Viherjuuria

Friday, 18 August 2017

Ettehän te vaan tiedä, kuka olen

Lentokone toi minut keskiviikkona töyssyisen Itämeren yli takaisin Saksaan. Istuin rinkkani kanssa Kölnin U-bahnassa ja katselin kaupunkimaisemaa. Se tuntuu Suomen luonnon ja vihreän ympäristön jälkeen aina hieman kovalta. Ihmisiä on monenlaisia, ja asemien nurkissa pyörii myös niitä yhteiskunnasta pudonneita. Kuitenkin kotiin on aina kiva palata. Mietin miksi.

Silloin se napsahti. Anonymiteetti. En ollut koskaan aikaisemmin tajunnut, mutta yksi syy asua ulkomailla ja suurkaupungissa on tietynlainen tuntemattomuus ja vieraus.
Lapsuus maalaispitäjässä pastorin ja opettajan lapsena oli näkyvällä paikalla olemista. Kaikki tiesivät, kenen tyttö olet, tai ainakin he tiesivät, kenestä puhut, kun puhuit vanhemmistasi. Tässä oli sekä hyviä että huonoja puolia. Olin yläasteaikana lapsiavustajana Lahden kaupunginteatterissa, ja poissaoloihini suhtauduttiin hyvin rennosti. Toimitin opettajainhuoneen seinälle listan näytöspäivistä ja siihen luotettiin. Olin pois yhtä paljon kuin pahin lintsari, mutta se ei koskaan ollut ongelma.

Yksi syy valita lukio suuremmalta paikkakunnalta oli halu pärjätä omillaan ja olla kuten muutkin, anonyymi. 

Aluksi koitti ongelmia. Kun olin tanssijuttujen takia poissa, niistä alettiin yhtäkkiä nipottaa. Tajusin, että täällä ei voi mennä taustansa turvin, vaan uudessa ympäristössä minun on itse voitettava opettajien luottamus. Sillä, kenen tyttöjä olen, ei ollut mitään merkitystä. Abiluokalla myhäilin tyytyväisenä, kun sain arvostusta sen perusteella, kuka ja mitä olen, eikä siksi, mistä tulen.
Tarpeeksi suuressa kaupungissa pyörii niin paljon ihmisiä, ettei kukaan ehdi huomata, kuka sinä olet ja mitä siellä teet. Kölnissä on noin miljoona ihmistä, ja varmaan toinen miljoona menee päivittäin junalla kaupungin läpi tai kuluttaa turistina Tuomiokirkon kivisiä lattioita. Yliopistolla kulkee tuhansia opiskelijoita, joten samat naamat tulevat kampuksella harvoin vastaan.

Se on ihanaa, mutta toki myös kylmää.

Muistelen lämmöllä lapsuuden kyläyhteisöä, jossa pelkkä postilaatikolla käyminen saattoi olla sosiaalinen kokemus. Samat naapurit vuosikymmenestä toiseen ovat sekä uhka että mahdollisuus. Pihoilta kaikuu kaikenlaista tai ainakin ikkunasta näkee, että jaahas, taas on uusi auto tai nainen tai koira. Ja juttuja kulkee.

Suomessa minua nauratti kovasti, kun kuulin maaseudun kotiäitien harrastuksesta. Illan hämärässä he googlettavat kylän taloja ja tutkivat, onko joku tullut myyntiin. Jos tuttuja taloja tulee vastaan, alkaa spekulointi. Onkohan siellä ero vai muutto uuteen tai suurempaan? Puhelimet käyvät kuumana ja taas kulkee juttuja.

Täällä kaupungissa en tiedä naapuritaloistamme mitään, joten hyvinkin lähellä voi olla suuria draamoja, joista minulla ei ole käsitystä. Spekuloida voi tosin aina. Mutta juttuja ei juuri kulje, ainakaan naapureista. Toki vilkaisen päivittäin, onko vastapäisen talon pariskunta kotona tai ovatko verhot alhaalla vai ylhäällä, mutta katu pitää meidät toisillemme vieraina.
Suureen kaupunkiin ja tuntemattomuuteen voi hukkua, mutta niistä on myös paljon apua. Olen tässä vieraskielisessä ympäristössä joka tapauksessa aina ulkopuolinen. Siitä on kirjoittajalle hyötyä, sillä voin käpertyä oman kieleni suojaan ja kulkea omassa kuplassani. Erityisesti kirjoittamispäivinä koen sen tarpeelliseksi.

Joku suomalainen kirjailija (Pirkko Saisio?) totesi joskus, että kirjoittaa parhaiten ulkomailla tai ainakin poissa Helsingistä. Allekirjoitan tämän täysin. Nyt kahden iloisen ja ylisosiaalisen Suomi-viikon jälkeen olen taas valmis hiljentymään kirjoittamisen äärelle ja sukeltamaan kaupungin antaman anonymiteetin suojaan.

**Kuvat Turusta Wäinö Aaltosen museon Jacob Hashimoto -näyttelystä
Thursday, 17 August 2017

Maailman paras rooli

- Olet rakas.
- Niin sinäkin höpötintti.

Tädin sydän pakahtuu. Kyseinen dialogi on käyty pienen ihmisen kanssa, joka voi laskea nelivuotisen elämänsä ajalta reilun yhden käden sormilla ne päivät, jolloin on tätinsä nähnyt. Nämä harvat päivät ovat sisältäneet leikkiä serkkujen ja muiden sukulaisten kanssa, joten aktiivista yhdessä olemista on ollut erittäin vähän.

Silti herään ensimmäisenä kyläilyaamuna lempeään silitykseen ja kysymykseen, voitko lukea. Tyttö kiipeää peittoni alle, ja me luemme ja höpötämme niin, että aamupalakin melkein unohtuu. Minkäänlaista lämmittelyaikaa ei tarvita, täti on nyt tässä.
Tädin ja kummitädin rooli on ehdottomasti paras nakki, joka minulle on koskaan napsahtanut.

Lasten kanssa vietetty aika ja leikkimielisyys ovat varmasti myös alkavan lastenkirjailijuuteni takana. Pikkutyypit ovat ihan maailman parhaita ja hassuja olentoja, ja heissä on tulevaisuus.

Ulkomaille muuttaessani huolestuin siitä, mitä se tekee ystävyyssuhteille mutta erityisesti täteilylle. Aikuisten kanssa suhteet säilyvät aktiivisen viesteilyn kautta, ja monesti saa myös huomata, ettei pieni tauko ole muuttanut ystävyydessä mitään. Mutta lasten kanssa täytyy olla läsnä ja touhuta, jotta he alkavat luottaa ja suhde syntyy.

Seitsemän vuoden jälkeen olen saanut huomata, ettei Heidi-täti ole vaipunut unholaan. Suhde myös pienimpään kummilapseen on syntynyt ja muodostumassa, vaikka kummi ei ole koskaan asunut samassa maassa. Synttärilahjaksi saadut mekot ovat olleet tämän kesän lempivaatteita, ja kerhoon on pakattu mukaan kummitädin antama eväsrasia. Ihanaa tietää olevansa pieninä palasina lapsen arjessa, vaikka onkin fyysisesti kaukana.

Minulla on myös tapana lähettää kaikista pidemmistä reissuista postikortit kummilapsille. Oman postin saaminen on kuulemma jännää, mutta keväällä sain noottia siitä, että käsialani on lähes lukukelvotonta. Että voisitko kummitäti olla huolellisempi.

Usein tuntuu siltä, että lapsiin on helpompi muodostaa suhde kuin aikuisiin: aika nopeasti he muistavat, että ainiin, tämä oli se täti, jonka kanssa oli viimeksikin kiva leikkiä. Silloin sisällä läikähtää lämmin olo, vaikka maha olisikin jo aivan täynnä hiekkalaatikolla tarjottuja herkkuja.
Jotkut kysyvät, miksi jaksan edelleen, vielä näin monen vuoden jälkeenkin rampata Suomessa säännöllisesti ja tehdä lapsiperheissä pitkiä kyläilyrundeja. Yleensä vastaan, että syynä ovat kieli ja lapset. Minun pitää huolehtia siitä, että suomen kieleni pysyy hyvänä, ja toisaalta haluan olla mukana lasten kasvussa, vaikka kaukana asunkin. Ne pyrähtävät niin nopeasti isoiksi nuo tädin pikku muruset. 

Onneksi poissaolevakin voi olla läsnä.

Kaksi asiaa helpottavat tädin ikävää ja huolta siitä, että joutuu unohduksen suohon. Nimittäin vanhemmat ja internet. Jos vanhemmat puhuvat kaukana asuvasta, näyttävät kuvia ja aktiivisesti pitävät ihmisen pienessä mielessä, tämä ei unohdu. On siis hyvin paljon kiinni vanhemmista, että kaukana oleva pysyy mukana lapsen elämässä. 

Ja mahtavaa, että nykyään on internet! Isompien kummilasten ja sisaruslasten kanssa voi jo vaihdella whatsapp-viestejä ja joskus skypettää vaikka koko perheen kesken. Aika kauas on menty niistä ajoista, kun omassa lapsuudessani äänitimme juttuja c-kasetille, joka lähti tädin luo kaukomaille. 
Tänäkin vuonna Suomen kesäloma sisälsi paljon leikkiä ja täteilyä. Yhden kummilapsen kanssa kävimme taidenäyttelyssä ja shoppailemassa, toisen kanssa elokuvissa ja kolmas teki tädille kilokaupalla hiekkakakkuja ja keitti hepulikahveja. Nämä hetket ovat niin tärkeitä, että olen valmis istumaan pitkiä bussimatkoja ja viettämään lomapäiviä muiden nurkissa, vaikka se tarkoittaisikin aikaisia aamuherätyksiä, myöhään yöhön venyviä keskusteluja vanhempien kanssa ja surumieltä siitä, kun täti taas lähtee.

Kolmivuotias oli itkenyt katkerasti ja pitkään sen jälkeen, kun kummitädin oli pitänyt lähteä lentokentälle. Toivottavasti hän pian oppii ymmärtämään, että kummitäti tulee aina takaisin ja yhteisiä hetkiä on myös tulevaisuudessa <3 
Sunday, 6 August 2017

Makuuhuoneen vihreä seinä

Minulla on ollut monessa kodissa väriä seinällä. Opiskeluaikojen kimppakämppää koristi sammaleenvihreä tumma seinä, ensimmäiseen Kölnin yksiöön maalattiin luumunvärinen seinä ja seuraavaan kirkkaanpunainen, vaikka alkujaan tarkoitus oli kokeilla jotain hempeää ja herkkää.
Nykyisen asunnon edelliset vuokralaiset olivat maalanneet keittiön seinään harmaan laatikon ja makuuhuoneeseen samankokoisen mutta petroolinvärisenä. Ennen muuttoa sovimme, että keittiön seinä jää mutta makuuhuoneen seinä maalataan valkoiseksi. Ajatus värillisestä seinästä makuuhuoneessa jäi kuitenkin itämään.
En ole poiminut kovin montaa sisustusjuttua instagramista, vaikka siellä usein inspiroidunkin, mutta makuuhuoneen vihreä seinä on sellainen. En edes muista, kenen galleriasta poimin värin, mutta se piti saada. Petroolinsininen olisi ollut minun makuuni liian voimakas väri, mutta siniseen vivahtava tumman vihreä tuntui rauhoittavalta juuri makuuhuoneessa. 

Mies askarteli maalin seinään ja jäljestä tuli paljon parempi kuin edellisten asukkaiden harmaasta seinästä. Suoraan menevien raamien salaisuutena on valkoinen maali. Ensin seinä teipataan, sitten teippien sisäpuolelle maalataan valkoiset raamit. Kun ne ovat kuivuneet, maalataan koko alue halutulla värillä. Valkoinen pohjamaali estää tehostevärin leviämisen teippien alle, ja linjasta tulee suora. Näin mies minulle selitti, sillä minähän vain valitsin värin :D 
Seinän maalaamisen jälkeen mies rakensi yölamput Ikean hyllypidikkeistä, ja hankimme sängyn, jonka valkoinen pääty istuu seinälle kivasti. Pari vuotta sitten sain syntymäpäivänä mieheltä itse rakennetun yöpöydän, ja pikkulipasto löytyi kerran sattumalta kadulta. Mies oli niin pollea, että löysi lipaston ihan ilmaiseksi, sillä minä olin jo aikaisemmin ostanut samantyylisen kirpparilta. Se taisi maksaa 60 euroa, mikä minusta oli ok mutta miehestä kallis. Se on ollut käytössä ostohetkestään asti, joten mikään turhake se ei ole ollut!

Kattolampun ostin saamallani lahjakortilla. Lipaston päällä seisovat maljakot ovat peruja ja perintöä waarilasta, jota ei enää ole.
Makuuhuoneen ison kaapiston lunastimme edellisiltä vuokralaisilta. Lasiovien kantamisessa oli kuulemma ollut kova homma eikä kokoaminenkaan ollut ihan pikkujuttu, joten oli meidän kannaltamme hyvä, ettei se mahtunut mukaan heidän uuteen asuntoonsa. 

Mitäs vielä. Ikkunan rullaverho vaati vähän kikkailua. Korkea ikkuna vaati pitkän rullaverhon, mutta ikkunan kahva asetti leveydelle vähän vaatimuksia. Minä olin jo hermostumassa, kun mies totesi, että sahataan verhosta pala pois. Näin tehtiin ja ongelma poistui.
Nyt kun tämän asunnon tilat alkavat pikku hiljaa valmistua ja toimia, mietin, milloin alkaa uusi sisustuskierros. Toisaalta kaikki on nyt niin kivasti, että tästä voisi vain nauttia. Uudet unelmat voi suunnata jo seuraavaa mahdollista kotia kohti.

Lue myös nämä:
Tuesday, 1 August 2017

Kölnin lapsiystävälliset kohteet

Köln on lapsiystävällinen kaupunki ja täältä löytyy paljon tekemistä perheen pienimmille. Tämä on tullut viime vuosina testattua, sillä olen saanut ilokseni useitakin lapsivieraita.

Meillä on nimittäin perheessä sellainen perinne, että 10-vuotiaat saavat lahjaksi lennot eli ulkomaanmatkan. Isosiskoni lensi aikoinaan setämme luo Saksaan, pikkusisko kumminsa luo Kanadaan ja minä olin kummieni kanssa lomamatkalla Eilatissa. 

Perinnettä on jatkettu myös seuraavaan polveen, joten jo kolme siskontyttöä on päässyt ihmettelemään Kölniä. Reissut ovat olleet hauskoja siksikin, että saattajiksi on löytynyt milloin isotäti, milloin isovanhempi. Tällä viikolla viisilapsisen perheen keskimmäinen on saanut nauttia ihan erityisestä äiti/täti -ajasta. 
Helsingin Sanomien jutussa matkabloggaaja ja neljän lapsen isä Rami Rajakallio perusteli yhden lapsen kanssa matkalle lähtöä juuri sillä, että lapsi saa matkalla erityistä aikaa vanhemman kanssa. Tietysti koko perheen jutut ovat parhautta, mutta myös jakamattoman huomion saaminen ja omien erityisten kokemusten kerääminen on tärkeää. Mikä sen parempi ja turvallisempi tapa näyttää lapselle maailmaa ja sen moninaisuutta kuin tehdä hänen kanssaan pieni matka.

Tämän kertainen lapsivieras on osoittanut erityistä urheutta kielten kanssa. Hän on kysellyt lauseita, joita voisi sanoa tarjoilijalle tai saksankieliselle aviomiehelleni englanniksi tai saksaksi. Samalla hän on laittanut aviomieheni puhumaan suomea. Tästähän se kielten oppiminen juuri lähtee, käytännön tarpeista ja rohkeudesta kokeilla.

Monien lapsivieraiden jälkeen on muodostunut hyvin selvät sävelet siitä, mitä Kölnissä kuuluu tehdä.  Sukulaistyttöjen lisäksi nämä paikat on testattu hyvien ystävien pikkupojilla. Tässä esimerkkejä Kölnin lapsiystävällisistä kohteista.

Suklaamuseo
Reinin rannalla seisova suklaamuseo on aivan ehdoton kohde, vaikka siellä olisi jo kerran käytykin. Monipuolinen museo esittelee niin suklaan tuotantoa ja tuontia sademetsistä Eurooppaan kuin erilaisia suklaamuotteja ja pääsiäismunien yllätyksiäkin. Olen käynyt museossa jo viisi kertaa, enkä ole kyllästynyt.

Museon ohessa on myös iso myymälä, josta saa kaikenlaista mahdollista ja eri merkkistä suklaata. Aulasta pääsee kahvilaan, jossa myydään niin isoja suklaakakkupaloja, etteivät lapset ole jaksaneet syödä niitä loppuun. Täydellinen paratiisi siis.


Tuomiokirkko
Tuomiokirkko ei ehkä ole lasten oma toive, mutta kuuluu yleissivistykseen ja onhan se hienoa jälkikäteen sanoa, että "olen nähnyt Kölnin Tuomiokirkon". Kirkon torniin pääsee kiipeämällä yli 500 rappusta,  ja sieltä avautuvat komeat maisemat Kölnin yli.
Reinin toisella puolella, Tuomiokirkkoa vastapäätä kohoaa panoramatorni, jonka näköalatasanteelle pääsee kätevästi hissillä. Se ei ole niin korkea kuin Tuomiokirkko, mutta on pikkulasten kanssa kätevämpi paikka. Näkymätkin ovat hyvät, sillä koko seinämä on lasia, toisin kuin Tuomiokirkossa.

Kirkon ja tornin välissä sijaitsee kuuluisa lukkosilta, jonka rakkauslukot alkavat jo pikku hiljaa levittäytyä kahteen kerrokseen. Saa nähdä, milloin sillasta on tullut niin painava, että uudet lukot kielletään tai vanhat poistetaan.


Keskusta
Ydinkeskustan kävelykaduilla on kaksi paikkaa ylitse muiden: Lego-kauppa sekä Kauflandin leluosasto. Lelut ovat Saksassa halvempia kuin Suomessa enkä missään ole nähnyt sellaista valikoimaa kuin tuon tavaratalon neljännessä kerroksessa. Siellä on myös muutamia leikki- ja pelipisteitä, joten osastolla saa helposti ajan kulumaan.

Näin on tietysti myös Lego-kaupassa, jonne voi myös pysähtyä rakentelemaan kaikenlaista tai kasata itselleen ukkelin kotiin viemisiksi, tämä toki kassan kautta.


Eläintarha
Kölnissä on erinomainen eläintarha. Se on suuri ja monipuolinen ja erittäin eläinystävällinen. Alue on vehreä ja kasvillisuus noudattelee usein eläinten alkuperäistä asuinpaikkaa. Leijonia ja krokotiileja pääsee katsomaan ihan viereen, vain pleksilasin taakse, ja pingviinit uiskentelevat niin lähellä, että niitä voi melkein koskettaa. 
Omat suosikkini Kölnin eläintarhassa ovat pinkkioranssit flamingot, gorillat, norsut ja kirahvit. Jälkimmäisten kanssa meinasi maanantaina käydä hassu juttu: eräs pariskunta oli juuri ruveta parittelemaan, kaikki oli jo valmista mutta sitten naaras kuitenkin vetäytyi. Olisihan se ollut ihan mielenkiintoista nähdä, mutta onneksi ei tarvinnut alkaa selittää lapselle mitään. 
Eläintarhassa saa menemään tunteja, sillä siellä on myös mukavia leikkipaikkoja. Jätimme valiin puolet terraarioista ja kaikki lintutalot ja vietimme aluella silti yli neljä tuntia.

Alle kolmevuotiaat pääsevät eläintarhaan ilmaiseksi, ja sinne myydään myös aika edullisia vuosikortteja. Tämä ei varmasti jäänyt viimeiseksi vierailuksi.
Erityisesti tämä oli elämys.

Puistot ja italialaiset jäätelöbaarit
Usein lasten kanssa riittävät ihan tavalliset jutut. Lähellämme on muutama kiva puisto ja niissä leikkialueita. Ihan vain uuden liukumäen testaaminen tai kirjan lukeminen ilta-aurinkoisessa puistossa kelpaavat hyvin viihdykkeeksi. Tuomiokirkon lähellä on hauska leikkialue, jossa voi kahlata lämpimässä vedessä erikokoisten ja näköisten metallikuutioiden seassa. Oli kuulemma ihan parasta.

Kölnissä on lukuisia italialaisia jäätelöbaareja, joten kesällä ne kuuluvat vakituiseen turistiohjelmaan. Meidän lähipaikkojen irtojäätelö maksaa 1-1,20 € pallo, eikä se ole mikään pikkupallo. Kölnissä asuu paljon italialaisia, joten se selittää myös jäätelön.


Kakkakirja
Viime kesästä asti minulla on tarjota myös uusi vetonaula: Kakkakirja. Kyseessä on Andrus Kivirähkin pikkutarinoita sisältävä Koiranne alkaa kohta kukkia - teos (suom. Heli Laaksonen). Sitä lueskellaan aina, kun tarvitaan vähän hauskuutusta tai lepotaukoa turismista. 

Eräs pikkupoika oli kysynyt Espoossa äidiltään kevättalvella, voidaanko taas lähteä Kölniin lukemaan sitä kakkakirjaa, jossa puistossa asuva kakka rakastuu voikukkaan ja menee naimisiin. Hyvä, että jotain on jäänyt reissusta mieleen. Tämänkertaisen vieraan lempitarinaksi on noussut satu pienestä paukusta, jonka pojat vapauttavat kuuhun. 
Tällainen on siis Casa Heidin tarjoama lasten turistipaketti.
Millaisia paikkoja sinun kotikaupungissasi kierretään? 
Thursday, 27 July 2017

Ei kai kesä vielä mennyt

Minulla on tänään nimipäivä, jee!
                                                                                        *Yhteistyössä HarperCollins Nordicin kanssa
Joku onneton unikeko on pudotettu tänään Naantalissa mereen ja sitten on markkinat.
Muistan, miten joskus lapsena, kun meidän nykyään kaupattomalla kylällä oli vielä kaksikin kyläkauppaa, sain mennä ostamaan nimipäivälahjarahoilla karkkia. Käytin ne markat (!) huolella. Ensin kävin tutkimassa toisen kaupan tarjonnan ja sitten toisen. Lopulta tein hankintani ja istuin mummolan pihakeinuun herkuttelemaan. Muistan tilanteen mutta en sitä, mitä söin.

Yleensä heinäkuun loppu tarkoittaa sitä, että kesä alkaa olla ohi ja on aika siirtää katseet syksyyn. Tai tarkoitti silloin, kun asuin Suomessa ja tein töitä kouluvuoden rytmin mukaan. Nykyään on toinen ääni kellossa, sillä huomenna on yliopiston kesälukukauden viimeinen päivä. Siis vasta huomenna! Onneksi heinäkuu on ollut poikkeuksellisen kylmä ja sateinen, ettei ole haitannut tehdä töitä.

Silti vähän hirvittää. Ei kai kesä vielä voinut mennä!?
Suomalaiset sanoisivat tähän, että ei, kun ei se ole kelien puolesta vielä edes alkanut.
Minun kesälomani alkaa viikon päästä. Suomen visiitti tulee tänä vuonna olemaan lyhyt ja tiivis, mutta kyllä kahdessa viikossakin paljon ehtii. Ainakin olla ihan muissa maisemissa kuin täällä kirjoituspöydän äärellä. Blogikin saa jäädä pienelle kesätauolle. Aion syödä kaikki valikoimien lakritsijäätelöt, puhua suomea niin, että korvissa soi, ja saunoa aina, kun se vain on mahdollista. 

Parasta on kuitenkin tieto siitä, että työsähköpostissa on poissaoloilmoitus.

Sinällään en voi valittaa, sillä minulla on tänä vuonna ollut jo kaksi kivaa lomapätkää. Maalis-huhtikuinen häälomamatka oli ehkä paras matka ikinä ja kesäkuinen mökkiloma kiva katkos työkesään, mutta lukukauden loppu on ihan eri asia ja kesäloma on aina kesäloma.
Tiedän muuten jo, mitä aion kesälomalla lukea.
Tämä pitkä työkesä vaatii kevyet huvit, joten homman nimi on #hömppäkirjallisuus.
Kiitos lukupaketista HarperCollins Nordic!
Kerron sitten loman jälkeen, miten korkeakirjallisuuden ystävälle kävi hömpän parissa. Luultavasti ei kovin huonosti ainakaan.

Nautinnollista kesää kaikille ja ihanaa lomaa meille, joilla se on vasta alkamassa!
Tuesday, 25 July 2017

Bloggaajien salaiset elämät

Seuraan useita blogeja, joita kirjoitetaan ympäri maailmaa. Näin kesän kunniaksi heitin pari viikkoa sitten haasteen bloggaajakollegoille:
Näytä ja kerro, missä ja miten tekstisi syntyvät.
Minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnostaa nähdä, millaista on bloggaajien todellinen elämä siellä ruudun takana jossain.
Kiitos kaikille mukaan lähteneille! Vastauksia tuli oikein mukavasti.

Tässä siis kaikelle kansalle: bloggarien salaiset elämät aka maailman kirjoituspöydät.

Kommenteista ja teksteistä löytyi paljonkin samaa: postauksia kirjoitetaan useimmiten keittiössä tai olohuoneessa, sillä vain harvoilla oli työhuonetta, ja vaikka talosta löytyisi virallinen työpöytä, sen ääressä istuttiin vain harvoin. Monen kirjoitushetkeen kuuluu kahvi, tee tai viini, ja jos kirjoittaessa ei samalla pidä silmällä lapsia, pyörii jaloissa toimistokoira tai -kissa. Silti jokaisen kirjoitushetki on omannäköinen ja persoonallinen.

Brazilandiia-blogin Ronja kertoo, että "Brasiliassa mulla oli rutiinina et istuin sohvalla. Pikakahvia kupissa ja sinne dippasin maitokeksejä. Ovi oli pihalle auki ja se lens aina siinä vaiheessa kiinni, kun koira tai ötökkä tuli sisään. Se oli aina hyvä hetki se."


Raidallisia hetkiä -blogia Italiasta kirjoittava Kata kuvailee kirjoittamistilaansa näin:
"Kun kirjoitan, minusta on ihanaa pitää ikkunaa auki. Tällä hetkellä avonainen ikkuna ja kesäinen tuulenvire luovat kirjoituspisteen tunnelman. Meidän ikkunan alla on yksi Brescian suosituimmista kävelykaduista. Kauppoja riittää ja kahviloitakin on monia. Tuntuu melkein kuin olisin itsekin ulkona. Toisinaan kadulta kuuluu katumuusikon soittoa tai ihmisten pölinää. Jos ihmisiä on paljon, sisään kantautuu vain keskustelun huminaa."

Koko teksti, jossa esitellään tämä ihana pieni asunto kokonaisuudessaan, luettavissa täältä.


Elina Marjaana -blogin Elina kertoo kirjoittaneensa viimeisten kahdeksan vuoden opiskelutyöt sekä kaikki blogipostaukset samalla pöydänkulmalla:
"Pöydällä on yleensä kukkia ja lasinalusia, joista ainakin kaksi on yhtä aikaa käytössä, toinen vesilasille ja toinen kahvi- tai teemukille riippuen vuorokaudenajasta ja omasta fiiliksestä. Lähellä on myös ainakin yksi vihko, kynä ja post it -lappuja mahdollisia muistiinpanoja varten. Kirjoitan kuusi vuotta vanhalla Acerin läppärillä, jonka avaaminen kestää ikuisuuden ja kuvien lataaminen vielä pidemmän ikuisuuden. Katselin uusia koneita ja tajusin, että ne avautuvat 12 minuutin sijaan 12 sekunnissa ja kaikki näppäimet ovat paikallaan, omastani kun on hävinnyt ykkönen ja ylöspäin osoittava nuoli."

Koko teksti ja kauniit kuvat täällä. 


Tahdon asiat -blogin takana olevan Muusan kirjoitukset syntyvät kauniin värisessä olohuoneessa Yhdysvaltain länsirannikolla:
"Kirjoitin ennen keittiössä, mutta muutin vastikään työpöytäni olohuoneeseen. Uusi paikka tuntuu kotoisalta. Kuulen lapset pihalla ja kahvinkeittimelle on edelleen kiitettävän lyhyt matka. Ikkunan takaa näkyy usein peuroja ja pupuja, toisinaan ilveksiä tai karhuja. Naapurin lapset tietää että lauman äiti tekee jotain tosi, tosi tärkeetä istuessaan siinä, olkkarin ikkunan edessä."

Lasten lisäksi myös Martta-koira vahtii, että työnteosta tulee jotain.
Koko postaus ja lisää tunnelmallisia kuvia täällä


Mäntymäen elämää -blogin Kristiina kuvaili kirjoittamistaan näin:
"Kirjoitan tuvassa ikkunan ääressä, josta voin samalla seurata metsäisen pihapiirini tapahtumia. Kirjoittaminen keskeytyy usein, koska pihalla tapahtuu niin monia kiinnostavia juttuja. Pöytä on aika pieni ja täynnä roinaa. Missu-kissani istuu usein kaverinani ja sotkee tekstiä näppäimillä tepastellen."


Ajasta eteenpäin -blogin Heini on otsikoinut postauksensa kuvaavasti: Kirjoitusympäristöllä ei ole merkitystä.
"Kirjoitan enimmäkseen puhelimella. Minulla on iphone 6 plus -merkkinen luuri, jolla on oikein hyvä kirjoitella pitkiäkin tekstejä. Usein kyhjötän puhelimeni kanssa parvekkeella, mutta kirjoittaminen sujuu sillä niin lentokoneessa, junassa, bussissa kuin biitsilläkin. Puhelimessa on sijainnista tai maasta riippumatta aina oma netti, joten saan kaiken pilveen talteen eikä tarvitse murehtia laitteiden rikkoutumisesta."

Lue täältä, missä muissa paikoissa Heini kirjoittaa ja missä maassa hän kirjoittaisi kaikkein mieluiten.


Appelsiinipuun alla -blogia Israelissa kirjoittava Jael pohtii postauksessaan sekä uutta tietokonetta että tuuletuslaitteita:

"Työpöytänurkkaus voisi olla siistimmän näköinen:  siellä on aivan liian paljon tavaraa.  Oikealla on viimeisin lisäys työpöydälle, minituuletin.  Ilmastointilaitteeni on rikki, eikä se muutenkaan ulottunut toimiessaan tähän työ&vierashuoneeseen.  Helteisellä säällä on pakko olla jotain joka vilvoittaa, ja aiemmin käytin takanani olevaa suurta tuuletinta joka sai aina niskani jumiin. Minituuletin tuo ilmavirran kasvoilleni, ja kirjoittaminen sujuu sen ansiosta hyvin nyt helteelläkin :)"

Kuvia nurkkauksesta ja Bambi-koirasta täällä.

Hollanninhippiänen -blogia kirjoittavalla Liisalla on ihanan värikäs työpiste:
"On minulla maalintahrainen askartelu- ja kirjoituspöytäkin, jonka äärestä voin tuijotella seeprapeippojemme touhuja, mutta ensisijainen kirjoituspaikkani taitaa kuitenkin olla tämä sohvannurkka. Risti-istuntaan pehmeissä kotivaatteissa ja läppäri syliin kätevällä tyynytarjottimella. Päivällä ehkä kahvi, illalla teemuki viereen. Syrjäsilmällä voin tarkistaa kaihdinten välistä puiden huojuntaa tuulessa, vai sepelkyyhkykö siellä räpistelee oksalla."

My life in Spain -blogin Miia saa kirjoittaessaan nauttia auringosta ja näköalasta uima-altaalle, tai saisi jos ei yläkerran työhuoneen sijaan kirjoittaisi alakerran nurkassa:

"Toistaiseksi kirjottelen kuitenkin alakerrassa, jossa pystyn samalla tekemään muitakin hommia, esim. ruoanlaittopuuhat ovat usein menossa samaa aikaa kun kirjoittelen. Aika kun ei muuten riitä kaikkeen. Keittiö on sopivasti viiden askeleen päässä! Tästä tosin on se seuraus, että usein kirjoittelenkin kahvikuppi tai joskus jopa viinilasi vieressä."

Kuvia Miian Gran Canarialla sijaitsevasta ihanasti valoa ja valkoisuutta hohtavasta kodista löydät täältä

Heidin Italia -blogia kirjoittava Heidi naputtelee hänkin tekstinsä mieluummin olohuoneessa kuin miehen maun mukaan tummaksi sisustetussa työhuoneessa:
"Kirjoitan blogini kännykällä, lataan kuvat perään, ja käyn koneella vaan järjestämässä kuvat paikalleen.  Useimmiten kirjoitan sohvalla maaten olohuoneessa. Kirjoittamiseen menee 10-15minuuttia. En suunnittele etukäteen mitä kirjoittaa, vaan annan mennä mielen mukaan."

Lisää kuvia sisustussuunnittelua opiskelevan Heidin viihtyisästä olohuoneesta ja työpöydästä täällä.

London and beyond -blogin Leena kuuluu hänkin keittiökirjoittajiin, sillä pikkulapsivaihetta elävän yrittäjän täytyy tehdä työnsä siellä, missä ne nopeiten luonnistuvat:
"Tässä mun työpiste, mulla on oma toimistopiste mutta suurimman osan ajasta teen ruokapöydän ääressä töitä."

Missä sinä kirjoitat ja mitä kirjoittamishetkeesi kuuluu?
Sunday, 23 July 2017

Elämän tasapaino

Miksi elämän ihanimmat ja raskaimmat asiat tapahtuvat aina samaan aikaan?

Voin nimetä elämästäni monia vuosia, jotka ovat olleet tasaisia ja mukavia. Ne ovat täyttyneet opiskeluista ja töistä, kaikesta arkisesta ja tavallisesta. Sellaisia vuosia ei myöhemmin nosta esiin elämän ketjusta tai juuri muistele, vaikka ei niissä mitään vikaa ole. Asiat toimivat niin kuin piti eikä tapahtunut mitään kovin suurta ja mullistavaa.

Sitten on niitä toisia vuosia.
Kuva: Lempipaikkojani Jonna.
Vuosi 2016 tulee jäämään mieleen voimakkaiden tunteiden vuotena.

Minulle hyvin rakas waari kuoli viime vuonna. Sairaus vei mennessään, joten kuolema oli lopulta hyvin kaunis poislähtö eikä mikään suuri yllätys. Ehdimme hyvästellä ja kaikki oli selvää. Vaikka olin valmistautunut tilanteeseen, suru vie paljon energiaa ja vaati aikaa.

Mies oli kosinut minua maaliskuussa, ja kävimme kertomassa kihloista waarille sairaalassa huhtikuun alussa. Waari tuumasi, että komea on sulhanen vaan ei ole morsiamessakaan mitään vikaa. Waari kuoli vajaa kaksi kuukautta käyntimme jälkeen. Olen iloinen, että hän ehti kuitenkin kuulla, miten elämäni on menossa eteenpäin.

Häämme juhlittiin saman vuoden syyskuussa. Niitäkin viilsi surun kare, sillä miehen äiti kuoli vain vähän ennen kuin suhteemme alkoi. Yksi tärkeä ihminen ei ollut juhlimassa kanssamme. Appiukko piti juhlissa niin koskettavan puheen, että kaikki vieraat pyyhkivät kyyneleitä.

Usein tuntuu, että ei ole toista ilman toista. Suru varjostaa suurta onnea mutta samanaikainen onni auttaa selviämään raskaista karikoista.

Onko kyseessä karma vai jonkinlainen elämän tasapaino?

Ihminenhän voisi vallan ylpistyä ja nitkahtaa paikaltaa, jos elämässä saisi vain nauttia ihanista ja hyvistä asioista. Toisaalta hyvät hetket eivät varmaan tuntuisi miltään, jos niille ei olisi vertailukohtaa. Kolikkoon kuuluu aina kaksi puolta eikä yhtä ole ilman toista.

Tämä vuosi on ollut samanlaista vuoristorataa kuin viime vuosi.

Esikoisteokseni julkaistaan syksyllä. Jihuu! Ja juuri hiljattain sain tietää, että myös sen jatko-osa julkaistaan ihan varmasti, ja vielä nopeammin kuin osasin ikinä odottaakaan. Kustantamon mielestä Hiljan tarinan pitäisi jatkua jo keväällä 2018. (Jihuu ja tupla-apua!)

Tämä kirjoittamisen, auringon ja iloisten uutisten kesä ei kuitenkaan ole sujunut ilman suuria suruja.
Kuva: Lempipaikkojani Jonna
Olemme jo jonkin aikaa haaveilleet lapsesta, ja ehdin jo hetken aikaa iloita uudesta elämästä. Mutta pieni alku ei jaksanutkaan kasvaa pidemmälle. Olen selvinnyt tilanteesta yllättävän hyvin, mutta uskon, että siihen on auttanut tämä kaikki meneillään oleva. On niin paljon kivaa ja jännää, mikä vie ajatukset muualle, että huonotkin uutiset kestää. Elämän tasapaino.

Elämä on ihanaa ja mahtavaa ja kutkuttavan jännittävää, mutta toivon kovasti, että niitä tavallisiakin vuosia on taas joskus tulossa. Kaiken kuplimisen, aallonharjojen, surun ja odottamisen jälkeen voisin ihan hyvin elää taas sellaista arkea, jossa ei tapahdu mitään suurta ja mieletöntä suuntaan taikka toiseen. Mutta onkohan se sellainen elämä oikeaa elämää laisinkaan?

Ehkä aikuisuus onkin myrskystä toiseen menemistä ja ajoittaisia suvantopaikkoja, joissa hengähtää.