Friday, 15 December 2017

Kirjallisuuden työllistävä vaikutus

Tällä viikolla bittiavaruuteen on jälleen lennellyt lukuisia Hiljaa koskevia sähköposteja. Kirjoittajana olin erittäin huojentunut, kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio valmistui loppukesällä intensiivisen kirjoitusrupeaman päätteeksi. Silloin oli tietysti hieman liian aikaista alkaa juhlia ja tuuletella, sillä raskas loppusuora häämötti vielä edessä. Uuden Hilja-kirjan parissa ovat viime viikkoina viettäneet aikaansa niin kustannustoimittaja, kuvittaja, kansisuunnittelija kuin taittajakin, kirjoittajan itsensä lisäksi siis. 

Tuli aika jännä fiilis, kun tajusin, miten työllistävä vaikutus yhdellä tekstillä eli kirjallisuudella onkaan. Kirjailijana minä olen sisällöntuottaja, jonka tavoitteena on se, että kansien väliin päätyy laadukasta ja lukukelpoista tekstiä. Tuon tekstin matka lopulliseksi kirjaksi olisi kuitenkin mahdotonta ilman muita tekijöitä eli tiimiä kirjailijan ympärillä. Toki tähän täytyy sanoa, että olen keskisuuren kustantamon kirjailija. Omakustanteiden kohdalla kirjoittaja tekee varmasti monet näistä töistä itse, ja isoissa kustantamoissa voi olla käytössä vielä sellainenkin apu kuin oma mainososasto, luulen.
Kuva: Nadja Sarell
Vaikka kirjoittaminen on pääasiassa yksin puurtamista, tällaisina viikkoina iloitsee siitä, että on ihmisiä, joiden kanssa pallotella ideoita ja hioia sitä parasta mahdollista lopputulosta. Palautin käsikirjoituksen kustannustoimittajalle luentaan elokuun lopussa. Teksti sai levätä syksyn, kunnes sen viimeistelyyn palattiin tuorein silmin. Marraskuussa sain työstettäväksi kommentoidun version, joka pääsi hiomisen ja pienten tarkistusten jälkeen viimein taittajan pöydälle.

Olenko sanonut, että Hiljalla on aivan ihana kuvittaja? On aina jännittävä hetki, kun kirjan taittoversio tulee näytille eli kuvat ja teksti ovat vihdoin päässeet yhteen. Voin luvata, että Seikkailu kutsuu, Hilja -kirjassa on jälleen vauhdikkaita ja hymyilyttäviä kuvia. Olin itsekin täysin myyty ne nähtyäni. Pieni mummosekaannus oli tosin sattunut jossain matkan varrella, mutta onneksi asia huomattiin ajoissa ja on jo korjattu.

Kirjan taittoversion tarkistus on vielä vihoviimeinen homma, ennen kuin teksti lähtee painotaloon. Hilja painetaan muuten Suomessa, mistä olen erittäin ylpeä (työllistävä vaikutus!). Tällä kertaa kävi niin, että tekstin tekijä halusi loppuhionnassa muuttaa sellaistakin, mikä ei olisi ollut enää tarpeen.  Taiton jälkeen löytyi, kuten aina, vielä pientä oikeasti korjaamista vaativaa, mutta itse olisin paniikissani muutellut enemmänkin. Onneksi kustannustoimittajallani ja Hiljan taittajalla on hyvät hermot ja rauhallinen ote, ja uskoisin, että yhdessä päätetty lopputulos on hyvä. Tai no, pianhan sen näette!
Kuva: Nadja Sarell
Koska asia alkoi kiinnostaa minua, listasin tähän tahoja, jotka ovat joko mukana tekemässä kirjaa tai toimivat kirjan taustalla muuten. Kirjallisuudella tosiaan on työllistävä vaikutus!

- Kirjailijan läheisin työkaveri on kustannustoimittaja, vaikka oma työtapani onkin sellainen, että kusti näkee tekstin vasta sitten, kun se on minusta valmis eli hän osallistuu vain lopputuloksen hiomiseen.

- Kuvittajalla on tärkeä rooli, koska kyseessä on kuvitettu lastenromaani. Minulla on ollut onni saada kuvittaja, jonka kanssa olemme samalla aallolla. Olemme myös toistemme suurimmat fanit.

- En tiedä, kuinka yleistä tämä on, mutta Hiljan tiimissä on myös kansisuunnittelija, mikä varmasti näkyy lopputuloksesta.

- Kirjailijan takana häärää tietysti koko kustantamo. Kirjan myynnistä neuvotellaan, sitä postitetaan maailmalle ja niin edespäin. Suurin osa työstä ei näy ulos, mutta kulisseissa tapahtuu kaikenlaista.

- Kirjan taittoa varten tarvitaan siihenkin henkilö. Kustantamoni ostaa palvelun ulkopuolelta, ja olen ollut hyvin tyytyväinen Hiljan pilkuntarkkaan taittajaan.

- Kirjan konkreettinen painaminen tapahtuu painotalossa. Omat kirjani painetaan Juvalla, joten saan olla ylpeä kotimaisesta työstä! Suomi nousuun jo kahden painoksen ja kohta toisen kirjan verran.

- Kirjan myynti, kuljettaminen, varastoiminen, postittaminen ja niin edespäin vaatii sekin tekijänsä. Ammattinimikkeinä voisi listata ainakin kirjakauppojen myyjät, varastoihmiset ja kuljettajat. Tietysti paljon kirjoja kulkee myös ihan postinkin kautta, joten saavat hekin vähän töitä siellä.

Kirjallisuuden ympärillä pyörii lisäksi kaikenlaisia tilaisuuksia ja tapahtumia, kuten kirjamessut, joiden järjestäminen on myös jonkun työtä. Lastenkirjallisuudesta ilmestyy vain vähän arvosteluja, joten sen työllistävästä vaikutuksesta sanomalehdille ja kriitikoille ei valitettavasti oikein voi puhua.
Mutta en minä kirjailijana oikeastaan yhtään mieti sitä, olenko tehnyt osani Suomen työllisyyden parantamiseksi. Parasta on se, jos lukija on löytänyt kirjani ja mahdollisesti pitänyt siitä. Jokainen tekstistä ilahtunut lukija on kaiken kirjan tekoprosessiin kuuluvan hiusten halkomisen arvoinen. 

Seikkailu kutsuu, Hilja tulossa helmikuuhun mennessä!
Wednesday, 13 December 2017

Homma meni ihan pipariksi

Tadaa, saanko esitellä: Elämäni toiset kokonaan itse tehdyt piparit. Ylpeä olen.

Meillä ei juuri leivonnaisia kulu, koska en tiedä, milloin niitä ehtisi syödä, mutta tunnelman ja tuoksun takia täytyy joulukuussa saada aikaan yhdet piparit. Piparit on lopulta paljon nopeampi ja helpompi tehdä kuin etukäteen ajattelee, ja niistä on iloa pitkäksi aikaa. Ellei sitten satu kuulumaan niihin, jotka syövät niitä pellillisen iltapalaksi. 

Tein elämäni ensimmäiset omat piparit viime vuonna. Tänä vuonna jatkoin samalla reseptillä ja tällä kertaa väristäkin tuli jo oikea, sillä löysin sitä oikeaa siirappia. Minulla on vain yksi hyvä piparimuotti, se perinteinen. Olisin toinenkin, mutta epäilen kovasti, tulisiko ballerinasta ballerinan näköisiä enää sen jälkeen, kun olen siirtänyt ne leivinalustalta pellille ja sitten uuni on hoitanut hommansa. Lopputuloksella ei todennäköisesti olisi enää selvää yhteyttä alkuperäiseen muottiin enkä jaksaisi selittää syöjille, että tämä on ballerina, vaikka sen pää on muhkura ja toinen jalka poikki.
Tänä vuonna piparien paisto sujui paljon paremmin kuin viime vuonna, sillä meille hankittiin tammikuussa uusi uuni. Viimevuotinen piparien paisto oli se viimeinen pisara, sillä kyllästyin epätasaiseen paistojälkeen. Saksassa keittiöt pitää usein rakentaa itse, mutta me ostimme edellisten asukkaiden keittiön, ja heidän uuninsa oli joku vanha halpismalli, jonka paistotulos oli aina huono. Mutta nyt kelpaa paistella vaikka mitä!

Sunnuntainen piparisessio oli oikein mukava. Tärkeä osa piparien tekoa ja paistoa on Arja Korisevan  vuodelta 1991 peräisin oleva joululevy, joka ehti pyöriä kaksi kertaa ennen kuin tuli valmista.  Ensimmäisten pellillisten kohdalla etsin vielä tuntumaa, mutta viimeisten ulkonäkö ja koostumus alkoi vaikuttaa oikein hyviltä. Todennäköisesti teen taikinasta liian ohuen ja siitä hienoiset epämuodostumat ja rapea rakenne. Ensi vuodeksi on siis vielä kehittymisen varaa.
Maku oli onneksi kohdallaan. Mies sanoi, että hyviä ovat, ja sehän se on kaikkein tärkeintä.

Pakkasin pipareista joulupussit meidän molempien työpaikoille ja loput pääsevät ensi viikolla mukaan joulunviettoon, jos niitä silloin vielä on jäljellä.
Monetko piparit sinä olet jo tänä vuonna paistanut?
Iloista joulunodotusta kaikille!



Monday, 11 December 2017

Ennen arkea, nyt suuri ihme

Nimittäin lumi! Se, että Kölnissä oli eilen lunta on lähes juhlan paikka.

Olen asunut täällä kuusi ja puoli vuotta ja voin muistaa kaksi kertaa, jolloin Kölnissa on ollut kunnolla lumista ja suomalaisittain talvista. Ensimmäinen kerta oli joulukuun alussa 2011, kun lumi pysyi maassa jopa useita päiviä. Toinen oli maaliskuussa 2013, kun saavuin kuukauden kestäneeltä Thaimaan lomalta kesähepenissä keskelle lumimyrskyä. Silloin palelsi, mutta myös nauratti, kun matkustin kentältä kotiin haaremihousuissa talvitamineisiin pakkautuneiden ihmisten keskellä.

Joka talvi Kölnissä taitaa olla muutama luminen päivä mutta harvoin se pidempään pysyy. Kaupungin yllä oleva lämpökenttä ja saastepilvi huolehtivat siitä, että ympäristökuntiin tulee lunta mutta Kölnin kaupungissa vain räntää tai sitten lunta, joka sulaa heti pois. Lumihuntuisista autoista tietää aina, että ne ovat tulleet Reinin toiselta puolelta.
Mutta eilen satoi kuin satoikin lumipeitteen jopa Kölniin! Se on niin harvinaista ja ohimenevää, että pitihän se heti kuvata. En muista, oliko viime talvena montaakaan näin lumista päivää enkä ollut ainoa, joka oli kuvaamassa tätä suurta ihmettä. Harvassa ovat ne kerrat, joina en olisi voinut mennä Kölnin talvessa pyörällä töihin, ja silloinkin syynä on ollut vesisade, ei lumi. Kyseessä on siis lähes ihmeiden ihme. 
En ollut ainoa, jonka lumi sai sekaisin. Lähipuistossa minua odotti jo viisi lumiukkoa, ja lapsia meni kelkkoineen ja liukureineen ohi kohti pikkumäkeä. Lähinnä ihmettelin, mistä heillä on sellaista välineistöä, sillä Kölnin lumet ovat usein laskettavissa tunneissa. Tällä kertaa lumi viipyi jopa  iltaan asti.
Kuvaussessio kesti 10 minuuttia, minkä jälkeen olin läpimärkä, mutta oli se sen arvoista. Tällaisia maisemia jos mitä kaipaan ulkosuomalaisena. Mikään ei voita lumisen talvipäivän tunnelmaa ja sinistä hämärää, jonka lumi ja hiipuva päivänvalo saavat aikaan. Köln on tähän aikaan vuodesta vain mustaa asfalttia ja muutenkin pimeää, sillä katuvalot valaisevat autoteitä, eivät kevyen liikenteen väyliä. Valitettavasti lumi alkaa tosin Suomessakin olla katoava luonnonvara. Taitavat kuluneen alkutalven lumet olleen koko ajan joko  tulossa tai menossa.
Maisema oli niin kaunis, että illalla oli vielä lähdettävä uudelleen ihailemaan valkeana hohtavaa kaupunkia. Olihan se sohjossa kahlaamista ja puut olivat jo pudottaneet lumensa, mutta valoa oli silti enemmän kuin yleensä. Lumi, tykkään susta niin!


Sunday, 10 December 2017

Eräs karkkihistoria eli miksi en enää pysty syömään paljon sokeria

                                                                       **Yhteistyössä FinnCandyBoxin kanssa

Meillä oli lapsena tiukat säännöt karkin syömisen suhteen. Koko ala-asteen ajan karkkipäivä oli lauantai, ja silloin sai 100 grammaa herkkuja. Niiden punnitseminen ja jakaminen oli erittäin tarkkaa puuhaa. Jouluna ja pääsiäisenä sekä isovanhempien luona sai tietysti syödä karkkia koko ajan ja miten paljon jaksoi. Opettaja-äiti sai onneksi lahjaksi lukuisia suklaarasioita, eikä niiden tuhoaminen ei ollut herkkupepuille ongelma.

Myöhemmin olen ollut erittäin tyytyväinen säännöstelyyn, koska minulla ei edelleenkään ole ollut ongelmia hampaissa. Mutta kyllä se lapsena välillä vähän ketutti. Onneksi kävimme isovanhempien luona säännöllisesti, ja vain yhtä kertaa lukuunottamatta siellä oli aina karkkia. Se kerta piirtyi muistoihin ikuisiksi ajoiksi.
Yläasteelle meno muutti kaiken. Se oli rajapyykki, jonka jälkeen ei ollut vain iso ja vastuullinen vaan alkoi saada viikkorahaa, jolla ostaa omat karkit. Muistikuvissani ei ole, että herkuttelu olisi karannut käsistä, mutta olen aina ollut herkkusuu, joten makeaa kului ihan varmasti. Milleniumina teimme tosin siskoni kanssa päätöksen olla vuoden karkkilakossa. Meillä oli tiukat säännöt siitä, mitkä herkut sallitaan, ja virallisina valvojina toimivat vanhempamme. Seuraava karkkipäivä koitti jouluaattona, ja siitä muistan sen, miten siskoni päätyi sokeripäissään hihittämään joulukuusen alle. Silloin huomasin, miten tehokas aine sokeri todella on.

En kuitenkaan silloin nuorempana uskonut, kun tätini kertoi, että makeanhimo häviää iän myötä ja että jossain vaiheessa herkut eivät enää maistu. Suomessa asuessani niiden syönti vielä sujui. Monta kertaa tuli vedettyä irtokarkkiöverit lukiolaisten esseekasan äärellä ja päätettyä, että nyt alkaa karkkilakko. Eihän se koskaan kovin kauaa pitänyt.
Suomalaiset irtokarkkikaupat ovat jotain aivan käsittämätöntä. Niissä sekoan edelleen. Saksassa irtokarkkeja saa kioskeista gramma- tai yksittäisiin senttihintoihin, kuten lapsuudessani. Saksassa asuminen onkin vähentänyt karkin syöntiäni selvästi. Täällä ollaan enemmän kakku- ja suklaaihmisiä eivätkä aikuiset syö karkkia, paitsi me suomalaiset. Suklaa unohtuu meillä tosin kaappeihin, koska minä en juurikaan syö sitä (liian makeaa) ja mies unohtaa, että meillä on herkkuja.

Mutta odottakaas vaan, jos joku on tuonut Suomesta tuliaisiksi lempikarkkejani. Ne häviävät kaapista alta aikayksikön. Miehelle ei jää kuin jämät, jos hän ei satu pitämään varaansa. Viime vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, etten enää pystykään vetämään kilokaupalla irtokarkkeja edes silloin, kun niitä on saatavilla. Joku raja tulee vastaan. En usko, että syy on tottumattomuudessa (kun karkkia on harvoin, sokeripiikin huomaa heti) vaan ikääntymisessä. Enää ei vain kykene syömään määrätöntä määrää sokeria ja makeaa, mikä on tietysti tosi hyvä juttu. Onkohan seuraava askel se, että alan pitää konjakista ja muista aikuisten juomista, jotka eivät tähän mennessä ole maistuneet yhtään?

On todella hyvä, ettö ei pysty enää syömään paljon sokeria kerralla, sillä karkeista riittää pidemmäksi aikaa, kun niitä säännöstelee. Toki Saksastakin saa karkkia, mutta eivät ne ole niin hyviä kuin tutut kotimaiset klassikkokarkkipussit ja muut. Olen alkanut muistuttaa isääni siinäkin mielessä, että parhaiten minulle kelpaavat nykyään kaikki mustat karkit. Lempikarkkejani ovat kaikki salmiakit, sirkusaakkoset ja erilaiset pantterikarkit.
Tämän selvityksen myötä haluan kertoa, että jos joku siis päättäisi lahjoittaa minulle Finncandyboxin, siitä olisi iloa todella pitkäksi aikaa. Voisin kuvitella, että laatikollinen suomalaisia karkkeja kelpaisi lahjaksi kenelle tahansa ulkosuomalaiselle. Toki joku sanoo nyt, että miksi et kokoa karkkilaatikkoa itse ja lähetä niitä maailmalle, mutta tällainen palvelu on helppo ja näppärä mahdollisuus toimittaa iloa ulkomaille.   

Laatikon voi tilata kerran tai useamman kuukauden putkeen. Sen sisältö vaihtelee, mutta mukana on  yleensä tuttuja karkkipusseja, suklaata, lakupötköjä, tikkareita ja tietysti myös purkkaa. Sisältöön ei toistaiseksi pääse itse vaikuttamaan, mutta tulevaisuudessa tällainenkin optio tulee löytymään.

Että vinkiksi vaan kaikille tutuille, tällainen lahja tekisi minut erittäin iloiseksi!
Friday, 8 December 2017

Suomi 100 -haaste ulkosuomalaiselle

Suomi juhlii tänä vuonna 100. itsenäisyyspäivää. ONNEA ONNEA! Juhlan kunniaksi blogeissa on kiertänyt Suomi 100 -haaste ulkosuomalaisille. Tässä omat vastaukseni  Housefive-blogin Saaran aloittamana kyselyyn, jota vähän lyhensin ja muokkasin.

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?
Asun Kölnissä Saksassa ja olen asunut ulkomailla seitsemän vuotta ja kaksi kuukautta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?
Käyn Suomessa useita kertoja vuodesta. Osa reissuista on työmatkoja ja tämän vuoden aikana Suomessa käymisen syyt ovat olleet esikoiskirjailijuuteen liittyneitä. Minun on pakko käydä säännöllisesti raikastamassa kieltäni Suomessa, ja toisaalta haluan päästä paikalle tärkeisiin juhliin, kuten häihin, ristiäisiin ja synttäreihin, vaikka kaukana asunkin. Seuraava reissu odottaa tammikuun alussa ja sitä seuraava jo maaliskuussa!

Mitä kaipaat Suomesta?
Luontoa, rauhaa, hiljaisuutta ja tilaa.
Lempimaisemasi Suomessa?
Sellainen, jossa on luontoa ja vettä. Yksi aivan paras paikka auringonlaskujen ihailuun on tätini mökillä Rantasalmella. Siinä valoshow´ssa jää taulutelkkari toiseksi.

Miten juhlit Suomen 100. itsenäisyyspäivää?
Olen ollut tällä viikolla kolmessa Suomi 100 -juhlassa. Tiistaina vietimme yliopiston laitoksen juhlaa, keskiviikkona juhlin suomalaisella seurakunnalla yli sadan muun suomalaisen tai suomalaistaustaisen kanssa ja eilen oli vielä Kölnin Suomi-koulun yhdistetty itsenäisyyspäivä/joulujuhla. Kyllä olen osani tehnyt siihen, että Suomi on skoolattu uusille ikäluvuille.

Mitä muotoilua teiltä löytyy ja mikä on rakkain tavara, jonka olet tuonut Suomesta?
Meiltä, kuten kaikista muistakin ulkosuomalaiskodeista, löytyy Iittalan Kivi-kynttilälyhtyjä, Mariskooleja, Aalto-maljakko ja muita suomalaisia kodintekstiilejä. Miehen myötä kotiin on alkanut ilmestyä muita pohjoismaisia design-asioita, joten suomalaisuus ei sinänsä ole hallitseva elementti sisustuksessa. Rakkain tavara on ainoa huonekalu, joka seurasi Suomesta tänne, nimittäin tuttavalta saatu suomalainen puutuoli.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat? Entä inhoat?
Kyllä ei ole kunnon kalakeiton voittanutta, vaikka en niinkään välitä suomalaisista silakoista ja silleistä. Inhokkeihin kuuluu Janssonin kiusaus, mutta se taitaakin olla ruotsalaista alkuperää.

Minkälaista elämää viettäisit, jos asuisit edelleen Suomessa?
Jos asuisin edelleen Suomessa, olisin töissä lukion äidinkielenopettajana. Se on motivoiva ja hauska työ, joskin niin intensiivinen, etten tiedä, olisinko ehtinyt sen ohessa alkaa kirjoittaa kirjoja. Mies löytyi maailmalta eli jos asuisin vielä Suomessa, saattaisin olla sinkku.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaisiksi Suomesta?
Ruisleipää, Lumipanttereita ja Xylitol-purkkaa. Oikeastaan kaikki suomalaiset karkit ovat erittäin tervetulleita mutta suklaata meillä ei kulu.
Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?
Sitä, että ihmisille annetaan tilaa ja rauhaa eikä heti aleta räyhätä, jos asiat eivät suju esim. liikenteessä. Sain hiljattain keskellä katua kauheat huudot, kun raivoisa autoilija ei päässyt pyöräni ohi kohdassa, jossa ei oikeasti ollut tilaa ohittaa. Edessä paloi punainen valo, joten ohitus ei olisi  myöskään tuonut mitään. Mutta hän koki oikeudekseen karjua minulle auton ikkunasta pää punaisena. Tällaista ei tapahtuisi Suomessa mutta liikenneraivo on Saksassa täysin oikeutettua, vaikka yleensä täysin turhaa.

Entä mikä Suomessa ärsyttää?
Se, että ihmisille annetaan tilaa, voi myös johtaa siihen, ettei heitä huomata. Suomessa ärsyttää kepeän arkisen kanssakäymisen puute ja ohikäveleminen. Kölnissä on pakko huomioida muita. On ihan kiva vaihtaa kassajonossa pari sanaa ja pyytää anteeksi, jos ohimennen hipaisee jotakuta ja pitää ovia auki perässä tulijalle. Näitä kaipaan Suomessa joskus, ja samalla olen tyytyväinen siihen, että saa vain olla ja mennä eikä tarvitse kommunikoida. Ulkosuomalaisen ristiriita, tässä se on.

Suomalaisinta minussa on...
Olen sosiaalinen ja menen ihmisiä lähelle, mutta kyllä suomalaisinta minussa on oman fyysisen tilan ja ajan tarve. Eteläeurooppalaisiin verrattuna taidan olla syrjään vetäytyvä möllöttäjä minäkin.

Kuinka usein puhut suomea?
Lähes päivittäin. Työskentelen suomen kielen opettajana, joten suomi on työkieli. Minulla on myös suomalaisia kollegoja ja paljon suomalaisia tuttuja. Jos en päivän aikana puhuisi suomea, ainakin kirjoittaisin sillä.
Suomen kielen kaunein sana? Entä rumin?
Tämä on vaikea. Suomessa on niin paljon ihania ja kauniita sanoja. Opiskelijoideni suosikkeja ovat sanat lämpimäpi ja liesituuletin. Kirjailijana pidän kaikista sanoista, jotka ovat värikkäitä, kuvailevia ja joissa on hyvä soundi, kuten diftongi. Rumimman sanan valinta sen sijaan on helppo. Se on pe***le.

Mitä suomalaista perinnettä vaalit?
Uudessa maassa on mukavaa se, että elämään tulee uusia perinteitä ja juhlia, kuten karnevaalit täällä Kölnissä. Suomalaiset perinteet liittyvät jouluun ja juhannukseen. Jouluna pitää ehdottomasti kuunnella joulurauhan julistus, vietin joulua sitten missä tahansa. Ja juhannuksena täytyy olla pullaa! Silloin kuunnellaan myös suomalaisia kesälauluja Tauno Palon ja Matti Salmisen tulkitsemina.

Lähetä terveisiä 100-vuotiaalle Suomelle!
Olet antanut minulle paikan, johon kuulua, kielen, joka on työ, sekä sisun, jonka avulla pärjää. Siis parhaat eväät maailmaan. Kiitos!
Wednesday, 6 December 2017

Joulu tuli taloon

Joulu meinasi päästä yllättämään! Ensimmäisen adventin aattona tajusin, että kodissa ei ole vielä mitään jouluista. Olen muistanut ajatella joulukortteja ja joulukalenterikin ehti lähes valmiiksi mutta koristelut ovat aivan unohtuneet. Jotenkin tuntuu aikaiselta laittaa koti nyt jo jouluiseksi. Toisaalta jouluhullussa Saksassa kaikki on sallittua, ja jos monet ovat Suomessakin jo leiponeet useita pellillisiä pipareita, niin kyllä meilläkin saadaan jo toivotella hyvää joulua.

Marraskuun pimeys on muuttunut Kölnissä joulukuiseksi pimeydeksi, joten kaikki, mikä piristää ja tuo valoa, on erittäin tervetullutta. Olen viime vuosina alkanut pikku hiljaa kerryttää sisältöä joululaatikkoon, joten koristelutilanne saatiin hyvin nopeasti korjattua. Jos joulukuusta markkeeraavien oksien koristeet lisääntyvät tuttua vauhtia, niitä on ensi vuonna jo viisi!
Meillä ei ole vielä koskaan ollut omaa kuusta, sillä olemme joulupyhät aina jossain muualla kuin kotona. Mutta kuusenhavut tuovat ihanaa tunnelmaa, joten toteutin tänä vuonna saman kuin viime vuonna. Kukkakaupasta hankkimani kuusenoksanippu maksoi 2 euroa ja 50 senttiä ja oli jokaisen pennin arvoinen. Siitä riitti pilkottavaa, ja  nyt on kodissa havuja ja kuusen tuoksua! Isoon lasimaljakkoon tungettuina oksat eivät myöskään varise, vink vink!

Perinteiseksi muodostunut adventtikynttelikkö tuli sekin nopeasti kasaan, mutta kaipaan siihen tänä vuonna jotain uutta. Kunhan ehdin joulutoreille, aion metsästää tarjottimella jotain, vaikka jonkin eläinhahmon.
Hiljattain hankkimani kirjainsetti muuttui hetkessä syntymäpäivätoivotuksesta jouluiseksi viestiksi. Virheostoksena viime vuonna pitämäni valosarja onkin juuri passeli sen kaveriksi. Sen verran pitää kaappeja vielä penkoa, sillä eräät jouluvalot ovat edelleen hukassa. Tähän aikaan vuodesta valoja ei voi olla liikaa.
Minun joulukuinen suosikkini on ehdottomasti keittiön ikkunan paperitähtilamppu. Ripustaminen oli miehen tehtävä, koska minä en yltä korkeaan ikkunaan. Mitä meinaatte, onko lamppu jo paikoillaan? Onneksi tässä on vielä monta adventtia ennen joulun h-hetkeä. Sitä ennen haluan vielä leipoa pipareita ja ehtiä juomaan yhden tai kaksi Glühweinia, ja siihen mennessä mies on jo täysin jouluradion kyllästämä.

ILOISTA JOULUNODOTUSTA KAIKILLE!

Lue myös:
Friday, 1 December 2017

Joulukalenteri alkaa NYT

Joulukuun ensimmäinen tarkoittaa, että seuraavat viikot saa avata luukkuja, pussukoita, nyssyköitä, laatikoita ja paperipusseja. Saksassa joulukalenteri ei ole vain lasten juttu, vaan myös aikuiset saavat omansa. Jo kolmannen kerran olemme tehneet miehen kanssa yhteisen joulukalenterin.

Perinne alkoi ensimmäisenä yhdessä asumisen vuonna. Olin aikaisempina vuosina saanut kämppikseltä lahjaksi itse tehdyn joulukalenterin. Koska puolisolle voi olla vaikea keksiä yhtä erityistä ja isoa lahjaa, ehdotin, että lahjotaan toisiamme koko adventin aika. Tänä vuonna minä meinasin jo, että ei ehkä sittenkään jakseta kasata kalenteria, mutta mies tuumasi, että miksi ei.

Onhan siitä paljon iloa. On kiva, kun jompikumpi saa joka päivä jonkin pienen yllätyksen. Kalenterista on menneinä vuosina löytynyt mm. karkkia, meikkejä tai muita hoitotuotteita, lahjakortteja ja ideoita yhteisiin hetkiin. Muistan ikuisesti, miten mies nauroi saadessaan viime vuonna Star Wars -elokuvan taisteluja kuvaavan kirjan, jonka muoviset kuvat liikkuvat sivua liikuttamalla. 

Kalenterin lahjoilla ei ole parasta ennen -päivää. Toteutimme nimittäin kuukausi sitten kylpyläpäivän, jonka lahjoitin miehen joulukalenterissa kaksi vuotta sitten. Ja useita viime vuoden lahjakorttejakin on vielä käyttämättä, kuten viininmaistelu. Kun joskus ehdimme taas treffeille, on takataskussa monta ideaa.

Mies saa myös töistä joululahjaksi paketillisen erilaisia lahjakortteja. Säilytämme niitä puulaatikossa kirjahyllyssä, ja sieltä voi aina välillä käydä hakemassa ideoita. Koko syksyn on pitänyt mennä käyttämään viime vuodelta peräisin oleva leffapaketti, mutta kiireisyydestä kertonee se, että ajatukseksi on jäänyt. Iltatyö vähän häiritsee harrasteita eikä viikonloppuisinkaan muka ole aikaa.
Tänä vuonna hain kalenteriin apua Kölnin belgialaiskorttelien joulutempauksesta. Sain joulukalenterin keräyskortin ystävältäni ja yhtenä iltana pyörin kortteleissa ja keräilin pikkuisia lahjoja. Korttiin oli merkitty 23 putiikkia tai kahvilaa, joista sai käydä hakemassa yllätyksen. Valitettavasti viidestä liikkeestä vastattiin, ettei sinä päivänä enää jaeta lahjoja. Sain kuitenkin mukaani yhteensä kahdeksan yllätystä, jotka on nyt jaettu kalenteriin tasapuolisesti. Tänä vuonna riitti siis, että mietti miehelle kahdeksan lahjaa.

Yllätysten pakkaamista varten olin jo hankkinut aikaisemmin paperipusseja ja hauskan graafisen tarrasarjan, josta sai numerot ja tarran pussin sulkemiseen.

Vielä eilen illalla minun kalenterinpuoliskoni näytti aika tyhjältä. Mutta tonttu oli käynyt tänä aamuna sillä aikaa, kun olin urheilemassa. Tosin näyttää siltä, että loppupäivien pussit ovat vielä tyhjinä, joten tonttu lienee tulossa uudelleen käymään.

Tästä voi joulusesonki alkaa! On siis aika säätää keittiön kaiutin Joulu-radion taajuudelle ja alkaa nauttia. Joulutoreille en ole vielä ehtinyt, mutta onhan tässä vielä tovi jouluun. Joulukortit on tehty, piparien paistoa suunniteltu ja huomenna aion kaivaa jouluvalot esiin.
Miten sinun jouluvalmistelusi ovat alkaneet?
Iloista joulunodotusta kaikille!

Sinua voi kiinnostaa myös: