Wednesday, 18 October 2017

Reissuun yksin vai yhdessä

Matkaa on suunniteltu pitkin syksyä ja pian se alkaa, siipan ikioma reissu. Mies lähtee huomenna kahdeksi viikoksi lomalle toisen naisen kanssa.

Ja minä olen vain, että jee mahtavaa, menkää ja nauttikaa!

Meillä on miehen kanssa ollut alusta asti sellainen sopimus, että tehdään paljon yhdessä, mutta kumpikin on vapaa menemään myös yksin. Heti seurustelun aluksi varmistin, että en halua mitään 24/7 -suhdetta vaan toivon, että molemmilla on vapaus tehdä myös omia juttuja, koska ne ovat minulle tärkeitä.

Olemme matkustaneet yhdessä Argentiinaan, Kanarialle, Portugaliin, monesti Suomeen ja viikonloppumatkoille Saksaan ja sen naapurimaihin. Lisäksi minä olen käynyt Yhdysvalloissa ja Italiassa ja vuosittaisiin perinteisiin kuuluu Lyypekin elokuvafestarit, jotka ovat vain mun juttu. Mies  taas on ollut festareilla Barcelonassa, Kreikassa purjehtimassa ja nyt edessä on reppureissu Jordaniaan ja Israeliin.

Olihan se vähän huvittavaa, että mies lähti viime vuonna pian häiden jälkeen häämatkan sijasta purjehtimaan poikain kanssa mutta ei se minua haitannut. Olipa jotain kivaa, mitä odottaa, kun hääloma siirtyi kevääseen. Lisäksi minun kalenterissani syksy on aina kiireisintä ja touhukkainta aikaa, eikä silloin lähdetä lomalle.
Meillä on tällainen diili ja se toimii, mutta on ollut mielenkiintoista huomata, miten ihmiset reagoivat, kun kertoo, että mies on lähdössä lomalle ja matkaseuralainen on nainen, enkä se ole minä. Kyllä on kulmakarvoja nosteltu ja paheksuntaa ja kummastelua ollut ilmassa.

Minulta on kysytty, eikö minua harmita, että mies pääsee lomalle ja minä en. Ei, koska minulla on nyt menossa paljon kaikkea muuta ja tämän vuoden lomat on jo pidetty. Entä miten ihmeessä päästän miehen matkaan toisen naisen kanssa? Oikein hyvin, koska kyseessä on miehen vanha ja nykyään meidän yhteinen ystävä, joten jos jotain tapahtuisi, olisi sen pitänyt tapahtua jo aikoja sitten. Nukkuvatko he siis myös samassa hotellihuoneessa? Todennäköisesti, koska sillä säästää matkakuluja ja ovat ennenkin olleet reissussa tilanteessa, jossa joutuivat jakamaan sängyn. Eikö ole kurjaa jäädä kotiin? En jää kotiin, vaan käyn miehen poissaollessa Frankfurtissa, Helsingissä ja Lyypekissä. Reissun ajoitus on siinä mielessä siis täydellinen, ettei kumpikaan jää yksin kotiin suremaan toisen menemisiä.
Jokaisen suhteen kulmakivi on luottamus eikä se yhdestä reppureissusta tutise. Uskon ennemmin, että miehen matkakumppania pelottaa, ettei mies mene myymään häntä parista kamelista jollekin paikalliselle isännälle. 

Erikseen matkustamisessa ja menemisessä on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen on taas paljon puhuttavaa ja kerrottavaa. Tunnen muutamia vanhempia pariskuntia, joiden suhteen salaisuus on juuri se, että on opittu tekemään yhdessä ja yksin. Jos toinen puolisko tulee onnelliseksi maailman matkasta ja toinen hoitamalla kotipuutarhaa, niin on mahtavaa, jos molemmat saavat toteuttaa toiveensa.

Olen niin iloinen, että mies pääsee lomailemaan ja odotan matkalta hyviä tarinoita. Tulevien viikkojen aikana keräilen itsekin plakkariin pari juttua, joilla viihdyttää toista syksyn pimenevissä illoissa. Kaikki voittavat. Sitä paitsi toisen naamaakin on kivempi taas katsella, kun sitä ei ole hetkeen päässyt näkemään.

Mites teillä, matkalle yhdessä vai yksin?
Sunday, 15 October 2017

Kun on paettava metsään

Tämä viikko on ollut aivan hullu.

Yliopiston talvilukukausi alkoi, mikä tarkoittaa opetusta, järjestelyä, uusia nimiä ja naamoja ja yleistä häslinkiä. Lisäksi kaikki sivutyöopetukseni pyörivät tällä hetkellä myös.

Kaikkien töiden päälle sain kunnian hostata ihanaa kirjailijavierasta, osallistua Suomen kunniakonsulin Suomi 100 -vastaanotolle Düsseldorfissa, nähdä ja kuulla  Sigur Rosin yli kaksituntiseksi venyneen konsertin ja avustaa lippujen myynnissä Kölnin suomalaisen seurakunnan suurprojektissa. Eilen koitti vihdoin Liekit-musikaalin esityspäivä. Nostan hattua hienolle esiintyjäkaartille ja sille mahtavalle energialle, joka projektissa vallitsi.

Tänään tuntui siltä, että on pakko saada vähän taukoa. Niinpä lähdin vaeltamaan.
Köln sijaitsee sillä tavalla kivasti, että täältä pääsee aika nopeasti pois ja luontoon. Meillä ei ole autoa, mutta Deutsche Bahn mainostaa myös juna-vaellus-reittejä, erityisesti tuonne läheisille kukkuloille eli Siebengebirgelle.. Noin 45 minuuttia S-Bahnalla Reinin toiselle puolelle ja olimme metsän ympäröimällä pysäkillä, jolta pääsi suoraan vaellusreitin varteen. 
Liikkeellä oli paljon väkeä, sillä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöäkin oli yli t-paitarajan eli ainakin +22 astetta. Syksy näkyi kuitenkin värikkäinä lehtinä niin puissa kuin polullakin ja mutana kengänpohjissa. Onneksi alueella risteilee useita erilaisia reittejä, joten saimme kulkea aika rauhassa eikä tarvinnut peesailla tai ohitella.

Nauratti vaan jossain vaiheessa, kun ihailin kaverin pinkkiä paitaa. Täällä ei tarvitse pukeutua värikkäästi erottuakseen hirvistä tai tullakseen hirvenmetsästäjien huomaamaksi, sillä kumpiakaan ei ole.
Välillä, kun juttelu taukosi, saattoi kuunnella hiljaisuutta. Vai onko se hiljaisuutta, jos ympärillä on lintuja ja puista putoavien lehtien kahinan voi kuulla?

Matkan varrelle sattui yllättävän paljon metsää, jossa istutetut puut tosin seisovat siisteissä riveissä. Ohitimme myös muutaman kylän ja ylitimme autotien eli missään ihan korvessa täällä ei koskaan ole.  Lehmiä lukuun ottamatta ei näkynyt eläimiä, mutta eipä siellä autoteiden ja -baanojen ympäröimässä läntissä missään erämaassa olla. Tuli mieleen viimevuotinen kanoottiretki, jonka päätteeksi tilasimme "luontoon" kotiinkuljetuspitsat.
Loppumatkasta rauhaa alkoivat halkoa lentokoneiden äänet, sillä alue sijaitsee Kölnistä lähtevien lentokoneiden nousureitin alla, vaikka ei ihan lähellä olekaan.

Kolme ja puoli tuntia luontoa oli parasta, mitä olisin voinut tämän viikon päälle kuvitella. Kaverilla paloi päivän aikana nenänpää ja minulla rapastuivat kengät, mutta oli se sen arvoista. Ulkoiluun käytetyn iltapäivän jälkeen olo on sopivan raukea ja kaupunkiakin kestää taas tovin paremmin. Teki hyvää olla hetki kaikkien verkkojen saavuttamattomissa.
Kivaa uutta viikkoa kaikille!
Friday, 13 October 2017

Mitä Eppu Nuotio teki meidän olkkarissa


Jos joku nyt kysyy, kuka Eppu Nuotio on, kerrottakoon, että hän on yksi tämän hetken tuotteliampia suomalaisia kirjailijoita. Berliiniläistyneen kirjailijan tuotantoon kuuluu lähes 70 teosta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, lasten näytelmiä, dekkareita ja romaaneja ja niin edespäin. Erittäin tunnettu hän on tästä katkelmasta:

"Ollaan onnellisia jookos?
Ollaan ananas ja kookos"
Eppu Nuotio (1998)

Ja siinä hän nyt istuu. Meidän keittiössä kaikuu mediasta tuttu ääni ja iloinen olemus valaisee  jo pimenneen syysillan. Keskustelua käydään suomeksi, saksaksi, ruotsiksi ja tanskaksi. Yhteisten tuttavien määrä saa aikaan tunteen siitä, että meidän olisi itse asiassa pitänyt tutustua jo kauan aikaa sitten, ja vaikka se tapahtui vasta nyt, tuntuu kuin olisimme tunteneet aina.

Eppu Nuotio oli tällä viikolla kirjailijavierailulla Kölnissä ja minä pääsin hostaamaan ja tutustumaan vihdoin jo osittain tuttuun kirjailijattareen. Keskiviikon kirjailijaillassa oli iloinen ja kiinnostunut tunnelma, vaikka olinkin etukäteen saanut huomauttaa pitkään Saksassa asuneille, että kyllä Eppu on tässä tapauksessa nainen. Torstaina paikalle lennähti lisää esiintyjiä, sillä Suomi-koululla esitettiin Metsä kuuluu kylään -musiikkisatu eli esitys, joka kuuluu myös viralliseen Suomi 100 -ohjelmaan.

Valitettavasti en töiden takia päässyt kumpaankaan tilaisuuteen mutta sain nauttia Epun seurasta noin 17 tuntia miinus yöunet. Ne olivatkin inspiroivia ja keskustelun täyteisiä tunteja! Käytin tietysti häikäilemättä hyväksi tilaisuuden haastatella pitkään alalla ollutta kollegaa ja kysyin kaikkea mahdollista. Keskiviikkoillan keskustelun jälkeen käytin puoli yötä uusien kysymysten keksimiseen.

Torstaina kuljeskelimme tuntikausia (ainakin 6 kilometriä sanoi Epun älypuhelin) ympäri Kölniä paikkoja katsellen ja kirjailijuudesta, kirjoittamisesta ja elämästä höpötellen. En sentään nauhoittanut juttuja mutta täytyy sanoa, että seura oli mitä inspiroivinta! Saa nähdä, uskaltaako Eppu enää koskaan tulla lähellekään Kölniä, mutta minulle yhteinen aika oli mitä antoisinta.

Toinen näistä on julkaissut noin 69 kirjaa enemmän kuin toinen. Epun massiivista tuotantoa pohtiessani äitini totesi, että ensimmäisestä kirjasta on Eppukin aikoinaan aloittanut.
Kuva ⓒ Eppu Nuotio
Ulkomailla asuva kirjailija ei kamppaile vain sen kanssa, miten säilyttää oma äidinkielensä puhtaana vieraan kielen vaikutuksilta, vaan myös siitä, mistä löytää omakielinen kirjallinen yhteisö. Internet mahdollistaa monia asioita, ja nautin kovasti muutaman vuoden takaisesta Oriveden opiston järjestämästä verkkokurssista, joka toi suomalaisen kirjoittajayhteisön kölniläiseen työhuoneeseen. 

Tällä hetkellä kirjoittelen sähköposteja kolmenkin kirjailijakollegan kanssa. Kaksi heistä on samassa tilanteessa kuin minä: ulkosuomalaisia esikoiskirjailijoita. Jos ajatuksia ei pääse vaihtamaan kasvotusten, voi onneksi aina kirjoittaa ja jakaa vertaistukea. 

Parasta on tietysti tällainen taivaan lahja eli kokenut kirjailija, joka tupsahtaa kotikäynnille aivan tavallisena arkipäivänä. Otsikon kysymykseen vastaan siis, että jutteli, kirjoitteli ja istui. Maailman pienuudesta kertokoon se, että sain Epulta lahjaksi hänen uutuuskirjansa Myrkkykeison, joka ei vain tapahdu entisessä opiskelukaupungissani Turussa vaan sisältää kohtauksen, jossa piipahtaa noilta ajoilta rakas ystäväni, jopa omalla nimellään. Varokaa vain lähipiirini ihmiset! Saatatte ehkä joskus joutua kirjan. Ainiin, mutta osahan onkin joutunut jo. 

Kiitos Eppu ihanasta vierailusta! <3  
Wednesday, 11 October 2017

Hannover on yllättävän hyvä

Hannover kuuluu niihin Saksan kaupunkeihin, joista on vaikea olla jotain mieltä. Hannover ei nouse keskusteluihin eikä sillä ole sellaista mainetta tai karaktääriä kuin Hampurilla, Münchenillä tai Frankfurtilla. Hannover on siellä jossain Ala-Saksissa ison messualueen ja tiheiden kylien ympäröimänä, mutta minkälainen se oikein on? 

Minulla ja Hannoverilla on pitkä historia. Kävin siellä ensimmäisen kerran vuonna 2008, kun tulin  ensimmäiselle visiitille tapaamaan silloista poikaystävää. Hän oli kotoisin Hannoverin lähikylästä, joten siellä tuli sittemmin vietettyä paljon aikaa ja pari jouluakin.

Hannover jäi niistä reissuista mieleeni varsin tylsänä kaupunkina. Matka julkisilla keskustaan tarkoitti ensin bussimatkaa asemalle ja siellä vaihtoa U-bahnaan. Hannoverin keskusta pommitettiin aika hajalle toisessa maailmansodassa, joten ydinkeskustassa on vain vähän vanhaa. Toki on säilynyt muutamia vanhan kaupungin kortteleita, joissa järjestetään joka vuosi tunnelmalliset joulumarkkinat, mutta muuten ydinkeskusta on uudisrakennuksia, betonia ja ostoskeskuksia.

Hannoverissa on myös joitain värikkäitä kortteleita ja oikein hyviä vaihtoehtoväen klubeja, mutta jostain syystä nuo menneet vuodet eivät jättäneet mieleeni positiivista tai ylipäänsä kokonaiskuvaa kaupungista. 

Päätin  unohtaa menneet ja antaa Hannoverille uuden mahdollisuuden.
Viime viikonloppuna suuntasimme kaupunkiin aviomiehen hyvän nuoruudenystävän luokse. Matkalla oli vähän mutkia, sillä keskiviikon Xavier-myrsky vaikutti junaliikenteeseen edelleen. Seitsemän minuuttia ennen junan lähtöä tuli ilmoitus, että kyseinen junavuoro on peruttu. Jaha. Meillä kävi tuuri, sillä 40 minuuttia myöhemmin lähti nopeampi yhteys, joten emme myöhästyneet lopulta paljoa alkuperäisestä aikataulusta.

Se juna oli niin täynnä, että konnari uhkasi heittää porukkaa pihalle kesken matkan, mutta ei onneksi joutunut sitä tekemään, ja juuri ennen Hannoveria tuli veturiin tekninen vika, joten seisoimme 20 minuuttia. Säälitti kaikki Berliiniin matkalla olleet, sillä heidän matkansa jatkui Hannoverista takseilla ja busseilla, mikä tarkoitti, että rautatieasemalla oli hirveä kaaos. Junaraiteet Hannoverista Hampuriin ja Berliiniin olivat edelleen poikki.

Ystävä asuu Hannoverin Südstadissa, joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Kölnin Südstad: vanhoja taloja, puistoja, kivoja ravintoloita, lapsiperheitä ja taideväkeä. Vierailu alkoi illallisella tunnelmallisessa Höegers-ravintolassa, joka on  perustettu jo vuonna 1910.  Vanhat brauhaus-tyyppiset ravintolat voivat olla kasvissyöjälle ahdistus, mutta täällä oli erinomainen vegelista. Suosittelen!

Lauantai oli niin täydellinen päivä, että Hannover nousi kyllä nyt ihan suosikiksi.
Tässä 5 syytä, joiden takia jouduin muuttamaan entisen näkemykseni.

1. Herrenhäuser Garten 
Minulla oli mielikuva harmaasta Hannoverista, mutta itse asiassa siellä on paljon puistoja. Yksi suurimmista ja tunnetuimmista on Herrenhausergarten, vanha linnan puisto, jossa on lääniä talsia. Itse asiassa siellä on tallustellut myös Barack Obama viimeksi Saksassa käydessään.

Puisto oli tosiaan iso ja siellä on tilaa kaupunkilaisten hengittää. Sateinen syyspäivä ei houkutellut maksamaan lippua puiston järjestetyimpään osaan, jossa on myös taidepaviljonkeja, joten kiersimme vain laidat ja jatkoimme kohti varsinaista kohdetta.

2. Wilhelm Busch Museum für Karikatur & Zeichenkunst
Sateinen kävelyretki johdatti meidät Wilhelm Busch -museoon. Busch oli kuvataiteilija, joka muistetaan satiirisista kuvakertomuksistaan. Hänen kuuluisin työnsä ovat Max ja Moritz, villit ja vilkkaat keppostelijat, jotka käyvät kanavarkaissa. Buschin kuvasarjoja pidetään nykyisten sarjakuvastrippien edeltäjänä.
Museossa oli yläkerran pysyvän karikatyyrinäyttelyn lisäksi esillä kaksi vaihtuvaa näyttelyä. Toinen käsitteli J. H. Fuselin kuuluisaa maalausta Painajainen (1781) ja siitä tehtyjä karikatyyrejä ja klippejä. Enpä tiennyt, että kyseinen taulu vilahtaa myös elokuvassa Twilight. Toinen näyttely esitteli saksalaisen taiteilija, piirtäjä ja lastenkirjailija F. K. Waechterin töitä muistikirjoista karikatyyreihin. Harvoin olen ollut näyttelyssä, jossa hiljaisuus rikkoutuu säännöllisesti nauruntyrskähdyksiin.

Busch-museossa vierähti pari tuntia kuin huomaamattaan, mutta sitten oli aika jatkaa matkaa.

3. Linden-kaupunginosa
Tämäkin kaupunginosa oli jäänyt entisessä elämässäni minulle aivan vieraaksi. Puiston ja joen toisella puolella levittäytyy Lindenin kaupunginosa. Se oli pitkään Hannoverista itsenäinen, mutta on  sittemmin liitetty sen osaksi mutta säilyttänyt vaihotehtoisuutensa. En tiennyt, että Hannoverissa voisi tulla sellainen olo kuin olisi yhtäkkiä Hampurin Sternschanzessa.
Linden on täynnä vanhoja taloja. Osassa on kauniit fasadit, osan julkisivu on erisävyisistä tiilistä. Kadut ovat kauniita, idyllisiä ja värikkäitä ja siellä oli aika hyvä pössis. Ystävä kertoi, että alue on täynnä luomukauppoja, vegaaniravintoloita, kirppareita ja siellä viihtyvät opiskelijat, koska yliopisto on vain pyörämatkan päässä, ja vaihtoehtoväki. Lindenissä on myös yksi Saksan vanhimmista edelleen toiminnassa olevista elokuvateattereista: Apollo on perustettu vuonna 1908.
Jos asuisin Hannoverissa, haluaisin asua täällä.

4. Holländische Kakaostube
Sateessa tallusteleminen vaati veronsa, joten palasimme Lindenistä ratikalla keskustaan ja hakeuduimme kuuman juoman äärelle. Keskellä ostoskeskustaa sijaitsee Holländische Kakaostube, hollantilainen kaakaotupa, jossa on mahdollista valita kaakaoita jos minkälaisia ja syödä herkullisia kakkuja. Join irlantilaisen kaakaon eli kaakaon Baleysillä ja mies englantilaisen, joka tarkoitti kaakaota viskillä terästettynä. Kyllä lämmitti!

Kaakaotupa on ihanan vanhanaikainen. Sen sisustus on vanha ja sisällä vallitsee tunnelma, kuin olisi hypännyt vuosisadalta toiselle. Kaikuva halli, puiset pöydät, sinikoristeisin laatoin päällystetyt pöydät ja seinät sekä tarjoilijoiden essut tarjoavat mukavan aikamatkan enkä yhtään ihmettele, että paikka oli lauantai-itapäivänä täpötäynnä.

Valitettavasti minulla ei ole sieltä yleiskuvaa, koska ensin se oli kaoottisen täyttä ja lähtiessämme kaikki tuijottivat, joten en uskaltanut alkaa liian turistiksi. Tässä linkki kaakaotuvan verkkosivuille, käykää ihailemassa siellä.

5. Astor Grand Cinema -elokuvateatteri

Ikään kuin päivä ei jo tähän mennessä olisi ollut täydellinen, mutta lisäsimme siihen silti vielä yhden kierroksen. Hannoverin uusin elokuvateatteri on nimeltään Astor Grand Cinema, ja se on luksuselokuvateatteri vanhan ajan hengessä.

Unohda ryysis ja natisevat muovilattiat, rumat popcorn-tötteröt ja ruuhkaiset vessat ja tule Astoriin. Meillä oli liput jo valmiina, ja ne tarkastettiin heti ulko-ovella ala-aulassa. Sen jälkeen takin sai jättää vaatesäiltykseen ja lähteä kiipeämään ylempiin kerroksiin pehmeää mattoa pitkin. Jokaisessa kerroksessa on punakultainen baaritiski, ja salien ovet olivat auki. Liput oli jo piipattu alhalla, joten paikalleen sai mennä ihan rauhassa. Otin punaviinini ja hipsin tilavaan saliin, jossa osa penkeistä oli jalkarahillisia nojatuoleja ja osa muuten erittäin mukavia tuoleja, joiden selkänoja taipui kivasti taakse. 

Kun vielä ajattelee, että olimme katsomassa juuri ensi-iltansa saanutta uutuuselokuvaa 3D:nä lauantain parhaimpana katseluaikana ja liput maksoivat 13,50 € + 3D-lasit, ei tule ikävä Suomen elokuvateattereita ja niiden hintapolitiikkaa.
On Hannover toki tätäkin.
En tiedä, saako tämä teksti ketään kiljumaan riemusta, pakkaamaan tavaroita ja lähtemään seuraavalla mahdollisella kulkuneuvolla Hannoveriin, mutta itse vaihdoin juuri mielipiteeni kyseisestä kaupungista. Toki salaisuus on myös se, että paikallisopas eli kaupungissa vuosikausia asunut osaa kuljettaa vieraansa oikeisiin paikkoihin ja kertoa samalla vähän historiaa. Mutta sanon silti, että Hannover on yllättävän hyvä ja enemmän kuin osasin odottaa.

Lue myös:

Thursday, 5 October 2017

Ilmeeni kun mies vihdoin tajusi oman parhaansa

Siinä sen nyt taas istuu. Vihko auki, kynät valmiina ja olemuksessa ainakin jonkinlainen kohtelias kiinnostus tulevaa kohtaan. Tämä on teknisesti kolmas mutta käytännössä toinen kerta, kun mies osallistuu pitämälleni suomen kielen kurssille. Siitä edellisestä on kyllä jo useampi vuosi, mutta vuoden avioliiton jälkeen olen onnistunut ylipuhumaan miehen taas opiskelemaan suomea.

Tämän takana ei ole pelkästään oma toiveeni vaan myös se, että mies on tajunnut, että jos meillä joskus on lapsia, minä tulen puhumaan heille pelkkää suomea. Avioituminen suomalaisen kanssa tarkoittaa, että tästä kielestä ei pääse yli eikä ympäri vaan on mentävä läpi.

Mutta onko parisuhteessa välttämättä osattava toisen kieltä?
Minun vastaukseni on kyllä.

Kieli välittää tunteita ja huumoria. Se on leikkiä ja kommunikaatiota. Kielen taakse kätkeytyy kokonaisia maailmoja ja kulttuureita, arvoja, arvostuksia ja tapoja. Minä ainakin olen paljon hauskempi suomeksi kuin saksaksi, minkä kerron miehelle säännöllisesti. Onhan aika epäreilua, että toisella on  suhteessa valta-asema, koska se perustuu hänen äidinkieleensä.

Aika moni riita olisi jäänyt käymättä, jos olisin osannut muotoilla sanottavani paremmin tai ymmärrettävämmin. Tai olisin saanut sanottua sen, minkä olisin halunnut. Tai olisin pystynyt ymmärtämään, mitä mies sanoo ja tarkoittaa. Ja miten ärsyttävää onkaan tulla korjatuksi kesken leppoisan aamiaishetken!

Kun mies korjaa ääntämystäni tai sanojani, standardivastaukseni on nykyään, että palataan asiaan sitten, kun puhut suomea yhtä hyvin kuin minä saksaa. On ihan hyvä toki, että korjaa, koska saksani ei ole täydellinen. Mutta tuntuu se silti epäreilulta.

Toisaalta meillä on siinä mielessä helppo tilanne, että tässä kielipelissä on mukana vain kaksi kieltä. Edellinen parisuhteeni oli englanninkielinen, vaikka se ei ollut kummankaan äidinkieli. Kommunikaatio toimi yllättävän hyvin, tai sitten ei ollenkaan, koska suhde tosiaan on entinen.

Luin kerran eräästä haastattelusta kaksikielisten pariskuntien kommentteja ja vinkkejä. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi pari, joka painotti sitä, miten tärkeää toisen äidinkielen opettelu on. Pitkässä suhteessa se on panostus, joka kannattaa tehdä. Uskoisin heidän puhuneen omasta kokemuksesta, sillä toinen taisi puhua norjaa ja toinen japania.

Minusta mies on ainakin kaikista suloisimmillaan silloin, kun hän yrittää puhua muutaman sanan suomea. Ne sanat ovat viime päivinä olleet muuten hyvin kummallisia. Aktiivisuuden osoituksena hänellä on puhelimessa joku sanastonharjoitteluohjelma. En tosin tiedä, mitä se tuo, sillä sieltä putkahtaa sellaisia sanoja kuin kotka, luistelija ja Sinebrykoff. Se oli muuten saksaksi ihan sama kuin suomeksikin. Yllätys.

Monet kyselevät mieheltä kirjoituksistani, ja onhan se vähän kummallinen tilanne, kun kirjailijan puoliso ei oikein voi sanoa mitään toisen teksteistä. Toisaalta ehkä hyvä niin. Säästyypä kotirauha.


Kieli on myös siitä jännä juttu, että sen vaihtaminen voi olla vaikeaa. Tarkoitan, että jos parisuhde on alkanut yhdellä kielellä, voi sen vaihtaminen toiseen tuntua luonnottomalta. En siis oleta, että mies joskus puhua pälpättäisi kanssani suomea, mutta olisi aika hieno tilanne, jos voisimme molemmat puhua äidinkieliämme ja tulla ymmärretyksi.

Kielen oppimisen motivaatiota saattaa lisätä tai vähentää juuri tekemämme diili: kun mies puhuu suomea yhtä hyvin kuin minä, menemme yhdessä tanssikurssille. Yhteisiä harrastuksia pitää olla sittenkin, kun kielioppikirjat on kahlattu. En tiedä, lisääkö tämä oppilaan intoa mutta opettaja on ainakin hyvin motivoitunut.

Kieli ei ehkä vielä taitu, mutta suomalaisen kulttuurin omaksuminen on jo pitkällä: Mies on paljon parempi leipomaan pullaa kuin minä. Tämä mustikkaboston oli eilisillan tuotoksia. En valita!

Lue myös:
Tuesday, 3 October 2017

Esikoiskirjailijan fiilikset ja KIRJA-ARVONTA

Kuvat: Jasper Ries-Viherjuuri
Tasan kaksi viikkoa sitten tiistaina, noin kello 18 ovikello soi. Siellä oli postimies, joka kantoi puuskuttaen ison laatikon neljänteen kerrokseen. Arvasin heti, mitä laatikon sisällä on, vaikka sen kyljessä lukikin "KAIKKEA KIVAA KOIRALLE". En myönnä, että käteni olisivat laatikkoa avatessa vapisseet, mutta sisällön nähtyäni alkoi hihityttää, kunnes itketti.

Laatikosta paljastui iso kasa esikoiskirjaani Hilja ja vihreän talon kesä.

Tätä hetkeä oli odotettu kauan mutta odotus päättyi onneksi suunniteltua aikaisemmin. Kirjan arvioitu julkaisupäivä on vasta ensi viikolla, mutta painoprosessi meni sutjakkaasti, ja kirja laitettiin jakoon saman tien.
Hiljan tulo oli jännittävä unelmien täyttymys mutta toi mukanaan myös ongelmia. Tiistai-illan opetustyöt menivät vähän hassutteluksi, kun silmäilin kirjaa koko ajan. Ensimmäiset yöt pidin kirjaa yöpöydällä, jotta sen olemassa olon voi varmistaa heti aamulla.

Mutta missä kirjaa muuten pitäisi säilyttää? Voiko sitä kantaa koko ajan repussa mukana? Pitäisikö se asettaa asunnon paraatipaikalle? Onko noloa tyrkyttää sitä jokaisen asuntoon astuvan vieraan siveltäväksi? Tietäväthän kaikki nyt varmasti, että mulla on oma kirja hei!
Yksi asia ainakin on varmaa. Esikoiskirjailijuus on yhtä itkua ja tärinää. Vuoden kustannusprosessiin sisältyi monta askelta, jotka antoivat syytä ilon itkuun. Ensimmäiset päivät minun ei tarvinnut kuin katsoa valmista kirjaa, niin kyynel alkoi jo valua. Vaikka Hilja kyllä käski lopettaa pillittämisen heti.

Kirjailijuus tarjoaa myös syitä skumpan juomiseen. Kirjan tekoprosessin vaiheille voi skoolata ja viimeistään sitten, kun se on valmis, pitää vähän kilistellä. Alkoholi auttaa silloinkin, kun kauhu iskee. En enää ihmettele, että kirjalijoiden habitukseen liitetään vahvasti alkoholi. 

Mies muuten tilasi meille juuri laatikollisen erittäin hyvää Sektiä, että ei se lasien kilistely taida vielä tähän kirjan julkaisuun loppua.

Tuleville esikoiskirjailijoille haluaisin sanoa, että nauti ja anna mennä mutta varaudu myös negatiivisiin fiiliksiin. Kustannussopimuksesta unelmoidaan ja sen perään haikaillaan, mutta kukaan ei ollut varoittanut minua siitä, miten kokonaisvaltaisia tunteita pakettiin kuuluu. Epävarmuus ei poistu koskaan, ja ensimmäisen kohdalla tilanne on erityisen pelottava. Ensin fiilistelin kustannussopimusta, mutta parin kuukauden jälkeen iski kauhea kieltovaihe. Mitä jos kirja onkin ihan kuraa? Mitä jos kukaan ei tykkää siitä? Onkohan tämä ihan noloa? 

Mitä jos ilmoittaisin kustantamoon, että ei tehdäkään tätä.

Onneksi en ilmoittanut. Tästä kiitos lastenkirjailija Mari Kujanpäälle, joka kertoi minulle, että  epävarmuus kuuluu prosessiin ja että kokeneetkin kirjailijat epäilevät, onko kustantamossa mahdollisesti tehty virhe, kun oma työ on poimittu julkaisuun. Tätäkin ehdin nimittäin epäillä. 
Hilja vaikuttaa ensimmäisten viikkojensa aikana saaneen ystävällisen vastaanoton. Päivittäistä huviani on seurata kirjastojen verkkokatalogeja ja niiden merkintöjä. Sivuilla lukee: TILATTU /  HANKINNASSA / KULJETETTAVANA / VIIMEISTELTÄVÄNÄ / SAATAVILLA / LAINASSA. Kesällä piti tietysti googlettaa ja tutkia kirjastojen ennakkotilauksia. Nyt tutkailen, mihin kirjastoihin kirja on jo ehtinyt ja onko joku sen jo lainannut. Halvat on huvit. Ihka ensimmäiset lainaajat asuvat muuten jossain Virtojen ja Kuopion suunnalla.

Oma tavoitteeni on, että Hiljasta pitäisi ottaa toinen painos. Toinen unelma on, että näkisin Hiljan vielä joskus näyttämöllä. Kovin pitkään en ehdi tätä esikoiskirjailijuutta ihmetellä, sillä Hiljan jatko-osalla on jo nimi ja kansiluonnos. Kirja julkaistaan helmikuussa, joten niille miehen tilaamille skumpille tulee tosiaan taas käyttöä.
Koska te lukijat olette parhautta, haluan ARPOA blogin kautta yhden kappaleen uunituoreita Hilja ja vihreän talon kesä -lastenromaaneja. Se lähetetään mihin maailmankolkkaan tahansa. Osallistu kommentoimalla tähän tai blogin Facebook-sivulle.

Arvonta suoritetaan 10.10. eli Aleksis Kiven päivänä. Onnea arvontaan! 
Toivottavat Heidi ja Hilja

P.S. Joko olet tykännyt Hiljan omista facebook-sivuista? Sielläkin on menossa arvonta. Käy tykkäämässä ja tuplaa voittomahdollisuutesi.
Sunday, 1 October 2017

Aachen ja rennon viikonlopun resepti

Kaksi skumppa-aamupalaa, kaksi illallista, kaksi museota, yksi kylpylä ja pari kocktailia. Lisätään sekaan aurinkoa ja kaatosadetta ja sekoitetaan hyvin. Siinä rennon viikonlopun resepti. 

Meillä jäi kevään Pariisin reissusta matkalahjakorttia yli, joten ehdotin miehelle, että tehdään syksyn alkuun jokin pieni viikonloppuretki. Sellainen, joka ei vaadi pitkää matkustamista mutta tarjoaa riittävästi pakoa arjesta. Aachen sijaitsee vain puolen tunnin junamatkan päässä Kölnistä, joten sinne.

Aachen sijaitsee aivan Belgian rajalla, ja onkin lähinnä  ohimenopaikka, kun lähtee Kölnistä  junalla Brysseliin tai vaikka Lontooseen, mutta sinnekin kannattaa pysähtyä. Kaupungin katukuvassa muuten kuuli, että turisteja on, tai ainakin ihmisiä, jotka ovat tulleet piipahtamaan Belgiasta tai Hollannista. Aachenin Tuomiokirkolla on hyvä maine.
Perjantain menomatkalla juna oli tietysti myöhässä ja ylitäynnä, mutta meillä oli skumppaa ja edessä niin lyhyt matka, että sen olisi seissyt vaikka miten päin. Aachenissa meidät vastaanotti leuto syysilta. Saksan syksy ei ole vielä päättänyt, alkaako vai ei, joten perjantaina oli jälleen lämmin päivä, joka lauantaina muuttui kalseaksi syyssateeksi.

Kävimme viemässä tavarat hotelliin ja suuntasimme syömään. Ystävä oli vinkannut hyvästä ravintolasta, ja olin varannut meille etukäteen pöydän Livingin roomista. Tunnelma oli mukava ja vuohenjuustosalaatti yksi parhaita koskaan. Lämmin suositus!
Syömis-, juomis- ja nauttimislinjalla sujunut viikonloppu tarkoitti myös skumppa-aamupalaa lauantaiaamuna. Epäilin asiaa ensin, mutta kyllä, juomatiskissä oli skumppapullo vieraiden käytettäväksi, ja se vaihdettiin välillä uuteen.

Sadeilma ei oikein houkutellut kaupunkikävelylle, mutta muutaman räpsyn sain kameralla sateenvarjon alta zoomailtua. Aachenissa kävelee kyllä mielellään, sillä siellä on alamäkiä ja ylämäkiä, jotka tuntuvat tasaisen Kölnin jälkeen eri mukavilta. Kaupungin keskusta on myös täydellisen kokoinen läpikäveltäväksi, paitsi kaatosateessa. Pienen tuumailun jälkeen päätimmekin käyttää aamupäivän museossa, sateelta suojassa.

Aachenilla on pitkä historia. Sen perustivat aikoinaan roomalaiset mutta se oli keskiajallakin tärkeä kaupan ja uskonnon keskus. Aachenin nykyinen vanha keskusta on peruja Kaarle Suuren ajoista, ja kaupunki ottaa tästä kaiken irti. Keskustaan on merkitty Charlemange-kävelyreitti, joka sisältää kaikki keskeiset vanhat rakennukset sekä kaupungin uusimman museon, Charlemange-keskuksen. 
Museo tarjoaa varsin yleistasoisen johdatuksen Aachenin historiaan. Mielenkiintoisinta antia ovat tarinat kaupungin rakentamisesta sekä mustavalkokuvakokoelmat viimeisen sadan vuoden varrelta. Odotimme molemmat hieman enemmän, mutta tulipa käytyä.

Museon jälkeen oli rentoutumisen vuoro. Aachenilla on pitkät perinteet kyplyläkaupunkina, onhan se aikoinaan perustettu paikalleen juuri kuumien lähteidensä vuoksi. Kaupungin kuuluisin kylpylä, Carolus Therme, oli juuri oikea osoite sateisen iltapäivän viettoon. Valitettavasti saunaosasto oli juuri remontissa, mutta kyllä altaissakin jaksoi monta tuntia lillua. Kaikille saksalaista saunakulttuuria ihmeleville: kylpylässä oli uimapukupakko mutta saunaosasto olisi ollut luonnontilainen.

Kävi niin hassusti, että hotellivaraukseen kuuluneet päiväliput olivat meille liikaa. Kylpylän kesähinnat olivat voimassa sunnuntaihin, ja koska saunat olivat pois käytöstä, tuli kolmen tunnin kylpyläkäynnin hinnaksi vain murto-osa lahjakorttiemme arvosta. Tämä tarkoittaa, että meidän on lähdettävä Aacheniin uudemman kerran käyttämään liput loppuun. Voi harmi.

Lauantai-ilta jatkui miehen ravintolatoiveella. Pikaisen googlailun jälkeen Aachenista löytyi kiinalainen ravintola, jonka ruokalista koostui lähinnä Dumplingeista eli kiinalaisista taikinanykeröistä, joita en koskaan ennen ollut maistanut. Ravintolaslla oli erittäin toimiva konsepti, ja se on Tripadvisorissa varsin hyvillä pisteillä. Suositukset eivät olleet väärässä. Jos meillä olisi Kölnissä tällainen paikka, olisin siellä aina.

Ilta jatkui muutamalla juomalla pienellä baarikadulla, joka vaikutti enemmän opiskelijoiden kuin turistien alueelta. Aachenissa on iso tekninen yliopisto, joten monet tämän Saksan kulman arkkitehdeista ovat saaneet oppinsa sieltä. 

Olen edelleen sitä mieltä, että baarimikko teki meille väärät kocktailit, mutta ei sen niin väliä, kun hyvää oli ja alas meni.

Sunnuntaina sade oli väistynyt ja pääsimme ihailemaan kaupunki kirkkaassa päivänpaisteessa. Mies on onneksi jo varsin tottunut siihen, että vaimon pitää päästä kuvaamaan katuja ja julkisisivuja, ja ottaa odotusajan aika rennosti. Miehen ainoa toive oli saada kupillinen erinomaista kahvia, ja se onnistui Karl´s Kaffeessa, jonka vieressä oli viikonlopun viimeinen kohde, Sanomalehtimuseo.
Jos edellisen päivän museo olikin ollut pienoinen pettymys, täytti Saksan ensimmäinen Zeitungsmuseum kaikki odotukset. Mielenkiintoisesti, monipuolisesti ja interaktiivisesti rakennettu kokonaisuus tarjosi tietoa massamediasta, painokoneista ja kirjasintyypeistä, sensuurista ja kuvamanipulaatiosta sekä ajatuksia sanomalehdistön tulevaisuudesta.

Ainoa kritisoimisen arvoinen asia olisi ehkä se, että maailman lehdistökatsauksessa Suomea edusti Iltalehti, kun monesta muusta maasta oli esille tuotu vakavahenkinen uutislehti. Sivusta näkee sen, miten nopeasti uutiset vanhenevat. Ainoa nimi, jonka enää tunnistan on Karpelan Tanjan.

Jos olisin saksalainen opettaja, veisin oppilaani Sanomalehtimuseoon heti, sillä alle 21-vuotiaat pääsevät sisään ilmaiseksi.
Aachenin keskustassa oli menossa joku häppeninki mutta lähdimme silti jo junalla kohti kotia. Tällä kertaa juna oli ajallaan ja siellä oli jopa vapaita istumapaikkoja. Kölnissä epäilimme hetken, pääsemmekö ratikalla kotiin asti, sillä tänään juostiin Köln maraton ja keskustan liikennejärjestelyt olivat poikkeukselliset.

Ehdimme kuitenkin kotiin juuri parahiksi kuulemaan, että hyvä ystävämme on päässyt ensimmäisellä maratonillaan maaliin asti. Kullakin on huvinsa rentoutua mutta täytyy todeta, että juuri nyt en vaihtaisi viikonloppussuunnitelmiamme päittäin.

Menkää ihmiset Aacheniin!