1. Kuka olet ja mitä teet?
Nimeni on Mika Keränen. Asun Tartossa, joka on viehättävä yliopistokaupunki Etelä-Virossa. Opetan viron kieltä täkäläisen maatalousyliopiston ulkomaalaisopiskelijoille, mutta intohimoni on kirjoittaminen, rustaan luppoaikana lastenkirjoja.
2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?
Lähdin lukion jälkeen Ilomantsin ammatilliseen oppilaitokseen, tarkoitus oli opiskella puutarhuriksi. Tapasin siellä virolaistytön, jonka kanssa muutimme vuoden päästä Tarttoon. ”Kotisatamani” on ollut Tartossa jo 30 vuotta.
3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.
Rakastan viron kieltä ja sen murteita ja paikallista kulttuuria, runoutta, ruokaa, luontoa ja ihmisiä, joiden huumorintaju on yhtä omituista kuin olen itsekin. Viro on hieno maa ja Tartto aito yliopistokaupunki, joka vetää puoleensa nuoria tutkijasieluja ja taiteilijanalkuja ympäri Viroa ja kauempaakin. Kaupungin erikoisuus on se, että Tarttoa halkovaa Emajoen rantaa pääsee kävelemään koko kaupungin matkalta ilman, että tarvitsisi ylittää autoteitä. Minusta se on mahtavaa. Voi olla, että jossain on vielä samanlaisia kaupunkeja, mutta en ole vielä nähnyt.
Kirjoitin opiskelijana runoja, koska IHAN KAIKKI opiskelijakaverini kaupungissa kirjoittivat runoja. Vuosi oli 1993. Suurin osa teksteistä päätyi pöytälaatikkoon, mutta osan oli pakko päästä esiintymään. Aloin kirjoittaa viroksi noin kaksi vuotta siitä, kun olin tullut maahan ja alkanut tavailla ensimmäisiä vironkielisiä sanoja.
Runoilijana olin täysi nolla tai ehkä nollasta askel oikeisiin runoilijoihin, mutta päämääräni oli heti alussa oppia kieli ja alkaa kirjoittaa viroksi. Suomeksi kirjoittaminen ei oikeastaan kiinnostanut lainkaan, koska päätin, että jään Tarttoon, jos se vain jotenkin on mahdollista.
Runoilijahommilla en kyenyt elättämään perhettäni, enkä oikein edes suomennostöillä, joita aloin tehdä valmistuttuani viron kielen ammattilaiseksi. Huomasin kuitenkin, että kun keksin iltasatuja tyttärelleni, ne kiinnostivat häntä vähintään yhtä paljon kuin ”oikeat” lastenkirjat. Tarinoin sadut tyttärelleni suomeksi, mutta kirjoitin ensimmäisen seikkailukirjani viroksi, koska halusin, että tyttäreni kaverit ja kaikki Virossa voisivat lukea sen. Kirjan tapahtumat sijoittuivat kotikaupunkiimme ja ”Tarton henki” oli läsnä kirjoitusprosessissa. Kun kirja löysi lopulta kustantajansa, minua alettiin kutsua jo kadullakin kirjailijaksi. Niin se meni lyhyesti kerrottuna.
5. Mitä kirjoitat?
Kirjoitan lähinnä lastenkirjoja, aiheeni on ollut viime aikoina usein jalkapallo. Kirjoitan myös nuorille aikuisille ja välillä isoille ihmisille. Aikuislukijoille olen kirjoittanut runoja sekä kirjan Minu Karjala (Karjalani), joka kertoo kotiseudustani Suomessa.
6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?
Jännä kysymys, koska en koe enää asuvani ulkomailla. Viro on kotimaani siinä missä Suomikin. En myöskään analysoi juttujani. Olen tekijä. Joku kirjallisuudentutkija osaisi vastata kysymykseen paremmin. Minä vain kirjoitan mitä mieleeni pälkähtää.
Olen noin kymmenisen vuotta kustantanut itse kirjani, joten päätän kaikesta aivan yksin. Se on suuri vapaus kirjailijalle, vaikka välillä kustantamon pyörittäminen käy työstä.
7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?
Olen kirjoittanut parikymmentä kirjaa, mutta niihin ei liity rutiineja eli vastaus on ei, minulla ei ole rutiineja. Kirjoitan harvoin kotikaupungissani. Mietin kyllä kaikein aikaa, mitä seuraavaksi kirjoitan, mutta yleensä lähden kuukaudeksi tai jopa neljäksi jonnekin kauemmas kirjoittamaan. Olen kirjoittanut Kreikassa, Italiassa, Saarenmaalla ja tietenkin Suomessa.
8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?
Luen Hesaria päivittäin. Luen suomalaista kaunokirjallisuutta. Puhun suomea tyttärieni kanssa. Puhun suomea lapsenlapselleni. Tartossa on myös muutamia suomalaisia, joiden kanssa puhumme totta kai äidinkieltämme. Yritän käydä Suomessa ainakin pari kertaa vuodessa ja vietän siellä silloin vähintään viikon. Olin Suomessa toissa vuonna nelisen kuukautta, jolloin kirjoitin koko ajan mutta viroksi.
BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?
Suomessa on paljon hyvää. Olen luontoihminen ja koluan Suomen kansallispuistoja. Erityisesti pidän Pohjois-Karjalasta, jossa vanhempanikin asuvat. Luonnon lisäksi tykkään myös suomen kielestä ja suomalaisesta huumorista. En koe, että olisin menettänyt mitään muutettuani Viroon. Identteettini jopa vahvistui. Olen aina innoissani, kun pääsen pidemmäksi aikaa Suomeen.
Voi sanoa, että minulla on kaksi kotimaata ja rakastan molempia yhtä lailla. Asun kuitenkin Virossa, joten tykkään ehkä tästä maasta hivenen enemmän. Pääsyy on tietenkin se, että täällä asuvat minulle läheiset ihmiset. Uskon, että jokaisessa maassa maapallolla on hyvä asua, jos ympärilläsi on ihmisiä, joista välität, joihin voit luottaa ja joiden kanssa on hyvä olla.
Lopuksi
Ulkosuomalainen on hassu sana. Käytän sitä itsekin, koska se on termi, jota meistä Suomen rajojen ulkopuolella asuvista ihmisistä käytetään. Minusta kukaan suomalainen ei ole kuitenkaan enempää tai vähempää suomalainen, asuipa hän Suomen sisällä vai ulkona. Olen asunut Virossa jo 30 vuotta, eikä suomalaisuus ole karissut mihinkään, edes aksentti ei häviä! Suomalaisen sydämeen mahtuu mukavasti muitakin kulttuureja, olipa se annos virolaisuutta tai mitä tahansa.
