Tuesday, 15 August 2023

Ulkosuomalaiset kirjailijat 31: Mika Keränen

1. Kuka olet ja mitä teet? 

Nimeni on Mika Keränen. Asun Tartossa, joka on viehättävä yliopistokaupunki Etelä-Virossa. Opetan viron kieltä täkäläisen maatalousyliopiston ulkomaalaisopiskelijoille, mutta intohimoni on kirjoittaminen, rustaan luppoaikana lastenkirjoja.


2. Miten päädyit asumaan ulkomaille? 

Lähdin lukion jälkeen Ilomantsin ammatilliseen oppilaitokseen, tarkoitus oli opiskella puutarhuriksi. Tapasin siellä virolaistytön, jonka kanssa muutimme vuoden päästä Tarttoon. ”Kotisatamani” on ollut Tartossa jo 30 vuotta.


3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Rakastan viron kieltä ja sen murteita ja paikallista kulttuuria, runoutta, ruokaa, luontoa ja ihmisiä, joiden huumorintaju on yhtä omituista kuin olen itsekin. Viro on hieno maa ja Tartto aito yliopistokaupunki, joka vetää puoleensa nuoria tutkijasieluja ja taiteilijanalkuja ympäri Viroa ja kauempaakin. Kaupungin erikoisuus on se, että Tarttoa halkovaa Emajoen rantaa pääsee kävelemään koko kaupungin matkalta ilman, että tarvitsisi ylittää autoteitä. Minusta se on mahtavaa. Voi olla, että jossain on vielä samanlaisia kaupunkeja, mutta en ole vielä nähnyt.


4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Kirjoitin opiskelijana runoja, koska IHAN KAIKKI opiskelijakaverini kaupungissa kirjoittivat runoja. Vuosi oli 1993. Suurin osa teksteistä päätyi pöytälaatikkoon, mutta osan oli pakko päästä esiintymään. Aloin kirjoittaa viroksi noin kaksi vuotta siitä, kun olin tullut maahan ja alkanut tavailla ensimmäisiä vironkielisiä sanoja.

 

Runoilijana olin täysi nolla tai ehkä nollasta askel oikeisiin runoilijoihin, mutta päämääräni oli heti alussa oppia kieli ja alkaa kirjoittaa viroksi. Suomeksi kirjoittaminen ei oikeastaan kiinnostanut lainkaan, koska päätin, että jään Tarttoon, jos se vain jotenkin on mahdollista.

 

Runoilijahommilla en kyenyt elättämään perhettäni, enkä oikein edes suomennostöillä, joita aloin tehdä valmistuttuani viron kielen ammattilaiseksi. Huomasin kuitenkin, että kun keksin iltasatuja tyttärelleni, ne kiinnostivat häntä vähintään yhtä paljon kuin ”oikeat” lastenkirjat. Tarinoin sadut tyttärelleni suomeksi, mutta kirjoitin ensimmäisen seikkailukirjani viroksi, koska halusin, että tyttäreni kaverit ja kaikki Virossa voisivat lukea sen. Kirjan tapahtumat sijoittuivat kotikaupunkiimme ja ”Tarton henki” oli läsnä kirjoitusprosessissa. Kun kirja löysi lopulta kustantajansa, minua alettiin kutsua jo kadullakin kirjailijaksi. Niin se meni lyhyesti kerrottuna.


5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan lähinnä lastenkirjoja, aiheeni on ollut viime aikoina usein jalkapallo. Kirjoitan myös nuorille aikuisille ja välillä isoille ihmisille. Aikuislukijoille olen kirjoittanut runoja sekä kirjan Minu Karjala (Karjalani), joka kertoo kotiseudustani Suomessa.

 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Jännä kysymys, koska en koe enää asuvani ulkomailla. Viro on kotimaani siinä missä Suomikin. En myöskään analysoi juttujani. Olen tekijä. Joku kirjallisuudentutkija osaisi vastata kysymykseen paremmin. Minä vain kirjoitan mitä mieleeni pälkähtää. 

 

Olen noin kymmenisen vuotta kustantanut itse kirjani, joten päätän kaikesta aivan yksin. Se on suuri vapaus kirjailijalle, vaikka välillä kustantamon pyörittäminen käy työstä.


 

 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Olen kirjoittanut parikymmentä kirjaa, mutta niihin ei liity rutiineja eli vastaus on ei, minulla ei ole rutiineja. Kirjoitan harvoin kotikaupungissani. Mietin kyllä kaikein aikaa, mitä seuraavaksi kirjoitan, mutta yleensä lähden kuukaudeksi tai jopa neljäksi jonnekin kauemmas kirjoittamaan. Olen kirjoittanut Kreikassa, Italiassa, Saarenmaalla ja tietenkin Suomessa.



8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen Hesaria päivittäin. Luen suomalaista kaunokirjallisuutta. Puhun suomea tyttärieni kanssa. Puhun suomea lapsenlapselleni. Tartossa on myös muutamia suomalaisia, joiden kanssa puhumme totta kai äidinkieltämme. Yritän käydä Suomessa ainakin pari kertaa vuodessa ja vietän siellä silloin vähintään viikon. Olin Suomessa toissa vuonna nelisen kuukautta, jolloin kirjoitin koko ajan mutta viroksi.




BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Suomessa on paljon hyvää. Olen luontoihminen ja koluan Suomen kansallispuistoja. Erityisesti pidän Pohjois-Karjalasta, jossa vanhempanikin asuvat. Luonnon lisäksi tykkään myös suomen kielestä ja suomalaisesta huumorista. En koe, että olisin menettänyt mitään muutettuani Viroon. Identteettini jopa vahvistui. Olen aina innoissani, kun pääsen pidemmäksi aikaa Suomeen.

 

Voi sanoa, että minulla on kaksi kotimaata ja rakastan molempia yhtä lailla. Asun kuitenkin Virossa, joten tykkään ehkä tästä maasta hivenen enemmän. Pääsyy on tietenkin se, että täällä asuvat minulle läheiset ihmiset. Uskon, että jokaisessa maassa maapallolla on hyvä asua, jos ympärilläsi on ihmisiä, joista välität, joihin voit luottaa ja joiden kanssa on hyvä olla.

Lopuksi

Ulkosuomalainen on hassu sana. Käytän sitä itsekin, koska se on termi, jota meistä Suomen rajojen ulkopuolella asuvista ihmisistä käytetään. Minusta kukaan suomalainen ei ole kuitenkaan enempää tai vähempää suomalainen, asuipa hän Suomen sisällä vai ulkona. Olen asunut Virossa jo 30 vuotta, eikä suomalaisuus ole karissut mihinkään, edes aksentti ei häviä! Suomalaisen sydämeen mahtuu mukavasti muitakin kulttuureja, olipa se annos virolaisuutta tai mitä tahansa.

 


Friday, 2 June 2023

Ota syliin

 

- Syliin, lapsi ilmoittaa.

 

Oikeastaan hän sanoo "Auf dem Schoss", koska meillä on menossa kausi, jossa äidillekin puhutaan useammin saksaa kuin suomea. 


Olemme aamupalalla ja asiasta on keskustelu viimeksi iltaruualla. Vähän vajaa nelivuotias pyrkii tällä hetkellä joka ruokailun yhteydessä syliin, vaikka minä yritän selittää, miten sotkuista ja hankalaa on yrittää syödä yhdellä kädellä ja iso lapsi sylissä. Ja yleensä se johtaa siihen, että hän pysyykin omalla paikallaan.

 

Hän on kehittänyt myös taktiikoita. Lapsi hidastelee oman ruokansa kanssa ja odottaa, että jompikumpi vanhemmista on valmis. Yleensä papan lautanen on ensimmäisenä tyhjä, ja pian pyödän kulman yli vilahtaa käsi ja sitten koko poika. Laiska syöjä odottaa myös, että aikuinen liikuttaa haarukalla ruuan lautaselta suuhun - ja nautiskelee olostaan.

Mietin tätä yhtäkkistä sylittelyn tarvetta ja alan ymmärtää. Vauvaa kannetaan koko ajan paikasta toiseen ja kääryle nukkuu unensakin usein kantoliinassa eli ihmisessä kiinni. Vielä taaperoakin tulee kanniskeltua, koska jalat eivät jaksa nousta neljänteen kerrokseen tai koska on vain helpompi nostaa ja siirtää kuin odottaa lapsen omaa toimintaa.


Mutta nelivuotias. Hänelle ei enää vaihdeta vaippoja, hän osaa pukea itse päälleen ja hurauttaa paikasta toiseen pyörällä, juosta kerrostalon raput ylös kotiovelle saakka. Kosketuksen määrä on viimeisen vuoden aikana vähentynyt radikaalisti. 


Vaikka kyllä meidän arkeen mahtuu sylittelyä. Aamuisin istumme sylikkäin sohvalla ja puhumme unista ja tulevan päivän tapahtumista. Niinä hetkinä tiedostan, että näitä aamuja on taas yksi vähemmän, sillä jossain vaiheessa lapsi ei enää halua tulla syliin tai kasvaa siitä ulos. Myös yhteiset lukuhetket tuovat läheisyyttä päivään. Meillä luetaan paljon kirjoja. Useimmin niitä luetaan viikonloppuaamuisin ja arki-iltaisin tai kun on juuri käyty kirjastossa. Ja silloin on aina hyvä syy kiivetä syliin tai sujahtaa yhteisen viltin alle.

 

Lisäksi läheisyyttä tuvovat silittely- ja peuhuuhetket papan kanssa. Mies herää arkisin vähän myöhemmin kuin minä ja lapsi, ja poika saa käydä kellimässä papan kanssa ennen päiväkotiin lähtöä. Illalla papan tultua kotiin lapsi odottaa peuhuuhetkeä, joka sisältää ainakin painia ja kutitusta. 

Vaikka syliin pyrkiminen ruokapöydässä ärsyttää, olen myös ylpeä siitä, että lapsi tuntee omat tarpeensa ja osaa täyttää ne. Jos muuten ei sylitellä tarpeeksi, niin on hyvä hyökätä silloin, kun kaikki ovat rauhassa ruokapöydässä eikä äiti ehdi juosta tekemään yhtä juttua vielä. Lapsen kasvaessa käy myös todennäköisesti niin, että minä jään kaipaamaan näitä hetkiä enemmän kuin hän.


Milloin teillä sylitellään?


P.S. Luimme iltasaduksi uusinta kirjaani, "Ollaanko nyt perillä"  (Mäkelä 2023). Upea kuvitus on Henna Ryynäsen käsialaa, ja aihe koskettaa varmasti ainakin jokaista ulkosuomalaista. Kirjaa voikin tilata ulkomaille ainakin Suomi-seuran kautta. 


P.P.S. Mies otti kuvat, ja minä kehotin zuumaamaan välillä minuun ja huolehtimaan välillä, että kirja on terävä. Lapsi kysyi, milloin hän on terävä. Aina, minä vastasin.

Friday, 26 May 2023

Ulkosuomalaiset kirjailijat 30: Kira Poutanen

 

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Kira Poutanen. Kirjoitan, teen toimittajan töitä ja suomennan kaunokirjallisuutta ranskasta ja englannista suomeen.  

 

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Jostain syystä unelmoin jo lapsena ulkomaille muuttamisesta. Lukion jälkeen asuin vuoden Lontoossa ja Pariisiin lähdin Erasmus-vaihtoon Helsingin yliopistosta vuonna 1997. Sillä tiellä olen edelleen…  

 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Asun Ranskassa, suur-Pariisin alueella. Suhteeni Ranskaan on viha-rakkaus-suhde, ja monen pariisilaisen tavoin kritisoin kaupunkia paljon, mutta en ehkä kuitenkaan enää osaisi asuu missään muualla.  

 

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kirjoittanut aina, ja se on alakoulusta alkaen ollut tärkeä osa identiteettiäni. Muutettuani Ranskaan aloin tuntea suurta kaipuuta suomen kieltä ja luovaa kirjoittamista kohtaan. Siitä kaipuusta syntyi ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni ja myöhemmin ensimmäinen romaanini Ihana meri (Otava, 2001).

 

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan proosaa ja teen myös jonkun verran TV-käsikirjoittajan töitä.  

(Toim. huom. Kira oli muun muassa mukana kirjoittamassa upeaa Mieheni vaimo -sarjaa YLElle.) 


6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Varmasti. Olen kirjoittanut kaikki kahdeksan romaaniani Ranskassa. Ulkomailla asuminen antaa erilaisen näkökulman suomalaisuuteen ja auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja. Sen kautta näkee myös, miten suhteellista kaikki on, miten yhden maan totuus voi toisessa maassa olla täysin käsittämätön.  


7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Käytän kirjoittamiseen liittyvän häpeäkynnyksen ylittämiseen paljon musiikkia, ja jokaisella kirjoitustyölläni on oma soittolistansa. En kirjoita öisin tai kymmeniä tunteja kerrallaan, haluan pitää huolta mielenterveydestäni ja välttää uupumista. Luovassa työssä on tietyn kurinalaisuuden ohella oltava aina myös leikkiä ja rentoutta, muuten ei synny mitään uutta. Kirjan syntyminen on joka kerta kuin pieni ihme. 

 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen paljon suomenkielistä kirjallisuutta, seuraan tarkasti Suomen mediaa ja käyn Suomessa noin neljä kertaa vuodessa.  

 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Eniten kaipaan suomen kieltä ja rakkaita ihmisiä. Ja irtokarkkeja. Olen huolissani englanninkielen kasvaneesta roolista Suomessa, ja toivon, että suomalaiset muistavat myös kotimaassa pitää kiinni omasta kielestään ja sen rikkaudesta. Ulkomailta näkee selvästi, miten pieni kielialueemme on ja miten tärkeää on luoda kulttuuria ja kirjallisuutta suomen kielellä.

 

 

Saturday, 3 December 2022

Jouluvalmisteluja kolmevuotiaan kanssa

 

 

Meillä leivottiin eilen pipareita! Olin kutsunut kaksi lapsen parasta päiväkotikaveria äiteineen piparitalkoisiin ja odotin iltapäivää jännityksellä. Olinko mennyt lupailemaan liikoja? En ole keittiön hengetär enkä vielä kovin tottunut pienten lasten parissa kikkailija, mutta ajattelin, että olisi hauskaa tehdä jotain yhdessä.


 

Ennen lasta olin kova puuhastelija. En ehkä leiponut useammin kuin nykyään, mutta kaikenlaista askartelua, bullet journalia, korttien tekemistä ja blogin somistamista oli aina menossa. Sitten sille ei enää löytynyt aikaa tai se jäi (pikkulapsi)arjen alle.  Mutta nyt lapsi on kolme ja puoli, ja se alkaa olla jo aika kiva ikä. Olemme viime aikoina käyneet yhdessä läpi vanhoja varastojani. Olemme löytäneet sormivärit ja eläinleimoja, koristepapereita ja rei´ittimiä, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut.


Tämä joulu on ensimmäinen, jota todella voi laittaa ja odottaa yhdessä lapsen kanssa. Hänen ilonsa tekee kaikesta vielä hauskempaa. Olemme tehneet pikkuasisstentin kanssa joulukortteja ja laittaneet adventtikranssin, hän askasteli parhaalle ystävälleen syntymäpäiväkortin ja yhdessä tehtiin sormiväreillä lumisadetta. Askartelu ei tosin kiinnosta kauaa, joten hän puuhailee sitten vieressäni omiaan, kun minä teen valmiiksi.

 

Miten siinä leipomisessa sitten kävi? Minua jännitti etukäteen sekin, että kokeilin uutta reseptiä. Olen jo muutaman vuoden ollut gluteeniton ja tein joku vuosi sitten tattaripipareita, mutta nyt etsin tällaisen perusohjeen. Taikina ainakin tuoksui hyvältä uinuessaan jääkaapissa yön yli.


Hermoiluni oli turhaa. Vieraat toivat mukanaan piparimuotteja, koristeluaineita ja iloisen mielen. Minä olin järjestänyt keittiönpöydän leivontakuntoon. Äideille tarjoiltiin glühweinia, lapsille omenamehua ja taustalla soi tietysti suomalainen jouluradio. Näytin alkuun mallia, miten taikinalevy kaulitaan, ja onneksi massa osoittautui vähemmän tahmeaksi kuin olin odottanut.

 

 

Lapset jaksoivat paljon paremmin kuin olin arvellut. Pelleille levisi tonttuja, poroja, sydämiä ja kuusia, ja taputan itseäni olalle siitä, etteivät piparit edes palaneet uunissa, vaikka kyllähän paistaja sai tarkkana olla. Taikina oli juuri sopivan kokoinen, olisikohan peltejä tullut viisi. Pidempään ei kolmivuotiaiden keskittyminen olisi venynyt.


Leikkituokion jälkeen päästiin koristelun pariin. Poikia kiinnosti erityisesti suklaarakeiden syöminen ja kekseistä tulikin aika omaperäisiä, kun päälle roiskittiin sekalaista settiä. Tässä vaiheessa alkoi äitienkin keskittyminen hajoilla, syytän Glühweinia.

 

 

Vieraat lähtivät koteihinsa tyytyväisinä ja tuoreet piparit paperipussissa rapisten. Tänään sain lähettää taikinan reseptin  perään. Todennäköisesti meidänkin pitää tehdä vielä ainakin toinen satsi ennen joulua, sillä veimme pipareita tänään kyläpaikkaan ja purkki hupeni hetkessä.


Leipomisillasta jäi niin hyvä ja jouluinen mieli, että tästä voisi tehdä vaikka perinteen. Ehkäpä laitamme saman jengin kanssa pipareita vielä monena vuonna.

Tähän tekstin lopuksi voisin vielä lainata lastekirjasarjani päähenkilöä Hiljaa:

   "Mutta joulussa on taika, ja se syntyy

ihmisistä, yhteisistä jutuista, joulukuusesta - ja sydämessä."

(Hilja ja operaatio joulun taika, 2019)

Tuesday, 27 September 2022

Eroon tutista

Lapsen kolmivuotispäivä lähestyi kesällä kovaa vauhtia. Kolmea vuotta pidetään usein rajapyykkinä, johon mennessä pitäisi päästä eroon kaikista taaperojutuista, kuten tuteista ja vaipoista  (niistä kirjoitan joskus myöhemmin). Saksassa lasten on myös kolmevuotiaasta eteenpäin osallistuttava varhaiskasvatuksen piiriin eli mentävä päiväkotiin, eli ikään liittyy usein siirtymä.


Olimme käyneet miehen kanssa tutista useita keskusteluja, jotka menivät yleensä näin:

Pitäisi päästä eroon tutista. Joo, mutta siitä on tullut tämän ensimmäisen läpisairastellun päiväkotivuoden aikana tosi tärkeä. Totta, katotaan.

 

Myöhemmin.

Pitäisi luopua tutista (hän tai minä). Joo, mutta päiväunet ovat juuri jäämäisillään pois. Ehkä se on liikaa samaan aikaan. Mä en ainakaan jaksa sitä kitinää sitten.

 

Aikaa kuluu.

Pitäisi luopua tutista (minä tai hän). Aivan, sitä hammaslääkärikin vaati viime viikolla.


Pitäisi heittää tutti roskiin (hän tai minä). Joo, mutta poika menee kohta ensimmäistä kertaa kaverilleen yökylään. Lapsi nukahtaa tutin kanssa. Ei ehkä voi tehdä sitä kaverin äidille.

 

Me: Pitäisi luopua tutista. Toivo: Niin, mutta minä tarvin sitä.


Sitten tapahtui Suomi ja kesäloma. Miten moni ulkosuomalainen lapsi onkaan ottanut merkittäviä kehitysharppauksia juuri Suomen reissujen aikana: on opittu istumaan, kävelemään, puhumaan, tekemään kuperkeikkoja ja käymään saunassa. On opittu kuivaksi ja heitetty tutti pujojen täyttämään lepikkoon.


Meillä oli alkujaan sellainen ajatus, että jätetään tutti kotiin Kölniin ja hypätään suoraan kylmään päähän. Juttu alkoi hirvittää, varsinkin kun miehen koronan takia minä jouduinkin lähtemään yksin  ja ensimmäiset päivät vietimme lapselle vieraassa yöpaikassa. En halunnut tehdä siitä kenellekään liian hankalaa tai epämukavaa. Okei, pakataan tutti sittenkin mukaan.

 

Lentokoneessa tajusin, että se viimeinen vielä tallessa ja käytössä ollut muovinpalanen unohtui eteisen hyllylle. Lapsi tajusin sen siinä vaiheessa, kun lentokoneessa menivät korvat lukkoon. Niinpä ensimmäinen ostos Suomessa oli hakea Prismasta tutti. Tämähän lähti taas hyvin, ajattelin, mutta nautin lapsen  rauhallisista katkottomista tutillisista yöunista.


Sen verran suunnitelmat kuitenkin pitivät, että tutin käyttöä rajoitettiin ja lapsi sai tuttinsa vain yöunille ja päiväunille. Onneksi se  meni nopeasti perille, eikä lomalla tullut  montaa kiistaa, vaikka toki tuttia piti aina välillä kysyä tai pyytää eli rajaa kokeilla.


Puhuimme koko kolmiviikkoisen reissun ajan siitä, että tutti jää Suomeen eikä sitä oteta mukaan ja lapsi sai miettiä ja päättää, mitä haluaisi lahjaksi. Itse sain aikoini tutista luopumisen kunniaksi Duplo-helikopterin, jolla omakin lapseni on leikkinyt isovanhempiensa luona. Ja kävi, kuten suunniteltua: Uudet tutit "unohtuivat" Suomeen eli piiloutuivat kotimatkalla äidin rinkan sivutaskuun.

Yllättävää kyllä, tuttiin liittyviä huutoja tuli tasan yksi.

 

Aikainen aamulentomme laskeutui etuajassa, minkä jälkeen odotimme tunnin matkatavaroita ja toisen tunnin junaa ja sitten bussiliikennekin takkuili. Lapsi karjui koko vartin bussimatkan tuttia ja että meidän pitää heti lähteä takaisin Suomeen hakemaan sitä. Aikansa riehuttuaan hän nukahti ja nukkui kahden tunnin päiväunet. Illalla hän kysyi kerran tuttia mutta hyväksyi saamansa kieltävän vastauksen.


Sen jälkeen tuttiin ei juuri ole palattu, mitä nyt kerran taisi ajatuksissaan pyytää sitä, mutta korjasi ajatuksensa heti. Syy tähän voi olla hänen saamansa tuttilahja: lasten porakone ja työkalusetti. Meillä pärisee nyt päivittäin ja yhdet patterit on jo käytetty. Hieman hirvittää, ajatteleeko hän tutin oikeasti odottavan siellä Suomessa, kunhan lokakuussa taas pääsee mummolaan. Tämä tuli esiin yhdessä keskustelussa ja yritin vakuutella, että kyllä se on loppu nyt.


Sitä toivoo vanhempana olevansa järkevä ja johdonmukainen ja sitten lukee tätä ja ajattelee, että menihän se niin kuin omasta mielestä. Seuraavaksi vuorossa ovat vaipat. Valitettavasti kuivaksi opetteluun Suomen reissu oli liian lyhyt ja vaikka mökillä kaikki meni hienosti, kotona on otettu takapakkia. Mutta joskus myöhemmin...


Kuvat: Pixabay

Monday, 5 September 2022

Muistojen muumimukit

 

Kävin hiljattain kellarissa etsimässä tiettyä pientä laatikkoa. Pakkasin muumimukit nimittäin pois käytöstä viitisen vuotta sitten. Ostin tilalle saksansuomalaiselta tuttavalta uudet Marimekon kupit, jotka hän oli hankkinut korvaamaan keittiön muumimukit, mutta lapset olivatkin halunneet vielä pitäytyä niissä. Nyt minäkin siis ajattelin, että lapsen voisi olla kiva alkaa käyttää näitä värikkäitä kuppeja. 

 

Muutama viime vuosina saatu muki on ollut käyttökuppien joukossa, kuten nekin emalikupit, jotka hankin korona-aikaan. Kölnissä oli tiukemmat säännöt kuin monessa paikassa Suomessa ja ystäviä tavattiin pitkään lähinnä puistoissa ja leikkipaikoilla. Kahvia juotiin niin usein ulkona, että hankin sitä varten muutaman rikkoutumattoman mukin, jotta ei aina tarvinnut pakata muovia mukaan. 


Laatikko oli ajatunut tavaroiden seassa varsin pitkälle kellarin hämärään (meillä on inhottava ja sotkuinen lämmin varastotila kellarissa, josta sammuvat valotkin  kesken, jos siellä koluaa liian kauan). Kannoin ruskean pahvilaatikon yläkertaan ja aloin availla kuppeja paperikääröistä. Mieleen läikähti lämpö kuin olisi tavannut vanhan kaivatun ystävän.

 

Mutta mitä ihmettä. Vaikka käänsin koko laatikon ympäri, en löytänyt yhtä tiettyä keltaista pikkumyymukia. Olin  aivan varma, että minulla on tai on ollut sellainen. Onkohan se mennyt joskus rikki? Eihän kukaan kai mene hämärään kellarivarastoon penkomaan tasan yhtä laatikkoa ja ota sieltä mukaansa vain yhtä tiettyä mukia?


Nyt mukit ovat keittiössä ja on tietysti käynyt niin, että minä käytän niitä mutta lapsi ei.

Mukit ovat saaneet mieleni nostalgiseksi: käytön myötä ajatuksiin on alkanut palautua hetkiä, joihin muumimukit ovat kuuluneet. Minulla ei ole niitä kovin montaa, sillä en koskaan ole varsinaisesti harrastanut kyseisten esineiden keräilyä enkä aivan täysin ymmärrä kyseisen esineen ympärillä pyörivää keräilyhössötystä. Tällä hetkellä tosin yritän kuumeisesti metsästää erästä tiettyä kuppia, jonka ystävän yksivuotias meni rikkomaan. En kuitenkaan ole valmis maksamaan siitä ihan mitä tahansa, vaikka kyseessä miten olisi ollut lempimuki.

 

Minulla muumimukeissa on ensi sijaisesti kyse hetkistä ja tunteista. Kun käsi kappaa kiinni tutun malliseen kahvaan, mieleen palautuu nauha muistoja. 

 

Olen viime viikkoina pohtinut edesmenneitä Suomen kotejani. Kun aloin opiskella vuonna 2001, ei muumimukeja ollut juuri kenelläkään, mutta joitain vuosia myöhemmin niitä löytyi lähes jokaisen opiskelijakämpän keittiöstä. Tunnistan hyvin sen mukin, josta hörpin kahvia ja teetä Turussa gradua kirjoittaessani (Nipsu) tai saman vuoden lopussa ensimmäiseen työpaikkaan tuntisuunnitemia tehdessä (Mymmeli).

 

Entä sitten ne lukuisat muumimukit, jotka lepäsivät Fazerin suklaan vieressä ja välissämme pöydällä, kun joimme kahvia ja suklaata kummitytön äidin kanssa, ennen tytön syntymää ja lukuisia kertoja sen jälkeen. Ja se muki, jonka ostin Kölnin suomalaisilta joulumarkkinoilta vuonna 2013, kun tajusin, että minun on muutettava homeasunnosta pois mahdollisimmian pian. Harmaan kupin nimi on Muutto. 

 

Mymmelin äiti taas oli pitkään kirjoituskuppina, kunnes joutui kellariin.

Olen ostanut tai vienyt muumimukeja lahjoiksi ystäville ja tuttaville täällä Saksassa, jossa ne ovat kyllä sekä suomensaksalaisten että saksalaisten Suomi-fanien parissa hyvin tunnettuja. Vieraat kodit tuntuvat aina  kodikkailta, jos tutut hahmot pilkistävät hyllyltä. Tähän voi ehkä lisätä, että markkinointikoneisto on onnistunut tekemään jotain erinomaisesti.

 

Keskustelemme usein ulkosuomalaistuttujen kanssa siitä, mitä haluaa laittaa esiin kotona täällä ja mitä laittaisi Suomessa. Ettei kotimaassa ehkä pitäisi jatkuvasti Aalto-vaasia pöydällä tai vuoraisi asuntoaan Marimekolla, mutta ulkomailla se on ihan sallittua. Olen käynyt myös saksalaisissa kodeissa, joissa on enemmän Iittalaa, Marimekkoa ja Muumeja kuin pienessä turistikaupassa, minun makuuni ehkä hieman liikaa. Jossain tulee siis raja vastaan.

 

Ulkosuomalaisena tunnistan tietyt kliseet, mutta samalla niihin liittyy jotain niin kotoisaa ja turvallista, että niistä haluaa pitää kiinni.

Tämän aamun kahvinaama.

Tänä kesänä ostin kokoelmaan uuden tulokkaan, kesän 2022 mukin Kalassa. Se muistuttakoon Suomen mökkilomasta, jota odotettiin kovin mutta joka meni koronasta toipumiseen. Pidän muuten eniten niistä muumimukeista, joissa on paljon täytettyä pintaa eikä vain kahta erillistä kuvaa. Voi olla, että uusin saikin palaamaan niihin vanhoihin tuttuihin.


Ja se keltainen muki. Mieleni taisi tehdä temput: Ei minulla liene koskaan ollut sellaista. Muistan sen jonkun toisen kotoa, toisista kahvihetkistä. Ehkä keltainen Pikkumyy majailee ystävän asunnossa Suomessa ja odottaa minua kylään. Ehkä sinun luonasi?

 

P.S. Mietin juuri, että toivottavasti google ei kuljeta tänne ketään, joka etsii tietoa muumimukimenetelmistä. No, niistä ei nyt ollut puhe.