Viherjuuria

Monday, 22 May 2017

Sylt - Saksan saariston helmi

Harvoin tulee ajatelleeksi, mutta Saksaan kuuluu yli 18 saarta tai pientä saariryhmä. Ne ovat kooltaan vaihtelevia mutta pääasiassa varsin isoja. Vai mitä sanotte tästä: saarella on 20 000 asukasta, siellä käy vuosittain miljoona turistia ja ainoa yhteys mantereeseen on junarata. Tervetuloa Syltiin!

Sylt on 42 km pitkä ja kapeimmillaan 400 metriä leveä saari, jonka länsipuoli aukeaa Pohjanmereen ja itäpuoli kuuluu Wattenmeerin alueeseen. Lähes koko länsirantaa peittää valkoinen hiekka, kun taas itäranta on Wattemeerille tyypillisestä vuorovedestä johtuen mutaa ja matalikkoa. Wattenmeerillä vesi laskee ja nousee kuuden tunnin sykleissä, eli ennen uimista kannattaa tarkistaa, onko rannassa vettä. 
Syltin erikoisuutta lisää se, että sinne pääsee vain junalla kapean ja mutaisen penkereen yli. Sinne ei siis voi ajaa autolla tai edes kävellä. Kerran tunnissa Hampurista Syltiin ajava paikallisjuna ajaa reitin kolmessa tunnissa, ja pari kertaa päivässä kulkee myös vähän nopeampi ICE.

Autojuna on ainoa tapa saada auto penkereen yli. Deutsche Bahnin monopoli näkyy lippujen hinnoissa: Edestakainen autojunamatka Niebüllistä Westerlandiin eli Syltin keskuskylään maksaa 85 euroa. Matkaa kertyy kuitenkin suunattomat 20 kilometriä suuntaansa. Kyse ei ole siitä, etteikö pienen kuivatus- ja pohjatyön avulla olisi mahdollista rakentaa saareen johtavaa tietä. Ilmeisesti saaren elitistiset asukkaat eivät halua sitä. Saareen on vaikea päästä, mikä lisää sen viehätysvoimaa. Tien avulla se muuttuisi miksi tahansa alueeksi missä tahansa Saksassa. 

Minun on vaikea sulattaa selitystä ja ihmettelen suunnattomasti, ettei saaren väestöstä ole noussut kansalaisaloitetta tien rakentamiseksi. Tietenkään Deutsch Bahnkaan ei halua tietä, koska raiteisto on yksi sen kannattavimpia junareittejä koko Saksassa. Elitismiä, elitismiä. Junalla voi sitten kuljettaa Porchensa mantereelle ja takaisin, sillä saarella sijaitsee toki myös Porche-liike.

Westerland on Syltin keskuskylä. Se on täynnä sisustusputiikkeja, vaateliikkeitä, merkkikauppoja ja ravintoloita, mutta se ei ole mitenkään idyllinen. Keskustaan on rakennettu isoja hotelleja ja kaupparakennuksetkin vaikuttavat siltä, että ne ovat putkahdelleet sinne miten kuten yksi toisensa jälkeen. Syltiin ei mennäkään palveluiden takia, vaan luonnon ja rannan.

Westerlandin edessä oleva ranta, kuten saaren monet muutkin rannat, on maksullinen. Paikallisilla on vuosikortit mutta satunnainen matkailija maksaa rannalle pääsystä 3,50 euroa. Rantaistuimen vuokra on 9 euroa päivä. Rantamaksut käytetään rantojen ja luonnon kunnossapitoon.

Vietimme rannalla pari tuntia. Lämpömittari näytti +12 astetta mutta rohkeimmat värjöttelivät bikineissä. Sen verran aurinkoa saimme kyllä mekin, että miehen nenä paloi päivän aikana.


Saaren korkein kohta Uwe-dyyni, seisoo 52 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen päälle rakennetulta puiselta näköalatasanteelta avautuvat upeat näkymät koko saaren yli ja ympäri. Itäpuolella näkyy Tanskassa seisovat tuulivoimalat, länsipuolella aukeaa kimmeltävä Pohjanmeri. Jossain siellä kaukana tulee vastaan Englannin rannikko. Saarella ei juuri ole puita ja sen hiekkapohjaa pyritään hallitsemaan istutuksilla ja kasveilla. Kävely onkin sallittua vain jalankulkuväylillä ja merkityillä reiteillä.
Saksan Capri, siksikin Syltiä joskus kutsutaan. Saari on aina kerännyt suojiinsa rikkaat ja kuuluisat. Uwe-dyynin lähistöllä sijaitsee Kampenin kylä, joka on Saksan julkimoiden suosiossa. Tällä hetkellä myös Saksan jalkapallojoukkueen valmentaja, Jogi Löw, omistaa sieltä kesätalon.

Kampenin talot ovat perinteisesti rakennettuja punatiilisiä ja olkikattoisia huviloita, joten tunnelma muistuttaa lähinnä hobittien Kontua. Toisaalta katujen varsilla on pelkkiä merkkiliikkeitä ja erittäin fiinejä ravintoloita. Yhdessä on kuulemma itse Brigit Pardot´kin käynyt bilettämässä.
Kampen
Kulkuyhteyksistä puheen ollen, rikkaat saapuvat saarelle tietysti pienkoneilla, sillä saaren keskiosassa on pieni lentokenttä. Itse asiassa Air Berlin lentää Syltiin useammaltakin Saksan kentältä. Lento Düsseldorfin kentältä Syltiin kestää tunnin ja hintahaitari vaihtelee 150-600 euron välillä. Saaressa vuosittain vierailevasta valtavasta turistimäärästä muuten vain pieni osa on ulkomaalaisia, ja hekin siis todennäköisesti tanskalaisia.

Saksalaisen eliitin lomaparatiisin lisäksi Sylt on myös tanskalaisten suosiossa. Saarella asuu suuri tanskalainen vähemmistö, sillä Syltin pohjoiskärjestä pääsee laivalla Tanskaan. Kyseinen kärki on muuten jo paljon pohjoisempana kuin Tanskan eteläisimmät alueet. Tanskalainen vähemmistö näkyy siinäkin, että saarella on tanskankielinen ala-aste eli luokat 1.-6. En ole varma, missä yläaste suoritetaan, mutta esimerkiksi Flensburgissa on tanskankielinen lukio.
Valkoinen piste oikeassa kulmassa on lautta Tanskaan.
Sylt on saari, jossa voisin hyvin viihtyä pari päivää. Idylliset kylät vanhoine taloineen, pitkät mutta mäettömät pyöräreitit ja loputtomat valkoiset hiekkarannat kutsuvat rentoutumaan. Näin sesongin alussa siellä vaikutti olevan lähinnä eläkeläisiä, mutta kesän lämmetessä väki varmasti monipuolistuu.

Ainoita miinuspuolia on tietysti saaren yli jatkuvasti puuskiva tuuli, mutta sitä voi paeta yhteen saaren tuhansista rantaistuimista tai uimakoreista tai miksi niitä nyt oikein kutsuukaan. Tässä linkki saaren virallisille englanninkielisille nettisivuille.

Friday, 19 May 2017

Onko muillakin tällaista?

Pari yötä sitten pelastin miehen hukkumasta.
Hän oli juuri vajoamassa lentohiekkaan, kun viime hetkellä ehdin saada käteni hänen päänsä taa ja vetää hänet turvaan. Älä kysy, miksi minun puoleni sängystä oli tukevalla pohjalla. Se vain oli niin.

Havahduin unesta, kun mies oli käpertynyt suojelevasti ympärilleni.
Mietin hetken mahdollisuutta, että tulikin pelastettua väärä tyyppi. Mitä jos tämä onkin niitä pahiksia, jotka yrittävät kuristaa viattomia naisia? Siirrän miehen käden vaivihkaa alemmas ja kauemmas kaulaltani. Sitten vajoan uneen.

Meillä sattuu ja tapahtuu öisin. Ei onneksi jatkuvasti mutta varsin säännöllisesti kuitenkin. Jännite pysyy yllä, kun ei ikinä voi tietää, mitä vaimo yöllä keksii.

Elin vuosia yksin, enkä muista siltä ajalta, että elämääni olisi kuulunut unissakävelyä tai muuta toimintaa taju kankalla. Lapsuudesta tällaisia tilanteita on mielessä muutama. Voihan näin tietysti olla tapahtunut, mutta kukaan ei ole ollut herättämässä ja rauhoittelemassa, kun taistelu peittoa vastaan on äitynyt liian hurjaksi. Olenkin sitä mieltä, että tämän täytyy liittyä mieheen tai miehiin. Ensimmäinen unissariehumiseni tapahtui nimittäin asuessani mieskämppiksen kanssa. Suojelunkaipuuta?

Olin katsonut illalla elokuvan, joka ei ollut hurja mutta psykologisesti jännittävä, ainakin minulle (Pappi, lukkari, talonpoika vakooja). Menin nukkumaan ja seuraavan kerran havahdun, kun seisoin eteisessä matkalla ulos asunnosta. Näin unta, että agentit olivat tulossa ikkunasta sisään ja minun piti paeta. Seisoin tovin eteiskäytävässä ja tuumin tilannetta. Kämppiksen huoneessa oli tv vielä päällä, ja kaikki vaikutti muutenkin rauhalliselta. Takaisin petiin siis.

Tämä tapahtui onneksi kotona. Eräs tuttava on löytänyt itsensä keskellä yötä alushoususiltaan pariisilaisen hotellin aulasta. Yöportieerilla oli hauskaa.

Aviomiehen kanssa yöelämästäni on tullut tavallisempaa. Mies parka.
Ensimmäinen isompi tapaus sijoittui Hunger Games - Nälkäpeli - elokuvan katsomista seuranneeseen yöhön. Olin unessa piiloutuneena pimeään paikkaan. Yritin olla hengittämättä ja tarkkailla ympäristöä, mutta yhtäkkiä joku tarttuu minuun ja aloin huutaa. Lyön ja taistelen, kunnes tajuan, että miestähän minä tässä mätkin. Ja että pulssini hakkaa kahtasataa. Mies sanoi heränneensä huutooni ja yrittäneensä rauhoitella minua, mutta hän tuli uneeni sinä hirmuisena, joka halusi saalistaa minut. Silloin meni tovi, ennen kuin uskalsi uudestaan nukahtaa.

Olen viimeaikoina miettinyt näitä öisiä hyökkäyksiä. Useimmiten ne tapahtuvat silloin, kun olen katsonut jotain liian jännittävää (ja minun kynnykseni jännittävälle on erittäin matala) tai olen keskellä luovaa prosessia ja unia on muutenkin paljon. Yleensä yöelämä sijoittuu alkuyöhön, kun tajunta on vielä jossain unen ja toden rajamailla. Nukun, mutta olen kuitenkin hereillä.

Nykyisen asunnon makuuhuoneessa olen ollut laivassa, hyökännyt ikkunasta tulevaa voroa kohti ja kuvitellut itseni pilvenpiirtäjään. Kerran sylistäni lensi lintu ja yritin tavoitella sitä ikkunasta. Eräänä yönä mies kutsui minut takaisin sänkyyn, kun olin heilutellut rullaverhoa ees taas.

Aina en edes muista unta, josta herään toimintaan. Jostain vain tulee impulssi paeta tai taistella tai tehdä muuta kummaa. Onneksi en ole onnistunut lyömään miestä ainakaan kovin pahasti. Tähän täytyy lisätä, että näen ylipäänsä usein unia ja hyvin moninaisia sellaisia. Hiljattain heräsin aamulla omaan nauruuni. Siitä tuli hyvä päivä.

Niin että onko muillakin tällaista?
Kuvat syyskuiselta mökkilomalta Asikkalasta.
Tuesday, 16 May 2017

Yhden elämän mittainen ikä

Puhelimen ruudulla vilkkuu miehen nimi.
Kello on 17 iltapäivällä, mieshän on vielä töissä, ei hän yleensä koskaan soita tähän aikaan.
Ellei sitten.

- Isä on saanut sydänkohtauksen.

Koko ajatus on niin absurdi, että en meinaa tajuta miehen sanoja. Mies on puhelimessa hiljaa. Emme löydä kumpikaan sanoja jatkaa, joten päätämme puhelun ja jatkamme työpäiviä. 

Sydänkohtaus oli ensimmäinen mutta ei onneksi samalla viimeinen, kuten niin monella. Appiukko pääsi heti operoitavaksi eikä tapauksesta jää vaivoiksi muuta kuin jatkuva tai ainakin hetkellinen epävarmuus. Kun 58-vuotias hyväkuntoinen, hoikka ja perusterve ihminen yllättäen pysäytetään, menee luottamus elämään hetkeksi.

Onhan tilanne kummallinen. Kun viikonloppuna pitkän pyörälenkin tehnyt mies lähetetään parin päivän päästä lääkärin määräyksestä kuntoutukseen, näyttäytyy ihmiselo kaikessa kummallisuudessaan. Onnellisia me, joille tilanne oli vain muistutus elämän rajallisuudesta mutta ei vielä hyvästi.
Elämän mitta ei katso numeroin kerrottavaa ikää. Siihen voi vaikuttaa ja samalla sille ei voi mitään. 

Elämän lyhyys on viime aikoina konkretisoitunut muutenkin. En kärsi ikäkriisistä vaan nautin siitä vaiheesta, jossa juuri nyt olen. Täytän tänä vuonna 35. Voi sanoa, että tästä on yhtä pitkä matka takaisin 20-vuotisjuhliin, kun on tuleviin 50-vuotisjuhliinkin. Ajatus on karmaiseva. Janan molemmat pisteet ovat kaukana ja eivät kuitenkaan ole. En haluaisi palata aikaan, jolloin olin 20, koska elämä on nykyään niin paljon mukavampaa ja selkeämpää. Toisaalta en voi mitenkään kuvitella itseäni 50-vuotiaana, en vielä pitkään aikaan.

Ikä on vain numeroita, muistutan itseäni. Ja jokaisesta päivästä on syytä olla kiitollinen, ja mitä näitä nyt on. Mutta eihän kukaan voi jaksaa ja muistaa elää sillä tavalla! Ei, kunnes taas jokin tapahtuma tai tilanne pysäyttää ja palauttaa syvien kysymysten äärelle.
Minun paikkani sukupolvien ketjussa vaihtuu ja muuttuu jatkuvasti. Olen jo pitkään ollut seuraavalla askelmalla, vaikka en ole sitä varsinaisesti tiedostanutkaan. Omat vanhempani ovat pian eläkeläisiä ja jo isovanhempia. Suvun nuorin polvi alkaa päästä rippikouluikään. Edellisen polven edustajia taas on enää yksi jäljellä. Kohta lapsuuteni rakas nelikko jatkaa elämäänsä vain kuvissa ja suvun kertomuksissa. Olen ollut onnekas saatuani pitää heidät elämässäni näinkin kauan.

Tässä vinkkini sinulle: kerää menneiden polvien muistoja vielä silloin, kun se on mahdollista äläkä unohdu annettuna otettuihin tarinoihin. Minulle rakas waari kuoli vuosi sitten, mutta vasta nyt olen kunnolla alkanut miettiä hänen lapsuuttaan.

Olin tänä keväällä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla, joka tarjosi kiinnostavan mahdollisuuden raaputtaa omaa ja lähipiirin elämää pintaa syvemmältä. Toki olen aina kuullut juttuja waarini lapsuudesta, mutta en ole ikinä kysynyt, miltä kaikki tuntui, millainen äitisi oli, mitä te leikitte, miltä lapsuudenkotisi näytti. En tiedä, miksi en ole kysynyt vaan olen tyytynyt niihin juttuihin, joita aina sopivassa välissä kerrotaan. Ei yksi elämä mahdu pariin tarinaan. Nyt harmittaa, että en ole kysellyt enempää.
Olen ottanut kesäloman tavoitteeksi haastatella suvun vanhimpia edustajia. 96-vuotias isotäti on viimeinen näkökulmani waarin lapsuuteen, ja oma 86-vuotias äijäni vielä elävä linkki Karjalaan ja lapsuuteen siellä.

Joskus mietin, millaisella näköalapaikalla hän mahtaakaan olla. Muistoissa elävät omat isovanhemmat ja vanhemmat, mutta alenevia polvia on jo lapsenlapsenlapseen asti. Sen rikkaammaksi ei ihminen elämänsä mitassa voi tulla.
Kuvat taannoiselta Pariisin viikonlopulta.
Monday, 15 May 2017

Kanaaliajelu Pariisin halki

Muistatteko vuosien takaisen ihastuttavan Amélie-elokuva? Siinä on kohtaus, jossa Amelié esittelee lempiasioitaan. Eräs listan kohta on kivien heitteleminen Saint Martinin kanaaliin. En yhtään ihmettele, sillä minäkin viihdyin alueella.

Lähdimme viikonlopuksi Pariisiin tavoitteena syödä hyvin, kävellä paljon ja vältellä turistipaikkoja. Tämä onnistui muuten hyvin, mutta mies ei ole koskaan aikaisemmin käynyt rakkauden pääkaupungissa, joten oli pakko piipahtaa pikaisesti Eiffel-tornin juurella, Louvren pihassa ja Sacre Coeurilla. Jälkimmäinen on muuten minun lempipaikkani Pariisissa!

Kysyin ennen reissua blogin facebook-sivulla vinkkejä Pariisiin, ja niistä löytyikin paljon apuja! Kuten nyt vaikka koko Saint Martinin -kanaali tai kanava, miten sitä kukin kutsuu. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kanaalista, mutta lopulta vietimme suuren osan viikonlopusta sen lähettyvillä. Alueen googlettaminen tosin paljasti, että kyseessä on hipsterien suosima trendialue, mutta sehän sopi.

Lopulta vikonlopun ainoa turistiteko (no joo, ylipäänsä Pariisiin meneminen on turistiteko) oli risteily Saint Martinin kanaalissa sunnuntai-iltapäivänä. 

Lauantaina olimme jo käyneet nauttimassa aperitiivit erittäin coolissa Chez Brune -baarissa kanaalin varressa. Saimme paikat terassilta, mutta seuraavat tulijat odottivat sisäänpääsyä lähes tunnin. Illallista nautimme lähistöllä lähes tyhjässä ravintolassa: Le Café Popoten omistaja sanoi, että pitkän viikonlopun takia pariisilaiset ovat poissa kaupungista eivätkä turistit yleensä löydä tähän pikkuravintolaan, vaikka ei sekään ollut kuin kivenheiton päässä kanaalista. Kun kello kilkahti klo 21, astui sentään muutama muukin asiakas sisään. 

Sunnuntaina ajoimme metrolla Place de la Bastillin aukiolle ja kapusimme Canauxaraman kyytiin. Kaksi ja puolituntinen kanaaliristeily maksoi ennakkoon ostettuna 18 euroa/ henkilö. Sateen  uhka lienee karkottanut massat, sillä laiva ei ollut lähellekään täysi. Lopulta sadetta ei tullut vaan saimme lillua Pariisin läpi kuivina.

Matkan jännittävin osio sijoittui sen alkuun. Kanaali alkaa noin kaksi kilometriä pitkällä tunnelilla. Tunnelin suun lähestyessä minä aloin panikoida. Miten ihmeessä mahdumme tuonne alle! Laivassa seisominenkin kiellettiin juuri ennen tunnelia. Mies naureskeli, että kuski kokeilee riskillä joka kerta, miten käy. No hahah. Ahtaita paikkoja kammoavalle teki kapea ja matala tila vähän pahaa, mutta onneksi katossa oli säännöllisin väliajoin ilma- ja valoreikiä, ja olihan siellä aika erikoinen tunnelmakin, kun seinät kauittivat lautan äänet.
Tunnelista poistuttiin ensimmäisiin sulkuportteihin. Niitähän muuten riitti. Kanaalin pituus tai lyhyys ei ole mitenkään suhteessa sen kulkemiseen menevään aikaan. Sulkuja oli kymmenkunta, ja niissä sai seistä. Me kuljimme kanaalia ylöspäin, muutama vastaan tullut alus alaspäin. Risteilyn voi siis tehdä kumpaan suuntaan tahansa.

Opas selitti suurimman osan tarinoista ranskaksi mutta puhui myös englantia, erittäin vahvalla korostuksella. Välillä hänellä oli sellaisia "mukahauskoja" juttuja, ja historiallisista faktoista oli vaikea saada selvää tuulen tai muiden epäselvyyksien vuoksi. Laivaan noustessamme matkustajille oli jaettu infolehtinen, johon oli merkitty kanaalin varren tärkeimmät nähtävyydet ja kerrottu sen historiasta. Sitä lukemalla oppi kohteista, jos oppaan jutut menivät ohi korvien.

Laivan kyydissä oli tunnelmallista siksikin, että oppaan juttujen lisäksi laivassa soi välillä musiikkia. Kuulimme Amélien musiikkia sekä muutamia muita elokuvasävelmiä sekä Pariisiin sopivia lauluja. 

Mies harmitteli jossain vaiheessa, että ei tullut otettua kirjaa mukaan. Myönnetään, jossain vaiheessa ei edetty edes etanavauhtia, sillä sulkuja saattoi olla neljät peräkkäin. Minua se ei haitannut. Oli hauska nähdä taloja vähän eri vinkkelistä, kanaalin päältä kulkevat sillat olivat viehättäviä ja jos ei muuta, niin ainakin saattoi rauhassa kytätä ohikulkijoita, jotka muuten aivan estotta katsoivat meitä ja sulkujen myötä kohoavaa laivaamme. 


Kanaali on alkumatkasta kapea ja vehreiden puiden ja kävelyalueen rajaama. Jossain vaiheessa tuntui, että jos laiva vielä yhtään kohoaa sulkujen välissä, olemme kastanjapuussa. Myöhemmin kanava levenee ja muuttuu lopulta Bassin de la Villetten viihdeveneilyalueeksi. Laivamme jatkoi vielä tästäkin eteenpäin aina Pont le Flandre -puistoon asti.

Se olikin mielenkiintoisen näköinen puisto, josta löytyy niin Pariisin filharmonia kuin tiedekeskus sekä erittäin hauskan näköinen leikkipuisto. Puiston varrella oli ensimmäinen mahdollisuus päästä pois kyydistä. Sen jälkeen palasimme Bassin de la Villetteen, joka oli pääteasema.
Olimme miehen kanssa ohi lipuessamme huomanneet Villetten kulmassa sijaitsevan panimotalon. Paname Brewing Company olikin erittäin miellyttävä tapa lopettaa risteily. Ehkä jopa pieni palkinto miehelle, joka jaksoi hengailla kanssani Pariisin läpi, vaikka se hidasta olikin. Paname muistutti vanhaa satamahallia, jonka sisustus oli puinen, tumma ja hieman rouhea. Hauska yksityiskohta olivat  lasiset värikkäät vesipullot, jollaisen sai vapaasti hakea pöytäänsä.

Oluet (IPAt ja Red alet) maistuivat erinomaisilta. Jo iltapäivällä odotettu sadekuuro alkoi istuessamme lasien ääressä, joten lopulta oli pakko ottaa toiset sateen loppumista odotellessa. Tässä vaiheessa tunnelma oli varsin tiivis, sillä ulkoterassilla istuneet joutuivat sateen alta sisälle ja samaan aikaan paikka alkoi täyttyä illanviettäjistä. Toinen olut ei auttanut, vaan lopulta palasimme Montmartella sijainneelle hotellillemme sateen kastelemina. 
Suosittelen kanavaristeilyä kaikille, jotka tykkäävät kiireettömästä menosta. Mikä sen parempi tapa viettää aurinkoista Pariisi-päivää kuin lipua sataman läpi. Omia eväitä kannattaa  kuitenkin varata mukaan, vaikka laivan sisällä taisikin olla pieni kahvio tai kioski. Minä sanon, että jatkoon, mies tuumaa, että tulipa tehtyä.

Ja muistakaa, Bastillilta lähdettäessa odottaa retken loppupäässä panimoravintola! Ja jos risteily  eiinnosta, on Saint Martinin alue joka tapauksessa mielenkiintoinen must-kohde.
Sunday, 14 May 2017

Uudet pikkuhyllyt säästölinjalla

Meillä asuu tarkan markan mies. Kun vaimo saa päähänsä ostella mitä lie hullutuksia, joihin on lyöty design-leima, pyörittelee mies päätään ja sanoo ei. Ymmärrän kyllä, että 90 euroa kappale maksaneet keittiön tuolit olivat ehkä hieman hintavat mutta tällä kertaa kyseessä olivat vain puiset pikkuhyllyt. 

Olen jo pitkään ihaillut Bloomingville puisia laatikoita. Eri värisinä ja muotoisina ne muodostavat seinälle hauskan yksityiskohdan. Nyt, kun olohuoneen ilme on viimein löytynyt, on aika saada asunnon muutkin seinät valmiiksi. Korkeaseinäisessä ja ilmavassa asunnossa on useampikin paikka, joihin puuhylly sopisi erinomaisesti. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen päätin, että tilaan laatikot sanoi mies mitä tahansa.

Juuri kun olin painamassa tilaa-nappia, mies hihkaisee toisesta huoneesta, että löysi minulle maalaamista vaille valmiit hyllyt. Alkuperäinen kolmen laatikon setti olisi maksanut 140-180 euroa,  riippuen vähän koosta ja ostopaikasta. Nämä laatikot tulivat pienestä puuhapajasta Ranskasta 30 eurolla ja postikuluilla. Kun hyllyjen kokokin vaikutti hyvältä, tuumasin, että tilataan.

Tänä viikonloppuna oli vihdoin aikaa maalaamiselle. Rakastan saksalaisia Baumarkteja, jotka ovat vähän kuin K-raudan ja Puutarhamaailman sekoituksia. Maaleja, ruuveja ja muttereita on joka lähtöön mutta  niin on viherkasveja, vaaseja kylpyhuoneen kalusteitakin. Maaleissa oli vähemmän valinnanvaraa, kuin olin odottanut, mutta kotiin lähti pieni purkki vaaleansinistä ja pinkkiä väriä. Kotona oli jo valmiina valkoista. Maalien hinnaksi tuli 7 euroa, ja niistä jää väriä seuraaviinkin projekteihin.

Meidät oli kutsuttu jo iltapäivästä ystävien tuparisynttäreille, mutta oli ihan pakko saada projekti heti alkuun, joten mies lähti kekkereille jo etukäteen. Ensin mietin hyllyjen lopulliset sijoituspaikat ja päätin värit: Eteisen hylly tulee sisältä valkoiseksi, olohuoneen hylly ulkopuolelta siniseksi ja makuuhuoneen hyllyn sisätausta pinkiksi.
Olin taas unohtanut, miten mukavaa käsillä tekeminen on! Vaikka kyse oli niinkin yksinkertaisesta hommasta, kun laatikoiden maalailusta spotifyn tahtiin, se oli aivan mahtavaa. Ja rentouttavaa.

Tietysti hyvinkään suuniteltu ei tarkoita, että lopputulos olisi juuri sitä, mitä haluaa. Pinkki väri oli vähän turhan voimakas. Lisäksi onnistuin sohlaamaan sitä puureunan ulkopuolellekin, joten hyllyn ulkoreunat piti korjausmaalata valkoisiksi. Mutta jos kaksi kolmesta onnistuu odotuksia paremmin ja yhdestä tulee korjailun jälkeen ihan käyttökelpoinen, voi tyytyväisenä taputella itseään säästyneistä euroista. Ja olihan tämä hauskaakin!

Lisäksi itse maalattuna sai tietysti mukaan mieleisensä värit, mikä ei valmiiden hyllyjen myötä välttämättä olisi toteutunut. Bloomingvillellä on tarjolla kivoja värejä, mutta katselemani setti olisi ollut vain valkoinen.

Laatikoiden maalaaminen oli niin leppoisaa, että nyt tekisi mieli maalata enemmän. Jos joku siis tarvitsee laatikkomaalaajaa, täällä olisi yksi sellainen. Niitä kalliita design-tuoleja ei muuten silloin aikoinaan tilattu, vaan rouva maalasi ikean vanhat puutuolit valkoisiksi. Eivät tulleet kalliiksi nekään tuolit, sillä ne oli saatu erään muuton yhteydessä uuden asunnon entiseltä asukkaalta.
Friday, 12 May 2017

Portviiniä portviiniä!

Porto on lempikaupunkejani myös sen takia, että siellä siemaillaan sivistyneesti portviiniä. Kuinka monella kaupungilla ylipäänsä on omaa nimeään kantava alkoholituote? Oluita ei lasketa. Porton keskustan kahtia jakavan Douro-joen toisella puolella on ydinkeskusta ja toisella portviinitalot. Kattojen päällä olevat kyltit paljastavat, kenen varastosta on kysymys.

Ensi alkuun konkreettinen paljastus globalisoituvista markkinavoimista: kuusi Porton vanhinta portviini-taloa kuuluu nykyään samaan kansainväliseen konserniin. Meille oli suositeltu porviinin maistelua Calem-nimisessä talossa.  Ovella vahtimestari sanoi, että tänään on yksityistilaisuus ja seuraavina päivinä remontti, mutta menkää tuohon toiseen. Samaa puljua nämä kaikki kuitenkin ovat. Varasimme portviinikierroksen Burmeisterilta seuraavaksi aamupäiväksi ja lähdimme nauttimaan Porton illasta. 
Aamu alkoi kireissä tunnelmissa. Mies ei ollut sanonut aikataulusuunnitelmiin juuta eikä jaata. Tarkoitus oli vielä pyykit läheiseen pesulaan ja kipittää sitten mäki alas joelle. Pesula oli kauempana kuin odotimme ja tadaa! Se olikin itsepalvelupaikka. Palasimme kiireesti hotellille. Aikaa säästääkseni päätin jättää pyykit respaan odottamaan paluutame. Ne otettiin erittäin kohteliaasti vastaan, ja työntekijän reaktiosta päättelin, että hotellilla on omakin pesulapalvelu, mutta nyt ei ollut aikaa jäädä pohtimaan sitä enempää. Löysimme oikotien eli rappuset ja säästimme aikaa kipittämällä Dom Luis 1 -sillan toiselle puolelle sillan alatasoa pitkin. Niin kaunis kuin silta onkin, sen ylittäminen on oma numeronsa.

Burmeister sijaitsee aivan Dom Luis I -sillan kupeessa. Astuimme kirkkaasta aamusta hämärään luolamaiseen saliin. Kivilattia hehkui viileyttä, ilma tuoksui makealta ja vesi solisi kalliosta. Naistenhuoneen lattiassa oli ikkunoita, joiden läpi näkyi joen vihreä maisema.
Ryhmämme koostui 12 henkilöstä, jotka kaikki edustivat eri kansallisuuksia. Englanninkielinen opastuskierros kesti reilun puoli tuntia ja päättyi suuren ruokasaliin, jossa portviinin maistelu tapahtui.  Ryhmämme perässä tuli saksalainen eläkeläisporukka, ja mies kuunteli toisella korvalla, että heille jaettiin vähän enemmän infoa kuin meille.

Ensin meille kerrottiin portviinin historiasta. Viini on kehitetty pitkiä merimatkoja varten: makea viini ei pilaannu tynnyreissä niin nopeasti kuin tavallinen. Burmeisterin tarina oli monipolvinen. Sen takana on saksalainen veljespari, joka tuli Portugaliin tekemään viiniä. Napoleonin sotien aikoihin ulkomaalaisille tarjottiin mahdollisuus poistua maasta. Veljekset lähtivät takaisin Saksaan ja jättivät yhtiölle vain nimensä. Ilmeisesti herrojen jälkeläisillä on myöhemmin ollut tekemistä esi-isien aikaansaannosten kanssa, mutta nykyään viinitila on siis osa suurempaa konsernia.

Seinällä oleva kartta näytti Douro-joen laakson ja rypäleen viljelyalueet. Viinin tekoon käytetään useita erilaisia rypälelajeja. Opas ei osannut kertoa tähän syytä, mutta päättelimme miehen kanssa, että koska eri vuosina on vaihteleva sato, saadaan rypälesekoituksen avulla tasaisempi lopputulos.

Tuhansia litroja vetävät tammitynnyrit olivat jykevä näky. Ne ovat aktiivisessa käytössä ja vaihdetaan tarpeen mukaan. Opas tosin kertoi, ettei näiden tynnyrien vaihtaminen tapahdu vielä meidän elinaikanamme, sillä tynnyriä voidaan käyttää 100-150 vuotta.  Sen jälkeen ne kierrätetään viskin valmistukseen.

Seinätaulussa oli esiteltynä kaikki Burmeisterin tuotteet. Opas kertoi vuosikertojen iästä mutta mainisti myös, ettei vanheneminen ole kaikille viineille eduksi. Punaisia versioita oli enemmän: Ruby, Late bottlet vintage, Vintage ja niin edespäin. Vanhin satsi talon parasta portviiniä maksaa 600 euroa pullo, ja opas sanoi odottavansa sitä päivää, kun hänelle tarjotaan maistiaslasillinen ilmaiseksi.

Lopulta kiipesimme raput maisteluhalliin, ja kierroksen herkullisin osio pääsi alkamaan. Portviinin alkoholipitoisuus on noin 20%, joten kyseessä oli iloinen ryyppy keskipäivään, sillä kello tuli 12, kun astuimme saliin. Jokaiselle oli katettu paikka, jossa oli valkoista ja punaista portviiniä. Muutamassa pöydässä oli selkeästi menossa myyntineuvottelu, sillä pöydällä oli useita pulloja, joita tyylikkäisiin pukuihin somistautuneet herra maistelivat.

Aloitin valkoisella. Se oli paljon parempaa kuin kuvittelin, hyvin makeaa mutta ihan mukiin menevää. Sitten maistoin punaista. Ero oli huomattava. Punainen tuntui paljon pyöreämmältä ja maku oli syvempi. Kyllä siinä jokin syy on, että punainen portviini on suositumpaa ja tunnetumpaa kuin valkoinen. Jaoimme pöydän erinomaista englantia puhuneen kiinalaisen pariskunnan sekä venäläisen pariskunnan kanssa ja yritimme vertailla viinejä sivistyneesti. Tärkein kysymys kuului, kumpi oli parempaa.

Pöydässä oli myös lista myynnissä olevista pulloista. Tietysti sitä luulisi, että pullot olisivat edullisia suoraan maistelupaikasta ostettuina mutta toisin oli. Näimme myöhemmin kaupungin viiniliikkeissä samoja pulloja - halvemmalla.

Saimme viettää lasien ääressä niin pitkään kuin halusimme. Kierros maksoi 6 euroa ja maistelun kanssa viivyimme talossa reilun tunnin. Palasimme keskustaan sillan ylätasoa pitkin. Korkean paikan kammoiselle se on vähän tärisyttävä kokemus. Metalliosien läpi näkee nimittäin alas, jos uskaltaa katsoa. Sillalla myös tuulee ja välillä sitä pitkin jytisee metro. Portviinin rohkaisemana uskaltauduin jopa poseeraamaan kameralle. Huomaa kaidetta puristavat rystyset.


Miten niiden pyykkien kävi? Löysimme ne kuivumasta huoneemme vieressä olevilta pyykkinaruilta ja saimme ne siististi viikattuina takaisin. Pesu maksoi aivan liikaa, mutta puhtaat alusvaatteet ovat reissun päällä aika mukava asia. Sitä paitsi itsehän sohlasimme kiireessä.

Porton katoista ja silloista on tulossa lähiaikoina lisää postauksia. Uusin lempikaupunkini ansaitsee tulla esitellyksi monelta kannalta. Portviinintuoksuista viikonloppua sinulle lukija - kippis!