Friday, 18 May 2018

Milloin esikoiskirjailija on kirjailija

Helsingin Kirjamessujen naulakolla oli ruuhkaa. Annoin tietä Rosa Liksomille todeten, että  meillä esikoiskirjailijoilla on aikaa odottaa. Jäin myöhemmin miettimään, mitä tulikaan sanotuksi.

Eikö yhden kirjan julkaisseilla vasta olekin tulipalokiire rynnistää kirjamarkkinoille, mediaan, kirjastoihin ja lukevan yleisön luo. Esikoiskirjailijuuteni aikana olen huomannut, ettei ole itsestään selvää, että kirja erottuu julkastujen kirjojen massasta. Varsinkin lastenkirjallisuuden kohdalla tuntuu, että kirjailija on hieman marginaalissa. Kirjailijablogeja on pilvin pimein mutta lastenkirja päätyy arvosteluun vain harvoin. Olen kokenut onnea jokaisesta huomion pilkkeestä, jonka kirjasarjani alku on saanut.

Totuushan on se, että ensimmäinen kirja on harvoin myyntimenestys tai jättipotti. Se on vasta polun alku. 

Ensimmäisen kirjan jälkeen ei voi vielä hakea kirjailijaliiton jäsenyyttä ja sanotaan, ettei apurahojakaan vielä saa. Toisaalta oma teoriani on, että aina kannattaa kokeilla ja hakea, sillä jokuhan aina valitaan. Kuulin juuri julkaisun kynnyksellä olevasta esikoiskirjailijasta, joka sai vuoden työskentelyapurahan. Myytti siis tämäkin.

Oma esikoiskirjailijuuteni jäi lyhyeksi, koska Hilja-sarjan toinen osa ilmestyi jo tämän vuoden helmikuussa. En tiedä, oliko lyhyt julkaisuväli oikea ratkaisu, mutta nopealla julkaisutahdilla sai ainakin pois huolen ja stressin, joka ensimmäisen ja toisen kirjan voi kasaantua. Jos ensimmäinen kirja on ollut menestys, täytyy odotukset lunastaa. Paineet kuitenkin tavallaan myös kovenevat, kun esikoiskirjailijuuden huolettomuus ja tietty yllätyksellisyys on poissa.

Kirjoitan tällä hetkellä kolmatta Hiljaa. Kustannustoimittajani saatteli minut prosessin alkuun sanomalla, että toinen kirja on aina vaikein ja koska se on jo plakkarissa, voidaan tästä eteenpäin vain nautiskella.

Toinen kirja tosiaan on haastava ja vielä erityisesti ollessaan sarjan toinen osa. Toki sarjan kirjoittamiseen liittyy omanlaisensa helppous, koska kaikkea ei tarvitse keksiä uudelleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei sarjakirjojen toinen osa ole kovin suosittu kirja-arvostelujen tai blogitekstien aihe. Esikoinen voi vielä saada huomiota, mutta toisen kohdalla odottaa hiljaisuus.

Talvella ennen toisen kirjan julkaisua koko kirjailijuus tuntui kummalta ja epäselvältä ajatukselta. Kaikki on käynyt niin vauhdilla, ettei pää pysy perässä. Siksi oli ihanaa saada viettää koko maaliskuu kirjailijaresidenssissä ja todeta, että kyllä tämä on sitä, mitä haluan elämässäni tehdä. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että kirjailijuudesta on kasvamassa osa omaa identiteettiä.
Minut on hyväksytty nyt myös Suomen Nuorisokirjailijoihin, ja Kirjailijaliiton hakemus lähti matkaan viime viikolla. Kahden kirjan ja virallisten tahojen hyväksynnän seurauksena saan alkaa käyttää itsestäni ihan virallisestikin kirjailijan titteliä. Tänä keväänä olen käyttänyt enemmän aikaa Hilja 3. kirjoittamiseen kuin mihinkään muuhun, joten kirjoittaminen on työtä eikä töiden ohessa kulkeva harrastus. Kirjailija lienee siihen sopiva työnimike.

Tällä viikolla tuli tieto, että Hilja-sarjan avausosalle on tarjottu saksalaista kustannussopimusta, mikä tarkoittanee sitä, että koko sarja pääsee tänne Saksaan. Puhaltelen taas hetken ja ihmettelen, miten kaikki on käynyt. Tästähän voi olla suunta vain alaspäin ja kohti pettymyksiä, sanoo pieni ääni pään sisällä. Varmasti näin onkin, koska niistähän tämä ala on tunnettu. Mutta nyt nautin hetken enkä pelkää tulevaa.

Eeva Joenpelto julkaisi romaaneja 30 vuotta ennen todellista läpimurtoaan, joten aikaahan tässä vielä on. Kirjoittaja kehittyy hitaasti kypsymällä, ja jokainen kirja on toivottavasti edeltäjäänsä parempi. Rouva Liksom on siis hyvä ja poimii takkinsa ensin.
Thursday, 10 May 2018

Vinkkejä Madridiin, kiitos

Kuva: Pixabay
Seinäkalenterin kääntyessä toukokuuksi mietin, että tässä kuussa oli jotain todella kivaa odotettavissa. Sitten muistin: MADRID! Lennot buukattiin pimeänä ja sateisena joulukuun päivänä, kun tuntui, ettei talvesta tarpomisesta tule mitään eikä tunnelin päässä näy valoa. Nyt talvi on taakse jäänyttä elämää ja kesä on saapunut Kölniin, ja matkakin vihdoin nurkan takana.

Madrid on hiipinyt tietoisuuteeni salakavalasti. Minulla on ollut siitä mielikuva jotenkin tylsänä ja suurten valkoisesta kivestä rakennettujen hallintorakennusten täyttämänä kaupunkina. Barcelonahan on se värikäs ja taiteellinen, ja siellä on meri, ranta ja hyvää cavaa. Miksi siis lähteä sisämaassa sijaitsevaan Madridiin?

Ajatukseni kaupungista on pikku hiljaa muuttunut, kun silmieni eteen on alkanut sattua yksi jos toinenkin Espanjan pääkaupunkia käsittelevä blogiteksti. Periaatteen nainen -blogissa oli syksyllä mielenkiintoisia tekstejä Madridista, ja siskonikin on viime vuosina vieraillut kaupungissa ja kertonut siitä pelkkää hyvää. Moni muukin on kehunut Madridia, joten nyt on aika mennä toteamaan kaupungin tila itse.

Ryanair lentää Kölnistä Madridiin ja neljän yön mittaiselle matkalle löytyi viihtyisä AirBnB aivan keskustan kupeesta. Omaa parveketta ei ole, mutta en usko, että tulemme viettämään asunnossa kovin paljon aikaa, sillä aurinkoiset kadut ja puistot kutsuvat kulkemaan. Miehelle on tärkeää löytää hyvää kahvia, minä taas rakastan värikkäiden katujen ja seinien kuvaamista.

Nyt kaivataan vinkkejä mukavalle kaupunkilomalle!

Tiedän, että museoihin pääsee ilmaiseksi parin viimeisen tunnin aikana, jotta Guernican ehtii käydä pikaisesti vilkaisemmassa, ja että viikonloppuisin kaduille levittäytyy iso kirpputori. Me vietämme kaupungissa arkipäivät maanantaista perjantaihin, joten viikonlopuille sattuva ohjelma on  valitettavasti poissuljettu. 

Auta naista reissun alla ja ilmianna paras ravintola, mahtavin baari, mielenkiintoisin museo tai kaupungin kaunein katu tai linkkaa kommentteihin oma Madrid-aiheinen postauksesi. 

Lennot, check. Asumus, check. Metrokortit, check. Keskustan kartta, check. Madrid, täältä tullaan!

POSTAUKSIA MADRIDISTA:

- Periaatteen nainen: Sunnuntai Madridissa
- Adalmina´s Adventures: Madrid - pieniä kujia ja kahviloita
- Suunnaton-matkablogi: Yllätysmatka Madridiin
- Unelmatrippi: Madridin näkoalapaikat
- Lähinnä Kauempana: Madrid, nähtävyyksiä ja tekemistä
- Parasta matkalla: Maukas ja värikäs Madrid
- Meriharakka: Kaikkea Madridista
- Matkan varrella: Madridin parhaat ravintolat
Sunday, 6 May 2018

Luxemburgin siltojen ja kattojen yllä

Loistostaan ja varallisuudestaan tunnettuun Luxemburgiin ei saavuta suureellisesti vaan puikkelehtien pieniä tunneleita pitkin. Luxemburgiin puksutellaan nimittäin paikallisjunalla, jos sinne saapuu Saksan suunnalta. Kolmituntinen junamatka vie ensin Kölnistä Reinin rantaa pitkin kohti Koblenzia, ja sieltä Moselin laaksojen ja kylien läpi länteen. Maisemat ovat toukokuun alussa vihreitä ja kukkaisia, vaikka viinirinteet nousevatkin jyrkkinä ja jylhinä ja vasta kasvukautensa aloittaneina.

Luxemburg on pikkukaupunki vallan ytimessä. En meinaa päästä yli siitä, että kyseessä on vain vähän Lahtea isompi kaupunki ja silti siellä on kaikki: pankkien pääkonttoreita, rikkaita sukuja ja perijöitä, EU:n byrokratian ytimiä ja virastoja, ja suunnaton määrä omaisuutta, mikä näkyy luksusliikkeiden ja -autojen määrästä. Ja silti vain kivenheiton päässä kaupungin keskustasta löytyy metsä, peltoja ja lehmiä sekä ranskalaisen pikkukylän tunnelma.
Minut vei viikonloppuna Luxemburgiin suomalaisbloggarien kokoontuminen. Tällä kertaa osa porukasta viipyi kaupungissa kahden yön yli, mikä oli hyvä valinta, sillä menomatkaan meni junan myöhästelyn takia neljä ja puoli tuntia, joten oli kiva, ettei tarvinnut heti lähteä takaisin. Viisi kymppiä lasissa -blogin Aino toimi ehtoisana emäntänä ja paikallisoppaana ja kuudella matkalaisella oli hyvä olla.
Perjantain vietimme flaneeraten ympäri kaupunkia sen rotkoja ja kattolinjoja ihaillen. Kölniin verrattuna Luxemburg on erittäin siisti ja tunnelmaltaan rauhallinen kaupunki, jonka keskustan halkoo helposti kävellen eikä autoteitä tai pyöräilijöitä juuri tarvitse varoa. Kaupunki laajenee tällä hetkellä voimakkaasti ja rakennustyömaita ja uudisalueita kasvaa kuin sieniä sateella.

Vanhaa kaupunkia ympäröi joka puolelta rotko, jonka pohjalla on muun muassa luostari ja vanhoja portugalilaiskortteleita, jotka on pikku hiljaa muutettu varakkaan väen asuinalueiksi. Lukuisat sillat liittävät kaupungin muut osat sen keskukseen, ja erilaiset hissit kuljettavat väkeä ala- ja yläkaupungin välillä.
Luxemburgissa oli ripaus lempikaupunkini Porton tunnelmaa. Korkeuserot ja funicularit, sillat ja jalkojen alle avautuvien kattojen maisema luovat epätodellisen tai jopa satumaisen tunnelman, vaikka nämä kaksi kaupunkia eroavatkin värimaailmansa suhteen. Siinä, missä Porto on keltainen, sininen, ruosteenpunainen ja metallinen, on Luxemburg hiekanvaalea, ruskea, vihreä, vaaleanpunainen ja tummanharmaa.

Molemmat kaupungit ovat lämpimänä kesäpäivänä yhtä kuvauksellisia, vaikka Luxemburgin muurien takana virtaava Alzette-puronen ei ole aivan verrattavissa Douro-joen maisemiin. Kaupunkien kokoluokka on toki myös eri, mutta molemmissa on oma tunnistettava ja persoonallinen tunnelmansa.
Kattolinjat ja sillat ovat jotain, mitä en väsy kuvaamaan ja tuijottelemaan. Jalankulkijat pääsevät kävelemään Luxemburgin vanhimmille muurinosille, joista kaupunki sai alkunsa vuonna 963. Mielenkiintoinen retkikohde voisi olla kierros kaupungin alle rakennettuihin linnoituksiin ja sokkeloihin eli niin kutsuttuihin "kasemateihin". Voi olla, että ahtaanpaikankammoinen voisi siellä nopeasti ahdistua, kuten korkeanpaikankammoinen kaupungin muureilla.

Luxemburgissa ja sen ympäristössä riittäisi nähtävää useammaksi päiväksi. Viikonlopun aikana ehtii käydä syömässä erinomaisessa italialaisessa ja vielä paremmassa kasvisravintolassa, juoda kuplivia lasillisia sektiä ja nauttia rosé-viiniä kaupungin keskusaukiolla, ihmetellä Euroopan unionin vanhoja rakennuksia ja rakenteilla olevia  uusia torneja Kirchbergin kaupunginosan kupeessa ja nauttia hyvin toimivasta ja lauantaisin ilmaisesta julkisesta liikenteestä. 
Kulttuuriakaan ei unohdettu! Luxemburgin modernin taiteen museo eli MUDAM sijaitsee kauniissa maisemassa ja on pelkästään rakennuksena mielenkiintoinen, mutta myös sen näyttely oli näkemisen arvoinen. Luxemburgin kaupungin meille lahjoittamat Luxembourg-kortit sisälsivät ilmaisen sisäänpääsyn tai alennusprosentteja yli 60 museoon ja turistikohteeseen niin Luxemburgin kaupungissa kuin sen ympäristössäkin.  Lisätietoja täällä.
Kiitos Luxemburgin kaupungille Luxembourg-Cardista, Ainolle kaikista järjestelyistä ja ihanille Suomi-naisille viihdyttävästä seurasta. Mukana olivat London and Beyond -blogin Leena, Ajatuksia Saksasta -blogin Oili, Kolmikielen Terhi, Hollanninhippiäinen eli Liisa ja H niin kuin Hausfrau -blogin Jenni.

Thursday, 3 May 2018

Los Cardonesin kaktuspuisto ja pyhä hiljaisuus

Piikkisuora tie halkoo ylängöllä sijaitsevaa tasankoa. Opas kertoo, että se on peruja inkojen ajalta, koska tästä kulki helpoin reitti vuorille ja niiden yli kohti Chileä. Taivas on sinistäkin sinisempi ja hiekka loistaa eri väreissä, välillä se on punertavaa, välillä lähes väritöntä. Ainoa ääni on tuuli, joka pyyhkii jykevien kaktusten väleistä ja pöllyttää hiekkaa tunkeilijoiden kasvoille. Paikka on lähes pyhä.

Vanhimmat näistä Los Cardonesin kansallispuistossa Argentiinassa seisovista kaktuksista ovat 280 vuotta vanhoja. Miten paljon ne ovat jo nähneet, miten monta kulkijaa tällä tiellä pysäyttäneet. Tunnelma on maaginen, ja olisin voinut jäädä istumaan kaktusten juureen koko päiväksi. Kuuntelemaan kuulumattomia ääniä.

Valitettavasti en voinut sitä tehdä, sillä opas hoputti jo takaisin bussiin ja kohti seuraavaa kohdetta.
Teimme vuonna 2015 parin viikon Argentiinan turneen, sillä hyvä ystävä juhli häitään Buenos Airesissa. Juhlien jälkeen kiersimme tuota maailman kahdeksanneksi suurinta valtiota, mutta pari viikkoa ei riittänyt mihinkään. Argentiinan pohjoisosat rajautuvat sademetsiin ja eteläosat jäätiköihin, ja siihen väliin mahtuu vuoristoja ja muita maan muodostelmia. Maassa on suuret luokkaerot ja se jakautuu lähestulkoon kahtia Buenos Airesin provinssin ja kaikkien muiden välillä. Välimatkat ovat pitkiä ja hyvin varustellut yöbussit yksi parhaita tapoja matkustaa kaupungista toiseen.

Voidakseni palata minuun vaikutuksen tehneiden kaktuksien luo, täytyisi ensin lentää puoli vuorokautta Euroopasta Etelä-Amerikkaan ja sitten selvittää tie Saltaan. Sisämaanlento Buenos Airesista Saltan kesti muuten yhtä kauan kuin lento Düsseldorfista Helsinkiin. Saltasta matkan tulisi jatkua vielä nelipyöräisellä eteenpäin, sillä Los Cardonesin luonnonpuisto sijaitsee 100 kilometriä Saltasta länteen. 

Salta on kaupunkinakin mielenkiintoinen. Matalista rakennuksista ja vanhoista julkisivuista koostuva laajalle levittäytyvä kaupunki muistuttaa menneistä ajoista ja kolonialismista. Sieltä kannattaa ehdottomasti tehdä päivän bussiretki kaktuspuistoon ja vuorille, tai vuokrata auto ja ajella itse. Kaupunkia ympäröivät tupakkapellot, sillä alueella sijaitsee suuri osa Argentiinan tupakkatuotannosta. Ennen vuorille nousua ajetaan sademetsän läpi, ja vuorten seinämiä kiipeävät serpentiinitiet ovatkin sitten luku sinänsä.
Opastettu bussikierros kesti aikaisesta aamusta pitkään iltaan, mutta oli yksi parhaita kiertoajeluja ikinä. Meidän lisäksemme kyydissä oli vain kaksi muuta eurooppalaista ja loput olivat argentiinalaisia turisteja. Oppaalla riitti mielenkiintoisia juttuja koko päiväksi, enkä olisi uskonut, että noin 12-tuntiseksi venynyt retki, josta suurin osa oli bussissa istumista, olisi sujunut niin kivuttomasti. Näimme päivän aikana korppikotkia ja vuorien lumihuippuja, mutta poltimme myös nenämme vuoriston ohuessa ilmanalassa. Argentiinalaiset tarjosivat aurinkorasvaa, mutta turistit tuumasivat, että ei pieni annos aurinkoa mitään tee. No, tekihän se.

Ainoa miinus päivässä oli, että jatkoimme lähes saman tien yöbussilla kohti seuraavaa kohdetta eli La Riojan kaupunkia, joten bussissa tuli tosiaan istuttua. 
Argentiina on niin paljon ja monenlaista, että sinne on joskus pakko palata, mutta suurimman vaikutuksen tekivät jykevät kaktukset ja vuoriston päälle leviävä vuosisatojen hiljaisuus.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka toukokuun teemana on paikka, jonne haluaisin palata. IGTT:n vetäjinä Suomessa toimivat matkablogit Vagabondaja Travellover.
Liity sinäkin mukaan tempaukseen ja jaa reissuinspiraatiota käyttämällä Instagramissa tunnistetta #IGTravelThursday tai #IGTT! Lue tempauksesta lisää täältä.
Sunday, 29 April 2018

Kirjoittamisen opiskelu etänä - kokemuksia

Vielä yksi teksti ja sitten voin onnitella itseäni: Jyväskylän avoimen yliopiston järjestämät luovan kirjoittamisen perusopinnot ovat valmiit. Opintojakso on ollut intensiivinen ja antoisa, vaikka mielessä on monesti käynyt ja olen välillä harmitellut, miksi hakeuduin käyttämään aikaa opiskeluihin juuri nyt, kun muutakin kirjoitettavaa olisi. Hain opiskelupaikkaa nimittäin ennen kuin tiesin alkavasta julkaisu-urasta. Nyt loppusuoran häämöttäessä olen tyytyväinen, että ilmoittauduin.

Jyväskylän avoimen yliopiston organisoimat kirjoittamisen opinnot voi suorittaa kokonaan etänä. Suurin osa kursseilla käytettävistä lähdemateriaaleista on luettavissa kurssialueelta tai kirjastojen verkkoalustoilta. Kuuden kurssin aikana ostin yhden lähdekirjan sähkökirjana, yksi artikkeli jäi lukematta saatavuussyistä ja yhden kirjan äitini lainasi ja postitti tänne ulkomaille, mutta ei kerrota siitä kirjastolle.

Olen aikaisemmin opiskellut kirjoittamista Oriveden opiston verkkokurssilla. Se oli mukavaa yhdessä tekemistä ja kirjoittamista, sillä joka kuukausi oli deadline ja kaikki saivat kommentoida muiden kurssilaisten tekstejä. Kurssin pääpaino oli kirjoittamisessa ja tekstin tuottamisessa, kun taas yliopiston kursseilla painottuivat erilaiset teoriat ja itsereflektio. Jos siis haluaa lähinnä kirjoittaa ja tuottaa paljon tekstiä, yliopisto ei ehkä ole oikea paikka.

Yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilla on hyvin tarkkaan määritellyt tehtävät ja lähdekirjat, joita on syytä käyttää eli lähdeviiteiden on oltava kunnossa ja oikein. Lähdemateriaali oli kuitenkin hyvin valittua ja mielenkiintoista, ja olen sittemmin ostanut kotihyllyyn joitain kursseilla tutuksi tulleita kirjoittamisoppaita.
Aloitin opinnot, koska halusin tietämystäni kirjoittamisesta, löytää kirjoittamista käsittelevää kirjallisuutta, josta voisi olla apua myöhemminkin, ja hankkia työkaluja omaan kirjoituspakkiin.  Ulkosuomalaiselle kurssit mahdollistivat myös suomen kielisen kirjoittamisympäristön. Opinnoissa oli minulle paljon tuttua ja olisin ehkä nauttinut niistä enemmän, jos en jo toimisi vankasti alalla. Hukkaan heitettyä opiskeluun käytetty aika ei kuitenkaan missään nimessä ollut.

Kuudesta kurssista koostuville opinnoille on suoritusaikaa puolitoista vuotta eli kolme lukukautta. Tein neljä verkkokurssia ja kaksi itseopiskelukurssia. Verkkokurssit on rytmitetty viikkoaikatauluihin niin, että kaikelle on sopivasti aikaa vaikka tahti onkin tiivis, sillä kurssin kesto on vain kaksi kuukautta. Itseopiskeltavat kurssit tuntuivat paljon työläämmiltä, vaikka esseiden kirjoittamisessa auttoikin se, että lähdeteokset on annettu valmiiksi eikä lähteiden hakuun tarvinnut sinänsä käyttää aikaa.

Teoreettisten opintojen ohessa sai silti kokeilla ja leikkiä. Yksi opintojen hyvä puoli onkin se, että tulet sysätyksi epämukavuusalueelle ja sinun on pakko kokeilla uutta. Enpä ollut koskaan aikaisemmin yrittänyt kehitellä näytelmän synopsista tai kirjoittaa scifi-novellia, mutta nyt olen. Kurssin osallistujat tukevat toisiaan ja innostuvat toisten kokeiluista: Eräs toinen opiskelija kirjoitti nimittäin ryhmämme yhteiseen lopputyöhön kirja-arvion muka jo julkaistusta scifi-romaanistani. Kirja sai niin hyvän arvostelun, että harkitsen vakavasti tarttuvani aiheeseen.
Kirjoittamisen opiskelut sopivat kaikille. Uskoisin, että niistä saa eniten irti, jos ennakkotietämys alalta ei ole kovin vankka, mutta ne auttavat konkareitakin löytämään uutta ja pakottavat menemään omien rajojen yli. Opinnot saattavat myös yllättää. Faktan ja fiktion suhdetta käsittelevä kurssi innosti ennakolta vähiten ja oli lopulta se kurssi, joka antoi itselleni ehkä eniten.

Lopuksi on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että opiskelu antaa juuret, mutta puu on kasvatettava itse. Kenestäkään ei synny kirjailijaa, vaikka kävisi miten monta kurssia. Kirjoittamisen opiskelu vahvistaa tietämystä alalta, jotta pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, ja antaa kättä pidempää tilanteisiin, kun omat keinot ovat loppu. Mutta kirjoittamisen työ on tehtävä itse.

Opinnoissa on toki haittapuoliakin, sillä liian teoreettinen kirjoittamisen tutkiminen saattaa jopa tappaa luovuuteen liittyvää iloa. Opinnot vievät myös aikaa, joka on pois muulta kirjoittamiselta, vaikka parhaimmillaan molemmat tukevat toisiaan ja opinnoissa vastaan tulleen voi soveltaa suoraan omaan kirjoittamiseen.

Suosittelen kirjoittamisen opiskelua kaikille, jotka haluavat hypätä tuntemattomaan, rikkoa omia rajoja ja oppia itsestä uutta. Epämukavuusalue on tullut tutuksi. Tavallisia luovan kirjoittamisen peruskursseja suosittelen niille, jotka haluavat sysäyksen kirjoittaa enemmän ja saada paljon vertaispalautetta. Yliopiston kurssit taas sopivat niille, jotka haluavat ymmärtää kirjoittamiseen liittyviä prosesseja, mekanismeja ja teoreettisia taustoja.

Ja sitten vain kirjoittamaan!
Sunday, 22 April 2018

Minusta on tulossa saksalainen

Moni on kysynyt Saksaan paluuni jälkeen, miltä Suomessa oleminen tuntui. Tuliko kaipuu muuttaa takaisin? Kaiken rehellisyyden nimessä on vastattava, että ei missään tapauksessa. Suomessa oli mahtavaa ja viihdyin siellä kuukauden paremmin kuin hyvin, mutta tietty etäisyys ja ulkopuolisuus pysyivät koko ajan mukana enkä kertaakaan ajatellut, että kuuluisin sinne.

Oli myös helppoa nauttia maaliskuisesta talvesta, koska en jäänyt seuraamaan lumikinosten sulamista ja kevään hidasta tulemista vaan hyppäsin suoraan Saksan alkukesään. 

Kuukausi muistutti mieleen, miten Suomessa ollaan ja toimitaan. Molemmissa maissa on hyviä mutta myös ärsyttäviä asioita, joita kulttuurien välissä surffaileva havainnoi tarkemmin kuin moni paikallaan pysyvä. Tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä, että tällainen surffailu mahdollistaa parhaiden palojen poimimisen molemmista maista, sillä kumpaankaan en tunne enää tai vielä täysin kuuluvani.
Olen viihdyttänyt saksalaisia kertomalla Lahdessa kuulemani jutun siitä, että Suomessa ihmiset lähtevät taidenäyttelyjen avajaisiin vain siksi, että siellä saa yhden tai kaksi lasia ilmaista viiniä. Uskoisin, ettei kukaan tullut taannoisiin kirjajuhliini sen takia, että siellä oli skumppatarjoilu.

On ollut helppoa laskeutua Kölnin arkeen, vaikka olinkin unohtanut kaduilla raivoavat liikkujat. Kahden viikon aikana olen jo saanut yhdet haukut ja kaatunut kerran pyörällä toisen pyöräilijän pöllöyden takia. Jos olisin saksalaisen, olisin huutanut vieraalle ihmiselle naama punaisena, mutta koska olen sivistynyt skandinaavi, kehotin jatkossa olemaan tarkkaavaisempi. 
Eilen kuitenkin tunsin, että minuun alkaa pikku hiljaa pesiytyä pieni saksalainen. Pakkasin aamulla kahvit termariin ja leivät ja salaatit reppuun, hyppäsin kevyisiin urheiluvaatteisiin ja lähdin ulos kaupungista. Norjatar tiesi hyvän vaellusreitin Eiffelin luonnonsuojelualueella, joka sijaitsee Könistä lounaaseen lähellä Belgian rajaa. Alkukesää muistuttava ilma kutsui luontoon.

Suomessa ei tulisi mieleenkään matkustaa tuntikausia junilla vain päästäkseen luonnon keskelle ja vaeltamaan, mutta täällä se on ainoa mahdollisuus. Eilinen noin seitsemän tunnin päivä sisälsi kolme tuntia vaellusta, puoli tuntia Biergartenia ja paljon junassa istumista, mutta oli sen arvoista. Vihreys ja tilan tuntu hivelivät kiviseen kaupunkiin tottunutta mieltä.
Paikallisjunat olivat eilen täynnä vaellusreiteille menijöitä ja lukuisia polkupyöräilijöitä. Rur-jokilaakson ympäristössä olikin monenlaista liikkujaa, sillä alueella on komeita kallioita, jotka näyttivät olevan kiipeilijöiden suosiossa. Jyrkät rinteet ja mutkikkaat polut olivat kutsuneet luokseen myös maastopyöräilijöitä. Muitakin vaeltajia näkyi, mutta ei ruuhkaksi asti.

Kesään puhkeava vihreä luonto, lintujen kevätkonsertti, aurinko ja puhdas ilma tekivät olosta erinomaisen. Luontopolku sisälsi monenlaista maastoa ja alustaa sekä useita nousuja ja laskuja. Norjatar tunsi olevansa kuin Norjassa, kun polku kaartui jyrkän kivisen nousun suuntaan. Minä puuskutin perässä, kun toinen loikki yhtenä bambina ylös. Kallion päältä avautui upea maisema eikä punainen naama näy kuvissa.
Parasta saksalaisilla ulkoilureiteillä on se, että ne kulkevat läheltä kyliä ja niiden palveluita. Meidänkin polkumme johti junapysäkin kupeeseen sijoitettuun Biergarteniin. Meistä on tulossa saksalaisia, tuumasin norjattarelle siemaillessamme hikisinä alkoholittomia oluita. Ei vielä, totesi norjatar, vaan vasta sitten kun näissä laseissa on alkoholillista olutta. 

Olen pahoillani Suomi. Oli mahtavaa hiihtää maaliskuisessa talvessa, mutta jos pitäisi valita, kummassa maisemassa vietän huhtikuuni, valitsen Saksan.

Lisätietoa Eiffelin alueesta täällä.
Wednesday, 18 April 2018

Rakas päiväkirja ja muut elämän tallenteet

1.7.1989

TÄNÄÄN KÄVIN LAHDESSA.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa sinä kesänä, ennen kuin menin kouluun. Kaikkien aikojen ensimmäinen merkintä toteaa päivän tai ehkä jopa viikon tärkeimmän virstapylvään, kaupunkikäynnin. Ensimmäinen päiväkirjani oli minipieni kirjanen, josta on tallella vain sivuja, sillä kannet ja muut kirjan sivut on joko sensuroitu tai otettu myöhemmin muuhun käyttöön. Sivujen viimeiset merkinnät ovat talvelta 1990.

Toisella luokalla aloin kirjoittaa sellaiseen oikeaan päiväkirjaan, jossa on lukko. Kirjan avain taitaa olla tällä hetkellä hukassa, joten siellähän pysyvät tallessa, salaiset merkinnät.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani sivut esiin, koska ajattelin löytäväni siitä inspiraatiota seuraavaan
Hilja-kirjaan. En tosin tiedä, millaista ajatuksen lentoa voi tarjota näinkin konkreettinen teksti kuin tämä:

1990
HEI TAAS PÄIVÄKIRJA. ON 
VIÄLÄ AIVA AAMU YÖ. EILEN OLI 
LAUANNTAI.
JA TÄÄN ON SUNNUN-
TAI.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Sen jälkeen, kun kirjoittamisesta on tullut työtä, päiväkirja toimii hyvänä lämmittelynä päivän kirjoitusurakkaa varten. Kirjoitan yleensä siitä, mitä on tapahtunut ja miltä tuntuu, eli kovin korkealentoisia ajatuksia en jälkipolville jätä. Sivut auttavat elämän tapahtumien järjestämisessä ja läpi käymisesssä ja ovat itselleni tärkeitä tallenteita, joita on kiva lukea joskus myöhemmin mutta jotka eivät ole muiden silmille.

Ehkä teen joskus niin, kuten äitini omille päiväkirjoilleen suunnittelee, ja poltan kaiken sitten joskus. Äiti on kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä lapsuudesta asti, joten kirjoja alkaa olla jo aika hyvä pino. 

En ole kovin hyvä tallettamaan elämääni muuten kuin tekstinä. Kuvia tulee ja menee mutta kuinka moni tallettaa nykymaailmassa kuvia albumeihin? Digikuvia on valtavat määrät, jossain. Jokunen lukija ehkä muistaa viime vuoden kriisini, kun tajusin tuhonneeni ajattelemattomuuksissani edellisvuosien kuvatiedostot. Onneksi on päiväkirjamerkintöjä, koska muuten voisi harmittaa vielä enemmän. Eräs ystävä harmitteli tapausta kovasti. Tuumasin, että jos minusta joskus elämäkerta kirjoitetaan, saadaan sen kuvat muilta, koska eihän minulla juuri ole kuvia itsestäni. Tiedätte sitten.
6.10.1989

KOU-LUSA ON KIVAA. KIUS-SAM POIKIA 
OSAAN JO KIRJOITAA SU-SI AA-SI
SII-LI SI-SU

Onneksi vanhemmat ovat lapsuudessani täyttäneet kirjoja ja albumeita ja säilyttäneet todistukset ja sen sellaiset. Liian paljon kaikkea ei kuitenkaan voi tallettaa, koska jokainen piirustus ja rääpäisy ei ole ollut sen arvoinen. Muutamankin kuolinpesän tyhjennystä sivusta seuranneena ei voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea ihmiset säilyttävät. Mitä sille kaikelle sitten tehdään, kun ihmistä ei enää ole... Polttaminen osoittautui näissäkin hyväksi ratkaisuksi.

Tallennuskeinotkin muuttuvat tekniikan kehittyessä. Kynästä, paperista ja paperikuvista on edetty kaikenlaisiin pilvipalveluihin. Löysin juuri vanhasta laatikosta cd-romppuja, joissa on noin kymmenen vuoden takaisia kuvia. Täytyy katsoa, jos ne saa sieltä vielä muuhun muotoon ja mihin.

Kaiken katoavaisuudessa olen siis päätynyt tallettamaan elämääni kahteen kirjaan. Toinen on päiväkirja ja toinen meidän kodin vieraskirja. Jokainen vieras jättää sinne merkinnän, jonka oheen liimataan joko polaroid-kuva tai vierailun aikana otettu muu kuva. Näin eletystä elämästä jää edes pieniä konkreettisia hippusia myöhemmin muisteltaviksi.

7.10.1989
RAKAS PÄIV
Ä KIRJA ETT

EDÄKÄÄN MIKÄ MELU OLI MEIL-LÄ 
KUN ISÄ OLI POIS KOTOA. 
ETHÄN KERO TÄTÄ
Kysymys kuuluu: Kirjoitatko päiväkirjaa vai miten sinä tallennat elämääsi?


Lue myös: