta. Opintojen ohessa kävin kirjoittamiskursseja. Varsinkin Oriveden Dekkaripaja, jota ohjasi Tapani Bagge, sai minut innostumaan ja aloittamaan kirjoittamisen pitkäjänteisemmin. 

5. Mitä kirjoitat?

Olen julkaissut useissa antologioissa. Pääasiassa dekkarinovelleja, mutta kirjoitan myös satuja ja proosaa. Ensimmäisen dekkarini eli esikoisteokseni Kuolema tuoksu (Reuna 2018) on juuri ilmestynyt.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Ulkomailla asuminen näkyy tapahtumapaikkojen valinnoissa. Vaikka esikoiseni tapahtumat sijoittuvatkin Lappeenrantaan, siinä on monta sidosta Sveitsiin. Paikkojen tarkistaminen olisi helpompaa, jos asuisin Suomessa.

Lisäksi saan korjauksia kielestä. En pysy uudistuvan kielen mukana, minkä huomaan itsekin. Kieleni jää väkisin jonkin verran vanhahtavaksi.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Minulla on kaksi varsinaista kirjoituspäivää. Herään silloin samoin kuin muina arkipäivinä viimeistään kuudelta. Kirjoitan pari tuntia ja käyn kävelemässä, uimassa tai muuten liikkumassa. Sitten jatkan taas kirjoittamista. Hahmottelen tekstiä varsinkin kävelyretkillä. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen pääasiassa suomen kielistä kirjallisuutta. Jossain vaiheessa, ennen e-kirjoja, luin myös saksalaista kirjallisuutta. Silloin suomi häipyi taka-alalle. Nyt, kun e-kirjat on helppo ladata, kieli on palautunut. Lisäksi lentolippujen hinnat ovat niin matalat, että voin piipahtaa Suomessa sekä vierailuilla että kirjoituskursseilla.

Katson suomalaisia tv-ohjelmia netistä, ja sosiaalinen media on myös hyvä tuki kielen säilymisessä. Toki siellä käytettävä kieli on usein lyhyempää kuin puhekieli, mutta pitää sanat elossa.

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Niin yllättävää kuin onkin tunnustaa tällaisena juustomaan asukkina, kaipaan suomalaista Oltermanni-juustoa ja sen lisäksi Valion voita. Sveitsiläisessä voissa ei taida olla suolaa ollenkaan. Ei se ainakaan maistu.

Hiihtäminen oli Suomessa helppoa: avasin oven ja astuin ladulle. Täällä on ajettava vähintään tunti, että voi vetää sukset jalkaan ja hiihtää. Tuota helppoutta kaipaan. Siitä riemuitsen myös, kun silloin tällöin matkaamme Lappiin talvella.

Tärkeimmät kaipuuni ovat toki läheiset ihmiset, kummilapset, sisarukset ja isäni. 

Olen asunut täällä jo niin kauan, että mikäli palaisin takaisin Suomeen, kaipaisin Sveitsin vuoria, siisteyttä ja kaikkea, mihin olen tottunut täällä.

Sarjan aikaisemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

Ulkosuomalaiset kirjailijat 10: Vera Vala

Olen viime vuosien aikana alkanut laajentaa lukijaperspektiiviäni. Tutustuin chick litiin viime vuonna, tänä vuonna lukupinostani ovat löytyneet ensimmäiset dekkarit. Vera Valan nimi on vilahtanut usein mediassa ja kirjapiireissä, ja nyt olen saanut ladattua Valan dekkareita lukulaitteelle odottamaan hetkeä, jolloin ehtisin hypätä italialaisiin tunnelmiin.

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Vera Vala ja kirjoitan ulkomaille sijoittuvia jännitysromaaneja.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Muutin 21 vuotta sitten Italiaan silloisen kihlattuni perässä. Tämä roomalainen nuorukainen vietti Erasmus-vuoden Suomessa ja kun se päättyi, olimme kihloissa ja muutimme yhdessä hänen kotikaupunkiinsa Roomaan.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Italia on paitsi monipuolinen matkailukohde, myös ehtymätön inspirtaationlähde dekkaristille. Olen asunut paitsi Roomassa, myös Rooman maaseudulla ja Torinon seudulla. Nykyään asun Milanon seudulla. Eri asuinpaikat ovat syventäneet näkemystäni Italiasta, sillä harva maa on niin pirstoutunut kulttuurisella tasolla kuin Italia.

Italiassa ei ainoastaan ole kaikenlaisia mahdollisia maisemia turkoosista merestä viiniviljelysten peittämiin kukkuloihin ja lumisiin vuoristoihin, vaan myös kielet, ruokakulttuuri ja ylipäätään tapakulttuurit ovat hyvin erilaisia alueesta toiseen.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Lukemalla, kirjoittamalla, uneksimalla ja istuttamalla perseen penkkiin.

5. Mitä kirjoitat?

Enimmäkseen jännitystä. Minulta on julkaistu paitsi kuusi Arianna de Bellis –sarjaan (Gummerus) kuuluvaa dekkaria myös muutamia novelleja, jatkokertomus sekä esseetyylinen kirjoitus Italiaa koskevassa antologiassa. Dekkarisarjan ensimmäinen osa, Kuolema sypressin varjossa, ilmestyi vuonna 2012.

Olen kirjoittanut myös lehtijuttuja Ilkkaan sekä kolumneja Helsingin Sanomiin ja Ilkkaan. Aiemmin tein myös käännöksiä. Tällä hetkellä kirjoitan äänikirjasarjaa Storytel –palvelulle.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Ehdottomasti. Sijoitan tapahtumat ulkomaille, tähän mennessä lähinnä Italiaan. Viimeisin kirjani eli Suden hetki (2018) sijoittuu Seychelleille, jossa asuimme yli vuoden.

Kuva kirjailija Vera Valan facebook-sivulta.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Mietin juonen pitkälti valmiiksi ennen kirjoittamista. Juonen ja kohtausten kehittäminen on erityisen hedelmällistä liikkeessä eli juostessa ja kävellessä. Toinen hyvä ja tärkeä keino ruoan laitto. Moni solmu on avautunut lihaa ruskistaessani.

Kuva kirjailija Vera Valan facebook-sivulta.

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Lukemalla, kirjoittamalla, puhumalla.

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Salmiakkia

Lisää kuvia Veran työstä ja elämästä sekä Italiasta Facebook-sivulla.

Sarjan aikaisemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

Linja-autolla läpi Suomen mäntymetsien

Edessä kuusi tuntia halpisbussissa, jonka penkit tunnetaan muovisuudestaan ja siitä, ettei jalkatilaa juuri ole. Uhka vai mahdollisuus?

Olen aina pitänyt bussimatkoista. Niihin oli pakko tottua lapsena, sillä bussi oli ainoa tapa päästä maalta harrastusten parin. Lukioaikana istuin linja-autossa joka päivä vähintään puolitoistatuntia. Joinain päivinä ajoin matkan jopa pari kertaa edes takaisin. Vain kerran nukuin kotipysäkin ohi.

Kun alkoi näyttää siltä, että kesälomalla on aikaa lähteä lempikaupunkiini Kokkolaan, lunastin itselleni matkalipun, jossa itse lippu maksoi saman verran kuin systeemin varausmaksu. Teki melkein mieli jättää kuskille tippiä, sillä niin vähiin sentteihin tuntipalkka jäi. Kustannustehokasta istumista.

Bussimatka alkaa. Jalkatilaa on niukasti, mutta täynnä tämä ei ole. Lahdesta lähdettiin 10 minuuttia myöhässä, saderaja tulee vastaan Heinolassa. Ensimmäinen tunti suhahtaa ohi yrittäessäni liittää laitteeni bussiyhtiön verkkoon. Päätän onnistua ja onnistunkin, mutta vasta Jyväskylässä.

Torkuista ei tule mitään, sillä kolme ihmistä hölöttää puhelimiinsa eri kielillä. Marjastaminen on kuulemma ollut menestyksekästä ja "I'll be coming back to HELsinki soon".

Muistelen kaiholla joidenkin vuosien takaista Älä kailota -kampanjaa.

Yksi tämän matkustustavan hienouksista ovat maisemat. Suomi on vihreä ja kirkas. Kauan kaivattu sade huuhtoo välillä peltoja ja mäntyjen latvoja. Miten suoria puiden tungot ja rivit ovatkaan. Ja taivasta, sitä on paljon. Kuivasta kesästä huolimatta vihreän eri sävyjä löytyy.

Punaisia tupia, perunamaita, järvenselkiä ja siltoja, jotka vievät pienten jokien yli. Männyt, kuuset ja koivut. Vihreää ja sinistä. Paikalleen unohtuneita latoja ja viljavia peltoja. Suomi on kaunis.

Mutta en ihmettele, että asiat menevät Suomessa niin usein päin mäntyä.

Kun on asennoitunut niin, että tässähän istutaan ja kauan, on puolet matkasta ohi nopeammin kuin huomaankaan.

Inhoan Saksan täpötäysiä autobahnoja, joissa yhden kaistan täyttävät rekat ja vasemmalta viuhuvat ohi kaistapäät. Täällä mietin tien reunoja katsellessani, näkyisikö hirviä, sillä muuta liikennettä ei ole haitaksi asti.

Saarijärvelle jää paljon väkeä. Mietin Paavoa ja eväitä, jotka ovat olennainen osa matkan tekoa. Alkumatkasta päätin, että ensimmäinen välipalatauko on reilu tunti lähdön jälkeen ja salaattiaika pari tuntia ennen perille pääsyä. Salmiakkien syönnille ei ole kellonaikaa.

Jyväskylän luoteispuolella mäet alkavat pikku hiljaa asettua. Kokkola 147 kilometriä ja tiekyltissä lukee Pohjanmaantie. Männyt lisääntyvät, metsät vaikuttavat hyvin hoidetuilta.

Kyyjärvellä poiketaan tieltä kauppakeskuksen luo. Jyväskylästä matkustanut tyttöporukka jää kikattaen pois kyydistä.

Odotan jo lakeuksia, joita edes sade ei peitä, vaikka bussi ajaakin kohti synkkenevää taivasta.

Ikkunan takana vilahtaa paikkakuntia, joiden nimet ovat etäisesti tuttuja mutta joita en osaisi sijoittaa kotimaan kartalle. Kiminki, Perho, Veteli. Kirkko, S-marketti, huoltoasema, metsänhoitoyhdistys ja tilitoimisto. Nyt ei mennä Vääksyn kautta Suomeen.

Kaustisilla pidetään vartin lakisääteinen jaloittelutauko. Täällä sitä kansanmusiikkia siis. Kipaisen viemään roskat huoltoaseman roskikseen. Maaseudun kirpeä haju iskee ulkona vastaan. Lanta haisee. Taidan hiostavan penkin takia tuoksua jo itsekin.

Alle 50 kilometriä jäljellä. Tästä on jo melkein selvitty.

Mäntyjä, mäntyjä, mäntyjä!

Loppumatka tarjoaa paistetta ja aurinkoa, mutta ne odottamani suuret lakeudet taitavat olla muiden reittien varrella. Meitä jatkaa Kokkolaan asti kuusi. Sateenkaari saattelee viimeisten kilometrien menoa.

Perillä odottavat aurinko, märkä asfaltti ja siskon lämmin halaus. Tädin muruset ovat ehdottomasti kaiken istumisen arvoisia. Kyllä lähtisin heti uudestaan linja-auton kyydissä jonnekin Suomeen ja sen metsien keskelle.

Ulkosuomalaiset kirjailijat 9: Kaarina Griffiths

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Englannin Cornwallissa asuva esikoisdekkaristi. Teen säännöllisen epäsäännöllisesti vapaan toimittajan töitä - pääasiassa matkailua ja maataloutta ‒ sekä käännöksiä. Opiskelen psykoterapeutiksi, ja vapaa-aikani menee hevosen selässä, laidunta siivotessa tai koiralenkillä. Olen naimisissa britin kanssa, perheeseeni kuuluu saksalais-englantilainen tytärpuoli, koira ja hevonen. Kaksi aikuista lastani asuvat Berliinissä ja Lontoossa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Entinen mieheni sai hyvän pestin Euroopan Keskuspankista 1995 ja halusi Saksaan. Minä en halunnut, mutta meillä oli kaksi pientä lasta, ja jonkin aikaa yksinhuoltajan elämää Suomessa kypsytti minut lähtöpäätökseen. Vietin Saksassa kaksitoista vuotta ja muutin sieltä sitten nykyisen mieheni kanssa Sveitsiin, Ranskaan ja lopulta tänne Englantiin. Suunnitelmissa on muuttaa Espanjaan vuoden päästä, ja siihen toivottavasti kiertolaiselämämme sitten loppuu. Tuntuu että juuret pitäisi saada lopultakin työnnettyä jonnekin. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Cornwallin kreivikunta, jossa asumme, on todella kaunis: dramaattinen rannikko jyrkkine kallioineen, pitkät kultaiset hiekkarannat, silmiähivelevä vehreys ja vihreys, tuulentuivertamat nummet. Täällä on ikivanhoja rantapubeja, upeita kartanopuutarhoja ja salakuljettajien ja rantarosvojen jälkeläisiä. 

Britannia on ollut minulle helppo maa, toisin kuin Saksa ja Ranska, joissa piti hikoilla kielen kanssa. Kaikki täällä toimii, ihmiset ovat kohteliaita ja eläminen aika edullista. Britannia tarjoaa kaikille ilmaisen sairasvakuutuksen, joka ei ole sidottu statukseen tai työssäkäyntiin, kuten monessa muussa maassa. Minä sain opintolainan yli viisikymppisenä. Sitä ei tarvitse alkaa maksaa takaisin, ennen kuin vuositulot ylittävät n. 25.000 euroa. Britannia on ollut minulle antelias. 

Ja sitten on Brexit... Se luo epävarmuutta olemiseen: jos päättäisimme jäädä, miten minun asemani muuttuisi? Entä miten elämä ylipäänsä muuttuisi, kun täkäläinen talous vääjäämättä kärsisi EU-erosta?

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Kuulun sukuun, jossa arvostetaan kirjoja ja kirjoittamista. Äitini oli toimittaja, ukkini kirjoitti, tyttäreni kirjoittaa. Minä olen kirjoittanut pienestä pitäen jotakin: päiväkirjaa, hevostarinoita, rakkauskertomuksia, runoja. Lastenkirja on valmiina ja julkaisematta, samoin toisen murhamysteerin käsikirjoitus.

Kimmoke saada lopultakin jotain julkaistuksi tuli erään kustantajan dekkarikilpailusta 2010. Ajattelin, että dekkarin nyt pyöräyttää kuka hyvänsä, että aloitan helpoimmasta päästä. Olen sittemmin nauranut tuolle luulolleni: dekkarin kirjoittaminen ei ole helppoa. Se on erittäin vaikeaa. Juonenkulun, yksityiskohtien ja käänteiden pitäminen mielessä vaatii kamalasti aivotyötä, muistamista, muistiinpanoja ja tarkistamista.

En sijoittunut kilpailussa, mutta käsikirjoitus jäi pyörimään nurkkiin ja matkasi kanssani maasta toiseen. Lopulta päädyimme asumaan pieneen kylään, jossa ennen asui psykologisen thrillerin mestari, Daphne du Maurier, Cornwallin ensimmäinen tunnettu naiskirjailija. Näin Daphnen talon joka päivä koiralenkilläni, ja pikku hiljaa aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut tehnyt enempää kirjani suhteen. Ryhdistäydyin ja aloin tarjota kirjaa uusille kustantajille ja kirjoittaa Cornwalliin sijoittuvaa tarinaa.  

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan rikoksista. En kuitenkaan puhtaita dekkareita, en kauhua, enkä väkivaltaa. Ehkä teoksiani voisi luonnehtia psykologisiksi trillereiksi tai murhamysteereiksi.

Psykologisen trillerin kirjoittaminen kiehtoo minua, mutta se on myös vaikea laji. Esikoisdekkarini Punainen piru ja musta enkeli (Sabotage, 2018) sijoittuu vanhainkotiin. Tykkään suljetuista yhteisöistä, joissa varjellaan yhteistä salaisuutta ja joissa on rajallinen määrä epäiltyjä. 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Näkyy. Esikoisessani on muistoja Saksasta. Itse asiassa kirjan idea syntyi saksalaisen naapurini puheista. Uusin tarinani sijoittuu englantilaiseen maalaiskartanoon: suomalainen Antti on ottanut pestin bed-and-breakfastina toimivaan kartanoon ja joutuu keskelle oudon aatelisperheen syntejä ja salaisuuksia.

Olen viehättynyt englantilaisen yläluokan kummallisuudesta ja rapistuvasta kartanomiljööstä. Minulla on mielessä myös pieneen sveitsiläiseen alppikylään sijoittuva tarina ja Suomi-Saksa-Englanti-akselilla tapahtuva kertomus. Nyt pidän kuitenkin paussia kirjoittamisesta.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjojen ideat syntyvät mistä milloinkin: jonkun ihmisen puheista, lehdessä olleesta uutisesta, paikoista joissa olen käynyt. Aateliskartano miljöönä tuli englantilaisesta tv-sarjasta, jossa juontaja yritti auttaa rapistuneissa kartanoissa asuvia köyhtyneitä aatelisperheitä jaloilleen. 

Kirjoitan aika kaoottisesti ja epäsäännöllisesti. Kirjoitan lähes kaiken ensin käsin paperilapuille sitä mukaa kun ideoita tulee. Loppuvaiheessa tämä on osoittautunut huonoksi tyyliksi, koska lappuja on kaikkialla ja niiden järjestäminen ja aukikirjoittaminen on hirveä savotta. Vaikea on myös saada selvää, mitä olen kuukausia sitten miettinyt raapustaessani vaikka ravintolassa servetille jotain hierogyyfejä.

Jossain vaiheessa tarvitsen tiukan aikataulun, että saan tekstin kasaan. En muuta tekstiä oikeastaan lainkaan sen jälkeen, kun se on paperilla, mutta olen työstänyt sitä paljon ajatuksissani ja kirjoitan aika hitaasti ja miettien. Parhaita paikkoja aivotyöhön ovat lenkkipolut ja kylpyamme. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen paljon ja pyrin lukemaan vain suomeksi. Tämä ei aina onnistu, koska kirjojen tilaaminen Suomesta on niin kallista. Olen ollut pitkälti englanninsuomalaisten fb-ryhmien varassa. Silloin ei tietenkään voi pahemmin valita, mitä lukee.

Olen miettinyt, että seuraavalla Suomen-reissulla hankin kirjastokortin ja alan lainata e-kirjoja. Meillä on täällä Cornwallissa pieni suomalaisyhteisö, ja puhun lasteni kanssa suomea. Pelko on silti, että kieli ruostuu – enkä tiedä miten kieli kehittyy Suomessa, koska käyn siellä harvoin.  

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Kaipaan Suomesta kieltä, kirjastoa, saunaa, järvessä ja meressä uimista ja luontoa – ihan hirveän paljon.

Sarjan aikaisemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti