Tahdon! Kesähäät Berliinissä

Millaiset hääjuhlat ovat odotettavissa, kun kutsussa ilmoitetaan kultaisella tekstillä, että jokainen nainen saa olla morsian mutta hääleikkien järjestäjää rangaistaan ystävyyden katkaisemisella vähintään kahdeksi vuodeksi? Lisäksi kutsussa toivottiin lyhyitä ja hauskoja puheita ja siteerattiin Janet Jacksonia.

Kahden rakkaan ihmisen oma päivä kulki kevään vitsikkäästi nimellä #homohochzeit, homohäät.

Saksassa samaa sukupuolta olevat parit saavat avioitua virallisesti maistraatissa, kuten kaikkien muidenkin parien täytyy tehdä. Maistraatin lisäksi voi järjestää virallisen kirkkoseremonian, ja ymmärtääkseni pastorit saavat itse päättää, suostuvatko he suorittamaan sen vai eivät. Mutta kirkon vihkimisellä ei ole täällä samanlaista painoarvoa kuin Suomessa, sillä virallisen avioliiton voi solmia vain maistraatissa.

Tämän viikonlopun pari piipahti viime perjantaina pienimuotoisesti maistraatissa, mutta halusi myös lauantaisten juhlien yhteyteen seremonia. Yhdessä läheisten kanssa oli mietitty, millainen olisi hyvä hääpuhuja tai seremoniamestari, ja koska yhdellä ystävällä oli niin hyviä ajatuksia asiasta, pyydettiin häntä valmistelemaan seremonia.

En tiedä, oliko kyseessä sattuma vai vahinko, mutta parin hääpäivä sijoittui samaan viikonloppuun kuin Kölnin Christoffer Street Day eli yksi Saksan suurimmista pride-viikonlopuista.

Voin kertoa, että kesäillassa toteutettu pienimuotoinen seremonia oli kokonaisuutena yksi koskettavimmista ja kauneimmista, joissa olen ollut. Virallista tai ei, lähimmät ystävät ja perhe saattelivat parin yhteisen tien alkuun. 

Seremoniamestari antoi tilaisuudelle hienot raamit, bestman piti hauskan ja koskettavan puheen, toisen sulhasen sukulaisten musisointi oli kaunista eivätkä kappalevalinnat olisi voineet olla osuvammat.

Kaikesta teki koskettavan ehkä juuri se, että kyseessä oli ystävien lämmöllä rakentama tilaisuus eikä yksi vihkiminen muiden joukossa. Rakkautta oli ilmassa paljon ja sitä riittää toivottavasti vielä pitkään.

Juhlapaikkana toiminut entinen rautatieasema tarjosi hulppeat puitteet reilun sadan hengen hääjuhlille. Ilta jatkui auringonlaskuun ulkona, kunnes hulppea juhlasali kutsui illallisen ääreen. Hääleikit pysyivät poissa, mutta kaikki illan aikana kuullut puheet olivat erinomaisesti valmisteltuja, hauskoja ja koskettavia. 

Itseäni mietitytti etukäteen kovasti, miten juhlaan pitäisi pukeutua. Mies ehdotti omaa hääpukuani, kun sitä kerran jopa ehdotettiin kutsussa. Harkitsin hetken, mutta hankin sitten kuitenkin uuden mekon. Lopulta melkein harmitti, etten uskaltautunut häämekkooni, sillä juhliin ilmestyi ainakin kolme entistä morsianta. 

Kuten odottaa saattaa, tanssit ja juhlat jatkuivat pitkälle yöhön. Soittolistalla oli paljon Britney Spearsia, Janet Jacksonia ja Whitney Houstonia, ja tanssilattia koko ajan tupaten täysi. Täytyy sanoa, että näissä häissä jäin lähes kateellisena tuijottamaan tanssilattialla esiteltyjä muuveja.

Häät ovat ihania juhlia ja kuuluvat kesään, joten onneksi läheisten häitä on tiedossa tulevaisuuteenkin. Ja voisihan sitä itsekin järjestää joskus juhlat, vaikka 10 tai 20 vuoden naimisissa olon kunniaksi. Olen kuullut, että jotkut ovat niin tehneet. En tosin lupaa, että mahtuisin silloin enää hääpukuuni, kuten eräs menneen viikonlopun vieras joutui hääparille pahoittelemaan.

Rakkautta ja kesää kaikille <3

Instagram-kuvat jotka voisin postata uudelleen

Madrid 2018

Olen ollut Instagramissa kohta neljä vuotta. Voin tunnustaa, että ensimmäisen vuoden oli koukussa tykkäämisten ja seuraamisten verkkoon ja kalastelen seruaajia itsekin. Sittemmin tahti on hiipunut, koska valitettavasti palvelu alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään - tulee tunne, että kaikki on nähty eikä kuvan laadulla tai upeudella ole välttämättä mitään tekemistä tykkäysten kanssa, joita jokainen saa halutessaan myös ostettua.

Siksi on joskus mielenkiintoista kurkistaa, mitkä kuvat ovat saaneet eniten tykkäyksiä ja mitkä taas ovat niitä, jotka miellyttävät minua itseäni enemmän kuin suurta yleisöä. Omalla kohdallani voin sanoa, että koivut ja kukkakuvat toimivat, mutta jotkin reissuista nappaamani matkakuvat taas eivät. 

Voi toki myös kyseenalaistaa sen, miten tärkeää tykkäysten ja klikkausten saaminen on. On tärkeintä, että kuvat miellyttävät minua, ja kivaa, jos niistä joku muukin tykkää.

Seuraavassa kuvapläjäyksessä esittelen rakkaimmat reissukuvat eli ne kuvat, jotka postaisin mielelläni uudestaankin. Olkaapa hyvät. 

Firenze 2015

Pariisi 2017

Meta, Italia 2016

Antwerpen 2017

Kööpenhamina 2015

Lissabon 2017

Den Haag 2018

Lübeck 2015

Lisää kuvia Instagramissa, josta löydät minut nimellä @viherjuuria

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta (#IGTravelThursday / #IGTT), jonka järjestäjinä toimivat Travellover- ja Vagabonda -matkablogit.

Ulkosuomalaiset kirjailijat 5: Nina Rousu

Joskus yksi asia johtaa toiseen ja sitten kolmanteen. Nina Rousu on reissannut jo 20 vuotta ympäri maapalloa eri maihin ja kulttuureihin tutustuen. Näiden kokemuksen pohjalta syntyi myös Ninan esikoisteos Joko ollaan perillä (Myllylahti). Annetaan Ninan kertoa itse, miten kaikki tapahtui:

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Nina Rousu, 45-vuotias äiti, seikkailija, maailmanmatkaaja ja kroonisesti ulkosuomalainen elämän sekatyöläinen. Tällä hetkellä asun perheeni kanssa New Delissä, josta seikkailemme ympäri Intiaa ja muualle ihmeelliseen itään. Toimin Delhissä hyväntekeväisyysrahaston puheenjohtajana ja kirjoitan aina kun ehdin.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Kohta 20 vuoden mittainen reissu lähti liikkeelle hieman humaltuneesta uudenvuoden aattoillan uhittelusta Barcelonassa ja päätyi noin kymmenen asuinmaan kautta New Delhiin. Välissä piipahdin Afrikan ja Lähi-Idän maissa. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Intiasta on vaikea sanoa mitään ainakaan lyhyesti ja ytimekkäästi ja toisaalta Intia suorastaan vaatii kertomaan tarinansa, ja se tarina on jokaiselle eri. Intia on kuuma, kylmä, rikas, köyhä, värikäs, roskainen, kukkiva, saastunut, kirjava ja niin paljon muuta. Jokainen näkee mitä haluaa, mitä valitsee tai joskus vain sen, mitä eteen sattuu. 

Minulle Intia näyttäytyy valtavasta asukasmäärästään huolimatta erityislaatuisina yksilöinä. Monet seisovat uskomattomien vaikeuksien ja sellaisten kamaluuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien edessä, jotka saisivat suurimman osan meistä perusleivänpurijoista heittämään hanskat kehään, koska ”Ei tässä nyt voi tehdä mitään.” Mutta nämä yksilöt lähtevätkin ottamaan niitä pieniä askelia, joita tarvitaan miljoonia, jotta suosta noustaisiin. Lopulta he saavat ihmeitä aikaan ja tekevät kaiken auttaakseen muita ihmisiä. Juuri nyt Intia on minulle ihmeidentekijöiden maa - ja sitkeiden vatsatautien.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Kun muutimme kolmannen kerran takaisin Lontooseen vuonna 2015, lähtivät lapset kouluun mutta minä en löytänyt töitä. Olin todella maassa, en tiennyt mitä tehdä. Pikkukylä Lontoon liepeillä ahdisti, ja rahat olivat vähissä. Aloin kirjoittaa jotain tehdäkseni, se oli aluksi sellainen maksuton harrastus. Niinhän siinä kävi, että elämäni ehkä vaikeimmista kahdesta vuodesta syntyikin lopulta käsikirjoitus, joka sai kustannussopimuksen. Kirja julkaistiin tämän vuoden huhtikuussa.

5. Mitä kirjoitat?

Esikoisteokseni Joko ollaan perillä? (Myllylahti) on sekoitus matkakertomusta ja kasvukertomusta, lisäksi siinä on ripaus päätöntä kohellusta. Se kertoo seikkailuista ja kulttuurikohtaamisista maailmalla, kun kompassi ja kartta ovat enimmäkseen hukassa. Kirjassa asutaan suurkaupungin humussa, hippikommuunissa, Mosambikin slummissa, trooppisella rannalla ruokomajassa ja lopulta myös diplomaattikortteleissa. Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja lukija pääsee kokeilemaan kanssani useita eri ammatteja. Lopulta löytyy myös se suuri rakkaus. Hauskaa materiaalia kertyi myös raskauksista, synnytyksistä ja äitiydestä eri Afrikan maissa. Joko ollaan perillä? on tarina juurettomuudesta ja oman paikan etsimisestä suuressa maailmassa.

Välillä elämä on niin ihmeellistä, ettei siihen tarvitse kuvitella mitään lisää, mutta joskus on mukava paeta todellisuutta fiktion pariin. Juuri nyt opettelen kirjoittamaan fiktiota, mutta samalla väsään sivutoimisesti jatkoa esikoiskirjalle siltä varalta, että jatkolle olisi kysyntää.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Vahvasti. En osaa erottaa omaa elämääni kokonaan teksteistäni, en edes fiktiosta. Ja kun melkein koko aikuiselämä on vierähtänyt ulkomailla, en tiedä, osaisinko edes kirjoittaa tekstiä, joka tapahtuisi pelkästään Suomessa. Ehkä sitäkin pitää vielä kokeilla, sitten paluumuuton jälkeen.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Ensimmäinen kirjani lähti syntymään niin, että menin Googleen ja kysyin ”Miten kirjoitetaan kirja?”, ja sieltä saamillani eväillä lähdin naputtamaan. Olen toki aina lukenut paljon, joten tiesin kyllä millaisia kirjat ovat, mutta kirjoittamisesta en tiennyt mitään. Tämä on siis ollut melkoinen oppimiskokemus! Rutiineja en ole vielä ehtinyt kehittää, mutta toivottavasti seuraava kirja syntyy näiden kokemusten pohjalta vähän helpommin kuin ensimmäinen. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Tämä on vaikeaa ja minua hävettää, miten huono suomen kielen taitoni nykyään on. Yhdyssana- ja pilkkusäännöt olen unohtanut jo aikapäivää sitten. Onneksi minulla on asiansa osaava kustannustoimittaja, jolle olen kyllä varmaan aiheuttanut monia harmaita hiuksia...

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Olemme juuri Suomessa lomalla, ja 9-vuotias poikani sanoi loman ensimmäisenä aamuna: ”Täällä Suomessa on ihan kaikki mitä ihminen tarvitsee! On sushia ja myslipatukoita ja perhe ja paras kaveri!” Perheessämme jokainen kaipaa eri asioita Suomesta, ja yhdessä kaipaamme ihan kaikkea. Mutta voisi sitä vielä ehkä ainakin yhdessä uudessa maassa asua ennen kuin asettuu Suomeen...

Sarjan kaikki osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

17. Satu Erra, Berliini

18. Ville Hytönen, Tallinna

Ekologinen matkailu - onko se edes mahdollista?

Kuvat: Pixabay

Matkustaminen on monipuolinen harrastus, jonka avulla pääsee irtautumaan arjesta, tutustumaan vieraisiin kulttuureihin, seikkailemaan ja kokeilemaan uutta. Samalla voi vahingossa oppia uutta myös itsestään. Maailma avartuu ja ymmärrys kasvaa, kun näkee, että muuallakin on elämää.

Silti olen sitä mieltä, ettei ihmisen tarvitsisi mennä ja päästä joka paikkaan tällä pallolla. Maapallolla on enää hälyttävän vähän koskematonta luontoa ja tuo alue pienenee koko ajan.

Jos joku löytää upean paratiisisaaren, sinne haluavat pian kaikki muutkin.

Ilmastonmuutokseen ja päästöihin liittyvää tutkimustietoa on saatavilla paljon ja monenlaista, ja pienen ihmisen on helppo ahdistua valintojen edessä. Ympäristöystävällisyys voi välillä olla yllättävän monimutkikasta. Eräs tuttava pohdiskeli hiljattain, kumpi mahtaa olla parempi ympäristövalita, muoviin pakattu luomukurkku vai sittenkin se tavallinen ilman muovia.

Olen tämän kevään aikana ahdistunut kuvista, joissa paratiisirantoja peittää muovimeri. Tämä ei varsinaisesti liity matkailuun, sillä kyseinen ongelma johtuu lähinnä paikallisten omasta toiminnasta. Tehtaiden päästöihinkin verrattuna saa startata aika monta lentokonetta, mutta lopulta olemme kaikki osa samaa systeemiä, joten kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Siksi on ajateltava, että matkailu on yksi osa tätä suurta ympäristökatastrofia, jonka ihmiset ovat saaneet aikaan. Tuntuu siltä, mediassa on tällä hetkellä vallalla kaksi vastakkaista ääntä: toinen, joka syyllistää lentomatkailusta ja muusta matkailuun liittyvästä, ja toinen, joka korostaa, miten jokaisella on oikeus elää omanlaistaan elämää ja matkustaa ja kulutttaa niin paljon kuin sielu sietää.

Matkabloggaajakin joutuu pohtimaan, onko oikein kannustaa ihmisiä kasvattamaan hiilijalanjälkeään. Monet bloggaajat ovat tietoisia tästä ja tuovat matkustamisen ja matkailumaiden ongelmat , kuten roskakulttuurin, kirjoituksissaan myös esiin.

Helsingin Sanomat on julkaissut tänä vuonna useamman artikkelin liittyen matkailuun ja sen ympäristöhaittoihin. Riku Rantala pohti kolumnissaan hiljattain lentopäästöjä ja Turismi kuormittaa planeettaa kolme kertaa enemmän kuin on uskottu - otsikkoa kantava artikkeli herätti keskustelua toukokuussa. Kesäkuussa julkaistussa artikkelissa taas pohdittiin lentomatkailun vaihtoehtoja ja perusteltiin, miksi laivamatkailu ei välttämättä ole lentämistä ekologisempaa.

Ole tässä nyt sitten ahdistumatta!

Yritän omassa arjessani tehdä valintoja, jotka olisivat ympäristöystävällisiä ja jotka kompensoisivat lentämisestä johtuvaa hiilijalanjälkeäni. Meillä ei ole autoa vaan arki sujuu polkupyörillä, kävellen ja tarvittaessa julkisen liikenteen avulla. Tämä on tietysti mahdollista siksi, että asumme kaupungin keskustassa.

Olemme harkinneet liittymistä carsharing-ketjuun, mutta auton tarve on ollut niin vähäinen, ettemme ole saaneet aikaiseksi.

Lempikulkuvälineeni on ehdottomasti juna, ja junailu onkin täällä Keski-Euroopassa onneksi ihanan helppoa. Tänä vuonna kalenterissa ovat odottamassa junamatkat Berliiniin, Müncheniin, Göttingeniin, Hampuriin ja Schleschwig-Holsteiniin. Vaikka Deutsche Bahn repii välillä hermoja, on junan kyydissä silti rennompaa kuin täpötäysillä ja ruuhkaisilla autobahneilla.

Mutta lentäminen. Se on valitettavasti välttämätöntä, koska käyn Suomessa säännöllisesti töidenkin takia, joten lentoja kertyy useita vuodessa. Jos aikaa olisi, matkan voisi taittaa junalla tai laivoilla, mutta lyhyiden piipahdusten takia se ei kannata. Ilmeisesti juuri lyhyet lennot ovat niitä pahimpia ympäristöjäljen jättäjiä.

Siksi yritän tällä hetkellä rajoittaa kaukomatkailua ja pitkiä lentomatkoja. Ehkäpä minun ei tarvitse mennä pilaamaan kaukomaiden luontoa omalla toiminnallani tai hakeutua juuri sille autiosaarelle, jonka koralliriutta on kuolemassa. Toki on maailmankolkkia, joissa haluaisin joskus käydä, mutta olen myös erittäin tyytyväinen mökkilomiin Suomessa.

Lentoverostakin puhutaan, koska Ruotsi sellaisen lanseeraa. Kysymys kuuluu, käytetäänkö tuo raha oikeasti siihen, mihin luvataan. Suomeen veroa ei hyväksytty, joten sen tilalla voisi kokeilla kompesaatiosivuja, jotka oikeasti tekevät jotain luonnon tai vaikuttamisen puolesta.

Mutta lopulta tuntuu turhauttavalta. Yksi pieni ihminen ei voi tehdä paljon, kun vastassa on maailmanlaajuinen teollisuus- ja matkailubisnes, joka tuottaa työpaikkoja ja on monelle maalle tärkeä elinkeino.

Ehkä matkustaminen ja ekologisuus sulkevat automaattisesti toisensa pois, koska turisti kuormittaa palloa tavalla tai toisella. Lähimatkailu lienee ekologisin vaihtoehto, jos matkat vielä taittuvat pyörällä, jalan tai julkisilla kulkuvälineillä. Radikaalein ekoteko olisi jäädä kotiin, mutta ei sekään taida olla ratkaisu tässä globaalissa ja liikkuvassa maailmassa. 

Haluan kuitenkin ajatella, että jokaisella pienelläkin valinnalla on väliä.

Eräs bloggaajakollega totesi verkkokeskustelussa, että tuhoa kohti mennään, mutta tahti riippuu ihmisten valinnoista. Ainakin hän haluaa olla se, joka yritti jotain. Niin haluan minäkin.

Ulkosuomalaiset kirjailijat 4: Max Manner

Luxemburg on mielenkiintoinen, monipuolinen ja idyllinen pikkuvaltio Saksan, Ranskan ja Belgian välissä. Ihastuin siihen toukokuisella blogimatkalla kovasti ja sain sittemmin kuulla, että siellä asuu myös ahkera suomalainen dekkaristi. Kiitos vinkistä dekkareiden suurkuluttajalle Eau de Cologne -blogin Johannalle! 

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Max Manner ja kirjoitan työkseni kirjoja, taidanpa siis olla jonkun sortin kirjailija tai raapustelija nyt ainakin. Kuulun Suomen kirjailijaliittoon ja kansainväliseen ITW-järjestöön (International Thriller Writers Inc.). Olen julkaissut kohta 13 romaania, viimeisin eli Kadotettujen kahvila (Arktinen banaani) ilmestyy kuluvan vuoden heinä/elokuussa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Kuten elämässä yleensä, kaikki on lopulta enemmän tai vähemmän sattumankauppaa. Laveasti vastattuna tässä voisi mainita perhesyyt. Yksityiskohtiin sen enempää menemättä, olen tullut asuneeksi Luxemburgissa kohta 16 vuotta - niin se aika joskus hurahtaa, melkein kuin huomaamatta.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Luxemburg kuuluu Euroopan lilliputteihin Monacon, Andorran ja Lichtensteinin ohella. Pieni suuri maa, pinta-alaltaan Ahvenanmaata vain niukasti suurempi, jonka merkitys on ollut huomattava mm. EU:n kannalta, kuuluuhaan suurruhtinaskunta Euroopan Unionin alkuperäisiin perustajamaihin. Euroopan vihreä sydän, Pohjolan Gibraltar, uusia ja vähän vanhempiakin nimityksiä löytyy useita. 

Moni on saattanut porhaltaa vaikkapa automatkoillaan Luxin ohi, mutta harmittavan harva on tullut tutustuneeksi maahan tuota tarkemmin. Täältä löytyy rikasta historiaa alkaen aina roomalaisajoista joitakin tuhansia vuosia sitten. Maassa on edelleen 77 linnaa aikakausilta, jolloin pikkuruiset kuningas-, ruhtinas- ja herttuakunnat täplittivät Euroopan karttaa. Luxemburgia ovat miehittäneet aikojen saatossa useat eri valtiot ja maa on valloitettu kymmeniä kertoja milloin saksalaisten, espanjalaisten, italialaisten tai ranskalaisten toimesta. Monenkirjava historia onkin paikan päällä  käsinkosketeltavasti edelleen näkyvissä.

Nykyään Luxia hallitsee suurherttua Henri perheineen. Maassa asuu n. 600 000 ihmistä, joista lähes puolet on maahanmuuttajia. Valtaosa "ulkomaalaisista" tulee edelleen Portugalista, johon Luxemburgilla on perinteikkäät ja varsin läheiset suhteet. Kaiken kaikkiaan asukkaita taitaa olla nykyisellään yli 100 eri maasta, joten voidaan kai puhua jonkinmoisesta kulttuurien sulatusuunista.

Pienen maan suosio ja taloudellinen menestys pankkeineen ja EU-virastoineen tuottaa myös käytännön ongelmia. Jatkuvasti lisääntyvä rakentaminen ja tuntuvat liikenneongelmat - maahan saapuu arkipäivisin n. 200 000 työntekijää ympäristövaltioista - natisuttavat jo infran kestävyyttä ihan tosissaan. Summa summarum: Luxemburg on kaunis, vilkas ja vierailun arvoinen, vähän omintakeinenkin paikka, jossa kaupungin melskeestä pääsee halutessaan viidessä minuutissa ikimetsien, lehmähakojen ja viiniviljelmien rauhaan.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Perheessäni pidettiin aina tarinoiden kertomisesta. Sitä harrastivat niin isä, äiti kuin 15 vuotta vanhempi veljenikin. Tykkäsin kirjoittamisesta ja tarinoiden sepittämisestä jo lapsena ja tulin nuoruudessani lähettäneeksi joitakin käsikirjoituksia kustantamoihin, melko turhauttavin seurauksin tosin. Kertomusten rustailu keskeytyi perheen perustamiseen, monenkirjavaan järjestöelämään ja uran luomiseen liikemaailmassa.

Kun muutin 2000-luvun alkupuolella Luxiin, rauhoittunut elämäntilanne suosi vanhan harrastuksen pariin palaamista. Mielessä oli kytenyt jo pitkään tietty jännärin aihe ja tartuin siihen tosimielessä vuoden 2006 syksyllä. Lyhyehkö käsikirjoitus valmistui muutamassa kuukaudessa ja lähti muistaakseni kymmeneen eri kustantamoon. Suureksi yllätyksekseni sain lyhyessä ajassa useita tarjouksia, joista mieleisimmäksi osoittautui tuolloin Minerva Kustannuksen ehdotus. Sain kirjoittaa heille seuraavat viisi romaaniani, joten valinta osoittautui onnistuneeksi. Sittemmin olen jatkanut uraa Crimetime-osuuskunnassa ja Arktisen Banaanin listoilla.  

5. Mitä kirjoitat?

Olen julkaissut tähän mennessä 12 romaania sekä useita novelleja eri kokoelmissa ja yhteyksissä. Kirjoitin myös Suomen ensimmäisen interaktiivisen jatkokertomuksen Helsingin Sanomien verkkosivuille vuonna 2008. Olen julkaissut pienoisromaaneja kokeellisesti niin Facebookissa kuin Twitterissä. Valtaosa romaanituotannostani on keskittynyt dekkareihin ja trillereihin, mutta poikkeuksen näihin muodostavat viime vuonna ilmestynyt ihmissuhderomaani Mayra sekä tuleva historiallinen epookkiteos Kadotettujen kahvila.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Uskoisin, että niin on päässyt käymään. Vaikka monet tarinani alkavat ja päättyvät Turusta Turkuun, useimmissa kirjoissa piipahdetaan ulkomailla Islannista Venäjän kautta Espanjaan ja aina Yhdysvaltoihin asti. Viimeisin jännärini Loiset tapahtuu Turussa, Calais'sa ja Luxissa, tuloillaan oleva epookkiromaani taas Wienissä sekä Pariisissa. Kyllä asuinpaikalla lienee tässäkin yhteydessä oma merkityksensä.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Vaikka rutiinit saattavat kuulostaa tylsiltä, niistä on myös apua, ne tuovat turvaa, mielenrauhaa ja tiettyä jatkuvuutta. Olen kirjoittanut lähes kaikki romaanikäsikirjoitukset elokuulta joulukuulle, kevättalvi on perinteisesti muokkaus- ja editointiaikaa, julkaisut taas keskittyvät usein kesään tai alkusyksyyn.

Kirjoitusprosessissa työskentelen melko virkamiesmäisesti aamukymmenestä pitkälle iltapäivään. Tämän lisäksi käyn tekstin vielä iltamyöhällä kertaalleen läpi, pimeän hetkinä kirjoittamansa näkee aavistuksen uudessa valossa - heh, eikö ollutkin hauskasti laitettu? Tämä rutiini toistuu maanantaista torstaille, eli työviikkoni on periaatteessa neljän vuorokauden mittainen, ja viikonloppuvapaa alkaa usein jo perjantaina.

Aivan näin helpolla en sentään pääse. Käsikirjoitusvaiheessa tarina elää mielessä ja alitajunnassa 24/7, eikä siitä tuolloin edes halua sen kummemmin eroon. Kirjoitan päivässä kolmesta 10-12 sivuun inspiraatiosta ja tarinan vaiheesta riippuen. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Vaikka asun ulkomailla, lähiympäristöni taitaa olla tarkemmin ajatellen yllättävänkin suomalainen. Luen suomalaisia lehtiä ja kirjallisuutta, seuraan suomalaisia televisiolähetyksiä, jopa naapurini sattuu olemaan ehta suomalainen. Suomalaisuudesta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ei siis ole suoranaista puutetta, melkeinpä päinvastoin.

Kun työskentelee pääosin kotona omien ajatustensa keskellä ja vain satunnaisesti vieraammassa ympäristössä, kielen kangistumisesta ei ole suoranaista vaaraa. Tulen kyllä toimeen englannilla, saksalla ja ranskallakin, mutta nämä kielet liittyvät enemmän vapaa-aikaan. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?
Helppo bonus-kysymys, johon on ilo vastata. Kaipaan Suomesta kahta aikuisikään ehtinyttä tytärtäni, savusaunaa tai saunaa nyt ylipäänsä, rakkaita ystäviä sekä sukulaisia, syntymäkaupunkiani Turkua ja sen tuntumaan levittäytyvää saaristoa, veneitä ja meren tuoksua.

Sarjan kaikki osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

17. Satu Erra, Berliini

18. Ville Hytönen, Tallinna

Tekstin aloittamisen tuska

Olen taas uuden alun edessä. Sain kolmannen Hilja-kirjan ensimmäisen version valmiiksi ennen toukokuista Madridin matkaa ja olen kesäkuun nauttinut jonkinlaisesta välitilasta.

Olen toki kirjoittanut, koska en voi olla kirjoittamatta, mutta tekstiä on syntynyt sillä mielellä, että nautitaan löytämisen ilosta, koska tällä uudella maailmalla ei ole vielä kaaria ja ääriä, muotoa tai hahmoa tai edes minkäänlaista tavoitetta. Teksti on kevyttä, koska siihen ei liity paineita tai odotuksia. 

Tietysti olen luksustilanteessa. Hilja-sarja on päässyt hyvin alkuun ja tiedän, että kustantamo odottaa uusia seikkailuja. On aika hienoa aloitella tekstiä, kun tietää, että tämä ei ole vain jokin ääretön projekti vaan aikataulutettu työ, joka todennäköisesti päätyy julkaisuun. Toisaalta odotukset luovat myös paineita, ja ehkä siksi aloittaminen tuntuu jotenkin viralliselta.

Neljän viikon kellumisen jälkeen on ollut aika palata työhön ja palauttaa ajatukset lastenkirjamaailmaan. Päätin, että ennen kuin palaan keskeneräiseen käsikirjoitukseen, laitan seuraavan seikkailun alulle. Täytyy sanoa, että joulukirjan ideoiminen juhannusviikolla ja kaikkien muiden töiden ohella ei ole ollut paras ja toimivin ratkaisu.

Viikko ei ole osoittautunut niin tehokkaaksi kuin ajattelin. Yhtäkkiä kotona on paljon pestävää pyykkiä eikä tiskipöytä ole kiillellyt aikoihin niin kuin tämän viikon jälkeen. Ikkunatkin kaipaavat pesua ja kuukausia hyllyllä lojunut paperikasa vaatii järjestelyä juuri nyt. Ja telkkarissa olisi jalkapalloa, jonka kanssa aika menee varmasti helpommin kuin koneen ääressä.

Kirjailijan työssä on se ikävä puoli, että koskaan ei tule valmiiksi. Jokainen uusi kirja on vuori, jolle on kiivettävä laakson pohjalta asti. Polku on joka kerta hieman erilainen eikä koskaan tiedä, missä kohtaa irtokivet tällä kertaa sijaitsevat. Jollain tavalla reitti on kuitenkin tuttu, kun sen vain löytää. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että polku ei ole vielä hahmottunut, vaan seison keskellä kivistä laaksoa.

Jotain sain kuitenkin tällä viikolla aikaiseksi: tällaisen pienen novellin aloittamisesta. Olkaapa hyvä!

Kuva: Pixabay

Uuteen tekstiin ryhtyminen on kuin kevään ensimmäinen uintikerta

Astu kevyin askelin rantaan. Muista varoa polun kolmatta laattaa. Se keikkuu, jos tukikivi on talven aikana liikkunut. Tänä kesänä korjataan rantapolku, luvataan joka kevät. Talven jälkeen ranta on paljas ja alasti, auki uuden kasvaa. Pysähdy ihmettelemään rantakaislojen ääntä kevyessä tuulessa. Näkyykö lintuja? Käppyrään veden päälle kasvanut puu tervehtii jäiden alta vapautunutta aavaa.

Niemennokkaan kiinnitetty laituri notkahtaa kevyesti ensimmäisen askeleen alla. Joka kerta mieleen nousee into alkaa hytkyttää ponttoonien päällä lepäävää puulauttaa. Tälläkään kertaa et sitä tee. Laiturin natina jatkuu tikkaisiin asti. Pysähdy, hengitä sisään ja anna ilman virrata ulos. Järven pinta liplattaa uutta vuodenaikaa. Ennen kuin riisut kylpytakin ja pyyhkeen, muista kokeilla varpaalla vettä. Varvistelu todentaa sen, mitä ajattelitkin. Järven kylmyys on tähän aikaan aina sama. Hytisytä itseesi rohkeutta, anna suojien pudota ja tartu tikkaisiin. Puhaltele muutama kerta ja aseta jalat ensimmäiselle veden aliselle rapulle. Vesi pistelee nilkkoja, mutta älä pysähdy vaan laskeudu pohjaan asti. 

Olet tehnyt tämän ennenkin, mutta aina se on yhtä kamalaa. Rohkeasti nyt.

Hyinen vesi ottaa tulijan kylmään syliinsä. Järven pohja on käyttämättömyydestä niljakas. Tummaan veteen sekoittuu askelten nostamia pohjan kerroksia. Kylmä vesi kangistaa reisiä mutta vesiraja on vielä navan alla. Tekee mieli huuhdella kasvot. Vesi nipistää sormenpäitä. Muutama askel vielä, mutta enempää et voi aikailla, sillä aikailtu on jo liikaakin. On sukellettava. Ota vielä yksi syvä sisään ja ulos hengitys, luota ja irrota jalat pohjasta. 

Parin uintiliikkeen jälkeen jalat hapuilevat maata. Kylmä vesi pistelee ihoa, mutta hartioiden seudulla on lämpö. Paluumatka on helpompi eikä vedestä ole kiire pois. Ihaile rantoja, nouse tikkaat ylpeänä laiturille, huuda ilmoille raikuva keväthuuto. Sinä uskalsit.

Alku, se on tässä.